torstai 30. toukokuuta 2013

Pekka kokkaa 2: Pekonimuffinit

Joskus aikoinani löysin kirjakaupan alelaarista Le Cordon Bleun muffinireseptikirjan. Hintaa ei ollut kuin muutama euro, niin pakkohan se oli ostaa. Reseptejä löytyy moneen lähtöön, niin makeita kuin suolaisiakin, banaani-inkivääristä valkosuklaaseen ja kinkku-juustosta oliivi-rosmariiniin. Tänään kokeilin pitkästä aikaa pekonimuffineja.

Muffinien reseptit ja valmistus ovat yleensä yksinkertaisia. Näistä lähtee:

2 tl öljyä
6 pekoniviipaletta hienonnettuna
1 iso sipuli silputtuna
375 g (6,25 dl) vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
hyppysellinen suolaa
1 rkl tuoretta persiljaa silputtuna
2 munaa
2,5 dl maitoa
125 g suolatonta voita sulatettuna


Tietenkään mikään resepti ei ole sellaisenaan täydellinen, vaan sitä voi joutua tuunaamaan. Esimerkiksi, 6 siivua pekonia? Onko tämä joku vegaaniresepti vai? Jumalauta, paappani ei haavoittunut kranaatinsirpaleesta Kannaksella sen takia, että vuoden 2013 Suomessa voitaisiin valmistaa leivonnaisia neuvostoliittolaisiin raaka-ainetuotantovolyymeihin mukautetuilla resepteillä. Minä laitan 27 siivua. Se on sopivan pyöreä luku, 3 pakettia. Mutta aloitetaan.

1. Kuumenna uuni 210 asteeseen. Voitele öljyllä tai voisulalla muffinivuoka, jossa on 12 vetoisuudeltaan 1,25 dl:n syvennystä. Kuumenna öljy paistinpannussa ja ruskista pekoni rapeaksi. Valuta talouspaperin päällä. Kypsennä sipuli pehmeäksi ja kullanruskeaksi samassa pannussa. Anna jäähtyä.

No en taatusti valuta. Rasva on pekonin paras osa, ei sitä sovi haaskata. Sitten vielä pitäisi erikseen sulattaa jotain suolatonta voita. Paskanmarjat. Korvaan tuon suolattoman voin pekonirasvalla, sitten ei tarvitse edes lisätä tuota "hyppysellistä" suolaa, ja karsinogeeneistä tulee kivasti väriä.


Raa'an pekonin pilkkominen keittiöveitsellä on hankalaa. Suosittelen hankkimaan lihakirveen. Itselläni ei ole, mutta onneksi sain kummeiltani viime jouluna keraamisen ns. lentokoneveitsen (se ei näy metallinpaljastimessa), joka on niin terävä, että sillä vuolee pekonia vaikka siasta ilman että se huomaa.

Ainekset valmiina sekoitettaviksi
2. Siivilöi jauhot, leivinjauhe ja suola suureen kulhoon. Sekoita joukkoon persilja ja tee seoksen keskelle kuoppa. Vatkaa kulhossa munat ja maito. Kaada seos kuoppaan kuivien aineiden joukkoon. Lisää voisula, jäähtynyt pekoni ja sipuli. Sekoita metallilusikalla aineet sekaisin. Älä sekoita liikaa, taikina saa olla kokkareista.

Näin tehdään. Kuten sanoin, suolan jätin pois. Tuoretta persiljaakaan en jaksanut lähteä metsästämään, joten kuivattu saa luvan kelvata. Laitoin sittenkin varmuuden vuoksi pekonirasvan sekaan nyrkillisen Leviä, ettei ainakaan tule liian kuivaa. Halusin myös vähän tulisuutta, joten aluksi ajattelin pilkkoa sekaan chilejä, mutta sitten päätin, että kastikemuodossa tulisuuden saa levitettyä tasaisemmin, joten tässä vaiheessa lisäsin hieman Poppamiehen savuchilikastiketta.

Taikina valmiina lusikoitavaksi vuokaan
3. Lusikoi seos muffinivuokaan. Täytä syvennyksistä vain 75%, jotta muffinit mahtuvat kohoamaan. Paista 20  minuuttia tai kunnes muffinin keskelle työnnettyyn tikkuun ei tartu taikinaa. Anna muffinien levätä vuoassa 5 minuuttia ja nosta ne sitten ritilälle jäähtymään.

Valmis.
Taisin tunkea vuoat vähän turhan täyteen, kun taikinaa riitti vain kymmeneen kappaleeseen. Samapa tuo. Maistetaanpas.

Ensimmäinen asia, minkä noista huomaa, on vuoan läpi tihkuva rasva. Se lupaa hyvää. Maultaan ne ovat oikein meheviä: pekonin ja sipulin maun tuntee voimakkaana. Harmittaa ainoastaan, että savuchilin makua ei huomaa. Laitoin sitä selvästi liian vähän. Ensi kerralla sitten puoli desiä.

Näitä on näppärä lämmittää mikrossa nopeaksi ja täyttäväksi välipalaksi.

Yhdessä muffinissa on 2,7 siivua pekonia

Kesämusiikkia

The Voicen kotisivulla on käynnissä äänestys, jossa valitaan 20 musiikkikappaleen joukosta vuoden 2013 virallinen kesähitti. Käytyäni ehdokkaat läpi huomasin, ettei siellä ollut kovinkaan montaa biisiä, jotka eivät olisi olleet hip hopia tai R'n'B:tä.

Arvostan suuresti old school -räppäreitä kuten Tupac Shakuria, Run DMC:tä ja 2 Live Crewta, mutta 2000-luvulla koko genre on pudonnut raiteiltaan. Käsittääkseni on käynyt näin: jostain syystä afroamerikkalainen kulttuuri on tullut suosituksi valtaväestön keskuudessa, minkä seurauksena valkoiset teinitytöt ovat alkaneet kuunnella hiphoppia, koska kaikki muutkin kuuntelevat. Koska he eivät kuitenkaan oikeastaan tykkää kunnon old school -gangstaräpistä, heille suunnattua musiikkia on jouduttu valtavirtaistamaan. Käytännössä tämä on tapahtunut siten, että räpistä on säästetty esiintyjien ulkonäkö ja esiintyminen, ja mukaan on tuotu pop-musiikin sanoituksellisia teemoja ja laulajien äänialat. Tämän epäpyhän unionin seurauksena on kehittynyt musiikkityyli, joka välillä kuulostaa räpiltä ja välillä kissanraiskaukselta, ja jonka jumputuksen tahdissa voi tanssia piripäissään.

Suomalaisille on tässäkin asiassa varattu ihan oma helvettinsä, ja se on tuo edellämainittu, mutta suomenkielisenä. Suomalaisille artisteille sellaiset terveiset, että jos ette kuulu bändiin nimeltä Raptori, niin vetäkää housunne ylös ja keksikää jotain muuta tekemistä. (Nost3 ja Protro sentään saavat täyden synninpäästön, koska heidän musiikkinsa ei ole tarkoituskaan olla vakavastiotettavaa.)

Kuten sanottua, juuri mikään tuolta Voicen listasta ei iskenyt. Pitäähän minun sitten ehdottaa jotain tilalle, ettei menisi pelkäksi rutisemiseksi, joten tässä olisi. Kantri on hyvää, jopa nykypäiväinen. Kuunnelkaa ihmiset kantria.


