perjantai 30. elokuuta 2013

Muistutus koulukavereille

Keväällä oli puhetta opinahjoni tarjoamasta edistyksellisestä ja yleishyödyllisestä sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmasta. Silloin olivat maisteriohjelman paikat haussa, ja valittelin, ettei ole perusopintoja suoritettuna, että voisin mennä tienaamaan tekemällä tutkimusta tietokonepelihahmojen sekstailuista.

Nyt olisi tilaisuus. Tuli koululta muistutus, että alan peruskursseille voi nyt ilmoittautua.
Onko Suomi tasa-arvoinen maa? Mitä tarkoittaa queer? Miten sukupuoli ja luokka liittyvät toisiinsa?
Ilmoittautuminen sukupuolentutkimuksen syksyn opetukseen ja lisätietoja opinnoista WebOodissa.https://weboodi.helsinki.fi/hy/frame.jsp?avattavaSivu=vl_kehys.jsp&Kieli=1&Opas=3523&vl_tila=1
Sukupuolentutkimus on vapaa sivuaine kaikille Helsingin yliopiston opiskelijoille. 
Sukupuolentutkimuksen johdantokurssi WNA110 (401717) https://weboodi.helsinki.fi/hy/opettaptied.jsp?html=1&Tunniste=401717&AlkPvm=10092013&Kieli=1
Jos joku ihmettelee, että missä opintopisteet ja maisterinpaperit viipyvät, vaikka on kiertänyt tekemässä alan kenttätutkimusta saluunoissa jo 17-vuotiaasta asti, tai ylipäänsä kysyy, että mikä ihmeen sukupuolentutkimus, niin asia määritellään oikeasti näin:
Sukupuolentutkimus on monitieteinen ja tieteidenvälinen ala, jonka tutkimusongelmat, käsitteellinen ajattelu ja metodologiset ratkaisut perustuvat feministisiin kysymyksiin ja teoriaperinteisiin. Sukupuolentutkimus keskittyy sukupuolten ja seksuaalisuuksien kulttuurisia merkityksiä koskevaan teoretisointiin sekä sukupuolittumisen ja sukupuolittamisen prosesseja ja seurauksia koskeviin analyyseihin. Se kattaa muun muassa nais-, mies- ja queer-tutkimuksen alat. Tutkimuskohteena voivat olla kulttuurin tai yhteiskunnan eri alueet. Sukupuolentutkimuksen asiantuntemusta tarvitaan monilla eri työelämän alueilla julkishallinnosta mediaan.
Tuo on siis oikeasti hyödyllistäkin, jos urahaaveena on vaikkapa kolumnien kirjoittaminen Hesariin, tai... niin no, kolumnien kirjoittaminen Hesariin.

Tällä ilmoituksella Pekan porstua nimittää työnsä menettäneen opettaja Olivian naistutkimuksen dosentiksi.

Harmikseni vain joudun toteamaan, että lukujärjestykseni on jo täynnä, ja muutenkin tänä syksynä kaikki kurssit tuntuvat pakkautuvan samoille päiville ja kellonajoille. Jos joku rakkaista lukijoistani kuitenkin on kirjoilla Helsingin yliopistossa, ja olisi tarvetta viiden opintopisteen täytekurssille, käykää ihmeessä kokeilemassa. Itse katson asiaa uudestaan ensi syksynä.

Jos jostain syystä lukijankaan tilanne ei salli kurssin suorittamista, sukupuolentutkimuksen perustiedot voi vaihtoehtoisesti saada tästä videosta. Opintopisteitä tuosta ei kuitenkaan saa, ja tuskin sitä voi käyttää lähteenä gradussakaan. Kun ohjelma julkaistiin alkuperämaassaan Norjassa, kävi niin, että ennen niin tärkeäksi koettu sukupuolentutkimus menetti yllättäen leijonanosan rahoituksestaan.

Asiasta toiseen, olen viime aikoina kuunnellut ihan liikaa seuraavaa kappaletta. Mitenköhän sukupuolentutkijat tämän biisin analysoisivat?


torstai 29. elokuuta 2013

Kiäli kansaavvälistyy

Aiemmin kirjoitin Hesarin kolumnistista, jonka mielestä Suomi ei ole tarpeeksi kansainvälinen hänen makuunsa, ja on muutenkin noloa, jos emme sulaudu maailmalla massaan. Hän ei suinkaan ole ensimmäinen, joka moisia ajatuksia laukoo, ja tuskin tunnetuinkaan, mutta koska olen huono muistamaan nimiä, käytän tämän kirjoituksen ajan kyseisestä aatesuunnasta termiä 'johannakorhosismi' mainitun kolumnistin mukaan.

Johannakorhosismin keskeinen ajatus on se, että jos jokin asia on mahdollista tehdä kahdella tavalla, ja Suomessa se tehdään toisin kuin muualla, suomalainen tapa on määritelmänmukaisesti huonompi ja väärä.

Vääryydessä on toki aste-eroja, jotka riippuvat siitä, mihin maahan verrataan. Esimerkiksi jos Kiinassa syödään ruokaa puikoilla, se on hienoa ja mielenkiintoista eksotiikkaa, ja haarukalla syöminen on vain tavallista ja tylsää. Haarukoista ei silti ole syytä luopua, koska ei se kiinalaisuus nyt niin hienoa ole, että meidän pitäisi kiinalaisiksi muuttua. Sen sijaan jos italialaisessa ruokakaupassa pussitetaan ostokset ensin ja maksetaan sitten, ja Suomessa maksetaan ensin ja mennään vasta sitten pussittamaan, suomalainen käytäntö on vulgääriä junttiutta, josta pitäisi äkkiä kasvaa eroon. Sillä ei ole väliä, että suomalainen tapa on nopeampi ja kaikkien kannalta sujuvampi, koska kauppiaan homma on järjestää lisää kassoja, jos jonoja kertyy.

Jos Afrikassa pakotetaan lapsia tappamaan toisiaan sisällissodissa ja Suomessa ei, johannakorhosistitkin myöntävät Suomen tavan hoitaa asiat paremmaksi, mutta silti afrikkalainen tapa on jotenkin määrittelemättömästi suomalaisten syytä, ja hävetä pitäisi.

Joskus hekin ovat toki oikeassa.

Asiaan. Törmäsin juutuupissa johannakorhosismin nuoreen nousevaan tähteen, jolla on sanansa sanottavana kielestämme:


Jos olisin ilkeä, voisin huomauttaa, ettei kellään, joka käyttää animepiilareita ja lausuu s-kirjaimet pissismäisesti sihautellen, ole juuri pelimerkkejä moittia ketään junttimaisuudesta. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei argumentin esittäjän toisarvoiset ominaisuudet vaikuta itse argumentin pätevyyteen, joten käsitelläänpäs asiat asioina. Muissa videoissaan hän esittää jopa hyvinkin fiksuja mielipiteitä, joten ei saa antaa olemuksen hämätä.

Fiksun havainnon hän tässäkin tekee: suomenkielen suhde puheen ja kirjoitusasun välillä määrittyy eri tavoin kuin monissa muissa, etenkin länsieurooppalaisissa kielissä. Muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta suomalaiset ovat hyvin tarkkoja siitä, että sanat lausutaan niin kuin ne kirjoitetaan, ja yhtä äännettä vastaa yksi kirjain. Ranskassa ja englannissa sanat lausutaan niin kuin ne lausutaan, ja kirjoitusasu on vähän jotain sinne päin.

Voimme yrittää arvailla, mitä mieltä kiinalainen eurooppalaisten kielten opiskelija olisi näiden vaihtoehtojen paremmuusjärjestyksestä. Siitä huolimatta vika on kuulemma suomalaisissa, jos eivät ymmärrä, että Yves Saint Laurent on oikeasti Iivs Sen Loröö. Ulkomaalaisilla on kuitenkin täysi oikeus kirjoittaa kieltään päin seiniä jos haluavat, ja siihen on suomalaisten aivan turha mennä lässyttämään mistään ortografian foneemiperiaatteesta.

Mikä siis on loppupäätelmä? Ymmärrän kyllä sen näkökulman, että ärsyttää, kun suomalaiset lausuvat vierasperäiset erisnimet väärin. Vika ei kuitenkaan ole Suomen kansan tai kielen junttiudessa, vaan ulkomaisten kielten ala-arvoisissa ja satoja vuosia sitten vanhentuneissa oikeinkirjoitussäännöissä.

Oma havaintoni ja paljon suurempi ärsytyksen aihe on, että suomenkieli on kansainvälistynyt tuossa suhteessa jopa liikaa. Siis siinä mielessä, että ulkomaisia vaikutteita tungetaan sinnekin, minne ne eivät kuulu. Päällimmäisenä tulee mieleen Raha-automaattiyhdistys, eli lyhyemmin RAY. Ainakin pääkaupunkiseutulaisten puheessa se on säännönmukaisesti "rei". Ilmeisesti siis Rahaeutomaatti-ihdistys. Sanokaa sitten mieluumin vaikka "räy", jos ei "ray" taivu suuhun.

Toinen on sitten nämä onnelliset vanhemmat, jotka luulevat olevansa omaperäisiä antaessaan kersalleen jonkin melko tavanomaisen nimen, jossa i tai j on korvatty y:llä, tai k on korvattu c:llä. Ayla, Christa, Eiya, Jennica, Nico, Yasmin ja niin edelleen. Ruotsinkielisille tämä annettakoon tietyissä tapauksissa anteeksi, mutta muut saavat lopettaa tällaisen toiminnan vaikka heti. Jos haluaa välttämättä antaa nimen, joka ei toistu saman korttelin sisällä kymmentä kertaa, voi valita jonkin oikeasti erikoisen, kuten Ebbaleeni, Keesia tai Taikatuuli.

