torstai 29. joulukuuta 2016

Kirja-arvostelu: James Dashner - The Maze Runner

Kun nyt on tässä talven aikana tullut pariinkin otteeseen puhuttua kirjallisuudesta, tuli mieleen, etten olekaan pitkään aikaan kirjoittanut yhtään arvostelua. Kesällä varmaan viimeksi.

Arvostellaan nyt sitten. Olin keväällä kirjakaupassa ostamassa jotain ihan muuta, kun silmiini osui tämä koko neliosainen sarja sellaisessa hienossa pahvisessa kokoelmalaatikossa. Laatikon kyljissä mainitaan isoin kirjaimin, että sarja on ollut New York Timesin bestseller-listan kärjessä ja että ensimmäisestä osasta on jo tehty ison budjetin Hollywood-elokuva ja kakkososakin on työn alla.

Tämän kun yhdistää siihen, että haluan pysyä kirjallisuudesta ajan hermolla ja lukea silloin tällöin uutuuksiakin, ajattelin, että tuo pitää lukea ihan jo periaatteesta, ja pakkohan sen on tuollaisilla saatesanoilla olla vähintäänkin siedettävä.


Päähenkilö on noin 16-vuotias poika, joka herää muistinsa menettäneenä ja tuotuna outoon, Aukioksi nimettyyn paikkaan. Myöhemmin hän kuulee, että joka kuukausi tuodaan uusi poika erilaisten elämiseen tarvittavien kulutustavaroiden kera, joskaan kukaan ei tiedä, kuka niitä tuo ja miksi.

Aukiolle on parin vuoden aikana kasvanut kymmenien samanikäisten, niin ikään muistinsa menettäneiden poikien joukko, joka on olosuhteiden pakosta kehittänyt joten kuten toimivan yhteisön. Muita henkilöitä ovat mm. läski nörtti, joka väkisin tuppautuu päähenkilön uudeksi parhaaksi kaveriksi; outo kusipää, jonka ainoa funktio tuntuu olevan päähenkilön aggressiivinen kuumottelu; sekä etnisesti korostetun monimuotoinen joukko mukavia tyyppejä.

Päähenkilönkin on nopeasti hankittava ammatti, koska ulkomaailmasta eristyneessä yhteisössä ei ole varaa antaa kenenkään loikoilla muiden siivellä. Vaihtoehtoja on monia, kuten eläintenhoitaja, kokki, puutarhuri jne., mutta arvostetuin ja kiinnostavin ammatti on juoksija. Aukio kun sijaitsee keskellä sokkeloa, jonka seinät muuttavat järjestystään joka yö, ja juoksijat kuluttavat päivänsä etsien uloskäyntiä tai edes jonkinlaisia vihjeitä, että mistä oikein on kysymys. Yleinen käsitys kun on, että pojat on laitettu sokkeloon sitä varten, että he etsisivät reitin ulos, oli syy sitten mikä tahansa.

Ettei asiaa oltaisi tehty liian helpoksi, sokkeloa partioivat kaikin puolin vastenmieliset ja kammottavat tappokoneet, mielikuvituksellisesti nimetyt grieverit eli mielenpahoittajat. Jotkut onnekkaat pääsevät niiltä silloin tällöin karkuun vain myrkkypistoksen saaneina, mutta eivät päiväkausia kestävät tuskalliset komplikaatiotkaan herkkua ole. Se hyvä puoli myrkytyksessä kuitenkin on, että sen aikana muistinmenetys rakoilee ja pieniä välähdyksiä entisestä elämästä pääsee mieleen. Näin käy ilmi, että päähenkilö ei ole sivullinen uhri kuten muut pojat, vaan hänellä on ollut jonkinlainen rooli sokkelon luomisessa.

Seuraava uusi tulokas on tyttö, joka onkin ainoa tyttö, joka Aukiolle koskaan on tuotu. Sukupuolten merkitystä ei vielä ainakaan ensimmäisessä kirjassa kerrota, mutta tytön tulo käynnistää sokkelojärjestelmän alasajon, jolloin ulospääsy muuttuu paljon entistä akuutimmaksi ongelmaksi.

2,5 pistettä viidestä. Tähän on hienosti kerätty kaikki mahdolliset kliseet, alkaen muistinsa menettäneestä päähenkilöstä, edeten stereotyyppisten henkilöhahmojen ja mielikuvituksettomien mörköjen kautta dystooppiseen ulkomaailmaan, jota tosin vielä tässä osassa ei päästy liiemmin käsittelemään.

Hyvänä puolena voi mainita tekstin jäsentelyn, jolla kirjailija onnistuu tiristämään juonesta irti niin paljon jännitystä kuin mahdollista on. Luvut ovat melko lyhyitä, noin viitisen sivua kukin, joten niiden lukemista ei viitsi lopettaa kesken. Sitten jokainen luku loppuu jännittävään lauseeseen, joka pakottaa aloittamaan seuraavan.