Tämä on jo pari vuotta vanha, ettei taida kelvata äänestykseen, mutta tällä ilmoituksella se on yksimielisesti valittu Pekan porstuan viralliseksi kesähitiksi.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Kirja-arvostelu: Esa Sirén - Aunuksen Terässade

Suomalainen nykyviihde on yleisesti ottaen aika paskaa. Elokuvamaailmaa hallitsevat elämänmakuiset draamat, mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa sitä, että keski-ikäiset alkoholistit tappelevat ja murehtivat potenssiongelmiaan. Komediallista elementtiä tuo mukaan se, kun naisväki kirkuu itkunsekaisesti perkelettä. Kirjallisuudessa sama on myös nähtävissä, vaikka dekkarin vaikutus on suurempi.

Yksi asia sentään on, minkä suomalaiset kirjailijat ja elokuvaohjaajat tekevät paremmin kuin kollegansa missään muualla: sotajutut. Saving Private Ryanin alkukohtaus on toki näyttävä, mutta ei sekään kokonaisuutena pärjää esimerkiksi Pekka Parikan Talvisodan verenmakuiselle hardcoreudelle.

Nyt käsiteltävän kirjan kirjoittaja, Esa Sirén, on ehkä tämän hetken kovin nimi suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Vaikka hän kuuluukin sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin, kirjailijaksi hän on ryhtynyt vasta vanhoilla päivillään 2000-luvulla. Pari kirjaa olen lukenut häneltä jo aiemmin (Sissien Tulimarssi ja Sissivääpeli Rusa), ja olen tykännyt. Nyt sain töiden hiljaisina tunteina luettua viime kirjamessuilta ostamani Aunuksen Terässateen. Emäntää tuo nimi kovasti nauratti; tiedä sitten, mitä mielleyhtymiä tuo sana "Aunus" hänessä herätti.


Täytyy kyllä sanoa, että nimi ei ole kovin omaperäinen. Noin puolet sotakirjoista noudattaa nimen suhteen samaa kaavaa: otetaan jokin sodasta tunnettu paikka, ja lisätään siihen sana, joka jollain lailla symboloi kuolemanvaaraa, sodan rankkuutta ja tuhoa tai jotain muuta sodasta mieleen tulevaa asiaa. Hyllystäni löytyvät eri kirjailijoilta mm. Tyynenmeren Taistelutoverit, Syväri - Kuoleman Joki, Tuhotkaa Pariisi!, Poventsan Korpit, Partio Yli Äänisen, Äänisen Tie ja Tie Tali-Ihantalaan. Andrei Pogoževin Pako Auschwitzista saanee nimensä anteeksi, koska jos kirja kertoo paosta Auschwitzista, ei juuri tuon kuvaavampaa nimeä voi keksiä.

No mutta ei nimi teosta pahenna. Tarinassa on kyse kersantiksi matkan varrella ylenevän Armas Ukkolan ja hänen ryhmänsä vaiheista vuonna 1944 Aunuksen rintamalla. Aluksi eletään normaalia asemasotaa, silloin tällöin tiedusteluja tehden ja vihollisen kieroja hyökkäysjuonia torjuen, mutta kun neuvostojoukkojen suurhyökkäys alkaa, vetäydytään ja siirrytään ankariin viivytystaisteluihin.

Sirénin tapa kuljettaa juonta on hyvin hollywoodmainen, eikä kirjaa lukiessa aika käy pitkäksi. Monet muut kirjailijat kuvaavat sotaa realismilla,  joka on kaikille armeijan käyneille tuttua: 90% ajasta on siirtymisiä, odottelua, härväystä, lonnimista, kikkailua ja näppäilyä, ja varsinaisille taistelutoimille riittää vain muutama kymmenen sivua. Tämä kirja sen sijaan on lähes tauotonta räiskettä alusta loppuun; silloinkin, kun päähenkilöt joutuvat juonen pakottamana hetkeksi takamaastoon lippaita täyttämään, siirrytään lukemaan jostain vähemmän keskeisestä hahmosta tukalassa paikassa. Aunuksen Terässade on kuin lihamylly, joka jauhaa puna-armeijasta sikanautaa hengästyttävällä tahdilla.

Mitään sellaista erityistä, joka nostaisi sen klassikoksi Tuntemattoman Sotilaan rinnalle, siinä ei ole, mutta toisaalta sotateoksen laatu on pitkälti verrannollinen siinä kuolevien kommunistien määrään, ja jo se tekee tästä korkeatasoisen lukuelämyksen. Hyvä maku silti säilytetään väkivallan kuvailussa - tämä ei ole splatter.

4,5 pistettä viidestä. En halua antaa täysiä pisteitä kirjalle, joka ei ole millään omaperäisellä tavalla huomiotaherättävä ja mieleenpainuva, niin viihdyttävä kuin se onkin. Myös huolimattomasta kieliopista pitää rokottaa; possessiivisuffiksia ei kai olla vielä kokonaan kielletty.

Oli miten oli, näyttää siltä, että pitää kerätä hyllyyn loputkin Sirénin tuotannosta.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Lesboilua maisteritasolla

Mitähän se kertoo, että blogini 18:sta artikkelista kaksi luetuinta sattuvat olemaan ne kaksi, joiden otsikko alkaa sanalla "lesboilua"? No mutta mitäpäs se minulle kuuluu. Annetaan vaan kansalle sitä, mitä se haluaa.

Tämän päivän puheenaihe tuli tietooni jo kuukausi sitten, mutta silloin minulla ei vielä ollut blogia, jossa olisin voinut käsitellä asiaa. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Kuten aiemmin olen vihjannut, opiskelen Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Siellä voi opiskella hyödyllisiä ja mielenkiintoisia asioita, kuten kieliä; vähän vähemmän hyödyllisiä, mutta silti mielenkiintoisia asioita, kuten kirjallisuushistoriaa; ja täysin päättömiä, mutta ehkä juuri siksi erittäin mielenkiintoisia asioita, kuten nais- ja sukupuolentutkimusta. Tuo jälkimmäinen ei siis tarkoita sellaista nais- ja sukupuolentutkimusta, mitä harjoitetaan opiskelijabileiden jatkoilla, vaan ihan vakavaa tieteenalaa. Tiedekunnan postituslistan kautta minulle lähetettiin seuraava viesti:

Hae nyt sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmaan (Helsingin yliopisto)
Nais- ja sukupuolentutkimuksen monitieteinen, 2-vuotinen maisteriohjelma tarjoaa eri aloilta saapuville opiskelijoille mahdollisuuden erikoistua sukupuolentutkimukseen. Helsingin yliopistossa maisteriohjelmasta valmistuu kahden vuoden kokopäiväisellä opiskelulla filosofian maistereita.

Ohjelmasta valmistuvat työllistyvät tehtäviin, joissa tarvitaan kykyä
eritellä sukupuolen kulttuuris-yhteiskunnallisia merkityksiä ja
vaikutuksia. Valmistuneiden työnantajia ovat olleet esimerkiksi
julkishallinto, kulttuurilaitokset ja media. Maisteriohjelma tuottaa
myös jatko-opintokelpoisuuden ja valmiudet tutkijanuralle. Oppiaineen
tutkimuksellisia vahvuuksia ovat feministinen teoria, feministinen
poliittinen teoria, queer-tutkimus sekä feministinen kulttuurintutkimus.

Virallinen hakuilmoitus, tiedot hakukelpoisuudesta ja hakuohjeet
löytyvät osoitteesta
http://www.helsinki.fi/hum/opiskelijavalinnat/maisteriohjelmat/sukupuolentutkimus

Lisätietoja maisteriohjelman sivuilla
http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/opiskelu/maisteriohjelma/

Tutustu maisteriohjelmassa valmistuneisiin pro gradu -tutkielmiin
http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/opiskelu/maisteriohjelma/opinnaytteet.html



Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen, että missähän työtehtävässä saattaa tarvita kykyä "eritellä sukupuolen kulttuuris-yhteiskunnallisia merkityksiä ja vaikutuksia". Edellisessä työtehtävässäni tarvittiin vain "a mind that's weak and a back that's strong", kuten laulussa sanotaan, eikä eritelty muuta kuin näytteitä maaperästä. Olisihan tuo tietysti kivaa vaihtelua.