(En tiedä, onko Taikatuuli tytön vai pojan nimi, mutta toivottavasti sitä ei ainakaan pojalle anneta, ettei se saa kovin pahasti turpaansa koulussa.)

Suomiräppäritkin voivat lakata tunkemasta englanninkielisiä sanoja sinne tänne lyriikkaansa. Jos ei osaa tehdä toimivia ja järkeviä loppusointuja valitsemallaan kielellä, on se sen merkki, ettei ole lahjoja siihen hommaan, ja kannattaisi harkita alanvaihtoa.

tiistai 27. elokuuta 2013

Väkivaltaviihdettä

Viimeksi uhkasin viettää päivän väkivaltaviihteen parissa protestina käsitykselle, jonka mukaan väkivaltaviihde aivopesee viattomat ihmiset tappamaan toisiaan livenäkin. Uusi tietokone mahdollistaa uusien pelien pelaamisen maksimigrafiikoilla. Se on muuten hieno tunne, mutta valitettavan harvinainen ja ohikiitävä. Oli miten oli, kyseessä olivat uudet Call of Dutyt, Modern Warfare 3 ja Black Ops 2.

Call of Duty -sarja on tunnettu laadukkaista ja suhteellisen realistisista sotapeleistään, joissa juoneen on panostettu kunnolla. MW3:n pelasinkin jo kertaalleen läpi ensimmäisenä yönä ja seuraavana aamuna. Kakkososassahan Venäjä kaivoi vintiltä vanhat neuvostologot ja AK-47:t (joo, -47, ei -74) ja lähti valloittamaan maailmaa, ja pelaaja pääsi pistämään Washingtonin maamerkkejä matalaksi geneerisenä jenkkisotilaana ja jahtaamaan sodan suunnitellutta terroristia ympäri maailmaa SAS-kommandona.

Kolmonen alkaa suoraan siitä, mihin kakkonen loppui. Nyt tehdään turistikierros Keski-Euroopan suurissa kaupungeissa geneerisenä jenkkisotilaana samalla, kun terroristijahti ympäri maailmaa jatkuu SAS-poikien joukkoon eksyneen venäläisen pyssymiehen silmin.

Paskaks vaan kaikki mikä ei oo omaa.

Modern Warfare 3 onkin suomalaisille erittäin sopiva peli, koska siinä pääsee ammuskelemaan sekä venäläisiä että somaleita. Jännä juttu, että nykyisissä sotapeleissä lahdataan neukkuja kuin kylmän sodan parhaina päivinä ja vieläpä moderneissa ympäristöissä. Natseja ei ole näkynyt vähään aikaan, mutta ehkä toinen maailmansota alkaa olla aiheena sen verran kulunut, että scifisodissa on enemmän hyödyntämätöntä potentiaalia. Muslimeja vastaan soditaan nykypeleissä yllättävän vähän, vaikka MW1 vähän siihen suuntaan yrittikin kehittää genreä.

Toisaalta, jos yhdellä vaihtoehdolla on käytettävissään suurvallan tieteellinen, teollinen ja sotilaallinen kapasiteetti ydinaseet mukaanlukien, ja toinen vaihtoehto kiljuu allahuakbaria ruosteisia kalashnikoveja kamelin selässä heiluttaen, on pasifistillekin selvää, kumpi tarjoaa enemmän mielenkiintoa ja jännitystä.


Ympäristöt ja tehtävätyypit vaihtelevat kiitettävästi ja ruumisluku on kunnioitettava, ja mukana oli jopa ykkösessä ihastelemani mutta kakkosesta puuttunut tehtävä, jossa liidellään taistelukentän yläpuolella C-130:lla pommittamassa avuttomia vihuja. Välillä ei kuitenkaan voi välttyä tunteelta, että ollaan ampumaradalla napsimassa harjoitusmaaleja. Toiminta tuntuu melko siloitellulta verrattuna Black Ops -peleihin, ja juoni, joka ykkösosassa oli mielenkiintoinen, on osa osalta mennyt sekavammaksi ja köykäisemmäksi. Silti tämä on ihan viihdyttävää ja näyttävää ajanvietettä.

Black Ops 2 on ihan eri sarjaa. Tutut kaverukset, jotka ykkösessä seikkailivat Vietnamissa ja muissa kylmän sodan maisemissa 60-luvulla, palaavat 80-luvun Afganistaniin ja Keski-Amerikkaan metsästämään latinokommunistia, joka Amerikkaan ruhtinaallisen kyrpiintyneenä haluaa saada aikaan uuden maailmanjärjestyksen. Homma jää puolitiehen, joten päähenkilön poika joutuu jatkamaan vuodessa 2025 aseilla ja varusteilla, jotka nykyään ovat vielä suunnitteluvaiheessa. Juoni on hyvin vahva, kuten ykkösosassakin. Ykköstä kehuinkin jo toukokuussa.


MW3 sopii nulikoille sotaleikkien aineistopohjaksi, mutta BO2 ei ole lasten peli. Siviilit saavat kuulaa siinä missä sotilaatkin, eikä pahiksia todellakaan kohdella silkkihansikkain. MW3:ssa myös ollaan aina hyvien puolella, kun taas tässä raja välillä hämärtyy ja joskus jopa ohjataan itse pääpahista.

Tässä on jo enemmän sodan tuntua.

Uutena erikoisuutena on se, että pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat pelin kulkuun ja loppuratkaisuun. Pitäisikö teloittaa kaveri, että peitehenkilöllisyys säilyisi, vai uhrata oma henkensä ja yrittää ampua vieressä seisova pahis? Pitäisikö avainhenkilöä ampua päähän vai jalkaan? Mitään mullistavia vaikutuksia valinnoilla ei taida olla, vaan ne lähinnä vaikuttavat loppuanimaatioon ja siihen, millaista taustatukea loppupään tehtävissä saa. On se silti kiva lisä muutenkin jännittävään tarinaan.

Hardcore meininki.

Myös varustuksensa voi valita ennen tehtävää, ja uusia aseita tulee valittavaksi tehtävien edetessä ja lisähaasteita suorittamalla. Maastoon siroteltuihin työkaluvajoihin murtautumalla saa käyttöönsä erikoisempiakin tappovehkeitä, kuten sähkönyrkkirautoja, karhunrautoja ja kranaatinheittimen kranaatteja. Erityisen hupaisaa on virittää krh-kranaatti kiinni karhunrautaan.

Räiskimisen lomassa ehtii baariinkin naisia katselemaan.

Modern Warfare 3 on ihan kiva peli, mutta Black Ops 2:ta suosittelen vilpittömästi. En kuitenkaan kaikkein heikkohermoisimmille.

Lock and load.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Call of Duty: Moralist Warfare

Siitä onkin jo monta päivää, kun viimeksi joku nulikka on ammuskellut niin, että kukkahattutädit ovat rientäneet syyttämään asiasta milloin mitäkin stereoista kuulunutta örinää, pleikkarissa pyörinyttä räiskintää tai vieressä ikkunalaudalla nököttänyttä kukka-asetelmaa. Onneksi näitä tulee sen verran usein, ettemme pääse unohtamaan sitä tosiasiaa, että ihmisen väkivaltaisuus kumpuaa ainoastaan väkivaltaviihteestä.

Kunpa tietokonepelit oltaisiin tajuttu kieltää jo sata vuotta sitten. Olisivat jääneet maailmansodatkin sotimatta.
Perheensä aseeseen käsiksi päässyt kahdeksanvuotias poika ampui 90-vuotiaan naisen Slaughterin pikkukaupungissa Yhdysvaltain Louisianassa.
Ei saisi nauraa, mutta jos kaupungin nimi on Teurastus, mitä siellä muka voisi kuvitella tapahtuvan?
Surmatyön tapahtuessa torstai-iltana poikaa vahtimassa ollut nainen katseli televisiota.

Poliisi ei ole tiedottanut surman motiivista, mutta lapsen kerrotaan pelanneen videopeliä ennen kohtalokasta ampumista.
 
Varmaan hän söi jotain, meni kouluun, jutteli kavereiden kanssa ja kävi vessassakin saman päivän aikana, mutta jostain syystä sillä ei vaikuta olevan yhteyttä asiaan. Poika myös leikki ladatulla aseella ilman valvontaa, mutta se nyt on pikkujuttu verrattuna räiskintäpelien tuhoisaan vaikutukseen. Joku voisi ehkä ajatella, että jos lapsenvahti menee katsomaan telkkaria ja jättää vahdittavansa leikkimään pyssyillä, hän on ihan itse tilannut kohtalonsa, mutta eihän noin saa ajatella, koska ei ihmisten pitäisi joutua ottamaan vastuuta omista törppöilyistään.
Pojan pelaama peli, Grand Theft Auto IV, on aikuisille suunnattu jättisuosittu peli, jossa seikkaillaan rikosten maailmassa ja surmataan ihmisiä muun muassa ampumalla.
Lapsipsykologi Kristopher Kalieben mukaan GTA IV:n kaltaiset pelit saattavat voimistaa aggressiivista käytöstä. 
- Käyttäytymisterapian näkökulmasta sanoisin, että se on harjoittelua. Jos pelissä ammutaan kohdetta, on pelaaminen tavallaan kohteen ampumisen harjoittelua, Kaliebe toteaa.
Järkiterapian näkökulmasta sanoisin, että jos joku menee oikeasti ammuskelemaan porukkaa pelin takia, hänellä viiraa päässä jo valmiiksi, ja ennemmin tai myöhemmin hän tekisi vastaavaa joka tapauksessa, pelasi pelejä tai ei.

