torstai 27. elokuuta 2015

Kirja-arvostelu: Antti Tuuri - Pohjanmaa

Tässäpä onkin eräs kotimaisen kirjallisuuden keskeisistä klassikoista. Monet teistä, jotka kuulutte ikäpolveeni, olette varmaan katsoneet koulun äidinkielen tunneilla tämän pohjalta tehdyn elokuvan, tai jos ette muuta ole nähneet, niin ainakin tämä kohtaus kuuluu yleissivistykseen:


No niin, asiaan:


Talvisota-kirjan (ja elokuvan) päähenkilön Martti Hakalan neljä poikaa ovat kokoontuneet perheineen jakamaan Amerikassa kuolleen vaarinsa vaatimatonta perintöä. Samalla käydään läpi erilaiset elämänpolut valinneiden veljesten perhe-, raha- ja työasiat ja muutenkin juoruillaan kaikesta, mistä sukutapaamisissa yleensäkin on tapana puhua.

Pääpuheenaiheena on kuitenkin se, kuinka yksi veljeksistä on menettänyt konkurssissa rahansa petolliselle liikekumppanille. Hänen tekisi kovasti mieli mennä ja tappaa roisto niille sijoilleen, mutta eräs fiksumpi veli kehittää juonen, jolla hän vie koko nelikon muualle alibia hankkimaan sillä aikaa, kun nuoremman polven pojat menevät pitämään huijarille puhuttelua.

Veljeksillä on taipumusta aggressiivisuuteen ja känniääliöilyyn, ja niinpä he kulkevatkin ympäri maakuntaa ryyppäämässä, haastamassa riitaa ja ammuskelemassa samalla kun vaimoväki odottaa kotona ja itkee. Nuoremmat pojat eivät onnistu yhtään sen paremmin, eikä putkalta ja sairaalalta vältytä.

Viisi pistettä viidestä. Tuurin kirjoitustyyli on terävä ja humoristinen, ja varsinkin dialogi on aivan hulvatonta. Loppuratkaisun suhteen saattaa joutua pettymään, jos odottaa kirjalta Hollywood-tyylistä toimintatarinaa, jossa paha saa palkkansa ja kaikki päättyy onnellisesti; paremminkin tämä on 70-luvulle siirretty realistinen häjyilytarina, ja loppuratkaisu on sen mukainen.

maanantai 17. elokuuta 2015

Punkkarilogiikkaa ja demonstratiivista alkoholismia

Helsinkiläisessä paikalliskulttuurissa tunnetaan omaleimainen ilmiö, jota voisi kutsua termillä "demonstratiivinen alkoholismi". Se ilmenee siten, että kokoonnutaan julkiselle paikalle juomaan kaljaa, että kaikki muut varmasti näkevät, että nyt juodaan kaljaa. Onhan se niin, että tosimies juo kaljaa jumalauta, ja hukkaanhan se menisi, elleivät kylänmiehet tietäisi.

Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu esim. juna-asemien portaikoissa tai puistoissa muutaman hengen porukassa. No, kyllähän pussikaljaa kitataan muuallakin, mutta helsinkiläinen erityispiirre on, että täällä se joskus saavuttaa uutiskynnyksen ylittävät mittasuhteet ja jotkut monisatapäisen lauman onnekkaimmat jäsenet saavat naamansa ja kaljatölkkinsä lehtiin. Lisäksi on tyypillistä, että näille massatapahtumille kehitetään jokin kauniin vihervasemmistolainen viitekehys, jolloin osanottajat pääsevät korostamaan tosimieheytensä lisäksi sitä, kuinka hyviä ihmisiä ovat, kun aktiivisesti parantavat maailmaa ryyppäämällä julkisesti.

"Eläköön vallankumoush!"
"Ei ku yksh vielä..."

No mitäs tällä kertaa? Anarkistit valtasivat osan Lönnrotinkadusta hyvänä aikeenaan "peräänkuuluttaa katujen vapaata käyttöä". Itsehän en muista koskaan joutuneeni kyselemään viranomaisten lupia kulkeakseni kadulla, joten vähän jää epäselväksi, että miten katujen käyttö ei nykyisellään ole vapaata. Sitten tuli mieleen, että ehkä he ovat autoilijoita, joiden mielestä katujen enenevä muuttaminen pelkiksi kävelykaduiksi on väärin, mutta ei kyse ollut siitäkään.