Toisena tulee sitten mieleen kysyä, kuinka kustannustehokasta on opettaa ja tutkia verovaroilla feminististä teoriaa, queer-tutkimusta ja feminististä kulttuurintutkimusta. Vähintään vaadin, että tasa-arvon nimissä ryhdytään rahoittamaan myös sovinistista teoretisointia, redneck-tutkimusta ja sovinistista sikailuntutkimusta.

Jos tuo ei vielä vakuuta kyseisen aineen opiskelun mielekkyydestä, kannattaa tutustua aikaisempien opiskelijoiden graduihin. Sieltä löytyy mm. tällaisia otsikoita:

Koira, merimies ja albatrossi. Merimiesten suhde eläimiin sukupuolentutkimuksen valossa

Hirviömiehiä, jumalattaria ja kyborgisiä otuksia - Väkivalta ja sukupuolen rajat digitaalisessa Tekken 5 -taistelupelissä

Nainen, eläin – Sukupuolen rooli ja ekofeministiset ratkaisut eläinten vapautuksessa


Ihan oikeasti, ei tuollaista voisi itse keksiä. Hakuaika on jo mennyt umpeen tältä keväältä, eikä minulla olisi alan perusopintoja muutenkaan, mutta on kyllä pakko käydä ainakin noiden johdantokurssi, kunhan vain ehtii. Sen verran psykedeelinen meininki niillä näyttää olevan. Tekkeniä en ole mättänyt armeijan jälkeen, mutta Sims 3:ssa onnistuin kerran yhdellä hahmolla tekemään yhteensä 30 lasta kahdeksan eri naisen kanssa. Siitä varmasti saa kehitettyä tekstiä, joka otetaan femakkopiireissä riemulla vastaan, vaikkei siinä sentään eläimiä hässitykään.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Puolikas kalja, kiitos

Oltuani muutaman kerran arki-iltana baarissa, olen tehnyt eriskummallisen havainnon.

Tiistai-iltana kymmeneltä baarissa on sen verran asiakkaita, että sahuri tai erikoistehostepanostajakin voi ne laskea yhden käden sormilla. Niistä noin 80% on miehiä, ja ne muutamat naisetkin ovat yleensä 80-kiloisia ja/tai 50-vuotiaita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset istuvat mahdollisimman kaukana toisistaan, kuten suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, ja hyvin harvat yrittävät tutustua toisiinsa ilman seksuaalisia taka-ajatuksia.

Tuo on tietysti normaalia. Ilmiö, josta halusin puhua, on seuraavanlainen: 25-40-vuotias mies tulee yksin sisään, maksaa 2,50€ sisäänpääsystä, ja tilaa tiskiltä oluttuopin vajaalla kuudella eurolla. Hän istuu pöytään paikassa, josta on hyvä näköyhteys koko saliin. Hän siemailee kaljaansa 10-15 minuuttia, kunnes toteaa, ettei hyvännäköisiä naisia ole lähiminuutteina tulossa, ja lähtee pois. Puolilleen juotu kaljatuoppi jää pöytään. Sama ilmiö saattaa toistua yhden illan aikana useitakin kertoja.

Ymmärrän toki, ettei baarissa ole kivaa istua yksin, ja vielä vähemmän huppelissa höpöttävien tuntemattomien äijien seurassa, mutta sitä en ymmärrä, että maksetaan yhteensä yli 8 euroa kaljasta, eikä viitsitä edes juoda sitä loppuun. Voisiko joku selittää tämän minulle? Onko kyseessä vain jonkinlainen mielenosoitus, tyyliin "pitäkää kaljanne, perkele"?

Voi kiitos, mutta en millään jaksa enää pisaraakaan.

Kirja-arvostelu: Tamara Boyens - I'm a Cyborg Until Further Notice

Luen paljon kirjoja. Nyt kun minulla on blogi, miksi en saman tien jakaisi lukukokemuksia kanssanne?

Sain joululahjaksi taulutietokoneen, jonka mukana tuli kirjanlukuohjelma. Sillä pystyy lataamaan netistä maksua vastaan kuumimpia uutuuksia, mutta ilmaiseksikin löytyy vanhoja klassikoita sekä amatöörikirjailijoiden itse jakoon laittamaansa materiaalia. Ensimmäinen käsiteltäväni on kirja, jota ette löydä kirjakaupasta, mutta netistä sen voi ladata ilmaiseksi.

Neito nimeltä Tamara Boyens tapaa ottaa osaa vuosittain järjestettävään NaNoWriMoon. Se on leikkimielinen kilpailu, jossa tavoitteena on kirjoittaa romaani kuukaudessa. Voittajiksi julistetaan kaikki, jotka saavat kirjansa määräaikaan mennessä valmiiksi. Viime vuonna Tamara osallistui kisaan nyt käsiteltävänä olevalla kyborgiteoksellaan I'm a Cyborg Until Further Notice.


Kyborgeista tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Terminator sekä RoboCop, joten ennakko-oletuksena on, että kaikki niihin liittyvä on edes jossain määrin mahtavaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on naisen kirjoittama, mikä lähes väistämättä siirtää juonen painopisteen räiskinnästä ihmissuhteisiin.

Tarina sijoittuu ydintuhonjälkeiseen Amerikkaan. Päähenkilö on Orchid, lahjakas ohjelmoija, joka työskenteli ystävineen hallituksen salaisissa tiedeprojekteissa muun muassa kyborgiteknologiaa kehittäen, mutta ydintuhon jälkeen yritti lähteä omille teilleen ja joutui ennen pitkää vangituksi. Tarina alkaa siitä, kun ystävät pelastavat 20 vuotta huumattuna olleen Orchidin. Hänen rapistunutta kehoaan ei pystytä enää parantamaan huumeiden jäljiltä, joten hänen tietoisuutensa siirretään keinotekoiseen ruumiiseen. Kyborgiruumis vaatii aikansa totuttelua, mutta kun arkielämä on lähtenyt uudestaan sujumaan, on aika lähteä iskuun hallituksen jäänteitä vastaan.

Tarina alkaa lupaavasti: toimintaa, jännitystä, hyviä hahmoja ja erittäin mielenkiintoinen ja hyvin suunniteltu maailma. Ensimmäisten muutamankymmenen sivun jälkeen liike-energia kuitenkin loppuu töksähtäen, ja luvattoman paljon aikaa käytetään siihen, kun päähenkilö totuttelee uuteen kehoonsa, viettää aikaa ystäviensä ja miehensä kanssa, muistelee menneitä tai vain ihailee maisemia. Alkuasetelmasta huolimatta tämä kirja meneekin selkeästi romanssi-kategoriaan. Sinänsä harmi, koska vaikka kirjoittajalla toki on vapaus valita tyylilajinsa, harmittaa asetelman valtava käyttämättä jäänyt potentiaali. Tästä olisi saanut hienon synkän psykologisen trillerin vaikkapa heittämällä sekaan valtion päähenkilöstä tekemiä pahoja kyborgiklooneja ja ylipäänsä selostamalla enemmän vastapuolen asioita.

Loppua kohti toiminta tiivistyy taas, mutta selvästi huomaa, että kirjailija pusersi viimeiset sivut deadlinen äärirajoilla öitä valvoen. Sen, kuten viimeistelemättömän kirjoitusasunkin, voinee antaa anteeksi, kun ajattelee tiukkaa aikataulua, jolla tämä on kirjoitettu.