Tietyillä, yleensä ihmiskuntaan melko naiivisti suhtautuvilla tahoilla on kautta aikain ollut kova hinku selittää tällaiset asiat ihmisen ulkoisilla tekijöillä, ja tekniikan kehittyessä uusia syyllisiä on löytynyt. Nykyään tietokonepelit ohjelmoivat lapsia tappajiksi, mutta aikaisemmin asian hoitivat toimintaelokuvat, ja niitä ennen rock-musiikki. En tiedä, varmaan jo muinaiset kreikkalaiset kirosivat sitä, että nuoret pojat Homeroksen eeposten innoittamina puhkovat toisiltaan silmiä, ja vanhemmat miehet joutuvat sitten harrastamaan seksiä keskenään.

Kai samaa logiikkaa voisi soveltaa muihinkin asioihin. Kokeillaanpas:

1) Perse paljaana kulkevaa nuorta miestä ei voi syyttää julkisesta itsensäpaljastelusta, jos hän kuuntelee rap-musiikkia.

2) Jos joku riipaisee tukevat kännit ja sitten tekee itselleen uuden kampauksen kirveellä ja karamelliväreillä, se ei johdu kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vaan siitä, että telkkarissa näytetään Big Brotheria.

3) Jos joku ylipäänsä riipaisee tukevat kännit, se ei johdu siitä, että kännissä on kivaa, vaan siitä, että alkoholin mielikuvamainonnalla annetaan ymmärtää, että kännissä olisi kivaa.

"Anteeksi kulta, mutta kun TV:stä tuli L-koodi..."
Ai niin, tuon kännijutun olikin jo joku muu tainnut keksiä.

Se on nyt kuulkaa sillä lailla, että näiltä moralisteilta ovat menneet syy- ja seuraussuhteet sekaisin. Väkivaltaiset pelit eivät tee ihmisistä väkivaltaisia hulluja, vaan väkivaltaiset hullut (muiden joukossa) pelaavat väkivaltaisia pelejä, koska he tykkäävät väkivallasta ihan luonnostaan.

*Tässä nimenomaisessa tapauksessa, kuten nimim. Lihapuhe huomautti kommenteissa, täytyy kyllä ottaa huomioon, että tekijä oli vasta 8-vuotias, eikä sen ikäisen voi vielä olettaa voivan käsitellä tuollaisia asioita. Sellainen saattaa ruveta ammuskelemaan uskoen ihan oikeasti, että se on ammuttavankin mielestä hauskaa. Se on varmaan ihan totta, mutta silti on outoa kääntää kaikki huomio ja julkinen keskustelu itse peliin, eikä esim. siihen, että ipana pelasi K18-pelejä vanhempien asiaan puuttumatta. Tämä asenne paistaa selvästi läpi jo artikkelin otsikosta:
8-vuotias ampui mummon - vaikutteita suosikkipelistä?
Otsikko ei suinkaan ole:
8-vuotias ampui mummon - ladattuja pyssyjä lojumassa ympäri kämppää
Tai edes:
8-vuotias ampui mummon - vanhemmat hankkivat kersalleen mummonampumispelejä
Media myy sellaisia otsikoita, mitä kansa ostaa, ja se on ihan normaalia. Siinä onkin sitten pohtimista, miksi suuret massat lukevat mieluumin pahoista peleistä kuin huonoista vanhemmista. Voisiko selitys olla niin kammottava, että koska vanhemmuudesta on niin kovasti vaivaa, on helpompi patistaa joku muu kieltämään jotain, kuin panostaa itse lastensa kasvatukseen?*

Oli miten oli, tänään suoritan protestin. GTA:ta minulla ei ole, mutta pari päivää sitten ostimme uuden tietokoneen ja samalla reissulla siihen pari peliä: Call of Duty -sarjan Modern Warfare kolmosen ja Black Ops kakkosen. Protestina aion tänään pelata noita pelejä, enkä kiusallanikaan murhaa sen jälkeen ketään oikeassa elämässä.

Black Ops 2 on luvan kanssa hardcore.

(*Lisätty 27.8.2013)

perjantai 23. elokuuta 2013

Pekka lukee lehteä 4: Pornotähtiä ja muslimityttöjä

Tähän asti olen voinut höpistä täällä ihan mitä sattuu, koska ei sitä kuitenkaan ole lukenut kuin sahurin sormilla laskettava määrä tuttaviani ja sukulaisiani (emäntäkin lukee vain, koska pakotan), ja muutama satunnainen kävijä, jotka etsivät Googlella lesboilua. Yhtäkkiä kasvaneet kävijämääräni aiheuttavat minulle suorituspaineita; riittävätkö kylähullun sekavat jorinat enää, vai pitääkö tässä ruveta ottamaan johonkin oikein kantaa? No kokeillaan, mitä siitä tulee.

Tämä ei liity mihinkään. Ihan kohta aloitan vakavastiotettavuuden.

EU:ssa taitaa olla taas menossa maksuun suuria summia, tai sitten sieltä on tulossa jokin hieno uusi direktiivi hankaloittamaan kansalaisten elämää. Tämän huomaa siitä, että media on pitkästä aikaa kaivanut Teuvo Hakkaraisen naftaliinista laukomaan lentäviä lauseitaan ja harhauttamaan kansalaiset muista uutisaiheista.

Teuvon ainoa syntihän on se, että hän sanoo asiat liian suoraan, eikä ymmärrä, että vaikka olisikin oikeassa, ilmaisuun ei saa jättää vastapuolelle minkäänlaista tarttumapintaa. Vihervasemmistolle Teuvo on taivaan lahja, koska hänen avullaan voidaan antaa ymmärtää persujen olevan rasistisia juntteja, eikä tarvitse vastata persujen esittämiin kiusallisiin kysymyksiin ollenkaan.

Esimerkkinä vaikka se, että Teuvo puhuu asematunnelissa norkoilevista neekeriukoista eikä rakenteellisen rasismin syrjäyttämistä uussuomalaisista. Kun vasurit pääsevät meuhkaamaan siitä, että nyt se sanoi N-sanan, he voivat kätevästi jättää huomiotta sen, että työttömille maahanmuuttajille pitäisi ihan oikeasti keksiä jotain järkevää tekemistä.

Teuvo Hakkarainen, Suomen Lukashenka.

Mutta mitäs tällä kertaa?

1. Hakkarainen: Muslimit odottavat kutsua jihadiin

...josta seurasi, että:

Sdp:n Razmyar Hakkaraiselle: "Et tainnut muistaa, että olen muslimi"

Miten nuo Teuvon puheet nyt pitäisi tulkita? Mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa:
a)" Monilla islamilaisesta maailmasta tulevilla ei ole taitoja, joita suomalainen työelämä tarvitsee, joten he jäävät yhteiskunnan harteille. Heidän vanhoillinen kulttuurinsa ja länsimaisesta poikkeava moraalikäsityksensä on vaikeasti yhteensovitettavissa pohjoismaiseen sekulaariin humanismiin, minkä seurauksena he eivät tunne yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa eivätkä kunnioita sitä, ja saattavat jopa harhautua rikoksen poluille. Muissa Euroopan maissa kärsitään jo suuria ongelmia jihadismista ja muusta muslimien väkivaltaisesta liikehdinnästä, ja voidaan havaita, että mitä enemmän muslimeja maassa on, sitä enemmän konflikteja he aiheuttavat. Tämän takia maahanmuutolle tulisi asettaa tiukat kriteerit ja päästää sisään vain sellaiset tulijat, joiden voidaan olettaa hyödyttävän suomalaista yhteiskuntaa." 
b) "Kaikki eri_väriset pitäs vierä takasi Afrikkaan ja hirttää perkele."
Mitenköhän oletatte Teuvon vastavoimien tulkitsevan asian? Ei sillä, että he itsekään välttämättä uskoisivat tulkintaansa, mutta kun kerran tilaisuus tarjotaan, miksi jättää se käyttämättä?

Tuossa ei ole mitään uutta. Kuten ei ole siinäkään, ettei yksikään persu voi sanoa yhtään mitään ilman, että puoluejohto joutuu erikseen irtisanoutumaan joka ikisestä möläyksestä, kun taas jos vaikkapa vasemmistoliittolainen huippupoliitikko huutelee kannustushuutoja poliisintappajalle, kukaan ei mene kyselemään Vasemmistoliitolta, onko poliisien teloittaminen puolueen virallinen linja.

Nyt asiaan on tarttunut sympaattinen ja nätti muslimidemari Nasima Razmyar, josta olen tähän asti pitänyt niin paljon kuin demarista ylipäätään voi pitää. Tämä on uutta, sillä yleensä näistä jutuista eivät loukkaannu muslimit itse, vaan lähinnä maailmanhalauksellisesti suuntautuneet kantasuomalaiset. Nyt tulee mieleen neljä vaihtoehtoa, mitä Nasima saattaisi vastata Teuvolle:
a) "Tuo on ihan totta. Islamilainen kulttuuri on keskiajalle jämähtänyt mitään tuottamaton sortojärjestelmä, jolla ei ole mitään sijaa sivistyneessä yhteiskunnassa, ja Suomen pitäisi olla hyvin varovainen sen suhteen, millaista porukkaa se päästää rajojensa sisään. Minun luulisi nämä jutut tietävän, koska olen itsekin joutunut lähtemään muslimimaasta pakolaisena pois." 
b) "On kieltämättä totta, että islamilaisessa kulttuurissa on omat kipupisteensä, mutta nyt kyllä kärjistät ihan liikaa. Useimmat muslimit ovat rauhallisia ja kivoja. Monissa muissa Euroopan maissa homma on välillä karannut lapasesta, mutta kyllä ne ajan mittaan sopeutuvat, kunhan panostetaan enemmän kotoutumiseen." 
c) "Ei pidä paikkaansa! Joka ikinen maailman muslimi on kiva ja ihana, ja sinä olet vain likainen rasisti, joka pitäisi hiljentää." 
d) "Maanantaina julkaisemasi blogikirjoitus muslimeista terroristeina sai sappeni kiehumaan. Minähän olen muslimi. Sinun mielestäsi olen terroristi, ääriainesta, joka odottaa kutsua pyhään sotaan eli Jihadiin. Sinun sanasi kohdistuivat kokonaista ihmisryhmää kohtaan. Sinun sanasi satuttavat. Sinun sanasi loukkaavat. Miksi sanot näin? En tiedä, mihin pyrit sanoillasi vai pyritkö niillä mihinkään. Seurauksensa niillä kuitenkin on. Luot niillä jännitteitä. Jännitteitä ihmisryhmien, naapureiden, uskontokuntien ja poliittisten puolueiden välille. Sitäkö sinä todella haluat? Pahaa verta ja ennakkoluuloja?"
Ainoa henkilökohtaisesti tuntemani muslimitaustainen nainen valitsisi avoimesti vaihtoehdon a), eikä säästelisi voimasanoja. B) taas olisi tyypillinen demarivastaus, ja c) sopisi vihervasemmistolaisen tai juuri mainitunkaltaisen jihadistisoluttautujan suuhun. D):stä ei ota kukaan selvää.

