Paskapuheen hälytysmerkeistä politiikassa

Blogistikollegani Jaska Brown julkaisi muutama päivä sitten erinomaisen osuvan kirjoituksen eduskuntavaalien tärkeimmistä asiakysymyksistä. Itse asiassa se oli uusinta edellisten vaalien alta, mutta eipä mikään ole neljässä vuodessa muuttunut, ainakaan parempaan suuntaan. Koska hänen kirjoituksensa käsitteli keskustelujen asiasisältöä, hän varoitti:

Listaan ei ole otettu mitään maailmaasyleileviä blankosanoja vailla sisältöä tyyliin Vapaus, Siskous ja Tasa-arvoisuus, ainoastaan jollain lailla konkreettisia faktoja vähintäänkin sivuavia asioita.

Kuinkas sattuikaan, että minulla oli juuri työn alla se kirjoitus, jonka hän tuossa epäsuorasti tilaa.

Mutta asiaan. Eduskuntavaalit lähestyvät, ja ehdokkaat ovat jalkautuneet kylille jakelemaan mainoslehtisiä. Emäntä onkin tuonut niitä pöydälle hyvän läjän. Niitä selaillessa tulee väkisinkin mieleen, että kylläpäs netin vaalikoneet ovat mahtava juttu. Toki vaalikoneita voi moittia monesta asiasta, ja onpa ollut nähtävillä merkkejäkin, että vaalikoneen toteuttajatahon oma ideologia näkyisi koneen antamissa tuloksissa, mutta mikä realistisesti ajatellen olisi toinen vaihtoehto? Ilman sivustoja, joilla pääsee vaivattomasti selaamaan ja vertailemaan ehdokkaiden selkeitä kannanottoja tärkeisiin kysymyksiin, suurin osa kansasta tekisi äänestyspäätöksen sen perusteella, kenellä ehdokkaista on sympaattisimmannäköinen hymy.

Lisäriskiä tuo se, että Suomessa kaikilla puolueilla ja yksittäisillä ehdokkaillakin on käytännössä samat perusarvot, ainakin puheissa. Erot tulevat siitä, mikä on kenenkin mielestä kyseisten arvojen paras ilmenemismuoto, ja mitkä ovat parhaat tavat pyrkiä niihin. Tästä seuraa, että kun joka ikisessä mainoksessa mahdollisimman karismaattiseksi ammattilaiseksi meikattu kaveri kertoo, että "minä olen fiksu ja kannatan kivoja asioita", äänestäjällä ei ole mitään turvaa sen suhteen, ovatko ne kivat asiat juuri samoja, joita äänestäjä pitää kivoina.

Kaiken kukkuraksi tämä on juuri se tilanne, jota poliitikot toivovat, ja he pyrkivät tietoisesti hämärtämään tarkkaa asiakeskustelua epämääräisellä mielikuvakeskustelulla. Muutenhan he saisivat ääniä vain samanmielisiltä, kun nyt he voivat toivoa saavansa ääniä myös niiltä, jotka luulevat olevansa samanmielisiä.

Koska siis vaalimainostaminen on suurelta osin sisällötöntä paskapuhetta, jonka ainoa tarkoitus on mielikuvamarkkinointi ja oman julkisuuskuvan kiillottaminen, ajattelin kirjoittaa oppaan, jolla pahimmat sumutusyritykset voi tunnistaa tiettyjen varoittavien avainsanojen perusteella. Eli sanojen, joista kaikki tykkäävät, mutta jotka samanaikaisesti tarkoittavat kaikkea ja eivät yhtään mitään. Katsotaanpas.

1. Tasa-arvo. Otetaan kaikkein räikein esimerkki ensin. Kaikkihan kannattavat tasa-arvoa. Aika harvassa ovat ne suomalaiset, jotka vakavissaan ovat sitä mieltä, että ihmiset pitäisi jaotella eri tavoin kohdeltaviin kategorioihin synnynnäisten ominaisuuksiensa pohjalta ihan vain koska niin on aina ennenkin tehty.