En tämän perusteella vaivautuisi hankkimaan niitä kolmea jatko-osaa, mutta kun nyt piru vie tuli koko setti ostettua, kai nekin pitää jaksaa lukea. Kenelleköhän tätä voisi suositella? No, nuorempi yleisö ei välttämättä ole vielä niin syvällisesti perehtynyt tällaiseen, että se tuntuisi tylsältä ja kliseiseltä. Teinipojat varmasti innostuisivat tästä kovasti.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Tyhmien ihmisten tyhmästä kieliopista

Eräs suuri viisas suomalainen valtiomies on joskus sanonut, että maailman ongelmat johtuvat siitä, että älykkäitä ihmisiä on liian vähän ja tyhmät sotkevat asiat tonttuilullaan. Tyhmät vaan "käyvät hitaammalla", mistä seuraa, että he kannattavat kaikenlaisia kollektiivisia aivopieruja kuten Trumpia ja Brexitiä. Lisäksi:
"Kun asiat menevät pieleen, kyse on usein siitä, että joku karismaattinen hahmo saa tuon hitaammalla käyvän enemmistön innostumaan jostain älyttömästä. Uskomaan että faktoilla ei ole väliä, että älymystö kusettaa kansaa ja että on täysin ok olla tyhmä ja tietämätön."
Viikko sitten saimme hienon esimerkin asiasta, kun Mikael Jungner Otti kantaa suomen kielioppiin. Se on kuulemma rikki ja pitäisi korjata, koska se on erilainen kuin esimerkiksi englannissa. Kieli on suomalaisille taakka, jonka takia suomalaiset syrjäytyvät. Ulkomaalaisia asioita ja ihmisiä ei ymmärretä, talous näivettyy kun ei voida käydä vientikauppaa, masennutaan, juodaan viinaa, hakataan vaimot tai ainakin lapset jos ei vaimolle pärjätä.

Itse olen yliopistolla käynyt joitain pakollisia kielitiedekursseja, joten katson olevani pätevä kommentoimaan tätä asiaa. Ainakin nyt pätevämpi kuin Jungner, jos en muuten. Ensinnäkin:
Jungnerin mukaan suomessa on vähemmän sanoja kuin esimerkiksi englannissa. Siksi suomalaisten ajattelu on kapeampaa kuin brittien.
Aksiooma: suomi on huonompi kieli kuin englanti.
Havainto: suomessa on vähemmän sanoja kuin englannissa.
Johtopäätös: suomi on huonompi kieli kuin englanti, koska suomessa on vähemmän sanoja.

Selvä. Jos Jungner olisi pohtinut lausuntoaan edes tupakkatauon ajan, olisi hän saattanut huomata tällaisen asian:


Eli vaikka englannissakin toki voi jossain määrin johtaa sanoja toisista, suomessa voidaan yhdestä kantasanasta johtaa kymmenittäin sanoja, joiden ilmaisemiseen englannissa tarvittaisiin kokonaan uusia sanoja tai jopa kokonaisia lauseita. Englannissa on enemmän sanoja, koska rajoittuneemman kieliopin takia niitä on pakko olla.
Suomea on Jungnerin mukaan myös vaikeaa kääntää koneellisesti.
Ihan totta. Otetaan esimerkiksi vaikka tämä:


Sinänsä on ihan totta, että monimutkaisesti taivuttavia kieliä on vaikeampi kääntää kuin sellaisia, joissa vain pannaan sanoja peräkkäin, mutta jokainen, joka oikeasti on joutunut käyttämään konekääntäjää mihinkään yksittäisiä sanoja vaativampaan käännöstyöhön, tietää kyllä, etteivät konekäännökset ole koskaan luotettavia, vaan pitää myös itsekin hallita perustiedot käännettävistä kielistä, että osaa erottaa järkevät ehdotukset täydestä puutaheinästä, olivat kielet mitkä tahansa.

Toisaalta nykyiset konekääntäjät ovat paljon laadukkaampia kuin vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin oli suurta huvia ajaa jokin lause kääntäjän läpi pari kertaa ja sitten naureskella päättömälle lopputulokselle. Varmasti kymmenen vuoden päästä ollaan taas edistytty yhtä paljon ja ehkä jopa päästy tasolle, jolla käännökset eivät ehkä vieläkään ole luotettavia, mutta ainakaan tahatonta huumoria ei saa yhtä paljoa.
Jungnerin mukaan sijamuodoille ja muille päätteille olisikin etsittävä nyt korvaavia vaihtoehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että tulevaisuudessa ei enää sanottaisi ”minä menen kouluun” tai ”käyttämätön matkalippuni”.
Jungnerin uuskielessä saatettaisiin sanoa "minä mennä koulu" ja "minun eikäytetty matkalippu".
Ensimmäisessä lauseessahan ei varsinaisesti korvattu mitään, vaan karsittiin vain taivutukset pois. Toisessa sitten korvattiin possessiivisuffiksi (ei sijamuoto) persoonapronominin genetiivillä (sijamuoto), mistä viimeistään voidaan huomata, että Jungner ei pahemmin tunnu tietävän itsekään, mitä hänen suustaan tulee.

Muuten tämä saattaisi yleensä toimiakin yksinkertaisissa kolmisanaisissa lauseissa. Tai no, ainakin sellaisissa, joissa aikamuodoilla ei ole väliä eikä lauseenjäsenten suhteista ole epäselvyyttä. "Minä mennä koulu" on vielä melko selkeä, mutta entäs "minä tulla koulu"? Tulenko kouluun, koulusta, koululle vai koululta? Joku irstas saattaisi jopa tulla koulussa.

Sijapäätteet ovat aika oleellisia, joten ei niitä voi noin vain poistaakaan, vaan ne tosiaan pitäisi korvata jollain, kuten vaikka prepositioilla. Mistähän ne otettaisiin? Lainattaisiinko englannista? Toinen ja ehkä luontevampi vaihtoehto olisi tietysti käyttää postpositioita, jotka voitaisiin vaikka muodostaa vanhoista sijapäätteistä. Esimerkiksi lause "minä menen kouluun" olisi silloin muotoa "minä mennä koulu un".