Nasima ei ota kantaa terrorismiin, terroristeihin tai ylipäänsäkään vanhoilliseen Islamiin. Hän ei edes vaivaudu toistamaan sitä usein kuultua kliseetä faktaa, että vain pieni vähemmistö muslimeista on kiihkouskovaisia. Hän vain toteaa, ettei noin saa sanoa, koska se loukkaa, täysin väitteen totuusarvosta riippumatta. Toisaalta ymmärrän häntä; kyllä minuakin korpeaisi, jos muuttaisin ulkomaille, ja siellä joku paikallinen vaikuttaja toteaisi, että suomalaiset ovat raiskaaja-murhaajia. Nasima voisi kuitenkin pitää sapenkeitostaan sen verran taukoa, että miettisi, että mikä Teuvolle on aiheuttanut tuollaiset mielipiteet. Kannattaisiko Nasiman kohdistaa närkästyksensä johonkin aivan toiseen osoitteeseen?

Mutta joo, kyllähän sen tietää jo tottumuksesta, miten tämä menee. Persujen mielestä Islamissa on ongelmia, muslimien mielestä ongelmia ei ole, ja vasemmiston/median mielestä Persut ovat ongelma. Asiasta mekastetaan viikko tai pari, Teuvo saa huomautuksen eduskuntaryhmältä, ja vuonna 2015 Teuvo pääsee eduskuntaan entistä suuremmalla äänimäärällä. Move along, nothing to see here.

2. Kokoomuslaiset vertailivat kalansaaliitaan, Katainen ampui sorsan

Poliitikot olivat kalassa, ja pääministeri sai sorsan. Onko hän siis erittäin hyvä vai erittäin huono kalastaja? Riippuu kai, keneltä kysytään.

Ei vaiskaan, otsikko vain nauratti. Huono vitsi, jatketaan.

3. 46 outoa lakia ja sääntöä - ovatko nämä Suomen turhimmat kiellot?

Kappas vaan, eduskunnassa pari nuoruuden intoa puhkuvaa kansanedustajaa on katsellut ympärilleen, ja havahtunut samaan asiaan, mistä kirjoitin kesäkuussa: kaikissa Suomessa säädetyissä ja säädettävissä laeissa ei ole aina järkeä.

Vähemmän yllättävää on se, että kaksikko itse on äänestänyt osan niistä puolesta. Vielä vähemmän yllättää se, että he ovat kokoomuslaisia. Tietysti kaikki puolueet harrastavat eduskunnassa enemmän tai vähemmän puoluekuria, mutta Kokoomus on kaikkein pahamaineisin siitä, että sillä on ehdokkaita hyvin laajalta poliittiselta skaalalta ja näin ollen paljon potentiaalisia äänestäjiä, mutta laista äänestettäessä edustajat painavat juuri sitä nappia mitä puoluejohto käskee, jos haluavat olla mukana seuraavissakin vaaleissa. Sitten päästään taas ihmettelemään, kun yksittäiset edustajat valittavat lehdessä tai vaativat eduskunnassa uudelleenkäsiteltäväksi huonoa lakia, jonka puolesta itse juuri äänestivät.

Jos siis mielenne tekee äänestää vaikkapa Wille Rydmania tai Ben Zyskowiczia, koska heillä on mielestänne fiksuja mielipiteitä, jättäkää äänestämättä. Heitä äänestämällä ette oikeasti äänestä Wille Rydmania tai Ben Zyskowiczia, vaan Kokoomuksen virallista linjaa, joka saattaa poiketa merkittävästi yksittäisten kokoomuslaisten mielipiteistä.

Äänestäkää mieluumin vaikka Hakkaraista.

4. Charlie Sheenille ei riitä mikään - seurustelee kolmen pornotähden kanssa

Lopuksi iloisempia uutisia. On mukava nähdä, että vaikeuksien koettelemalla Charliella menee taas paremmin. Tai no joo, jos joku pitää monipäiväisiä kokaiinibileitä pornotähtien kanssa huonosti menemisenä, haluaisin kyllä tietää, mikä sitten olisi hyvin menemistä.

Jouduin etsimään tämän kuvan netistä erikseen, koska tuo Iltasanomien julkaisema oli jotenkin vioittunut. Siihen oli ilmestynyt mustia vaakaraitoja.

Siinä on blondi, brunetti ja punapää. Melkein koko sarja siis, vain aasialainen puuttuu enää. Lopuksi vielä Charlie itse lauleskelee elämästään:


tiistai 20. elokuuta 2013

Asennemuutos painonhallintaan

Suomessa ihmisten lihavuus on kausiluonteista. Elämä kulkee sykleissä, jolloin välillä treenataan, stressataan ja paastotaan, ja välillä syödään kaikki, mikä ei pakoon ehdi.

Tammikuussa murehditaan joulukiloja. Kun niistä on (ainakin teoriassa) päästy, tulee pääsiäinen, jolloin suklaata ja muita herkkuja ei ole tapana vältellä. Sitten pitää kovalla kiireellä treenata itsensä "rantakuntoon". Kesälomilla kumminkin ihmiset tuppaavat lihomaan, kun mökillä eletään kaljalla ja grillimakkaralla, eikä mitään tarvitse tehdä, joten loppukesästä, juuri näihin aikoihin, pitää karistaa kesäkilot pois. Syksyllä kukaan ei viitsi kiinnittää huomiota kroppaansa, koska kaikki muukin on rumaa, eikä sadetakin alta mitään muotoja kumminkaan erotu. Jos alkutalvesta vähän tuleekin sitten lasketeltua ja hiihdeltyä, kohta on taas joulu, jolloin lihominen on jokaisen tavallisen ihmisen perusvelvollisuus.

Itse en ole ikinä ymmärtänyt, miksi ei saisi pyrkiä ylläpitämään sitä rantakuntoa ympäri vuoden. Kun asenne on se, että timmiä kroppaa tavoitellaan vain kuukauden parin pätkissä, ja niiden välissä kaikki saavutetut tulokset mitätöidään, ei ole mikään ihme, ettei laihdutuksesta tahdo tulla mitään. Haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka ei normaalisti urheile eikä kiinnitä huomiota syömiseensä, mutta pystyy silti kuukaudessa treenaamaan itsensä sellaiseen kuntoon, että näyttää hyvältä uimapuvussa.

Tähän ei pelkkä mehukuuri riitä.

Oli miten oli, nyt on jälleen se aika vuodesta, jolloin mediassa jaellaan neuvoja kesäkilojen karistamiseksi. Ihan hyviä vinkkejä tuolla kai on, ei siinä mitään:
Jutta Gustafsberg lupaa, että laihtuu tehokkaasti, kun muistaa pitää kiinni terveellisestä, proteiinipitoisesta ruokavaliosta ja säännöllisistä ruoka-ajoista.

Ruokavalio kannattaa Gustafsbergin mukaan rakentaa proteiinipitoisten ruokien ympärille. Hän muistuttaa, että vaikka kaikki lähtee ruokavaliosta, tehokas aerobinen liikunta tehostaa ruokavalion vaikutusta.
Iltapäivälehtien niksiartikkeleista poimitut itsestäänselvyydet kuitenkin yleensä jaksavat motivoida lukijoita juuri sen kuukauden tai pari, eivätkä ne riitä pysyvien tulosten saamiseen. Tarvitaan muutos asenteisiin. Siksi listaan nyt asioita, joiden pitäisi olla yhtä lailla itsestäänselvyyksiä kuin sen, että urheilemalla ja vähemmän syömällä laihtuu, mutta joita ihmiset tulevat ajatelleeksi harvemmin. En aio tässä kertoa ruokaohjeita tai treenikalentereita; niitä kyllä löydätte lehdistäkin.

Tämä postaus on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka yrittävät laihtua, mutta eivät onnistu. Valmiiksi hoikille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, ja jos joku ei haluakaan läskeistään eroon, ei asia minulle kuulu. Mutta mistäs keksinkään kirjoittaa tämän tekstin, tuon kesäkiloartikkelin lisäksi? Aikaisemmin käsittelin naisten epätervettä suhtautumista läskiin ja mainitsin kolumnistin, joka oli omissa läskipohdinnoissaan päätynyt jonkinlaisiin lopputuloksiin. Pientä muutosta parempaan on hänellä tapahtunut, mutta silti hän on ymmärtänyt pahasti väärin monta asiaa, ja ajattelin, että asia täytyy käsitellä syvällisemmin. Hän sanoo esimerkiksi:
Ruoka on aina ollut palkinto, siitä kieltäytyminen itsekurin mitta. Mitä enemmän olen yrittänyt laihtua, sitä varmemmin olen lihonut. Oma keho on ollut vihollinen, kelvoton ja kömpelö.
1. Kuten jo viimeksi mainitsin, oma keho ei ole vihollinen. Se on suorituskyvyltään rajallinen, mutta silti pelkkää tahdotonta lihaa. Aivot ovat vihollinen, koska siellä piilee laiskuus ja tekosyyt, joilla perustellaan, miksi juuri nyt ei pysty laihduttamaan. Keho kyllä tottelee, kunhan aivot antavat käskyn.