Kolme pistettä viidestä. Oma pettymykseni johtuu lähinnä siitä, että nimen ja ensimmäisten sivujen perusteella erehdyin kirjan lajityypistä, mutta kai tästä tykkää joku sellainen, jonka mielestä Falloutin päähenkilöllä oli liian suppea sosiaalinen elämä.

Nyt pitää mennä äkkiä katsomaan, jos cdon.com:sta löytyisi RoboCop DVD:llä kohtuulliseen hintaan.

torstai 23. toukokuuta 2013

Uusia herkkuja

Emäntä lähetti minut ostoslistan kanssa kauppaan, mutta ei tullut itse vahtimaan minua. Tietäähän sen, kuinka siinä käy. Naposteltavaa enemmän kuin ohjesäännössä sallitaan.

Syön noin 3-4 levyä suklaata viikossa, jos oikein hillitsen itseäni. Tavallisesti otan Maraboun minttukrokanttia, digestivemurua tai Daim-rouhetta, mutta isommassa marketissa käydessäni pitää aina pyrkiä ottamaan jotain erikoista. Tykkään kokeilla aina kaikkea uutta. Tällä kertaa mukaan tarttui tuollaista:


Fazeriin ja Marabouhun tottuneen suussa Milkan suklaa maistuu jotenkin oudolta, mutta tuo kinuskitäyte peittää outouden, ja yhdistelmä on erittäin herkullinen. Epäsäännöllinen pallukkarakenne levyssä näyttää hauskalta, eikä palojen irrottaminen ole niin vaikeaa, kuin saattaisi kuvitella. Pohja on kuplasuklaata, joka tuntuu suussa jännältä, ja kai se vähentää kaloreitakin, jos laihduttaminen kiinnostaa. Kuulin joskus, että kuplasuklaa keksittiin aikoinaan Neuvostoliitossa, kun kaikkea oli vähän saatavilla; tunkemalla kuplia suklaamassaan saatiin tehtyä isompia levyjä vähemmällä raaka-ainemäärällä. En tiedä, onko totta. Oli miten oli, tätä pitää ostaa toistekin.

Piti myös kokeilla uutta pekonipähkinä-Kingistä. Ilmeisesti kuitenkin on niin, että on olemassa jokin pähkinä nimeltä "pekaani". Harkitsen vakavasti haastavani oikeuteen tämän "pekaanin" kehittäjän valheellisesta markkinoinnista.


Hyvää sekin silti oli. Suolaiseksi naposteltavaksi en ottanut mitään uutta, vaan lempiperunalastujani jo yli kymmenen vuoden ajalta: Estrellan salt & vinegaria.


Kukaan ei pidä niistä ensimmäisellä kerralla, vaan makuun täytyy tottua. Minulle se oli pakon sanelemaa: olin silloin armeijassa, ja kuten jokainen armeijan käynyt tietää (ja naisetkin pystyvät päättelemään), jos syö sipsejä huoneessa, jossa asuu kymmenen muutakin taistelijaa, itselle jää ehkä puoli pussillista, vaikka kuinka huitoisi ahneita käsiä pois. Ratkaisu oli ruveta syömään sellaisia sipsejä, joita kukaan muu ei huolinut. Nyt en enää vaihtaisi niitä mihinkään.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Lesboilua ja taivaallista totuutta

Euroviisujen jälkimainingeissa on käynyt ilmi, että sen lisäksi, että me eurooppalaiset olemme kamalia rasisteja, olemme myös hirvittävän homokammoisia. Tosin, kiitos valppaan suomalaisen median ja aina aktiivisen vihervasemmiston, tiesimme tämän kyllä ennestäänkin. Pitäisiköhän tästä muuttaa vaikka Afganistaniin tai Somaliaan suvaitsevaisempien, rauhallisempien ja tasa-arvoa sekä ihmisoikeuksia enemmän kunnioittavien ihmisten pariin?

Kuten sanottua, vaikka oikea rasismi ja homofobia ehkä ylittäisivätkin uutiskynnyksen, olemattomasta rasismista ja homofobiasta meuhkaavat ituhipit eivät kuitenkaan. Menkääpä vaikka sanomaan iranilaiselle homolle, että Suomessa homoja sorretaan, koska he eivät saa sanoa avioliittoaan avioliitoksi. Turpaan siinä tulee.

Ei vaiskaan, onhan noita oikeitakin fobikkoja Euroopassa. Heidän julkilausumansa kuitenkin johtavat lähinnä huvittuneeseen naureskeluun sekä aamuyön tunteina tehtyihin sarkastisiin blogipostauksiin, eivätkä homojen mestauksiin kuten suurimmassa osassa muuta maailmaa.

Tyypillisesti länsimaalainen homofobikko on kristitty, yleensä jonkin pienen mutta kiihkoisen lahkon jäsen, ja fobisuutta perustellaan Raamatulla. Nytkin eräs tällainen on ilmoittanut Krista Siegfridsille, että tyttöjen pussailu on väärin ja että tämän pitäisi lukea Raamattua. Yhteistä noille kiihkokristityille on se, että he itse eivät pahemmin Raamattua(kaan) lueskele, tai poimivat siitä vain parhaiten aforismeiksi ja iskulauseiksi sopivat katkelmat.

Itsekin olen melko uskonnollinen, joten mielelläni luen Raamattua heidän puolestaan. Katsotaanpa, mitä se sanoo lesboilusta:

Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. 3.Moos 18:22

Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa. 3.Moos. 20:13

Tuon jälkimmäisen kohdalla tosin luetellaan monia muitakin siveysrikoksia, joista saa saman rangaistuksen. Esim. naimisissa olevan naisen, oman äitipuolensa, miniänsä tai eläimen jörniminen johtaa teloitukseen. Jos ottaa vaimokseen vaimonsa äidin/tyttären, teloitus tapahtuu polttamalla. Jos viettelee setänsä tai veljensä vaimon, mahdolliset lapsetkin pitää teloittaa.

Kaikki liha tottelee kuria, ja kova pää tarvitsee kovaa kuria. Mutta mitäs tässä sanottiinkaan lesboista? Ei niin yhtään mitään. Ainoa maininta, minkä koko Raamatusta näin äkkiseltään löysin, on Paavalilta:

Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, Room. 1:26

Vähän hataraksi jää. Ei kai Paavali ollut mikään virheiltä suojattu auktoriteetti?

Mikä on siis loppupäätelmä? Jos Raamatun mukaan mennään, niin paskempi juttu miespuolisille homoille. Naispuolisille se hienovaraisesti vihjaa, että antaa mennä vaan.

Minua ei kiinnosta ottaa kantaa avioliittolakiin tai vastaavaan. Homoista lässytetään nykyään joka paikassa aivan liikaa. Tulin vain sanomaan, että 1) jos tulette uskoon, perustakaa uskonne uskonnon pyhille teksteille itselleen, eikä sille, mitä joku muu teille niistä teksteistä kertoo, ja 2) lukekaa ne tekstit huolella läpi ajatuksen kanssa. Jos ne eivät sovi maailmankuvaanne, vaihtakaa uskontoa sen sijaan, että yrittäisitte selittää mustan valkoiseksi. Kuten Raamattukin sanoo,

Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. 1.Tess 5:21

Ai niin, ja 3) älkää ruvetko moralisoimaan tai tunkemaan uskontoanne muille. Ette saa sillä aikaan mitään muuta kuin hullun maineen itsellenne.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Täydellistä pizzaa etsimässä

En tiedä, kuinka pizzanajajat tykkäisivät ajaa 20 minuuttia suuntaansa ilmaisen kotiinkuljetuksen takia, enkä kehtaa kysyä. Niinpä kun kämppä vaihtui, täytyy vaihtua myös vakiopizzerian. Aikaisemmin suosin Helsingin Tapulikaupungissa sijaitsevaa Pizzataikurit-firmaa, ja myös se Puistolan asemarakennuksessa oleva pieni, oliko se Amigo nimeltään, oli hyvä.