Koska kuitenkin ihmiset ovat erilaisia, kaikki eivät pääse eivätkä välttämättä edes halua samoista lähtökohdista samoihin tuloksiin, jolloin väistämättä joku alkaa jossain vaiheessa rutista, että nyt tasa-arvo ei toteutunut, tehtiin mitä tahansa. Pitää siis priorisoida ja valita näkökulma. Pitäisikö siis mieluumin:

A) pitää huoli siitä, että kaikki pääsevät aloittamaan samoista lähtökohdista ja edetä sitten rauhassa mihin rahkeet riittävät, vai

B) pitää huoli siitä, että kaikki pääsevät samaan lopputulokseen, tarvittaessa vaikka suosimalla heikompia, syrjimällä parempia ja kieltämällä tekemästä epätasa-arvoisia valintoja?

Jos valitaan B, seuraava kysymys onkin, että jaksetaanko ihmisten etuoikeusasemia tarkastella yksilöllisesti, vai ruvetaanko tasa-arvon nimissä suosimaan ja syrjimään ihmisiä ryhminä synnynnäisten ominaisuuksien pohjalta muodostetuissa kategorioissa.

2. Oikeudenmukaisuus. Sehän onkin jo sananmukaisesti asia, jota ei voi vastustaa olematta avoimesti vääryyden puolella. Varsinkin oikeudenmukaisemmasta tulonjaosta puhutaan innokkaasti niin vasemmistossa kuin oikeistossakin.

Otetaan esimerkkitapaus. Ulosteenlapiointifirmassa on matalapalkkainen lapiomies, joka suorittaa varsinaisen lapioinnin, sekä firman omistaja, joka on hyödyntänyt mahdollisuutensa vetäytyä lapiohommista kevyempiin toimistotöihin. Kumman pitäisi tienata enemmän?

Vasemmistolaisen mielestä lapiomies ansaitsisi suuremmat tulot, koska hän tekee kaiken varsinaisen suorittavan työn. Oikeistolaisen mielestä omistajalle kuuluu suurempi tulotaso, koska kuka tahansa pölvästi osaa lapioida ulostetta, mutta koko firmaa ja työpaikkaa ei olisi olemassakaan ilman omistajaa.

Vastaavasti jos puhutaan oikeudenmukaisista rikostuomioista, pitää ensin selvittää, onko ehdokkaan mielestä rikollisuus peräisin yhteiskunnan sortorakenteista vai yksilöiden kusipäisyydestä. Siitä riippuu, tarkoittavatko oikeudenmukaiset tuomiot ehdokkaan mielestä mahdollisimman lievää vai mahdollisimman ankaraa linjaa.

3. Vapaus. Kaikkihan tykkäävät vapaudesta. Sitäkin vain on kahdenlaista: on vapautta tehdä asioita, ja vapautta olla tekemättä asioita. Toisin sanoen on vapautta toteuttaa itseään, ja vapautta huolista ja murheista. Toisin kuin voisi luulla, ne eivät ole samaa jatkumoa, ja joskus ne jopa ovat ristiriidassa keskenään.

Jos siis poliitikko lupaa ajaa kansalaisten vapautta, haluaako hän silloin:

A) pudottaa veroprosenttia ja leikata julkista sektoria niin, että kansalaisille jää palkasta suurempi osuus omaan käyttöön, sekä vähentää holhouslakeja, että ihmisillä olisi suurempi oikeus päättää elämästään ja tekemisistään; vai

B) luoda perustulomallin, jolloin työttömien ei enää tarvitsisi murehtia, miten saa milloinkin sosiaaliviranomaiset vakuutettua rahantarpeesta, ja rahoittaa tämän uudistuksen tarvittaessa korottamalla työssäkäyvien verotusta, sekä tiukentaa lainsäädäntöä, että ihmisten ei tarvitsisi tehdä huonoja päätöksiä ja sitten murehtia niiden seurauksista?

4. Edistys. Tämä onkin kaikkein vaarallisin. Tätä ei enää nykyään tässä muodossa kovin usein kuule, koska menneiden vuosikymmenten Neuvostoliitto-fanit jättivät sanaan ikävän jälkimaun, mutta nykyään sillä on muita synonyymejä, kuten kehitys, tulevaisuus, muutos, uudet tuulet tai sukupolvenvaihdos.