Päin vastoin, tarkoitus onkin "ottaa kaupungin kadut haltuun ne vallanneilta autoilta" sulkemalla kadunpätkä banderolleilla ja istumalla porukalla siellä kittaamassa kaljaa, kuuntelemassa punkkia, pitämässä kirppistä ja mitä muuta anarkistit nyt tapaavatkaan tehdä. Autothan eivät ole ihmisiä, joten ihmisten vapaa liikkuminen on autojen vapaata liikkumista tärkeämpää, ja muutenkin autotiet on alun perin suunniteltu istuskelua eikä ajelua varten. Niinpä katujen vapaa käyttö tavoitetaan parhaiten sulkemalla katu liikenteeltä.

Hyvin te vedätte. No, ainakaan tällä kertaa yksityisautoilua ei vastustettu leiriytymällä ratikkakiskojen päälle kuten jonain aikaisempana vuonna.

Mutta mitäs asiaan sanoo poliisi? Lupia kun ei oltu kyselty eikä myönnetty.
Kadunvaltaus ei tullut poliisille yllätyksenä, ainoastaan tarkka paikka, jota järjestäjät eivät halunneet kertoa etukäteen.

Poliisi neuvottelee ”koko ajan” kadunvaltaajien kanssa selvittääkseen, kuinka kauan tapahtuma mahdollisesti vielä kestää.

Selkoa ei ole saatu.
Ei kai poliisin sitä tarvitsisi erikseen kysellä, vaan tuollaiset tapahtumat kestävät tasan niin kauan kuin poliisi niiden antaa kestää. Tosin siinä on sitten se riski, etteivät poliisit enää olisi hyviä ihmisiä, koska puuttuvat maailmanparannukseen, ja sellaisesta seuraavaa natsikyttäulinaa ei kukaan jaksa kuunnella.

Tulisi jo talvi ja ajaisi nuo takaisin koloihinsa. Talvi on Helsingin kaunein vuodenaika osittain myös siksi, koska kannatan katujen vapaata käyttöä, ja silloin saa kävellä rauhassa ilman jaloissa pyöriviä aktivisteja, anarkisteja, romaneja, feissareita ja muita häiriköitä.

Loppuun vielä vähän teemaan sopivaa musiikkia, eli kevyeen liikenteeseen kannustavaa punkkia:


keskiviikko 12. elokuuta 2015

Hygieniasta ja modernista taikauskosta

Ihmiskunnan alkuhämäristä asti meillä on ollut tarve löytää selitys asioille, joita maailmassa tapahtuu, ja keksiä keinot vaikuttaa niihin. Tieteellisten teorioiden puutteessa vallalle pääsivät erilaiset uskomukset yliluonnollisiin asioihin ja niiden myötä taikarituaalit, joilla pyrittiin karkottamaan pahoja henkiä tai saamaan jumalten suosio.

Ajan myötä pakanallinen taikausko menetti jalansijaa toisaalta tieteelle ja toisaalta järjestäytyneille uskonnoille, joskin joidenkin mielestä uskonnotkin ovat vain taikauskoa. Oli miten oli, nykyään kaikille mustien kissojen pelkääjille ja tikapuiden kiertäjille naureskellaan päin naamaa.

Tämähän ei tietenkään tarkoita, että taikauskosta ja hyvän onnen rituaaleista oltaisiin kokonaan päästy, vaan edelleen yhteiskunnassa on kyseenalaistamattomia uskonkappaleita. Rituaaleja, joita ei edes mielletä taikauskoksi, vaan vakaasti ollaan sitä mieltä, että jotain pahaa tapahtuu, jos jättää rituaalin suorittamatta.


Tarkoitan tietysti käsien pesua kusellakäynnin jälkeen. Tilastojen mukaan vain n. kolme kymmenestä suomalaisesta ymmärtää, mistä on kyse. Yksi roiskii sormilleen, ja loput 6 ovat taikauskoisia.