Pari kertaa olen nyt Espoonpuoleisesta firmasta tilannut, mutta vaikka kuinka lihaisaa ja mausteista on yrittänyt tilata, perille on toimitettu lätty, joka on maistunut lähinnä maidossa keitetyltä pahvilta. En aio tässä paljastaa syyllisten nimiä, koska a) se ei olisi kohteliasta, ja b) en halua turkkilaista verikostoa niskoilleni. Mistä sitä ikinä tietää, mistä lihasta ne niiden kebabbimöhkäleet on oikeasti tehty.

Nyt on kuitenkin löytynyt lupaava paikka: Karakallion Pizza Center. Tilasin tällaisen Russia pizzan, joka sisältää aurajuustoa, vihreää chiliä, herkkusieniä, kebabbia, oliivia, pippuria ja sipulia. Siinä onkin oikeastaan kaikki, mitä pizzassa kuuluu ollakin, paitsi pepperoni. Pitää ensi kerralla pyytää sitä lisätäytteenä. Hyvää ja täyttävää tämä on; ainoana haittapuolena sanottakoon, että ne pistävät chilit pizzaan kokonaisina. Maku pysy kyllä hyvin tallessa, mutta kun niitä puraisee, ne ruiskauttavat kiehuvaa vettä naamalle.


Oli miten oli, näillä edetään.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Raatoa tökkimässä

Koska olen juntti, en ole erityisen kiinnostunut runoudesta. Se keksittiin esihistoriallisella ajalla, kun leiritulilla kerrottiin pitkiä ja monimutkaisia tarinoita, mutta ei vielä ollut kirjoitustaitoa tai muistiinpanovälineitä, joilla tarinat oltaisiin saatu tallennettua. Runomitta helpotti tarinoiden oppimista ulkoa. Näin ollen runous on nykyään vanhentunutta teknologiaa, ja varsinkaan vapaamuotoisessa lyriikassa ei ole mitään järkeä. Jos kaikesta huolimatta kirjoitatte runoja, niin pankaa ne nyt jumalauta edes rimmaamaan.

Kyllä runoja on välillä ihan jänniäkin. Esimerkkinä tämä Charles Baudelairen Pahan Kukat -kokoelmassa vuonna 1857 julkaistu Raato:


Muistatko, rakkaani, mitä kerran kävelyllä näimme?

Oli ihana kevätaamu, kun polunmutkassa
soravuoteella rietas raato
koivet ilmassa retkotti kuin himokas nainen.
Se höyrysi, huokui saastaa,
julkeasti, kylmästi levitti
kupunsa huuruavat sisukset silmiemme eteen.

Aurinko porotti mätänevään haaskaan
kai paistaakseen sen kuin
pihvin - että uljas Luonto
saisi runsaana takaisin sen
minkä kerran sitoi yhteen.
Taivas katseli mahtavaa ruhonretaletta
kuin puhkeavaa kukkaa.
Löyhkä oli niin pistävä, että sanoit
pyörtyväsi nurmelle;
kärpäsparvet piirittivät
visvaista vatsaa, josta
tummat toukkapataljoonat
paksuna nesteenä vuotivat
mädän lihan riekaleisille helmoille.

Aaltoillen koko kammotus
nousi, laski, kohoili, poreili ja eli
moneksi hajoamalla
kuin heikko henki
olisi siihen puhallettu.
Ja ihmeellisesti tuo mikrokosmos soi
kuin virtaava vesi, tuuli
tai vilja, jota rytmikkäästi pohtimessa puistellaan.

Muodot pyyhkiytyivät pois, vain utua jäi,
kiireettömin vedoin piirretty,
kankaalle unohtunut luonnos,
jonka taiteilija muistinsa varassa viimeistelee.

Kivenlohkareiden takaa
meitä väijyi levoton narttu
vihaisesti ja odotti
että pääsisi takaisin
kaluamaan luita, joiden luota oli luikkinut pois.

Ja kerran tulee sinustakin, joka nyt tähtenä tuikit
silmissäni, aurinkona
valaiset luontoni, oi
enkelini, tärkeimpäni,
samanlaista lokaa, samanlaista
kuvottavaa saastaa - aivan
samanlaista tulee sinustakin, oi
kauneuden valtiatar, kun
sakramentit saatuasi
menet ruohon ja rehevien kukkien alle
luutarhan multiin
mätänemään.

Kaunottareni, kerro silloin madolle,
joka sinua suudelmin syö,
että yhä on minulla tallessa
jokaisen multiin menneen
rakastettuni muoto, olemus, ylimaallinen!


(Ranskaksi tuo rimmaa.)

Olin tänään kevätlukukauden viimeisessä tentissä. Aiheena oli kirjallisuushistoria 1800-luvulta nykyaikaan, ja yhtenä kysymyksenä oli selittää, mitä aikakaudelle ominaisia ja poikkeavia piirteitä tuossa runossa on. Ihan hyvin se kai meni, mutta sitten piti selittää, miten Ian McEwanin Sovitus suhteutuu muuhun nykykirjallisuuteen ja aikaisempaan romaanitraditioon. Saa nähdä mitä siitäkin tentistä tulee. Onneksi yliopistolla sentään pääsee läpi, kunhan vain jotain sepustaa.

Nyt voisin taas mennä mättämään vaikka pitkästä aikaa Blitzkrieg I:ä.

Raatoja Ardenneilla

Tunti turpaan, toinen huilusoittoa

No niin, molemmissa kisoissa meni totutulla tavalla. Mutta antaa mennä. Näin monen vuoden siedätyshoidon jälkeen ei voi enää kovin paljoa harmittaa, ja ainahan seuraavanakin vuonna pääsee kiroilemaan samaa.

Lätkässä Sveitsi olisi kyllä saanut vuorostaan voittaa. Viisujen finaali jäi näkemättä, koska digiboksi päätti konvertoida lähetyksen pätkiväksi pikselimössöksi, joten pitää perustaa arviointi semifinaaleihin. Tanskan kappale oli ihan mukiinmenevä, eikä minulla tällä kertaa ollut vahvaa suosikkia, vaikka Serbian kappale oli kyllä ihan söpö. Tässä heidän alkukarsintaesityksensä (linkitän tämän enkä semifinaaliesitystä, koska tässä vaatteet ovat hienompia):


Koska mikään kappale ei musiikillisesti noussut yli muiden, olisin varmaan äänestänyt ulkonäön perusteella, jolloin ääneni olisi mennyt Ukrainan Zlata Ognevitšille:



Muuten, miten ihmeessä Azerbaidzhan pärjää noin hyvin, vaikka sillä ei ole kavereita, joilta saisi kiintiöpisteitä?

Linkitetään nyt vielä viime vuoden suosikkini, Moldovan Lăutar, joka äänestäni huolimatta sijoittui aivan liian huonosti:


Analysoidaanpa kappaleen kertosäettä:

You have never been to my show
You haven’t seen before how looks that trumpet
But the sound goes straight to your soul, gets you out of control
This trumpet makes you my girl


Olenko minä vain mieleltäni kieroutunut, vai onko tuo "trumpet" selvä eufemismi penikselle? Jedwardin vesirajabiisistä en jaksa sanoa mitään, paitsi että on sääli, ettei Irlanti lähettänyt heitä enää kolmatta kertaa.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Lesboilua ja kaukalonyrkkeilyä

Ihan ensimmäiseksi, kuka tunnustaa linkittäneensä blogini Venäjän Facebook-klooniin Vkontakteen? Я не говорю російською мовою. Olen toki erittäin iloinen kaikesta kansainvälisestä huomiosta; kunhan vain ihmettelen. Siihen liittyen, terkkuja ainoalle indonesialaiselle kävijälleni.