Sitten voidaankin miettiä, oliko tässäkään taas mitään järkeä. Voidaan myös miettiä, että miettiköhän Jungner ideaansa pohtiessaan yhtään mitään muita esimerkkilauseita kuin noita kahta mainitsemaansa.


Sitten hän horisi jotain siitä, että vierasnimisten käsitteiden oppiminen on suomalaisille hankalaa, joskin jäi vähän epäselväksi, miten suomen kieliopin amputointi siihen ongelmaan auttaisi. Ja sitten siitä, että suomen kieli kehittyy hitaammin kuin muut, joskaan hän ei itsekään tainnut tietää, mitä sillä tarkoitti, koska ei mitenkään perustellut asiaa tai antanut esimerkkejä.

Jungnerille kerrottiin hyvin nopeasti usean sadan kommentoijan toimesta, että ei Mikael, ei se toimi noin. Joukossa oli niin maallikoita, jotka huutelivat hävyttömyyksiä, kuin ihan oikeita kielitieteilijöitäkin, jotka selittivät asian asiallisesti ja faktapohjaisesti. Kuulemma Jungner reagoi tällaisiin viesteihin bannivasaralla. Mehän tiedämme, että jos nykyään on jostain eri mieltä jonkun kanssa, sitä ei saa kertoa, koska esittämällä eriävän mielipiteen kommentoija määrittelee itsensä Viholliseksi, jonka kanssa ei tarvitse keskustella eikä mielipiteitä huomioida, vaan sellaiset saa ja pitää blokata saman tien.

Kauan sitten esittelin johannakorhosismin. Se on maailmankatsomus, jonka mukaan jos jokin asia tehdään Suomessa toisin kuin muualla maailmassa ja varsinkin Länsi-Euroopassa, suomalainen tapa on määritelmällisesti huonompi ja väärä, vaikka se käytännössä vaikuttaisikin miellyttävämmältä, tehokkaammalta ja muutenkin paremmalta. Yleensä johannakorhosismista kärsivä ihminen on harmiton, koska hän puhuu lähinnä arkipäiväisistä ja mitättömistä asioista, tai ainakaan ei tungeksi oman erikoisalansa ulkopuolelle.

Nyt on sitten aika lanseerata mikaeljungnerismi. Se on johannakorhosismin vaikeampi muoto, joka pakottaa potilaan jakamaan näkemyksensä kaikelle kansalle heti niiden tullessa mieleen ilman minkäänlaista itsekritiikkiä; ottamaan kantaa asioihin, joihin hän on perehtynyt yhtä syvällisesti kuin meriantura polkupyöräilyyn; ja suhtautumaan kaikkiin eriäviin mielipiteisiin ja faktoihin aggressiivisen torjuvasti.


Palataanpa lopuksi kirjoituksen alkuun. Kukas olikaan se suuri valtiomies, joka valitteli älykkäiden ihmisten vähyyttä ja sitä, kuinka typerykset sotkevat kaiken tonttuilullaan?

No sehän oli tietysti Mikael Jungner itse.
Ihmiskunnan ongelmat johtuvat suureksi osaksi siitä, että vähemmistö ihmisistä on avarakatseisia älykköjä, kirjoittaa viestintätoimisto Kreab Oy:n toimitusjohtaja Mikael Jungner Facebook-päivityksessään.
"Siis sellaisia jotka suhtautuvat muihin ihmisiin sallivasti ja ovat samalla kiinnostuneita eri näkökulmista ja faktoista. Ymmärtävät maailman monimutkaisia syy-seuraus-suhteita", hän täsmentää.
Tämä uutinen julkaistiin heinäkuussa, mutta silloin se jäi huomaamatta minulta, kuten muistaakseni kaikilta muiltakin silloin seuraamiltani blogisteilta ja kolumnisteilta. Ymmärrän, että Jungneria ehkä jäi kaivelemaan raflaavaksi tarkoitetun lausuntonsa saama vähäinen huomio.

Niinpä hänen täytyi näköjään ravistella ihmisiä antamalla ongelmasta erinomaisen käytännön esimerkin.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Feministinen kirjallisuushaaste 2: Vastahaaste

Kävin kirjakaupassa. Kuten muistatte, aiemmin kävin läpi kirjahyllyni sukupuolijakaumaa, ja koska kauhukseni huomasin, että omistamistani kirjoista vain vajaat 7 % on naisten kirjoittamia, otin vastaan haasteen, että ensi vuoden aikana luen vain naisten kirjoittamia kirjoja.

Kirjallisuus ja naiset sopivat oikein hyvin yhteen, kuten viehättävä assistenttini Sasha tässä demonstroi.

Haasteen yhteydessä kolumnisti Maria Pettersson väitti, etteivät sovinistiset, naisia lukemattomat mieslukijat voi piiloutua sen taakse, etteivät naiset kirjoita scifiä, sotaa sun muita miehiä kiinnostavia juttuja, koska kyllä ne kirjoittavat. Tämänkertaisen kirjakauppakäyntini tarkoitus oli ottaa selvää, kuinka paikkansapitävä tuo väite on.