Taannoin eräs naisihminen avautui minulle aiheesta. Hän myönsi itsekin, ettei hänen näkemyksellään ole mitään asiaperusteita, vaan että pesemättä jättäminen on yksinkertaisesti "ällöttävää". Toisaalta seurattuani ihmisten käsienpesua, olen huomannut sen olevan paremminkin vain kastelua kuin mitään pesemistä. Rupesin sitten miettimään, että mistähän tässä on kyse.

En minä sano, etteikö käsiä olisi hyvä silloin tällöin pestä, mutta hygieniastaan huolehtiva ihminen on todennäköisesti käynyt suihkussa viimeisen vuorokauden aikana, joten vehkeet ovat puhtaat. Lisäksi virtsa on steriiliä, eli siinä ei ole bakteereita. Koska ihminen koskettelee päivän mittaan vaikka mitä, kädet ovat paljon likaisemmat, joten jos nyt jotain hygienianäkökulmaa asiaan haluaa, olisi järkevämpää pestä kädet ennen kusemista. Sillä voitaisiin ehkä välttää joitain virtsatieinfektioita; jälkeenpäin pesemisestä ei enää ole mitään hyötyä.

Uskonkin, että tämä rituaali on jäänne vanhoilliskristillisestä seksuaalimoraalista, jossa sukuelimet ovat määritelmällisesti saastaiset. Niitä ei sovi käpälöidä ellei ole aivan pakko, ja jos on pakko, sen jälkeen pitää suorittaa puhdistautumisriitti.

Miehille motkottaville naisille vielä erikseen: minä en tiedä, mitä te käsillänne teette vessassa käydessänne, enkä välttämättä haluakaan tietää. Olen kuitenkin melko varma, ettei meidän tarvitse tehdä samaa. Niinpä jos olette sitä mieltä, että teidän on pakko pestä kädet, ei se tarkoita, että sitä pitäisi vaatia meiltäkin.

Loppuun vähän musiikkia:


Sanokaa "EI" tälle mielipuolisuudelle. Sanokaa se samalla painokkuudella kuin te sanotte "EI" niillekin, jotka vaativat heittämään suolaa olkapään yli tai uhraamaan neitsyitä sodanjumalalle.

maanantai 10. elokuuta 2015

Viikon verran kesää

En ole sopeutunut hyvin töihinpaluuhun. Paikkoja särkee ja väsyttää jatkuvasti. Alan varmaan olla liian vanha työntekoon. No, lomailu oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Tänä vuonna minä sain päättää lomamatkakohteen, joten menimme Maltalle, missä olenkin aina halunnut käydä. Nyt kun kuvat on vihdoin saatu koneelle, voinkin tässä vähän käydä reissua läpi.


Päivä 1. Pienessäkään flunssassa ei ole hyvä idea mennä lentokoneeseen, koska päänsisäinen paineentasaus ei onnistu. Nousu vielä menetteli, mutta laskeuduttaessa korvat meinasivat räjähtää ja tuntui, kuin oltaisiin isketty puukolla silmien väliin. Kunnolla korvat aukesivat vasta kuuden tunnin jälkeen.

Hotelli oli oikein kiva, ja huone vielä varustettu sellaisella ulkomaanmukavuudella kuin kylpyamme. Jännä kokemus sekin.


Lämpötila oli koko viikon noin 35 astetta, eikä pilviä näkynyt missään vaiheessa. Voi siis sanoa, että tänäkin vuonna tuli kokeiltua, miltä kesä tuntuu. Ihan jees.


Tuollaiseen veneen perässä menevään lentojuttuun en tohtinut, mutta rantakallioilla jouduin makoilemaan ja jahtaamaan katkarapuja rantavedessä. Heitin myös ns. talviturkin pois. Suomessahan en luonnonvesiin mene, koska tuo välimerikin on siinä rajoilla, onko riittävän lämmintä.


Heti ensimmäisenä iltana piti kokeilla kuuluisinta paikallista perinneherkkua, jänistä. Oikein hyvää, vaikka rakenteeltaan ja luiden perkaamiseltaan se muistuttikin kovasti kanaa. Tuossa pitää vain olla tarkkana, ettei ota seuralaisekseen kovin vegaanisesti suuntautunutta daamia; vaikka hän lihansyönnin pystyisikin hyväksymään, nenä saattaa nyrpistyä siinä vaiheessa, kun kavaljeeri alkaa imeskellä ydinpötköä selkäranganpätkistä.