Eikä siinä mitään; eiväthän asiat ikinä niin hyvin ole, etteivät ne voisi olla vielä paremmin, ja siksihän poliitikkoja valitaan, että ne muokkaisivat valtiota parempaan suuntaan. Ongelma vain on siinä, että monille ihmisille itse matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Näille ihmisille muutos itsessään on tärkeää, eikä niinkään se, onko muutos parempaan vai huonompaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta ihmisestä on mieleeni jäänyt eräs ylipainoinen nettiväittelijä, joka oli sitä mieltä, että koska ihminen väistämättä lihoo vanhetessaan, omasta kunnosta ja painosta ei kannata eikä edes saa huolehtia. Luonnollisempaa ja ihanampaa on vain heittäytyä muutoksen vietäväksi, ja kaikki, jotka eivät ole ylipainoisia, ovat syömishäiriöisiä.

Tästä syystä, vaikka kuinka pitäisi nykypolitiikkaa ummehtuneena hyvävelikähmintänä, ja kovasti haluaisi äänestää ehdokasta, joka pyrkii radikaaleihin muutoksiin, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millaisia muutoksia hän tarkalleen ottaen suunnittelee.

5. Ihmisoikeudet. Samoin kuin tasa-arvon kohdalla, ihmisoikeuksistakaan puhuttaessa Suomesta ei juuri löydy ihmisiä, joiden mielestä YK:n ihmisoikeusjulistus tai muut asiaan liittyvät sopimukset olisivat pelkkää liberaalia lumihiutaleunelmaa. Kaikkien mielestä ihmisoikeudet ovat hyvä juttu. Tästä huolimatta suomalainen poliittinen kenttä on täynnä porukkaa, joka on vahvasti sitä mieltä, että Suomen ihmisoikeustilanne on karmaiseva ja että juuri he ovat ainoat oikeat tyypit korjaamaan asian.

Koska kaikki kannattavat YK:n ihmisoikeussopimuksia, asiasta pitävätkin meteliä lähinnä ne, joille sovitut oikeudet eivät riitä, vaan joilla on mielessä ihan oma ihmisoikeuspatteristo, joka pitäisi saada lainsäädäntöön, ettei asiasta tarvitsisi enää väitellä vastustajien kanssa.

Eikä siinäkään mitään. On ihan perusteltua vaatia, että ihmisiä kohdeltaisiin paremmin ihan vain koska ei ole mikään pakko kohdella huonommin. Äänestäjän on kuitenkin oltava tarkkana, koska vaikka kaikkien mielestä ihmisillä pitäisi olla oikeus olla kuolematta nälkään ja jihadistien luoteihin, asiasta puhuvat poliitikot voivat olla hyvin eri mieltä siitä, saako maailmassa turvaa muualtakin kuin Suomen kansaneläkelaitoksen luukulta.

6. Ilmasto. Näissä vaaleissa kaikkein eniten julkisuutta saanut höpösana. Ilmastosta puhumalla on helppo saada kannatusta, koska ihmisiä on kolmenlaisia:

1) niitä, jotka uskovat, että maailma tuhoutuu hiilipäästöjen takia just ny ja ovat valmiita sen vuoksi äänestämään ihan ketä tahansa, joka lupaa vetää hiilipäästöt nolliin keinolla millä hyvänsä;
2) niitä, joihin maailmanlopun julistaminen ei uppoa, mutta jotka ovat silti huolissaan ilmaston kehityksestä ja joille sen vuoksi ilmaston puolesta kampanjoijat näyttäytyvät mukavan samanmielisinä ja trendikkäinä; ja
3) niitä, jotka eivät usko ilmastonmuutokseen tai ihmisen kykyyn vaikuttaa siihen, mutta joille luonnonsuojelu ja biodiversiteetin hyvinvointi ovat silti kannatettavia asioita, ja joiden mielestä ympäristöaktivismi on ihan kiva ja harmiton harrastus.

Sen sijaan ihmisiä, jotka kannattaisivat luonnon tuhoamista ja sen takia vastustaisivat ilmastoaktivisteja ja muita luonnonsuojelijoita, ei juuri esiinny kaivosfirmojen johtokuntien ulkopuolella.