No niin, asiaan. Tänään tulee siis kahdet suuret kisat TV:stä. Kotirauhan säilymisen kannalta on hienoa, että ne tulevat eri aikaan; emäntä suuttuisi, jos ei saisi katsoa lätkää. Ei vaiskaan, töissä minun pitää olla. Pitää katsoa viisut aamulla nauhalta ja toivoa, ettei kukaan paljasta lopputulosta etukäteen.

Viisuissa on melko mitäänsanomaton taso tänä vuonna. Jopa niin, että Suomen edustaja on ihan oikeasti vahvoilla, vaikka kappaleemme ei mitenkään sävähdyttävän massastaerottuva olekaan. Parempaakaan äänestettävää ei tänä vuonna ole, nyt kun Serbia ei päässyt jatkoon. Tai no olihan siellä ihan hyviä laulajia, mutta mieleeni muistuu keskustelu, jonka kävin vanhan ja viisaan - tai ainakin vanhan - isäni kanssa Lordin voiton jälkeen:

Isäni: Kyllähän Lordi oli ylivoimaisesti paras noin niin kuin musiikillisesti, mutta ei kai kukaan täysjärkinen nyt niitä äänestä.
Minä: Ai? Ketäs täysjärkiset sitten äänestävät?
Isäni: No kaikkia niitä vähäpukeisia nuoria naisia tietysti.

Feministit raivostuivat aluksi Kristan kappaleesta, koska sen sanoitukset uusintavat patriarkaalisia sortorakenteita tai jotain. Feministien raivostuminenhan ei sinänsä ylitä uutiskynnystä, koska feministit raivostuvat aina nähdessään itseään kauniimpia naisia, mitä sattuu melko usein. Se, mikä tässä on kiinnostavaa, on se, millaisen takinkäännön he meinaavat tehdä nyt, kun esiintyjien itsensä taholta on vahvasti vihjattu, että tässähän otetaankin kantaa homoliittolakiin, joka on feministeille itselleenkin sydäntä lähellä.

Feministejä dekonstruoimassa fallosentrisiä paradigmoja.

Toinen asia, mistä piti puhua, oli tänään Suomen ja Ruotsin välillä pelattava kaukalonyrkkeilyn MM-kisojen loppuottelu. Taitavat ne vielä sen jälkeenkin joitain pelejä pelata, mutta ketä kiinnostaa? Venäjä on jo voitettu, ja jos Ruotsikin voitetaan, kaikki keskeiset tavoitteet tulevat saavutetuiksi, eikä muulla ole sitten niin väliä.

Ruotsin maajoukkueen kapteeni kuvailee joukkueensa taktiikkaa päivän pelissä.

torstai 16. toukokuuta 2013

Pohjamaalit

Uudessa kämpässäni on harvinaisen tilava parveke. Se osoittaa lounaaseen, joten iltapäiväaurinko osuu siihen lähes suoraan, ja lisäksi kämppä on ylimmässä kerroksessa, joten parvekkeella voi norkoilla vaikka munasillaan* ilman että kukaan närkästyy. Näin ollen se on täydellinen paikka auringonotolle.


Tänään oli vuoden ensimmäinen kunnollinen auringonottopäivä, joten pakkohan sitä oli käydä ottamassa pieni väripinnoitus. Ihan vähän vaan, ettei heti kärähdä. Näköjään muutkin olivat huomanneet saman, koska aiemmin kaupungilta tullessani huomasin sisäpihan olevan  täynnä makoilevia kloppeja.

Asiasta toiseen, chili-istutuksiini ovat puhjenneet ensimmäiset kukat kolmen kuukauden iässä. Tuossa on puolet habaneroja ja puolet Vampire F1 -chilejä. Nekin löytävät itsensä parvekkeelta heti, kunhan luotan siihen, että lämpimät ilmat ovat tulleet jäädäkseen.


En olekaan ennen yrittänyt kasvattaa chilejä. Viime vuonna onnistuin saamaan tavallisesta paprikasta satoa yhden hedelmän verran, joten päätin kokeilla ostaa kukkakaupasta tavallisehkoja chilinsiemeniä. Jos tämä onnistuu hyvin, ensi vuonna tilaan netistä jotain erikoisempaa.


*Korjaus: tuvan puolelta huudettiin, että parvekkeelle ei ole asiaa munasillaan missään olosuhteissa.

Lastenlauluja valtiovallalle

Kun tässä rupesin ajattelemaan asiaa, tajusin, etten muista Mikko Alatalon lisäksi nimeltä yhtään varsinaista lastenlauluartistia omasta lapsuudestani. Ensimmäisinä kouluvuosinani ja sitä ennenkin suurimpia musiikki-idoleitani olivat Turo's Hevi Gee, Juice Leskinen ja Irwin Goodman.

Muistan olleeni hyvin surullinen kun Irwin kuoli, vaikka olin silloin vasta 8-vuotias. Viime aikoina olen jälleen kuunnellut enemmän hänen tuotantoaan, ja olen havainnut, että hänen musiikkinsa ei osoita kuolemisen merkkejä, vaan päinvastoin on ajankohtaisempaa kuin koskaan ennen.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka nämä klassikkokappaleet:




Miksiköhän minulla on viime aikoina ollut niin kova hinku kuunnella Irwiniä? Ehkä olen vain seurannut liikaa uutisia politiikasta. Ai niin, myöskään ei saa unohtaa Jaakko Teppoa:


keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Seitsemän Veljestä K-18

Kotimainen klassikkokirjallisuus ei ole nykynuorten keskuudessa kovin suosittua. En tiedä onko koskaan ollutkaan, ei ainakaan minun nulikka-aikanani ollut. Kuinka monta alle keski-ikäistä tunnette, jotka ovat oma-aloitteisesti lukeneet vaikkapa Kalevalan tai Seitsemän Veljestä? Sitä ei lasketa, jos on koulussa pakotettu.

Omalta pikkuiselta osaltani pyrin korjaamaan tätä epäkohtaa. Ymmärrän, että sisällön puolesta on vaikeaa kilpailla Jersey Shorea ja Big Brotheria vastaan, mutta suosittelen silti kokeilemaan avoimin mielin uusia asioita. Silloin voi huomata, että negatiiviset stereotypiat ja ennakko-oletukset perustuvat usein vain osatotuuksiin, ja kokonaisuus on joskus arvaamattoman hieno. (Siinä saattaa myös kuolla huumeiden yliannostukseen tai syfilikseen, mutta onpahan omaisilla sitten jotain sanottavaa muistotilaisuudessa.)

Otetaanpa esimerkiksi tämä vähemmän tunnettu lainaus Aleksis Kiven Seitsemästä Veljeksestä:

Juhani: Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja niinkuin uudesta syntynyt. - Minä tulen kovin levottomaksi. - Mutta Venlan luoksi! Nyt on otollinen aika!
Eero: Ja olkoon se myös autuuden päivä.
...
Juhani: Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun, haarapussit olalla.

Kovaa kamaa. Varmaan kiellettäisiin, jos nykypäivänä julkaistaisiin.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Rautakäsivarsi

Viikon kestänyt kurkkuräkätauti alkaa pikkuhiljaa hellittämään. Kurkun selkiämisessä on aina se huono puoli, että suihkulauleskeluissa joutuu siirtymään takaisin Johnny Cashin tuotannosta Antti Tuiskuun.

Mietin, uskaltaisiko jo kokeilla pientä punttien nostelua, ihan kevyesti vaan.