Akateemisen kirjakaupan scifi- ja fantasiahyllyssä oli 138 eri scifiteosta. Luvussa on kyllä iso virhemarginaali, koska yritin vain nopeasti erotella scifit fantasioista kansien perusteella, enkä välttämättä aina arvannut oikein. Fantasiat jätin huomiotta, koska se kiinnostaa minua aihepiirinä vähemmän, vaikka kyllä sitäkin välillä tulee luettua. Tarkkoja lukuja laskematta luulen, että jos fantasia olisi laskettu mukaan, naisten kokonaisedustus lähentelisi vähintään neljäsosaa, koska sitä naiset kyllä kirjoittavat ahkerasti.

Olen muuten aina ihmetellyt, että miksi scifi ja fantasia sotketaan samaan nippuun? Mikä yhteinen nimittäjä on kirjallisuudella, jossa spekuloidaan tulevaisuuden teknologialla ja yhteiskunnalla, ja kirjallisuudella, jossa taistellaan taruolentoja vastaan miekoilla ja taikuudella?

Mutta joo, tutkin vain englanninkielisten pokkarien hyllyn, koska siinä valikoima on suurin. Suomen- ja ruotsinkielisten kovakantisten hyllyn jätin huomiotta, koska a) olisi tullut paljon päällekkäisyyksiä, ja b) ei minulla ole varaa ostella kovakantisia kumminkaan. Sukupuolijakauma oli seuraava (kategoriaan "muut" kuuluvat nimikirjaimilla esiintyvät ja vieraskulttuuriset, joista en voi tietää sukupuolta):

Naisten kirjoittamia: 11 (8,0 %)
Miesten kirjoittamia: 121 (87,7 %)
Muiden kirjoittamia: 6 (4,3 %)

Että sellaista. Huomaamme, että jos omistamistani kirjoista on naisten kirjoittamia 6,9 %, se osuu itse asiassa melko hyvin yhteen sen kanssa, paljonko naisten kirjoittamia scifikirjoja tulisi valittua puhtaalla sukupuoleen perustumattomalla satunnaisotannalla. Tosin eiväthän läheskään kaikki kirjoistani ole scifiä. Katsotaanpas seuraavaksi suomenkielistä sotahistoriaa, jonka hyllyn lukemat olivat:

Naisten kirjoittamia: 11 (12,5 %)
Miesten kirjoittamia: 75 (85,2 %)
Nimettömiä: 2 (2,3 %)

Yhteensä 88. Naisten kirjoittamia oli jopa enemmän kuin olisin luullut. Valitettavasti luulen, että sotafiktio oli sekoitettuna jännityshyllyyn, tai ainakaan en löytänyt sille pyhitettyä hyllyä, joten sen osalta en voinut tehdä vertailua.

Tosiaan, vaikka yleensä luenkin aihepiirejä laidasta laitaan, tämän haasteen aikana aion keskittyä nimenomaan scifiin ja sotaan juuri siksi, koska Petterssonin mukaan naiset kirjoittavat niistäkin ja miesten luulisi haluavan lukea naistenkin näkökulmia niistä, jos vilpittömästi ovat sitä mieltä, ettei kirjailijan naiseus ole mikään este. Haasteen aikana aion selvittää, onko se varmasti ihan noin.


Rakkaat lukijani listasivat minulle paljon hyviä suosituksia, mutta vielä ei ollut niiden hankkimisen aika. Ostinhan minä silti jotain, koska en tykkää poistua kirjakaupasta tyhjin käsin. Noista 11:sta naisscifikirjasta pari kuului edellisellä kerralla hehkuttamaani Halo-sarjaan, mutta kun olen lukenut siitä vain kolme ensimmäistä, joiden jälkeen sarjaan on tullut toistakymmentä osaa lisää, ei niitä oikein viitsi ostella summittaisesti, vaan pitäisi hankkia ne kronologisessa järjestyksessä. Pari oli sellaista, jotka olen jo lukenut, ja muutama sellainen, joiden juoni on kaavaa "mystinen ja vaikutusvaltainen salaseura x ajaa takaa nuorta ja nokkelaa naista, joka on saanut selville synkän salaisuuden, joka uhkaa salaseuran olemassaoloa, ja" joo, seuraava, kiitos. Pari ihan mielenkiintoista oli:

Ursula LeGuin - The Dispossessed. LeGuinia oli muutama kirja, ja mainitsemani aiemmin lukemani olivatkin juuri häneltä. Mieluumin olisin toki valinnut sellaisen kirjailijan, josta minulla ei ole kokemuksia, mutta kuten sanottua, valikoima oli rajallinen. Tässä kirjassa fyysikko keksii tavan välittää viestejä välittömästi planeetoilta toiselle, mutta joutuu sen vuoksi ongelmiin tai jotain.

Marge Piercy - Woman on the Edge of Time. Tämä onkin sitten kunnon karvakainaloinen 70-lukulainen feminismipläjäys. Mielisairaalaan joutuneelle naiselle ilmaantuu tulevaisuuden aikamatkaajia, jotka näyttävät hänelle kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta: utopistisen onnelan, jossa seksuaalinen ja rodullinen tasa-arvo kukoistaa ja luonnon kanssa eletään harmoniassa; ja dystooppisen "groteskiin riistoon" perustuvan yhteiskunnan. Se, kumpi tulevaisuus toteutuu, riippuu päähenkilön valinnoista. Tämän lukemista odotankin innolla.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen. Tämän bongasin lähinnä ohimennen sattumalta, mutta kai se on sen luokan klassikko, että pitää lukea, vaikka ei varsinaisesti valittuihin aihepiireihin kuulukaan.