2. Ruoka ei saa olla palkinto. Jos tekee kovan treenin ja palkitsee itseään herkuilla, tuloksena on nollasummapeli, jossa paino ei laske. Se voi kyllä nousta, kun läski ei lähde, mutta lihakset kasvavat. Usein ihmiset yliarvioivat liikunnan polttaman kalorimäärän. Kilo läskiä sisältää 7 716 kilokaloria, ja kevyellä hölkkäämisellä tuon määrän polttamiseen menee reilusti yli 10 tuntia. Ahkerallakin laihduttajalla menee siis ainakin viikon verran yhden läskikilon kuluttamiseen pelkällä urheilulla.

3. Liikunnasta ei tule mitään, jos veren maku suussa kierretään rinkiä sillä asenteella, että on kaloreita poltettavana. Ei sellaista kukaan jaksa kovin kauaa. Pitää pyrkiä löytämään liikuntamuoto, josta oikeasti pitää, ja jota jaksaa harrastaa muutenkin kuin laihdutukseen liittyvänä pakkopullana. Jos ei kerta kaikkiaan tykkää liikunnasta, voi kokeilla hankkia kuntopyörän, jota voi veivata TV:n ääressä ihan huomaamattaan.

4. Yksi suurimmista virheistä, minkä laihduttajat tekevät, on jahdata tiettyä tavoitepainoa ja sen saavutettuaan todeta, että homma tuli valmiiksi, ja palata takaisin vanhaan rutiiniin. Samaan sarjaan kuuluvat puheet joulukiloista ja rantakunnosta. Sen seurauksena yleensä kilot tulevat takaisin korkojen kera ja homma pitää aloittaa alusta. Läskiäkin täytyy ylläpitää, eli jos juhannuksena on ylipainoa, se ei johdu siitä, että tuli jouluna mässäiltyä, vaan elintavoissa on jotain kroonisesti vialla. Pitää keskittyä korjaamaan elintavat puntarin lukeman tuijottamisen sijasta, niin laihtuminen seuraa perässä.

5. Kolumnistimme jatkaa:
Olen koko aikuisikäni suhtautunut ruokaan sairaalla tavalla. En minä oikeasti ole jaksanut laskea vaikka, syönkö tarpeeksi ja monipuolisesti kasviksia. Sitä kyllä tarkasti, saanko tänään syödä suklaalevyn vai en.
Tarkistin jääkaapissani olevasta Maraboun minttukrokanttisuklaalevystä. Levy sisältää 1080 kcal, yksi pala 38,6 kcal. Laihduttaja saa siis levyllä melkein koko päivän energia-annoksen, mutta yhdestä palasta ei ole niin väliä. Syökää siis suklaata jos välttämättä haluatte, mutta laskekaa sen kulutus paloissa eikä levyissä. Jos pelkäätte, ettei itsehillintä riitä, sitten se on pakko jättää kauppaan tai ostaa vaikka niitä viiden palan Fazer-patukoita. Kiusauksiin ei voi sortua, jos kiusauksen aiheuttajaa ei ole saatavilla. Eikä niitä kasviksiakaan tarvitse niin tarkasti laskea, koska laihduttamisen kannalta tärkeämpää on syötyjen kalorien yhteismäärä, ei niinkään se, mistä ne kalorit saadaan.

205 kcal. Tummassa suklaassa on suklaanhimoa tyydyttävän kaakaon lisäksi paljon antioksidantteja, joista on kaikenlaista terveydellistä hyötyä.

6. Usein ajatellaan, että kyllä keho tietää, paljonko ruokaa se tarvitsee. Jos syö kun on nälkä, silloin ollaan luontaisessa balanssissa. Ei se niin mene. Keho tottuu saamansa ruoan määrään, ja jos vuosikaudet syö liikaa, keho alkaa pitää sitä normaalitilana, ja sopivampaan ruokamäärään siirtyminen aiheuttaa aluksi vajeentunnetta. Jos siis oikeasti haluaa laihtua, on oltava valmis tuntemaan nälkää. On myös muistettava, että iän kertyessä keho tarvitsee vähemmän energiaa kuin ennen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos keski-ikäisenä syö saman verran kuin nuorena, lihoo. Kääntäen, jos haluaa säilyttää nuoruuden solakkuutensa, ruokamääriä täytyy pikkuhiljaa pienentää.

7. Kaikkein tärkein asia: koska universumi ei ole kiva eikä reilu, laihtua ei voi toteamalla, että kyllä minä muuten treenaisin, mutta pesu- ja tiskikone pitää täyttää ja Salkkaritkin alkaa tunnin päästä, ja söisin vähemmän, mutta kun Ritva toi kahvihuoneeseen viinereitä ja kaikki muutkin ottivat. Universumi ei kuuntele tekosyitä, se kunnioittaa vain suoraa toimintaa. Jos aikaa treenaamiselle ei ole, omia rutiineja pitää uudelleenjärjestää, kunnes sitä löytyy.


Jos nuo pitää mielessä, on mahdollisuus, että terveysinnostus kestää nekin välipäivät, jolloin lehdessä ei ole ketään fitness-misua listaamassa vuodenajan käänteentekevimpiä karppireseptejä. Tosin myönnän, etten itsekään ymmärrä ihan kaikkea, sillä kolumnistimme kertoo tietävänsä jo nuo asiat, ja toteaa seuraavaa:
Ja aina joku muistuttaa, että laihtuminen on ihan helppoa. Syö vain vähemmän kuin kuluttaa.
Tämäkin on täysin totta, mutta hyvin monella vääristynyt suhde ruokaan lähtee vääristyneestä suhteesta omaan kehoon eikä mistään itsekurin puutteesta. Epävarmaa ihmistä on helpointa hämätä yltäkylläisyyden keskellä. 
Siksi läskitalkoot pitäisi aloittaa sen häpeän poistamisesta. Siksi tarvitsemme realistisia kuvia kiiltokuvien rinnalle.
Eli siis ajatus menee jotenkin niin, että "en pidä itseäni viehättävänä, koska olen liian lihava. Syönpä siis vähän lisää." Ja se, että mediassa näytettäisiin enemmän lihavaa porukkaa ja julistettaisiin virallisena totuutena lihavien olevan yhtä viehättäviä kuin laihatkin, jotenkin motivoisi porukkaa laihduttamaan? Tämä on varmaan jotain naisten logiikkaa. Tuosta tulikin mieleeni...

8. Ei pidä paikkaansa, että me tavalliset ihmiset synnyimme lihaviksi ja rumiksi, ja nuo mallikaunottaret upeiksi ja laihoiksi. Yhtä lailla hekin joutuvat näkemään vaivaa ulkonäkönsä eteen, ja varmasti joutuvat panostamaan omaan kunto-ohjelmaansa enemmän, kuin normaali perheenäiti siedettävän perustason saavuttamiseen.

Jos nainen ohjeistani huolimatta hairahtuu edellämainittuun ajatteluun, voi aina pyytää jotain miespuolista kaveria personal traineriksi. Koska naisten atleettisuus on hyvin usein miehen sydäntä lähellä, joku varmasti suostuu. Suostuvathan naisetkin miehille makutuomareiksi vaatekauppoihin.

Before-kuvia näkee peilistäkin. Ei motivaatioon niitä tarvita, vaan after-kuvia.

maanantai 19. elokuuta 2013

Kirja-arvostelu: Veikko Huovinen - Joe-setä

Kun edellisen kerran käsittelin Veikko Huovisen tekstejä, lupailin palaavani aiheeseen tämän kirjan merkeissä myöhemmin.

Aikaisemmin Huovinen oli kirjoittanut Hitleristä elämäkerrallisen novellikokoelman Veitikka. Sitä en ole valitettavasti vielä lukenut, mutta katsotaan, onnistuisinko saamaan sen käsiini loppuvuodesta. Helsingin kirjamessut ovat parin kuukauden päästä, ja sieltä Huovisen kirjoja tapaa löytyä pokkariversioina alelaareista.

Oli miten oli, hän oli aina halunnut kirjoittaa vastaavan kirjan myös Stalinista, mutta joutui poliittisista syistä odottamaan Joe-sedän julkaisua vuoteen 1988, kunnes Neuvostoliittokin vihdoin myönsi, ettei Stalin ollutkaan loppujen lopuksi niin hieno tyyppi.


Kokoelmassa on 15 noin kymmenen sivun mittaista novellia, jotka käsittelevät Stalinin elämää lapsuudesta kuolemaan. Välissä luemme muiden muassa tympääntyneestä pappisseminaarilaisesta, idealistisesta kommunistiaktivistista, rakastavasta perheenisästä, rauhaa arvostavasta erämiehestä, viinaanmenevästä bile-eläimestä ja kylmän laskelmoivasta diktaattorista.

Novellit ovat katkelmia yksittäisistä kohtaamisista tai esittelyjä Staliniin vaikuttaneista ihmisistä, joten kunnon elämäkertaa ei näin vähästä tekstistä saa aikaan, ainoastaan jonkinlaisen henkilökuvan. Se varmasti oli tarkoituskin. Kirjailija ei yleensä mainitse lähteitään, joten on paha sanoa, kuinka suuri osa kirjasta on historiallista faktaa ja kuinka suuri osa taiteellista/humoristista väritystä.

Heti johdannon ensimmäisessä lauseessa kirjailija varoittaa, että tämä ei ole toinen Veitikka. Kun Veitikan kantava teema oli (ymmärtääkseni) hirmuhallitsijoiden uskottavuuden vieminen naureskelemalla heille, Joe-sedän tarkoitus on paljastaa heidän inhimilliset piirteensä ja sitä kautta osoittaa, että hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä, ja että tavallinenkin ihminen voi siis samassa tilanteessa syyllistyä samoihin asioihin.