Päivä 2. Aamupala kuului hotellin hintaan. Viereisessä pöydässä istui joku muslimiperhe, jonka isukki mulkoili suuntaani vihaisen oloisena. Asia saattoi liittyä siihen, että jos minä saan kasata aamiaisen buffetista, lautaselle tulee niin paljon munakokkelia ja pekonia, että sillä pärjää iltaan asti. Mutta siinähän mulkoilee, omapa on asiansa.

Tekemistä oli keksitty koko viikolle niin paljon, että ensimmäinen kokonainen päivä pyhitettiin vain auringonotolle hotellin kattoterassilla.


Kuvassa näkyvä rantakatu reunustaa koko valtion kaupunkialuetta, ja oikeastaan koko saaren elämä keskittyy kadun varrelle. Muualle on turha lähteä hortoilemaan. Illalla paikallisetkin lähtevät kadulle, eikä kaltaiseni erakko enää viihdy siinä tungoksessa.

Paikalliskulttuurista ei valitettavasti voi sanoa mitään, koska turisteja on niin paljon, ettei tiedä, mikä oikeastaan on paikallista. Italialaistyylistä jäätelökulttuuria täytyy kuitenkin kehua. Jokainen koju tekee itse omansa, ja maku on täyteläinen.

Päivä 3. Vaikka saaren kaupungit ovatkin kasvaneet yhteen, virallisesti pääkaupunki Valletta on vain muutaman tuhannen asukkaan keskiaikainen linnoituskylä. Käytiin katsomassa opastettuna.




Katukaupustelija arvioi minut pärstän perusteella joko suomalaiseksi tai islantilaiseksi. Islanti olikin uusi lisäys kokoelmaani.

Päivä 4. Kävimme paikallisilla kalamarkkinoilla. Kaikkea nuo paikalliset suuhunsa pistävätkin. Haita ja mustekaloja. Eipä siinä mitään, proteiinia kuin proteiinia. Sitten menimme veneellä tutkimaan rantakallioiden luolastoja:


Veneilystä tulikin mieleen, ettei saarella näkynyt afrikkalaisia kumivenepakolaisia läheskään niin paljoa kuin olisin luullut. Sellaista turistiattraktiota meinasin ehdottaa, että kun joissain paikoissa on kiikareita, joilla voi katsella nähtävyyksiä hetken aikaa, jos niihin laittaa rahan, niin tuonne voisi kalliolle pystyttää konekiväärejä, joihin voisi laittaa rahan ja sitten saisi pari minuuttia rätkyttää siirtolaisveneitä. Vaan eipä noilla määrillä bisnes kannattaisi.


Ai hitto, noin ei kyllä olisi saanut sanoa. Irtisanoudunkin tästä tekstistäni, ennen kuin minua vastaan järjestetään mielenosoitus.

Päivä 5. Uusi reissu Vallettaan, tällä kertaa ilman ryhmää ja opasta, että voi kierrellä omaan tahtiin.


Päivä 6. En muista, kai me silloinkin jotain teimme. Kamerassa ei tältä päivältä ollut kuin tämä yksi kuva:


Ravintoloita pitää kehua siitä, että niillä on yhdenmukaiset standardit. Ei tarvitse ihmetellä, pitääkö tilata pihvin kanssa erikseen perunat, vaan ne tulevat vakiona. Ei tarvitse ihmetellä, pitääkö tilata yksi vai kaksi ruokalajia, vaan yksi riittää. Vaikka vastustankin periaatteessa tippikulttuuria, on hyvä, ettei tarvitse sitäkään ihmetellä, vaan kymmenen prosenttia on normaali käytäntö. Ja tietysti ruoka on hyvää eikä suomalaisittain kovin kallista.

Päivä 7. Kävimme Maltan kakkossaarella Gozolla, jossa näimme tällaisen kuuluisan nähtävyyden:


Minua tosin enemmän kiinnostivat kallioita täplittävät fossiilit:


Olivatkohan nuo joitain simpukoita tai meduusoja, en tiedä, mutta niitä oli paljon.