Ai niin, hauska juttu. Suomenkielisissä pokkareissahan on nykyään tapana painaa takakanteen hintaluokka, jossa kirja myydään. Järjestelmä on ymmärtääkseni standardi useimpien suomalaisten kustantamoiden kesken, mutta kirjakaupat voivat päättää, miten itse minkäkin hintaluokan hinnoittelevat. Ei sitten tarvitse erikseen lätkiä hintalappuja joka ikiseen tuotteeseen. Yleensä hintaluokka A on noin 6 €, B on 7 €, C on 8 € jne. Hintaluokat menevät ainakin K:hon asti, mutta useimmat kirjat sijoittuvat välille C-E.

Huomasin, että vanhasta kunnon Kommunistisesta manifestista on taas otettu uusintapainos. Satasivuisena ohuena läpyskänä se on sellainen harvinaislaatuinen taskukirja, että se oikeasti mahtuukin taskuun. Olisin heti ostanut sen ja sijoittanut kirjahyllyni huumoriosastoon, mutta sitten vilkaisin hintaluokkaa. Se oli J niin kuin Jumalauta. 15 euroa. Kaksi kertaa kalliimpi kuin samankokoiset kirjat yleensä.

Ymmärrän kyllä, että se on pieneltä kustantamolta, joka ei ehkä voi tehdä tuottoa volyymillä, mutta onhan se nyt koomista, että julkaistaan kommunismin perusteos, mutta lätkäistään siihen sitten sellainen hintalappu, että tällainen prekariaatin edustaja joutuu toteamaan, että liian hapokasta.

Se tunne, kun pyhittää elämänsä taistelulle kapitalismia vastaan, eikä saa muuta kuin tehtyä itsestään yhden tunnetuimmista tuotteista, joilla kapitalistit tahkoavat rahaa.

Nyt viimein kirjoituksen varsinaiseen asiaan. Kun nyt olen näin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti tarttunut haasteeseen, pidän kohtuullisena, että esitän vuorostani vastahaasteen. Vaikka Petterssonilla on paljon tekemistä omassakin haasteessaan lukea kirjoja jokaisen mahdollisen ja mahdottoman vähemmistön edustajilta, sadan kirjan vuosilukutahdilla hän kyllä varmasti ehtii sisällyttää nämäkin listalleen. Tämä haaste ei myöskään koske vain Petterssonia, vaan esitän sen jokaiselle, jonka mielestä on jonkinlainen yhteiskunnallinen ongelma tai sivistystä rajoittava tekijä, etteivät miehet lue riittävästi naisten tai vähemmistöjen kirjoittamia kirjoja.

Koska edelleen olen sitä mieltä, että kirjan sisällöllä on enemmän merkitystä kuin kirjoittajan henkilöllä, totean, etten tiedä yhdenkään mainitun kirjailijan taustoista yhtään enempää kuin mitä nimestä voi päätellä, enkä välitäkään tietää. Haasteen tarkoitus on laajentaa lukijan sivistyneisyyttä perehdyttämällä hänet aihepiireihin ja genreihin, jotka helposti jäävät vähemmälle huomiolle, jos lukuvalinnoissaan tietoisesti tai tietämättään tuppaa painottamaan feministisiä tai muuten yhteiskunnallisesti edistyksellisiä näkökulmia.

Haastan siis teidät lukemaan seuraavat teokset:

- Neil Gaiman - American Gods (Unohdetut jumalat). Kirjan maailmassa jumalolentojen olemassaolo ja voima riippuu siitä, miten paljon ihmiset heihin uskovat. Joukko muinaisia heikentyneitä jumalia materialisoituu ihmisruumiisiin ja käy taisteluun ihmisten hengellisyyden vieneitä materialistisia voimia vastaan. Omasta mielestäni tämä kirja on vain ihan OK, mutta tällä listalla se on siksi, koska edellisessä haastekirjoituksessani olleessa Twitter-kuvankaappauksessa esiintynyt feministihaastaja käytti tätä esimerkkinä teoksista ja kirjailijoista, joita ei tulisi lukea.

- Harry Turtledove - The Guns of the South. Amerikan sisällissota menee Etelävaltioiden kannalta huonosti, jolloin jokin uusnatsijärjestö tulee aikakoneella tulevaisuudesta jakamaan harmaille kalashnikoveja siinä toivossa, että Etelä voittaa eikä neekeriorjuutta lakkauteta. Teidän ei tarvitse säikähtää tätä kuvausta, sillä vaikka kirja esitääkin Etelävaltiot hyviksinä, on se silti antirasistinen.

- Niall Griffiths - Sheepshagger (Lampaanköyrijä). Jälkeenjäänyt ja seksuaalisesti häiriintynyt hyypiö pyörii epämääräisissä porukoissa Walesin syrjäseuduilla.

- Esa Sirén - Aunuksen terässade. Sirén on parhaiten onnistunut hollywoodisoimaan jatkosodan, ja hänen kirjoistaan tämä on mielestäni vauhdikkain ja viihdyttävin. Eipä tässä mitään syvällisyyksiä pohdita, mutta sotateoksen laatu on suoraan verrannollinen siinä kuolevien kommunistien määrään, ja jo se tekee tästä merkkiteoksen.