Itsekin mielelläni äänestäisin puoluetta, joka olisi huolissaan ilmastoasioista, mutta jonka kannanotot asian suhteen olisivat järkeviä ja oikeasti ilmastoa hyödyttäviä. Ongelma on, että ilmastosta puhuttaessa vain taivas on rajana sen suhteen, mitä kaikkea epäoleellista kiusaa keksitään. Kasvisruokapäiviä, kaiken mahdollisen verotuksen lisäämistä, ihmisten valinnanvapauden rajoittamista liikkumis- ja asumismuotojen tai oikeastaan minkä tahansa suhteen, toimivien talousjärjestelmien korvaamista toimimattomilla ja mitä niitä nyt on.

7. Työperäinen maahanmuutto. Suurin osa kansasta on sitä mieltä, että ulkomaalaiset ovat tervetulleita Suomeen, kunhan heistä on hyötyä, eikä merkittävästi haittaa. Vähintään lakeja pitäisi noudattaa ja töissä käydä. Vaikka slogania "rajat kiinni" käytetäänkin innokkaasti, harva tarkoittaa sitä kirjaimellisesti niin, ettei ketään pitäisi päästää rajan yli. Tämän takia on ruvettu puhumaan paljon "työperäisestä" maahanmuutosta vastakohtana "humanitaariselle" maahanmuutolle, jonka tervetulleudesta on paljon enemmän erimielisyyttä. Valitettavasti poliitikkojen puheita analysoidessa työperäiselle maahanmuutolle nousee (ainakin) viisi eri määritelmää:

1) jos joku ulkomaalainen asiantuntija on saanut työpaikan Suomesta, hänet kannattaa päästää tänne;
2) ei haittaa päästää Suomeen asiantuntijoita aloille, joilla on pulaa työvoimasta, vaikka heillä ei olisikaan valmista työpaikkaa odottamassa, koska he luultavasti työllistyvät kyllä äkkiä;
3) Suomeen kannattaa päästää töihin kaikki halukkaat, koska sitten ei enää tarvitse maksaa korkeita palkkoja eikä käydä mitään tylsiä TES-neuvotteluja;
4) Suomeen kannattaa päästää töihin kaikki halukkaat ja toivoa, että kyllä hommia aina jostain löytyy, vaikka töitä ei olisi edes omalle väelle, koska kyllähän tarjonta luo kysyntää, vai miten päin se nyt meni; ja
5) Suomeen täytyy hankkia kaikki mahdollinen väki keinolla millä hyvänsä, ja sitten heitä voidaan sanoa työperäisiksi maahanmuuttajiksi, vaikka he jäisivät suoraan eläkkeelle, koska kyllähän he olisivat työperäisiä maahamuuttajia, jos he menisivät töihin.


Lisääkin sanoja keksii, mutta lopetetaan nyt ja tehdään yhteenveto. En tosiaan vastusta mitään listatuista sanoista. Tuskin moni muukaan. En myöskään vastusta poliitikkoja, jotka noista puhuvat, koska silloin vaihtoehdot jäisivät aika vähiin. Kehotan vain jokaista puoluekantaan katsomatta kiinnittämään huomiota siihen, mitä se oma ehdokas oikeasti sanoo, kun käyttää näitä sanoja.

No, ketäs minä meinaan äänestää? Tänä vuonna jäi perinteinen vaalikonekirjoitus tekemättä. Korvatkoon tämä sen. Heti, kun vaalikoneita alkoi ilmaantua, sain jostain koneesta tällaisen kärkinelikön:

Keskustaa en tietenkään äänestä. Sori, Sanna.

Eri koneet saattavat antaa hyvinkin erilaisia ehdokkaita, mutta varsinkin Perussuomalaisten Jenni Lastuvuori ja Tanja Vahvelainen esiintyvät kärjen tuntumassa kaikissa vaalikoneissa säännöllisesti. Koska molemmat ovat melko tasaväkisiä, valinta kallistuu Vahvelaiseen, koska hän perustelee vastauksensa huolellisesti ja Lastuvuori ei, ja kuten olen aiemminkin vaalikoneiden yhteydessä sanonut, en äänestä ehdokkaita, jotka eivät perustele sanallisesti, ellei ehdokas sitten satu olemaan jotain muuta kautta tuttu. Enhän silloin voi tietää, onko hän kanssani sama mieltä loogisen päättelyn seurauksena, vai ihan vahingossa.

Se hänessä vähän häiritsee, ettei hän halua ostaa hävittäjiä, mutta ei kukaan ole täydellinen, ja puoluettahan näissä vaaleissa vain äänestetään.