Eipä siltä reissulta sitten muuta. Yhteenvetona paikan hyvät puolet:

+ Hyvin vähän kaupustelijoita Vallettan ulkopuolella.
+ Hyvin vähän katumuusikoita.
+ Hyvin vähän kerjäläisiä.
+ Ravintoloiden ruokalistoja saa tutkia rauhassa ilman, että heti on joku gigolo heittämässä sisään.
+ Jäätelö on hyvää.
+ Ei tule kylmä.
+ Ruuaksi saa jänistä.
+ Paikalliset eivät ole juuri lainkaan ärsyttäviä.

Haittapuolet:

- Vääränpuoleinen liikenne saattaa aiheuttaa sotkuisen kuoleman.
- Vähän turhan paljon turisteja.

5/5, käykää ihmeessä.

maanantai 3. elokuuta 2015

Pekka kokkaa 6: Marjalikööri

Maahanmuuttoteemaiset kirjoitukset ovat aina suosittuja, mutta silti minut yllätti se yleisöryntäys, jonka edellinen kirjoitukseni houkutteli. Se on enää alle sadan käynnin päässä taannoisesta Iso kyrpä -tekstistäni, mikä ei ole pieni saavutus. Samalla kokonaiskäyntimääräni ylitti toissapäivänä sadan tuhannen rajan. Aikaa siihen meni vähän päälle 2 vuotta ja 2 kuukautta.

Koska saavutuksia on tapana juhlistaa alkoholijuomilla, tehdään nyt niin. En hyväksy tähän tarkoitukseen mitään ruokakaupan keppanaa, vaan kunnon juhla vaatii itsetehdyt juomat. Tämänkertainen resepti on peräisin siskoltani.

Resepti on hyvin yksinkertainen. Aineiksi tarvitaan:

1 osa marjoja
1 osa sokeria
1 osa viinaa


Marjoiksi käy mikä vaan. Varmaan tällä samalla reseptillä voi halutessaan tehdä vaikka banaani- tai tomaattilikööriä, mutta itse valitsin mustikat, joita emäntä kävi viikonloppuna poimimassa ison lastin sukunsa mökiltä.

Eihän hän uusia tuoreita välipalamarjojaan suostunut uhraamaan siihen, että saadaan "joku pönttö tänne haisemaan", mutta testamenttasi käyttööni sentään pari jämäpurkkia vuodelta 2012, mitkä hän pakastimesta raivasi tehdäkseen uusille purkeille tilaa. Viinaakaan en jaksanut lähteä hakemaan, kun löysin kaapin perältä puolikkaan pullon Finlandiaa ja pohjat 80 %:sesta Saaremaasta. Kyllä kai näillä pärjää.

Mittasuhteita voi itse säätää sen mukaan, kuinka ison annoksen haluaa tehdä; itse päätin laittaa jokaista ainesosaa puoli litraa. Siitä saa jo sopivan kokeiluerän.

Eipä siinä sitten muuta kuin ainekset iloisesti sekaisin.


Lopuksi kaadetaan tämä viinanhuuruinen mustikkakeitto astiaan. Astiaa valitessa on otettava huomioon, että sitä sokerimäärää on vaikea saada tasaisesti liukenemaan, joten koko satsin on mahduttava yhteen pulloon. Muuten käy helposti niin, että ensimmäiseen säiliöön menee viinat, toiseen marjat ja kolmanteen sokerit. Itse valitsin puolentoista litran kokispullon:


Pikaisesti laskettuna sekoituksen alkoholiprosentti on n. 20 %, ehkä karvan verran yli.

Tässä vaiheessa lukija saattaa luulla, että olipas helppo ja nopea resepti. Muuten joo, mutta nyt seuraa kypsytysvaihe. Säiliö laitetaan puoleksi vuodeksi johonkin komeron nurkkaan odottamaan. Ei tarvitse olla kylmässä, mutta silloin tällöin olisi hyvä ravistella/sekoitella. Jatkoa seuraa siis helmikuun puolella. Nykyisellä kävijätahdilla silloin juhlitaankin jo 130 000 kävijää.

Tässä kirjoittaessani tajusin juuri, että sehän osuu myös päivälleen emännän synttärijuhliin. Kun mainitsin havainnostani, jostain syystä tuvan puolelta ei kuulunut kovin innokasta riemuitsemista.