Pidän suuresti Huovisen veikeästä kirjoitustyylistä. Hänen huumorinsa ei perustu vitseihin, vaan se lävistää koko tekstin implisiittisesti samalla tavalla, kuin chiliperunalastu maistuu miedolta yksinään, mutta jos niitä syö monta, suussa alkaa pikkuhiljaa poltella. Hän kirjoittaa vakavista asioista asialliseen sävyyn, mutta silti lopputulosta lukiessa huomaa hymyilevänsä.

Neljä pistettä viidestä. Tämä kirja sopii pieneksi ja söpöksi välipalaksi isompien lukuprojektien välissä.

lauantai 17. elokuuta 2013

Isot tissit

Saas nähdä, kuinka huimaan nousukiitoon blogini kävijämäärä singahtaa tuon otsikon ansiosta.

Asiaan. Meillä on tapana katsoa TV:tä ruokaillessa. Tänään emännällä oli kiire kaverinsa tupareihin, emmekä ehtineet katsoa nauhalta mitään kokonaista ohjelmaa, vaan piti tyytyä katsomaan, olisiko siellä menossa mitään hetkellisempää viihdykettä.

Eipä sieltä mitään tullut, paitsi yleisurheilun MM-kisat, joita emäntä sitten halusi katsoa. Tiedätte, mitä mieltä minä olen yleisurheilusta. Suostuin kuitenkin siinä tapauksessa, että sieltä tulee naisten kisoja. Tulihan sieltä, nimittäin korkeushyppy. Sitä katson mielelläni, koska korkeushyppääjänaiset ovat yleensä hyvin nättejä.

Venäjän Irina Gordeeva (lausutaan Gardeejeva).

Tuohon emäntä älähti vastalauseen. Väitti, että eihän niillä rimpuloilla ole edes mitään muotoja. Tästä päästäänkin päivän aiheeseen, joka minua on ärsyttänyt jo kauan: naiset ovat yleisesti siinä uskossa, että mitä isommat rinnat naisella on, sitä seksikkäämpi hän on, ja että miehet pääsääntöisesti haluavat naisen, jolla on mahdollisimman isot rinnat.

Se ei pidä paikkaansa.

Miesten huomio toki kiinnittyy helposti isoihin rintoihin varsinkin, jos niitä verhoavan vaatteen kaula-aukko on paljastava, ja niitä on mukava katsella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että miehen mielestä isot tissit olisivat tärkeitä tai edes toivottavia kokonaisuuden kannalta. Kyllähän naisetkin aina tsekkaavat, millainen pullistuma miehen lahkeessa on, mutta silti monet valitsevat mieluiten sen miehen, jolla on isoimmat tulot.

Minä voin kertoa faktatietoja, koska olen aikoinani tehnyt galluptutkimusta aiheesta netin keskustelupalstoilla. Alla yksi tekemistäni kyselyistä pylväsmuodossa. Kyseessä ei ollut mikään kaveripiirille esitetty kysymys, vaan vastaajia oli useita satoja. Ylin viiva tarkoittaa, ettei vastaajalla ole mitään suosikkikokoa, ja siitä alaspäin mennään pienemmästä suurempaan.


Huomaamme, että n. joka kymmenes (hetero)mies on sitä mieltä, ettei rintojen koolla ole oikeasti mitään väliä. Yllättäen on myös niin, että erittäin isoista rinnoista pitää vain muutama prosentti miesväestöstä. Vielä yllättävämpää on, että lähes samankokoinen segmentti pitää täysin lattarintaisista naisista.

Loput 80-85 % äänistä jakautuvat enemmän tai vähemmän tasaisesti vaihtoehdoille "keskimääräistä pienemmät, mutta silti jotain", "keskikokoiset" ja "keskikokoista isommat, mutta ei kuitenkaan ihan valtavat". Käytännössä kaikki ovat sitä mieltä, että muoto on tärkeämpää kuin koko.

Nyt kun faktat on lyöty pöytään, toivoisin naisten lopettavan 1) miesten haukkumisen siitä, että kuolaavat vain isotissisten naisten perään, ja 2) solakampien naisten haukkumisen rumiksi ja epänaisellisiksi liian pienten tissien johdosta. Tiedän, että naiset ovat huonoja havaitsemaan loogisia ristiriitoja, joten kerrottakoon, että tuossa on nyt sellainen.

Lopuksi: pelkään, että Googlen kautta blogiini tämän artikkelin johdosta eksyneet lukijat syyttävät minua harhaanjohtavasta markkinoinnista. Sen välttääkseni, tässä viehättävä assistenttini Denise:


perjantai 16. elokuuta 2013

Pientä kevennystä

Viime aikoina on tullut kirjoiteltua melko paljon pitkiä vuodatuksia yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällainen ei alun perin kuulunut blogini suunniteltuun konseptiin, ja muutenkin uskontoni kieltää ottamasta asioita liian vakavasti. Niinpä ajattelin, että vastapainoksi tällä kertaa otetaan rennosti ja kirjoitellaan vain mukavia asioita. Aloitetaan vaikkapa huumorilla:

Pohojalaasta perhe-elämää.
Emäntä tryykäs tupahan, mihinä isäntä istu kiikkustoolissa Ilikkaa lukemas. Akka oli tohoruksis ja sanoo notta:
- Tuo meirän piika on paksuna!

Isäntä totes rauhallisesti notta:
- Soon piian oma asia.

- Mutta, kussoon kuulemma sullen raskahana, jatkoo emäntä.

- Soon mun asia, jatkoo isäntä rauhallisesti.
Emäntä alakoo itkiä ja kiukuta notta:
- Mä kyllä lähären tästä taloosta!
- No soon sun ikioma asias, sanoo isäntä ja jatkoo sontasiionin (Ilkka-lehti) lukua.

Emäntä lähti vihas kammarin puolellen ja paiskas oven kii. Vähän päästä soli jo leppyny, tuli takaas tupahan ja eherootti isännälle notta:
- Eiköhän panna tuo piika pois meiltä.

Johon isäntä totes notta:
- Eipä tuo tunnu panemalla lähtevän...



Lukijoilta on jälleen tullut porstuaan paljon kysymyksiä. Kyselyissä on havaittavissa tiettyjä trendejä ja toistuvia teemoja, ja poliittiset ja yhteiskunnalliset sekoilut eivät lukeudu niihin. Ilmeisesti on siis päässyt käymään niin, etten ole tarjonnut yleisölleni sitä, mitä se haluaa. Tämä epäkohta on pikimmiten korjattava, joten tänään annetaan suoria vastauksia nuoria mieliä askarruttaneisiin dilemmoihin.

athletic babe
beautiful sport girls

Hälytin personal trainerini Jamien salilta vastaamaan, koska hän on asiantuntija naisurheiluun liittyvissä kysymyksissä:


Vastaus jäi nyt vähän epäselväksi, mutta ei se mitään, niin jäi kysymyskin. Jatketaan.

tulinen trumpetti

Kaveri sai sellaisen Thaimaasta. Paranee antibiooteilla.

Tähän väliin soitetaan vähän musiikkia, Johnny Cashia tietenkin.


Koska tunnen yhteiskunnallisen vastuuni, kertaan tässä lukijoilleni liikennesäännöt. Pohjalaiset tietenkin; muut ovat huonompia, koska ne aiheuttavat tielläliikkujille valheellista turvallisuudentunnetta.


Autoolijoolle:
1§ Jos joku menöö erellä, aja ohitte.
2§ Jos joku yrittää ohitte, niin älä päästä.
3§ Säästä vilikkua.
4§ Ku liikennevalo vaihtuu nokkas erestä vihiriästä keltaaseksi, nin kiihrytä vauhtia. Kyllä sä kerkiät.
5§ Ku jalankulukia tuloo eressä suajatiälle, nii lisää vauhtia. Ei se sitte tuu.
6§ Mutta jos se kumminki tuloo, nii polokaase kaasu pohojaan. Ettei jää kitumahan.
7§ Ku joku hirasteloo erellä ja hakoo vaikka jotaki paikkaa, niin neuvo sille oikia osoote. Elikkä huura ohimennes sivuikkunasta, että; Painu vit**hun!
8§ Oo varovaanen ruuhkaliikentees. Ettei kännykkäs lipsahra korvalta.
9§ Ku joku yrittää sivutiältä ramppia myären isomman tiän liikennevirtaan, niin älä tee sille tilaa. Son joku kohomo.
10§ Jos taharot ajella rauhassa kaupunkilla, niin lähäreppä paanalle vaan silloon, kun kaikki muukkin tapaa liikkua.
11§ Jos jonku auto menöö rikki ja pysähtyy etehes, niin töötötä ja raivua ittekses niin kauan, että saat syränhalavauksen.
12§ Jos haluat päästä nopiaa kaupunkin lävitte, niin hommaa polokupyärä ja aja jalakakäytävällä. Siälä saa päästellä lujaa.

Pyäräälijöölle:
13§ Jos ajat polokupyärällä mumman kumohon, niin verä niska kyyryhyn ja polije pakohon. Kyllä sen joku siitä korjaa.
14§ Pyärääle ykssuuntaasta katua vastavirtahan. Son jännää.

Jalankulukijoolle:
15§ Kun polokupyäräälijä ajaa sivuuttes, niin murijaase sitä kyynärpäällä kylykehen jos kukaan ei oo kattomas.
16§ Viheltele ittekses, kattelet taivahalle ja oo tärkiän näköönen, kun kävelet karun ylitte päin punaasia.


skimpy swimwear

Jälleen hyvä kysymys rakkailta lukijoiltani. Markkinointipäällikköni Candice tuntee uimapuvut. Onko tämä tarpeeksi skimpy?


kalja kalorit

Kaljassa on kaloreita saman verran kuin maidossa, eli 35 kcal / 100 g. Yhdessä kalja-annoksessa (33 cl:n pullossa) on n. 120 kcal. Sen määrän voi polttaa TV:tä katselemalla 1,5 tunnissa, kevyesti hölkäten vartissa, punttisalilla 20 minuutissa tai imettämällä istualtaan tai makuulla 50 minuutissa.

