Raatoa tökkimässä

Koska olen juntti, en ole erityisen kiinnostunut runoudesta. Se keksittiin esihistoriallisella ajalla, kun leiritulilla kerrottiin pitkiä ja monimutkaisia tarinoita, mutta ei vielä ollut kirjoitustaitoa tai muistiinpanovälineitä, joilla tarinat oltaisiin saatu tallennettua. Runomitta helpotti tarinoiden oppimista ulkoa. Näin ollen runous on nykyään vanhentunutta teknologiaa, ja varsinkaan vapaamuotoisessa lyriikassa ei ole mitään järkeä. Jos kaikesta huolimatta kirjoitatte runoja, niin pankaa ne nyt jumalauta edes rimmaamaan.

Kyllä runoja on välillä ihan jänniäkin. Esimerkkinä tämä Charles Baudelairen Pahan Kukat -kokoelmassa vuonna 1857 julkaistu Raato:


Muistatko, rakkaani, mitä kerran kävelyllä näimme?

Oli ihana kevätaamu, kun polunmutkassa
soravuoteella rietas raato
koivet ilmassa retkotti kuin himokas nainen.
Se höyrysi, huokui saastaa,
julkeasti, kylmästi levitti
kupunsa huuruavat sisukset silmiemme eteen.

Aurinko porotti mätänevään haaskaan
kai paistaakseen sen kuin
pihvin - että uljas Luonto
saisi runsaana takaisin sen
minkä kerran sitoi yhteen.
Taivas katseli mahtavaa ruhonretaletta
kuin puhkeavaa kukkaa.
Löyhkä oli niin pistävä, että sanoit
pyörtyväsi nurmelle;
kärpäsparvet piirittivät
visvaista vatsaa, josta
tummat toukkapataljoonat
paksuna nesteenä vuotivat
mädän lihan riekaleisille helmoille.

Aaltoillen koko kammotus
nousi, laski, kohoili, poreili ja eli
moneksi hajoamalla
kuin heikko henki
olisi siihen puhallettu.
Ja ihmeellisesti tuo mikrokosmos soi
kuin virtaava vesi, tuuli
tai vilja, jota rytmikkäästi pohtimessa puistellaan.

Muodot pyyhkiytyivät pois, vain utua jäi,
kiireettömin vedoin piirretty,
kankaalle unohtunut luonnos,
jonka taiteilija muistinsa varassa viimeistelee.

Kivenlohkareiden takaa
meitä väijyi levoton narttu
vihaisesti ja odotti
että pääsisi takaisin
kaluamaan luita, joiden luota oli luikkinut pois.

Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä tuikit
silmissäni, aurinkona
valaiset luontoni, oi
enkelini, tärkeimpäni,
samanlaista lokaa, samanlaista
kuvottavaa saastaa - aivan
samanlaista tulee sinustakin, oi
kauneuden valtiatar, kun
sakramentit saatuasi
menet ruohon ja rehevien kukkien alle
luutarhan multiin
mätänemään.

Kaunottareni, kerro silloin madolle,
joka sinua suudelmin syö,
että yhä on minulla tallessa
jokaisen multiin menneen
rakastettuni muoto, olemus, ylimaallinen!


(Ranskaksi tuo rimmaa.)

Olin tänään kevätlukukauden viimeisessä tentissä. Aiheena oli kirjallisuushistoria 1800-luvulta nykyaikaan, ja yhtenä kysymyksenä oli selittää, mitä aikakaudelle ominaisia ja poikkeavia piirteitä tuossa runossa on. Ihan hyvin se kai meni, mutta sitten piti selittää, miten Ian McEwanin Sovitus suhteutuu muuhun nykykirjallisuuteen ja aikaisempaan romaanitraditioon. Saa nähdä mitä siitäkin tentistä tulee. Onneksi yliopistolla sentään pääsee läpi, kunhan vain jotain sepustaa.

Nyt voisin taas mennä mättämään vaikka pitkästä aikaa Blitzkrieg I:ä.

Raatoja Ardenneilla