Olen aina ajatellut, että jostain pitäisi saada sellainen vehje, jolla voi treenata kyynärvarsia kiertoliikkeellä. Luulin, että on pakko keksiä ja patentoida sellainen itse, mutta sitten suureksi riemukseni sain selville, että sellaisia on sittenkin olemassa. Eikä maksanut kuin reilu pari kymppiä.


Iron Arms nimeltään, valmistaja Iron Gym. Noista punaisista kahvoista otetaan kiinni ja väännetään keskellepäin. Sitten vehje käännetään ympäri ja tehdään sama toiseen suuntaan.

Vaikuttaa lupaavalta. Huonona puolena sanottakoon, että se on suurelta osin muovista kasattu, ja muovi väsyy käytössä. Vaikka muovilaite aluksi vaikuttaisi kuinka jykevältä ja kestävältä tahansa, ei se kovin montaa vuotta kestä. Toisaalta, kuten sanottua, ei niitä hinnalla ole pilattu.

Lopuksi, Johnny Cash mainittu.


Antti Tuiskua en ala linkittämään. Hiljaa siellä.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Vapaapäivä Vietnamissa

Meni sitten viime yö aamuyhdeksään asti kielikoetta täyttäessä, että saisin stipendin kesäkurssille. Mikä muuten on todennäköisyys sille, että kun yrittää nukahtamispisteessä ja deadlinea äärimmilleen venyttäen ladata netistä ilmoittautumislomaketta, juuri sillä hetkellä serveri päättää kaatua ja venyttää tätä nautintoa vielä parilla tunnilla? Ilmeisesti aika suuri; ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta.

Onpahan nyt yksi stressinaihe vähemmän. Pitäisi tästä jatkaa tentteihin lukemista, mutta ihan vain tuon asian kunniaksi pidän tänään vapaapäivän, enkä aio tehdä mitään blogikirjoittelua älyllisempää. Ymmärrettävästi tuo ei jätä paljoa vaihtoehtoja, joten hetken piti jopa miettiä, mitä ihmettä sitä voisi tehdä.

Päätin sitten pitkästä aikaa pelata Call of Duty: Black Opsin yksinpelikampanjaa. Juonellisesti se on ylivoimaisesti paras pelaamistani Call of Duty -sarjan osista: skitsofreeninen kommando lahtaa kommunisteja maalla, merellä ja ilmassa sivupersoonahaamunsa komennossa. Psykologiset elementit ovat aina mielenkiintoisia tarinassa kuin tarinassa, ja Vietnamiin ja muihin kylmän sodan tapauksiin sijoittuvia juttuja ei muutenkaan tehdä nykyään liikaa. Kyllä, pelaan näitä juonen takia.


Tämä on siitä poikkeuksellinen 3D-räiskintä, että tässä on paremmin keskitytty sodan mittakaavan ja hektisyyden kuvaamiseen; vaikka paljon on niitäkin tehtäviä, joissa sankari siivoaa rakennuksia huone kerrallaan, edes välillä päästään suuriin avomaastoihin torjumaan massahyökkäyksiä. Välillä ärsyttää, kun 60-luvulle sijoittuvassa pelissä esiintyy aseita ja laitteita, jotka keksittiin vasta 70-80-luvuilla, mutta menköön.

Oppiipahan olemaan.
Anteeksi, saisinko tultAAARGH!

Välillä touhu menee aika brutaaliksi, mutta ei kai sodasta tarvitsekaan tehdä kevytversioita.

VC:llä puoluekuri tarkoittaa vähän eri asiaa kuin Suomessa.

Vähän meinaa kone takkuilla, vaikka on grafiikat minimissä. Jos tuo stipendi menee läpi, on toivoa, että syksymmällä on varaa uuteen koneeseen, ja sitten pääsee kokeilemaan vihdoinkin Black Ops 2:a ja Modern Warfare 3:a. Jos lompakko silloin vielä painaa niin paljon, ettei jaksa kaksin käsin kantaa, saatan jopa ostaa nuo pelit laillisesti.


sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Vähemmän fasismia, enemmän paljasta pintaa, kiitos

Kirjoitetaanpas nyt jostain yhteiskunnallisesta epäkohdastakin, ettei tästä tule pelkkä ruokablogi.

Maailmassa on kolme maata, joista pidän: Suomi, Slovenia ja USA. No, Irlantikin vaikuttaa lupaavalta tapaamieni irlantilaisten perusteella.

Tätä ei tietenkään pidä tulkita niin, että minulla olisi mitään useimpia muitakaan maita vastaan, vaan että suhtaudun niihin enemmän tai vähemmän neutraalisti, koska niistä harvemmin kuulee mitään sykähdyttävää, eikä niiden kansalaisia juuri koskaan kohtaa. Esimerkiksi Tsekeistä tiedän, että sieltä saa halpaa kaljaa ja valmiiksi viipaloitua juustoa neljän siivun pakkauksissa, ja että Škoda tarkoittaa sananmukaisesti harmia, mutta siihen se jääkin. Ja Keski-Afrikan Tasavallassa asuu varmaan melko fiksua porukkaa, koska ovat keksineet antaa maalleen tuollaisen nimen, sillä eihän muuten kukaan edes tietäisi, missä se on.

En myöskään halua väittää, että nuo kolme lempimaatani olisivat läheskään täydellisiä. Suomessakin on aivan liikaa spurguja ja muita loisia, Sloveniassa kommunisteja ja muita varkaita, ja Amerikassa ollaan muuten vaan päistään vialla. Tuo viimeksimainittu seikka onkin se, mistä halusin tänään kirjoittaa.

Lehdessä oli nimittäin artikkeli floridalaisesta high school -opettajasta Olivia Sprauerista, joka sai potkut poseerattuaan eroottisissa valokuvissa. Jos Suomessa kukkahattutädit saavat itkupotkuraivarin siitä, kun opettaja pikkuisen pyyhkii lattiaa silmille hyppivällä nulikalla kurinpidollisessa tarkoituksessa, amerikkalaiset kollegat pistävät heittäen paremmaksi. Voiko olla, että Mad on parempaa oppimateriaalia kuin Pahkasika?


Nätti nainen. Ilmeisesti amerikkalaiset teinit eivät osaa tehdä samaa havaintoa omin päin, vaan tarvitaan bikinikuvia, ennen kuin heidän keskittymiskykynsä opetukseen herpaantuu. Lisäksi oman logiikkani mukaan hyvännäköinen opettajatar vain parantaisi oppimistuloksia, koska kyllähän jokainen poika haluaa tehdä kauniiseen naiseen positiivisen vaikutuksen.

Ainahan on ollut mielivaltaisia esimiehiä, joten yksissä kyseenalaisissa potkuissa ei sinänsä ole mitään uutiskynnystä ylittävää. Natsitkin jakelivat loppuaikoinaan niskalaukauksia kuin drinkkilippuja pikkujouluissa. Se, mikä tässä eniten hiertää, on ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen asiaan.


Haastattelussa toimittaja kysyy, miksi opettajan olisi soveliasta toimia bikinimallina. Hän ei kysy neutraalisti esim. että mitä mieltä Olivia on itse toimintansa moraalisuudesta, vaan lähtökohtaisesti bikini on paha. Sitten hän kysyy, mitä Olivia sanoisi oppilaiden vanhemmille, aivan kuin asiassa olisi jotain seliteltävää.

Amerikassa hyvin monilla aloilla edellytetään työntekijöiltä samanlaista pyhimyksellisyyttä, kuin Suomessa vain papeilta. Monet yritykset pyrkivät profiloitumaan "family friendlyksi", ja jos tällaisessa firmassa pomo saa tietää, että työntekijä katsoo pornoa kotonaan vapaa-aikana, napsahtaa potkut. Lapset (ilmeisesti 17-vuotias on yhtä viaton, hauras ja luonnontilainen kuin 17-päiväinenkin) ovat erityisen tehokas poliittinen valttikortti, joten niiden ollessa millään tavalla lähelläkään aihepiiriä, työntekijän täytyy olla täydellisen lobotomisoitu robotti, jolla ei ole mitään elämää, ajatuksia tai ominaisuuksia, joita ei olla hänelle virallisesti virkamiestasolta osoitettu.