Sitten taas musiikkia.


Tämähän on kivaa, vähän kuin olisi radiossa töissä. Monet miehet ovatkin sanoneet, että minulla olisi radioon hyvin sopiva ääni. Naiset taas kertovat, että minulla on radioon sopivat kasvot.

lingerie picture

Viehättävä assistenttini Katarina saa vastata tähän.


hope solo nude

I hope so too.

komea mies

Hetkinen. Ei tämä ole sellainen blogi.

läskit naiset

Ei tämä ole sellainenkaan blogi. Menkää nyt jo.

pää hajoaa

No vähemmästäkin.


ötököitä jauhoissa

Niistä saa kivasti proteiinia. Jos olet vegaani tai muuten nirso, laita jauhot jääkaappiin. Siellä ötökät eivät pääse käsiksi niihin.

Toivottavasti tällä erää ei ole enää muuta painamassa yleisön mieltä. Lopuksi vielä musiikkitoive.

youtube irwin goodman


torstai 15. elokuuta 2013

Kansaavvälinen seikkaalusankari

Tiedättekö ne vessapaperit, joissa on jokaiseen palaan painettu jokin aforismi, tai sivistyssana selityksineen? En ole livenä nähnyt, mutta TV:ssä joskus. Ne ovat näppäriä ja viihdyttäviä, koska niillä voi sivistää itseään joka päivä pöntöllä käydessään. Helsingin Sanomat toimii nykyään samalla periaatteella: vessapaperia, jossa kerrotaan päivittäin vaihtuvin perustein, että suomalaiset ovat perseestä.

Onhan se tietysti totta, että jopa Ruotsi on parempi kuin Suomi. Jos ette usko, katsokaa Googlen kuvahaun tuloksia:

Hakusanalla Sweden...
...ja Finland.


Hesarin tämänkertainen päivystävä itsensävihaaja on täyttänyt velvollisuutensa ja tuonut julki perusteen, jota ei olla vielä kuultu kovin montaa sataa kertaa: Suomalaiset eivät ole ollenkaan kansainvälisiä. Näitä ei kyllä saisi ikinä kommentoida, koska se on sellainen savotta, että siitä ei tule loppua koskaan. On näitä tyyppejä sen verran liikkeellä nykyään.

Ensimmäisenä tulee mieleen kysyä, että jos ulkomailla on niin paljon mukavampaa, mitä Johanna Korhonen enää tekee Suomessa? Vastaus on tietenkin se, ettei ulkomailla ketään kiinnosta, mitä sanottavaa hänellä on, eikä hän näin ollen voisi siellä nostaa palkkaa nalkutuksesta.

Lukematta kolumnia voimme jo arvata, että siinä luultavasti puhutaan siitä, kuinka suomalaiset eivät osaa ranskaa, ja että se on jotenkin perussuomalaisten vika. Mutta eipäs nyt tuomita etukäteen, vaan luetaan ensin.
Hetken mietin, kumpi uuvuttaa minua enemmän: Soini, joka laahustaa Pariisissa homovastaisella marssilla, vai Repo, jonka mielestä tämä on hieno osoitus kansainvälisyydestä.
Ymmärrän kyllä. Minuakin uuvuttavat suomalaiset, jotka tunkevat kärsänsä ulkomaalaisten asioihin ja toisinpäin, mutta kaikkein eniten minua uuvuttavat ämmät, jotka ottavat jatkuvasti paineita siitä, onko Suomi nyt varmasti tarpeeksi kansainvälinen ja mitä meistä muualla ajatellaan.

Kansainvälisyyden riittävyydestä osaan sanoa vain sen verran, että ketään ei kiinnosta. Ei se ole mikään itseisarvoinen meriitti. Ihmiset ovat keskenään vuorovaikutuksessa, ja joskus ne ovat ulkomaalaisia, ei siinä sen enempää. Eivät ne ulkomaalaiset ole sen kummempaa porukkaa kuin suomalaisetkaan. Tuohon jälkimmäiseen osaan vastata, että muualla ajatellaan suomalaisten olevan idiootteja ja nyhveröitä juuri siksi, koska suomalaiset kiertelevät jatkuvasti maailmalla kyselemässä: "Tykkäättekö meistä? Tykkäättekö meistä nyt, jos sanomme olevamme kanssanne samaa mieltä kaikesta? Entä jos annamme rahaa?"

Ruokakulttuurikin on ulkomailla parempaa.
Kun suomalainen matkustaa työasioissa ulkomaille seminaariin tai messuille, hän pysyy omassa porukassaan ja välttelee taitavasti kontakteja muunmaalaisiin. Ulkomailla pidetyissä cocktailtilaisuuksissa suomalainen löytää toisen suomalaisen alle minuutissa.
Koska Johanna tuijottaa suomalaisia herkeämättä, hän ei ole huomannut, että tuo pätee kaikkiin kansallisuuksiin. Sekaryhmiä muodostetaan, jos oman maan väkeä ei ole riittävästi ryhmän muodostamiseen. Vaikka kansallisryhmä saataisiinkin muodostettua, eivät ne ole suljettuja muunmaalaisilta, joten jos joku ulkomaalainen haluaa suomalaisten porukkaan ja pysyy menossa mukana, ei häntä pois potkita.
Jos ollaan vaikka Saksassa, Ranskassa tai Espanjassa, suomalainen on hiljaa siksikin, ettei osaa muuta kuin englantia. Saksaa, ranskaa, venäjää tai espanjaa opiskelee ani harva koululainen. Soinikin kehui Pariisista palattuaan, ettei osaa ranskaksi muuta kuin "papa et maman".
Nythän tämä menikin jännäksi, alkaa Johannan ajatusmaailma aueta. Suomalaiset osaavat keskimäärin erittäin hyvin englantia, ja varsinkin paremmin kuin saksalaiset, ranskalaiset, venäläiset ja espanjalaiset. Tämä johtuu siitä, että mitä suurempi ja merkittävämpi maa on, sitä vahvemmin siellä ollaan sitä mieltä, että me ei mitään enkkua opetella, vaan jos tulette tänne, niin puhutte sitten meidän kieltämme. Suomalainen ei pärjää täydellisellä englannillaan, ja Johannan mielestä tämä on suomalaisten ongelma. Pitäisi osata niiden kieltä.

En nyt ala pohtia, miksi suomalaiset eivät osaa muuta kuin englantia (*köh*pakkoruotsi*köh*). Johannan ja muiden kansattomuuskiihkoilijoiden mielestä ei riitä, että kaikki eri maiden ihmiset opiskelisivat yhtä kieltä voidakseen kommunikoida keskenään. Sen sijaan huonojen suomalaisten pitää omaksi parhaakseen pyrkiä kontaktiin hyvien eurooppalaisten kanssa, ja jos eurooppalaiset eivät vaivaudu opettelemaan yhtä vierasta kieltä, suomalaisen velvollisuus on opetella kaksi. Tai viisi.

Tästä huolimatta eurooppalaiset ovat sivistyneitä ja suomalaiset juntteja. Johannan hengenheimolaisten mielestä universumissa on siis kahdenlaisia ihmisiä: suomalaisia ja ulkomaalaisia. Sivistynyt ihminen on määritelmän mukaan sellainen, joka osaa ulkomaisia kieliä ja "sujuvasti sukkuloi" ulkomailla. Suomalaisen täytyy opetella nuo taidot erikseen, kun taas esim. ranskalainen puhuu sivistyksellistä ulkomaankieltä äidinkielisellä tasolla jo parivuotiaasta asti. On ne fiksuja nuo ranskalaiset.

Suomalainen puhumassa kieltä, jota Johannakin ymmärtää.

Puhe "kansainvälisyydestä" on omituista siksikin, etteivät kansat ole keskenään vuorovaikutuksessa, ihmiset ovat. Sen ei pitäisi olla hienoa eikä huonoa, vaan tavallista.
Tuosta ensimmäisestä asiasta jo mainitsinkin, mutta ei se nyt tarkemmin ajatellen aina ihan noinkaan mene. Monimutkaiseksi menee, jos ajatellaan vaikka, että toisessa maailmansodassa oli vain sata miljoonaa erillistä sotilasta keskenään vuorovaikutuksessa, eikä se liittynyt kansakuntiin mitenkään. Toisessa lauseessa sentään vihdoin löytyi jotain, mistä olemme samaa mieltä. Vielä kun Johanna alkaisi itsekin oikeasti uskoa tuohon ja lakkaisi lässyttämästä, että suomalaiset ovat huonompia, koska eivät ole tarpeeksi kansainvälisiä.
Ajatus, että Soinin, Revon ja muiden vanhasuomalaisten lisäksi maailmassa on paljon muitakin, virkistää minua aina.
Ajatus, että maailmassa on Johannan kaltaisia kovaäänisiä maailmaanäkemättömiä pölvästejä, masentaa minua aina. Ajatus, että niille annetaan palstatilaa ihan oikeissa medioissa ja vielä maksetaan siitä sen sijaan, että ne suljettaisiin johonkin laitokseen, nakertaa vakavasti uskoani ihmiskuntaan.