- Mikä tahansa Sven Hasselin kirja. Vähän sama kuin edellinen, mutta Suomen sijasta Saksassa. Lisäksi Hasselin teksteissä on aivan mahtavan synkän humoristinen ote.

- Minkä tahansa tietokonepelin virallinen kirjaversio. Aiemmin jo suosittelin Halo-sarjaa, mutta jos alienräiskintä ei maistu, Baldur's Gaten fantasiamaailmasta on myös paljon kirjoja. Doom-pelien pohjalta tehdyn elokuvan pohjalta tehty kirja on myös niin hyvä, että olen lukenut sen parikin kertaa.

- Robert A. Heinlein - Starship Troopers. Ette te alienräiskinnältä kokonaan saa välttyä. Tässä on lisäksi paljon yhteiskunnallista syvyyttäkin. Elokuvan katsominen ei riitä haasteen täyttämiseen, koska se on ihan eri juttu.

- Chuck Palahniuk - Fight Club. Unettomuudesta ja muista mielenvioista kärsivä tyyppi perustaa kaverinsa kanssa tappelukerhon terapiakseen, mutta mielenterveysongelmien pahetessa homma alkaa luisua käsistä. Oikein synkkää mindfuckia.

Petri & Kyösti Pietiläinen - Legioonalainen Peters: suomalaisen palkkasoturin muistelmat. Ranskan muukalaislegioonan veteraani kertoilee jossain määrin todenperäisiä muistelmiaan palvelusajastaan.

- David Gunn - Death's Head. Muukalaislegioona on voimissaan vielä silloinkin, kun ihmiskunta on levittäytynyt koko galaksiin. Viikinkinimen itselleen ottanut yli-ihmissotilas kiertelee ammuskelemassa kaikenmoisia pahiksia sarkastisesti kettuilevalla tekoälyllä varustetulla pyssyllään, ja muutenkin on tekemisen meininki.

- Rudyard Kipling - Valkoisen miehen taakka. Vaikka itse pidänkin runoutta lähinnä vanhentuneena teknologiana, laitetaan mukaan vähän sitäkin viktoriaanisesta Englannista, eli aikakaudelta, joka oli länsimaiden historiassa yksi ongelmallisimmista kaikenlaisen tasa-arvon kannalta ja jolla monet nykyfeministit tuntuvat argumenttiensa perusteella luulevan vieläkin elävänsä. Erityisesti suosittelen heille runoa Saarelaiset (The Islanders).

- Maddox - The Alphabet of Manliness. Ettei lista menisi pelkäksi fiktioksi, laitetaan mukaan vähän tietokirjallisuuttakin. Tämä on oikein kattava ja selkeästi jäsennelty sovinistisen kusipäisyyden käsikirja, joka on suunniteltu yhtä lailla raivostuttamaan feministejä kuin huvittamaan miehiäkin.


Noin. Siinä olisi kaksitoista valittua palaa kirjahyllystäni, yksi joka kuukaudelle. Niin menneitä aikakausia, nykyisyyttä kuin tulevaakin. Niin fantasiamaisen epärealistista fiktiota, tavallista fiktiota kuin realismiakin. Elämäkertaa, runoutta ja faktakirjallisuutta. Tarkoitukseni ei olekaan mainostaa lempikirjojani, vaan tarjota mahdollisimman laaja ja kattava valikoima.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän sotimattomuuskirjoitus

Käydäänpäs taas jokavuotisen lukijakyselyni tulokset läpi. Vastauksia oli tasan sata, mikä on 30 pistettä pienempi luku kuin viime vuonna. Toisaalta tänä vuonna kävijöitä oli kyselyn aikana 29 % enemmän kuin viimeksi, joten selitys on luultavasti vain se, että olette kyllästyneet vastailemaan tähän joka vuosi.

Pari tuttua sekä 83 muuta tunnustautui vakiolukijoiksi, mutta uusia tuttavuuksia oli vain 7. Toisaalta vain yksi ei pitänyt blogistani, ja sekin oli hyvin suurella todennäköisyydellä vain trolliääni Feyrikseltä. 4 jaksaa edelleen googletella sukuelimiä, ja 3 hortoili tänne joltain muulta kielialueelta.

Asiaan. Itsenäisyyspäivää pitää kunnioittaa asiaankuuluvalla kirjoituksella. Virallisestihan se oli jo viikolla, mutta se meni töissä, eikä tässä muutenkaan vapaata aikaa ole ollut, kun on ristiäisiä tulossa ja muuta. Onneksi ei sentään niin kova kiire ollut töissä, ettei olisi ehtinyt katsoa Tuntematonta sotilasta.

Niin, itsenäisyyspäivänä pitää puhua sotajuttuja. Ainahan hipit vinkuvat, että kai sitä nyt Suomesta muutakin hienoa löytyy kuin se, että meillä on väkilukuun suhteutettuna maailmanennätys kommunistien lahtaamisessa (en tiedä onko, en jaksa tarkistaa), kuten vaikka koulutus. Tai luonto. Tai monikulttuurisuus.