Näin laiskana ihmisenä en voi kuin ihmetellä, miten kukaan jaksaa kiinnostua muiden yksityiselämästä ja vapaa-ajankäytöstä. Saati että olettaisi kaikkien muidenkin kiinnostuvan.


Murehtikaa ihmiset vain omista asioistanne. Nyt minun on pakko mennä siivoamaan, ennen kuin emäntä hermostuu vielä lisää.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Pekka kokkaa 1: chilicheddarpekonirullat

Palatakseni pekoniaiheeseen, pari päivää sitten näin jossain reseptin, jota oli pakko kokeilla. Homma menee kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: otetaan chilejä, täytetään ne cheddarilla, kääritään pekoniin ja paistetaan. Yksinkertainen ihminen tykkää yksinkertaisista resepteistä, joten ei muuta kuin kokeilemaan.

Ensin tarvitaan tietysti chilejä. Nämä olivat jotain espanjalaisia; tulisuusasteesta en ainakaan nähnyt mainintaa. En kuitenkaan halunnut ottaa vieressä olleita mietoja, koska toinen asia, mistä pidän pekonin lisäksi, on tulinen ruoka. Tulisuudesta saattoi päätellä jotain siitä, että näitä peratessa alkoi huulissa tuntua kihelmöintiä ja polttelua, vaikka tietoisesti vältin kasvojeni koskettelua.

Oli miten oli, ensin chilit avataan pituussuunnassa, ja raon kautta poistetaan siemenet vaikkapa lusikanvarren kärjellä. Päitä ei saa leikata auki, ettei cheddar valu ulos paistettaessa.


Sitten tyhjät chilit tungetaan täyteen cheddaria. Taisi mennä vähän enemmänkin kuin olisi ollut tarpeen, mutta mieluumin liikaa kuin liian vähän.


Seuraavaksi kääritään chilit pekoniin. Sitä saa käyttää reippaasti ja tehdä tiukkoja paketteja, että juustoa pääsee valumaan pois mahdollisimman vähän. Itse käytin 2-3 siivua per chili.


Lopuksi pari hammastikkua rullan läpi. Se toki vaikeuttaa rullan paistamista tasaisesti joka puolelta, mutta kokemuksesta tiedän, että pekonirullat purkautuvat helposti paistettaessa. Sitten vain pannuun.


Valmis muutamassa minuutissa. Sitten vihdoinkin maistamaan.


Köh. Joo, eivät nuo chilit olleet mitään lastenateriatarvikkeita. Eivät kyllä mahdottomiakaan, vaan ihan sopivia, jos hiestä märkä naama ei haittaa. Äkkiä vesipullo viereen ja jatkamaan.

Mitään näin täyteläisen makuista en ole syönyt pitkään aikaan. Rullat ovat erittäin meheviä, erittäin rasvaisia, erittäin suolaisia, erittäin tulisia, erittäin juustoisia ja erittäin täyttäviä. Minulla ei näin flunssaisena ollut kovin suuri ruokahalu, mutta silti yllätyin, kun näitä jäi vielä pari huomiseksi aamupalaksi. Tämä on ehdottomasti sitä megapekonia, mistä oli viime postauksessa puhe.

ABC:lla

Olen viime aikoina pyrkinyt syömään terveellisemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. sitä, että kun tilaan ABC:lla megapekonihampurilaisaterian, en ota isoja ranskalaisia, ellei kassaneiti niitä erikseen ehdota.

Tänään tosin tuli syötyä vain kerrosateria pieneksi iltapalaksi.


Kyllä tuokin tällaiseen naamaan kelpaa, muttei se megapekonin veroista ole. Jos pekoni on hyvää, loogisesti megapekoni on megahyvää.

Normaalisti suosin sokerilimsoja, koska keinotekoiset makeutusaineet maistuvat kitkeriltä, mutta Nihtisillan ABC:lla täytyy aina juoda zero-kokista. Jostain selittämättömästä syystä se maistuu siellä vadelmalta.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Kuitua ja suklaata


Jumankauta. Blogi on ollut olemassa vasta tunnin verran, ja kävijöitä on jo 13. Aloitetaanpas sitten, ettei yleisöni tarvitse loputtomiin lueskella pelkkää tervetulotoivotusta.

Sopivasti sattui tulemaan evästäkin Fitnesstukusta. (Tarkoitukseni ei ole mainostaa, mutta ei kai ole mitään syytä jättää mainitsemattakaan.) Tulette huomaamaan, että vaikka aihepiiriltään blogini on virallisesti sekalainen, suuri osa kirjoituksistani tulee käsittelemään syötävää tai treenausta.

Fitness fiberiä tuli pari purkkia. Olen nyt käyttänyt sitä vuoden alusta, koska ei leipää jaksa jatkuvasti mussuttaa, ja muutenkin kuitua pitää syödä niin paljon, ettei lisäravinne ole pahitteeksi. Odottamattomana sivuvaikutuksena huomasin, että se sulattaa tehokkaasti pois sitä jenkkakahvaläskiä, josta on hankala päästä treenillä eroon. (Tosin en ole varma, johtuuko laihtumiseni kuidusta vai muista treeni- ja ruokavaliomuutoksista, mutta olen varma, että tämä mömmö on ainakin osasyyllinen.)

Piparinmakuisia (siis piparkakun, mitä te siellä oikein mietitte? Hävetkää vähän.) Goodlife-proteiinipatukoita laatikollinen. Pirun hyviä. Niitä tulee joskus vetäistyä aamupalaksi, jos on kiireinen päivä tiedossa.

Sitten vielä Fitness choco crispsejä, suklaalla kuorrutettuja tuollaisia soijasta tehtyjä... en nyt tiedä virallista teknistä termiä, mutta Rice Krispiesiä ne muistuttavat koostumukseltaan. Aluksi maku on aika pahvinen, mutta siihen tottuu äkkiä, ja näihin tulee huomaamatta himo.


Koska nautin (en voi sanoa kärsiväni) vakavasta suklaa-addiktiosta, välillä pitää hankkia varastoon tuollaisia terveellisempiä vaihtoehtoja. Näillä pärjää jonkin aikaa.

Helou vöörld!

Huomenta.

Minä olen Pekka, kolmekymppinen yliopisto-opiskelija Seinäjoelta, joskin tällä hetkellä valitettavasti joudun asumaan diasporassa Espoossa. Elämänkatsomukseltani ja poliittiselta suuntaumukseltani olen juntti. Tarkempien tietojen ja tunnistusta helpottavien kuvien postausta pyrin välttämään jonkinasteisen anonymiteetin säilyttämiseksi. Ei sillä, että minua haittaisi tulla tunnistetuksi, mutta 1) emäntä kielsi, ja 2) en halua, että töissä tulevat kaiken maailman urpot lässyttämään. Jos joku silti tunnistaa, moikatkaa kun kohdataan.

Varoitetaan heti alkuun, että tässä blogissa ei tule olemaan pointtia tai järkeä, ja sisältöäkin vain satunnaisesti. Kirjoittelen elämästäni blogiin enkä Facebookiin toisaalta siksi, koska kaikilla muillakin on blogit, mutta lähinnä siksi, koska en halua spämmätä ystäviäni ja perhettäni turhalla paskalla. Nyt lukijani, juuri sinäkin, näkevät viestini vain, koska itse aktiivisesti tulevat tälle sivulle. Että turha valittaa.