Lopuksi vielä musiikkiterveiset Johannalle. Tarkkaan ottaen minä en ole Nurmosta, mutta isäni on. Minä olen siis vain puolihullu.

tiistai 13. elokuuta 2013

Pakkoshonaa ja pakkondebeleä

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, koska se on ollut kaikkialla loppuunkaluttu jo kymmeniä vuosia, ja nykyään keskustelu muistuttaa nyrkkeilysäkin hakkaamista. Vaikka siihen iskisi millaisen falcon punchin tahansa, aina se heilahtaa takaisin eikä näytä olevan edes tietoinen kohtaamastaan vastarinnasta. Mutta kun se on näyttänyt olevan aiheena joka toisessa uutisartikkelissa jo pari päivää, kai minunkin täytyy kantaa orteni kekoon. Koska, kuten sanoin, kaikki mahdolliset argumentit on jo käyty läpi muiden toimesta, tyydyn vain aukomaan päätäni ja lipsumaan asialinjalle vain, jos kiusaus kasvaa liian suureksi. Voitte sitten kommenteissa kysellä, jos joku argumentti vielä painaa mieltä.

Eli siis, kansalaisaloite pakkoruotsin poistamisesta koulujen opetusohjelmista on saanut tarvittavat 50 000 allekirjoitusta ja on lähiaikoina etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Aivan kuten aiemmin käsittelemäni aloite turkistarhauksen kieltämisestä, tämäkään ei tule aiheuttamaan toimenpiteitä. Näköjään hallituskin alkaa kyllästyä tämän asian jankkaamiseen ja koko kansalaisaloitetouhuun, koska siellä ei enää viitsitä keksiä tekosyitä, vaan todetaan suoraan, että ei me tuollaista olla meinattu ajaa, painukaa helevettiin siitä addresseinenne:

Hallituspuolueet eivät vie asiaa eteenpäin, sillä sitä ei ole hallitusohjelmassa, uskoo Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman. Hänen mukaansa demarit äänestävät kansalaisaloitetta vastaan.

"Hallituspuolueiden pitää toimia yhteisten linjausten mukaan."

Vilkaistaanpas tässä välissä eduskunnan mielipidettä:

Enpä olisi uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Vasemmistoliitto on jossain asiassa oikeassa.

Sanotaan nyt kertauksen vuoksi, mitä sanoin kansalaisaloitteista turkistarhauksen yhteydessä: Monille on tästä kansalaisaloiteasiasta tullut käsitys, että jos aloitteeseen saa sen 50 000 nimeä kerättyä, sen läpimeno on sitten lähinnä muodollisuus. Eihän se niin mene. Todellisuudessa tilanne on nyt se, että hallitus ja eduskunta tekevät edelleen mitä niitä huvittaa, mutta jos niiden kanta jossain asiassa sattuu olemaan sama kuin aloitteentekijöiden, päätöstä voidaan perustella demokratialla ja kansan vaatimuksilla, ja siten kerätä poliittisia irtopisteitä.

RKP:n edustajat sentään edes vähän yrittävät:

"Toteutuessaan tämä heikentäisi Suomen kilpailukykyä. Suomi on taloudellisissa vaikeuksissa ja tarvitsee kielitaitoisia ihmisiä. Tarvitsemme kouluihin enemmän kielten opetusta, emme vähemmän", [Anna-Maja] Henriksson sanoo.

Oikeusministerin keskittynyt ilme, kun hän joko ratkoo talousongelmia tai näkee oravan pihalla.

Oikeusministeri luulee, ettei kansa tiedä, ettei Venäjällä, Kiinassa tai Saksassa puhuta ruotsia eikä hyvälläkään kouluruotsilla saa riikinruotsista juuri selvää. Hänen kaverinsa Mikaela Nylander sentään on rehellisempi, ja toteaa suomenkielisten olevan olemassa palvellakseen ruotsinkielisiä, ja että se pitäisi nähdä suurena kunniana:

"Se olisi kaksikielisen Suomen loppu. Näemme, että opetuksella luodaan kaikille lapsille ja nuorille edellytykset jatkossa petrata ruotsin kieltä ja olla osa palveluyhteiskuntaa."

Hesarin mukaan "kouluruotsin pakollisuudesta on käyty keskustelua jo vuosikymmeniä", ja "keskustelu on jo aikakin käydä korkeimmalla tasolla". Onhan siitä keskusteltu, mutta keskustelu on poikkeuksetta kaikilla tasoilla seuraavanlainen:

Kannattaja: Ruotsia on ehdottoman pakko opettaa koko väestölle, koska X.
Vastustaja: Perustelu X ei ole pätevä, koska Z.
Kannattaja: No joo, onhan tuo totta, mutta ruotsia pitää silti opettaa kaikille. Mainitsinko jo perustelun X?


Kansa ei opi ruotsia, koska sitä ei huvita opiskella sellaista, millä ei tee mitään. Tätä ei hallitus saa muuttumaan mitenkään, paitsi vähintään järjestämällä kielikokeita, joissa reputtajat kaasutetaan kuolemanleireillä. Kun tilanne on mikä on, en ymmärrä, miksi suomenruotsalaisten etujärjestöt, RKP kärjessä, pyrkivät väkisin ajamaan sellaista kielipolitiikkaa, josta ei ole ruotsinkielisille mitään oikeaa hyötyä, mutta joka saa valtaväestön tuntemaan mahdollisimman paljon vihaa ja katkeruutta ruotsinkieltä ja ruotsinkielisiä kohtaan.

Pakkoruotsin vastustajat ovat sitä mieltä, että ruotsin voisi korvata hyödyllisemmillä kielillä. Kannattajat taas ovat sitä mieltä, että ruotsi nimenomaan on hyödyllinen, jos vaikka joskus pitää käydä Ruotsissa eikä osaa englantia tai jotain. Siksi ehdotankin, että korvataan pakollinen ruotsin opetus shonalla ja ndebelellä, Zimbabwen virallisilla kielillä.

Tämä siksi, koska kielitaito on aina arvokasta ja sivistävää, ja siitä on myös oikeasti hyötyä, jos pitää käydä Zimbabwessa eikä osaa englantia, Zimbabwen kolmatta virallista kieltä. Ainakin ruotsinkielen asemasta voitaisiin järjestää kansanäänestys. Juuri nyt minua kiinnostaa muuttaa Zimbabween, koska siellä ei ruveta lässyttämään, ettei noin olisi saanut äänestää:

"Me voitimme niin ylivoimaisesti, että jotkut ihmiset ovat loukkaantuneet. Jos he eivät pysty sulattamaan sitä, he voivat hirttää itsensä", 89-vuotias Mugabe julisti maanantaina.

Aikamme suurin vapaustaistelija ja valtiomies Robert Mugabe

En usko, että muutto Suomesta zimbabwelaiseen yhteiskuntaan aiheuttaisi suurta kulttuurishokkia. Sekä demokratian että talouskasvun turvaaminen ovat molemmissa maissa suunnilleen yhtä taitavissa käsissä.

maanantai 12. elokuuta 2013

Kirja-arvostelu: Suzanne Collins - Nälkäpeli 2: Vihan liekit

Viimeksi esittelin suurta suosiota sekä kirjana että elokuvana niittäneen Nälkäpelin, ja lupasin seuraavaksi kirjoittaa jatko-osasta. Oli kiireinen viikko, joten en päässytkään lukemaan tätä niin nopeasti kuin suunnittelin, mutta viime yönä en kuitenkaan meinannut saada unta, joten vetäydyin hetkeksi lueskelemaan. Valmista tuli kerralla, ja pääsin nukkumaan puoli seitsemän maissa.


Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin ykkösosa jäi. Onneksi ykkösosan tapahtumat kerrataan oleellisilta osin pätkittäin tarinan edetessä, joten ei haittaa, vaikka sen lukemisesta on jo kauan eikä se ole enää tuoreessa muistissa.

Edellisen nälkäpelin voittajat Katniss ja Peeta ovat rakastettuja sankareita, ja voittajan eläkkeillä ei tarvitse murehtia muusta kuin edessä odottavasta koko maan kattavasta voittojuhlakiertueesta. Pääkaupungin stalinistinen johto kärsi kuitenkin edellisessä osassa nöyryytyksen, jota se ei aio unohtaa, ja kansalaisten keskuudessa kauan noussut kapinahenki uhkaa löytää Katnissista tarvitsemansa kiintopisteen.

Koska hallinto ei voi suoraan murhata kansan suosikkia pahentamatta omaa tilannettaan entisestään, Katniss painostetaan esittämään voittajakiertueella rakastunutta hupakkoa, joka uhmasi hallintoa pelkkää tyhmyyttään, eikä suinkaan lietsoakseen kapinaa. Se ei riitä, joten pääkaupunki joutuu keksimään jotain muuta. Niinpä Katniss lähetetään nälkäpeliin uudestaan, ja tällä kertaa vaarallisempia vastustajia vastaan.

Kirja on sujuvaa ja jännittävää luettavaa, kuten ykkösosakin. Sitä kuitenkin vaivaa trilogioiden kakkososille erittäin tyypillinen ongelma: ykkösosat ovat yleensä yksinään toimivia tarinoita, ja ne laajennetaan trilogioiksi vasta sitten, kun suosio on havaittu. Kolmososa antaa tarinalle eeppisen päätöksen, mutta kakkososa on vain tarinan rakentamista ilman kunnon loppua, joka tekisi siitä yksinään toimivan tarinan.

Katnissin hahmoa ollaan muokattu poispäin siitä kovasta toimintasankarista, jota ihailin ykkösosassa, ja hän viettää aivan liikaa aikaa murehtien mieskuvioitaan. Itse nälkäpeli on jäänyt sivuosaan, mikä on toisaalta ymmärrettävää, koska juonen pitää pyrkiä kehittymään eteenpäin. Jos kiinnostaa vain teinit tappamassa toisiaan, voi lukea Battle Royale -mangoja.

Neljä pistettä viidestä. Tarina on edelleen koukuttava, mutta päähenkilöön on tällä kertaa päässyt lipsahtamaan vähän liikaa estrogeeniä.

Nyt jotain muuta väliin. Kai minä sen viimeisenkin osan saan silti luettua kesän loppuun mennessä.