Älkää nyt jaksako. Jokaisella tietysti on oma mielipiteensä siitä, mikä Suomessa on hienointa, mutta jos vuodessa on vain yksi päivä, jolloin viinanhuuruinen militarismiuho on poliittisesti korrektia, tottahan tilaisuuteen pitää tarttua.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Tämä kävi ilmi bloggaamisen oppi-isäni Yrjöperskeleen kirjoituksen kommenteissa, jossa nimimerkki Lemminkäinen totesi seuraavasti:
On turhaa jeesustelua valitella sodissa tapettujen kohtaloa, tapettiin tapetut pommituksissa, napalmilla tai sotilaan tai partisaanin toimesta henkilökohtaisesti. Sodassa tapetaan ja ihmishenki ei ole minkään arvoinen, oli ihminen nuori tai vanha. Sota on looginen tapahtumaketju, sen voi käydä tai olla käymättä. Vinkuintiaanit jotka puhuvat Isänmaan edestä vuodatetusta verestä, sankareista tai muusta asiaan liittyvästä huuhaasta ovat nähdäkseni täyttä ymmärrystä vailla.
Vastasinkin jo siellä, mutta halusin kirjoittaa asiasta täälläkin. Kommentista kun tuli mieleeni eräs Hesarissa julkaistu mielipidekirjoitus kesältä. Siinä valtiotieteiden opiskelija Roy Sandberg kritisoi asevelvollisuusjärjestelmää, mikä toki mielipiteenä on sinänsä validi, mutta lopettaa kirjoituksensa suorastaan erinomaisesti kaiken kiteyttävään kappaleeseen:
Sotimista ei lopeteta sotimalla paremmin, eikä väittelyitä voiteta huutamalla kovempaa. Paras keino välttyä sodalta on kieltäytyä taistelemasta. Sotaan näet tarvitaan kaksi puolta.
 Valtiotieteiden opiskelija. Siis tuleva poliitikko tai virkamies.

Joku voisi kuvitella, että Sandberg ja Lemminkäinen puhuvat ihan höpöjä, mutta ei. He ovat aivan oikeassa. Sodan todellakin voi käydä tai olla käymättä, ja sen voi välttää ihan vaan kieltäytymällä sotimasta.

Kun puhe on Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan, pohdinta on erityisen helppoa. Silloin Suomelle tarjottiin vaihtoehtoa olla sotimatta, mutta itsepäisesti kieltäydyimme, jolloin kukaan ei voi väittää, ettei asia olisi ollut oma valintamme. Kukaan ei voi myöskään väittää, että "emme saa koskaan tietää" mitä sotimattomuudesta olisi seurannut, koska meillä on heti etelänaapurissa konkreettinen mallivaltio, josta voimme suoraan katsoa, millaisia vaikutuksia rauhan valitseminen olisi kansallemme tuonut. Mietitäänpäs:

- Neuvostomiehitys.
- Kaksi koko maan halki pyyhkäisevää hävityssodan aaltoa, kun ensin saksalaiset valtaavat Suomen, ja paria vuotta myöhemmin Neuvostoliitto valtaa sen takaisin. Kyseisissä sodissa eivät olisi sotineet vain saksalaiset ja venäläiset keskenään, vaan molemmilla puolilla olisi sotinut enemmän tai vähemmän pakolla värvättyjä suomalaisia toisiaan vastaan.
- Suomen poliittisen, taloudellisen, kulttuurillisen ja älyllisen eliitin likvidointi.
- Muita puhdistuksia, joiden yhteissaldona ehkä jopa miljoona suomalaista tapettuina tai Siperiaan karkoitettuina.
- Vastaavankokoisen venäläisvähemmistön tuominen tilalle ja sitä kautta paskamaisten etnisten jännitteiden luominen Suomeen sukupolviksi eteenpäin.
- Epäonnistuneesta poliittisesta järjestelmästä johtuva kymmenien vuosien pituinen täydellinen pysähtyneisyyden aika, jonka jälkiä ei vielä tähän päivään mennessäkään neljännesvuosisata Neuvostoliiton väistämättömän romahduksen jälkeen oltaisi saatu kokonaan korjattua.


Eli joo, sodat oltaisiin voitu jättää sotimatta, jos oltaisiin haluttu. En kyllä sitten tiedä, minkälaisen mielipuolen mielestä niin olisi pitänyt tehdäkin. Oli sitten puhe moraalisesta oikeutuksesta tai konkreettisesta hyöty/haitta-analyysistä. Tästä luulisi jokaisen olevan samaa mieltä, oltiin kansallisuusaatteesta, militarismiuhosta ja muusta politiikasta mitä mieltä tahansa.

Ei siitä sen enempää. Kun nyt oppitunnin asia on saatu käsiteltyä, pääsette soveltamaan oppimaanne harjoitustehtävässä: mitä saadaan, kun laitetaan natsi ja antifasisti yhdessä vartioimatta suljettuun tilaan?

No tappeluhan siitä saadaan. Ja eikös se mene niin, että paha väkivaltainen natsi hakkaa viattoman ja pasifistisen rauhaa ja suvaitsevaisuutta peräänkuuluttavan antifantin? No ei, vaan juuri päinvastoin.

Olisiko natsin pelastanut selkäsaunalta se, että hän olisi kieltäytynyt tappelemasta? Pelastiko sekään, ettei hän edes pystynyt tappelemaan, koska hän oli raudoissa? Eipä tainnut pelastaa.

Mitä siis opimme? Jotain sellaista, joka pätisi niin yksilö- kuin valtiotasollakin? Tappelu, jossa toisen osapuolen kädet ovat selän takana raudoissa, ei ole epäreilu tappelu, vaan helppo tappelu.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Evoluutioteorian kompastuminen pikkulapsiin

Usein on esitetty, että ihmiset olisivat kehittyneet alemmista elämänmuodoista. Ensin oli kuplia, jotka vain olla möllöttivät ja jotka määriteltiin elollisiksi vain siksi, koska ne osasivat monistaa itseään. Sitten tuli yksisoluisia otuksia, joilla oli liikkumisen mahdollistavia värekarvoja ja kyky syödä toisiaan. Ajan mittaan kehittyi kaloja, sammakkoeläimiä, nisäkkäitä, kädellisiä apinoita ja lopulta ihmisiä. Seuraavaksi tulee biologisesti surkastuneita otuksia, jotka vain olla möllöttävät ja jotka ovat olemassa vain siksi, koska ovat tajunneet syväkoodata kehittämiinsä tekoälyihin asetuksen, että tekoälyjen orjarotu tarvitsee palveltavakseen biologisten älyjen herrarodun, mutta ei nyt mennä siihen.

Kaikki eivät tähän evoluutioteoriaan usko. Yhtenä hyvänä perusteena on vaikkapa se, että on olemassa tällaisia ihmisiä:


Sen lisäksi monet, yleensä ateistiset ja korkeasti koulutetut ihmiset, ovat vakaasti sitä mieltä, että evoluutioteoria pätee yleisesti, paitsi silloin, kun kyse on ihmisistä. Esimerkiksi parittelukumppanin valinta ei toimi sen mukaan, että alitajuisesti suosittaisiin hyvien geenien kantajia tai hyviksi perheen huoltajiksi/hoitajiksi soveltuvia, vaan parinvalinta voi perustua vain panseksuaaliseen sisäiseen kauneuteen. Lisäksi vaikka älykkyys onkin vahvasti geneettistä, on täysin mahdotonta ihan jo teoreettisestikin, että eri ihmispopulaatioiden välillä olisi keskimääräisiä älykkyyseroja, koska se nyt vaan on mahdotonta, turpa kiinni.

Joku voisi huomauttaa, että eihän tuossa kyseenalaisteta evoluutioteoriaa faktojen tai havaintojen, vaan maailmankuvan perusteella, mutta aika toisarvoistahan se on. Oikeastihan evoluutioteorian suurin uhka ovat vastasyntyneet lapset.

Mehän tiedämme, että vastasyntynyt hevosvarsa osaa kävellä minuuttien sisällä syntymisestä. Sen on pakko, koska muuten sudet syövät sen. Vastasyntynyt apinavauva ei osaa vielä vähään aikaan tulla toimeen omillaan, mutta se sentään osaa roikkua emonsa turkissa, jolloin emo voi jatkaa elämäänsä suhteellisen normaalisti. Ihmisvauva sen sijaan ei osaa pitkään aikaan mitään muuta kuin huutaa, mutta sen se sitten osaakin paremmin kuin hyvin.

Tämä herättää useita vastaamattomia kysymyksiä kivikautisten metsästäjä-keräilijäyhteisöjen elämästä, kuten:

1) Eikö huutava lapsi houkutellut paikalle petoja ja vihollisheimolaisia pitkien matkojen takaa vaarantaen koko yhteisön olemassaolon?

2) Eikö huutava lapsi valvottanut vanhempiaan ja koko yhteisöä niin, että univelan takia ruoanhankintakyky heikentyi oleellisesti?

3) Kuinkahan moni lapsi katosi mystisesti vedenhakumatkalla, ja selitykseksi tuli vaan, että "joo, sapelihammastiikeri vei"?

4) Jos yksi pienen lapsen voimakkaimmista vieteistä on tunkea kaikki käsiin osunut suuhunsa, miten on kaikenlaisen lääketieteen ja hygieniaymmärryksen puuttuessa mahdollista, etteivät ne kaikki kuolleet myrkytyksiin ja ripuleihin?

Tuli vaan mieleen. Eipä tässä muuta.

"Hei, mennään kolauttamaan nuo sarvikuonot hengiltä, niin saadaan syötyä tällä viikolla."
"Mitä? Puhu lujempaa, korvissa piippaa... Mennään vaan, mutta illemmalla, nyt on pakko ottaa torkut."

Ai niin. Se vielä, että maahanmuuttokriittisissä piireissähän usein moititaan varsinkin islamilaista kulttuuria regressiivisyydestä ja innovaatioköyhyydestä. Tuokaan ei voisi olla kauempana totuudesta. Otetaanpa esimerkiksi sellainen havainto/ongelma, että pienen lapsen hoitaminen on rankkaa.

Länsimaalainen lähestymistapa: otetaan käyttöön vanhempainvapaat, vanhempainpäivärahat, lapsilisät, julkinen päivähoito jne. Keksitään imukykyiset vaipat, rintakumit, rintapumput, tutit, tuttipullot, sitterit, itkuhälyttimet, maitohappobakteereilla terästetyt D-vitamiinitipat, äidinmaidonkorvikkeet, lastenrattaat, imetystyynyt, imetysliivit, antibiootit rintatulehdukseen, talkit, imetysajan monivitamiinipillerit jne.
Lopputulos: lastenhoito on edelleen rankkaa, mutta ei läheskään niin rankkaa kuin se voisi olla.

Islamilainen lähestymistapa: ensin todetaan, että naisten mielipiteitä ei kysellä. Sitten todetaan, että lastenhoito on naisten hommaa.
Lopputulos: lastenhoito ei ole lainkaan rankkaa.

Paljon tehokkaampi lopputulos paljon vähemmällä vaivalla.