lauantai 28. maaliskuuta 2015

Miksi perseilevä vähemmistöläinen on koko vähemmistön ongelma

Kuten viimeksi mainitsin, menneellä rasisminvastaisella viikolla sattui kaikenlaisia ikäviä kommelluksia, joiden vaikutus yleisöön oli kaikkea muuta kuin rasismin väheneminen. Muutenkin liikkeellä on ollut yhä enemmän sellaista, että jotkut yksilöt yksin tai porukassa tekevät asioita, joita normaali ihminen ei katso hyvällä. Teot liittyvät tyypillisesti närkästykseen siitä, että joku on ollut rumasti eri mieltä yksilön uskonnosta; reesusapinamaiseen kyvyttömyyteen olla nylkyttämättä satunnaisia vastaantulijoita; tai ihan vain siihen, että haistakaa maitonaamat paska. Sattumalta tekijät tuppaavat kuulumaan selvästi ulkonäöstä tunnistettaviin vähemmistöihin niin median, vihervasemmiston kuin itse vähemmistöjenkin harmiksi.

En nyt jaksa ottaa kantaa siihen, pitäisikö asiasta tehdä joitain johtopäätöksiä sen suhteen, millaista porukkaa maahan olisi järkevää päästää ja millä kriteereillä. Enhän minä kirjoita siitäkään, että vesi on märkää ja nykytaide huonoa. Haluan tässä kirjoituksessa mieluumin puhua siitä, miten vähemmistöjen itsensä tulisi asiaan suhtautua.

Aina, kun joku vähemmistön edustaja tekee jotain pahaa, tapahtuu kaksi asiaa. Ensiksi, median edustajat tulevat muistuttamaan, että tämä on vain valitettava yksittäistapaus ja tekijänä vain yksittäinen häiriintynyt yksilö, eikä hänen viiteryhmäänsä saa kiinnittää mitään huomiota, koska useimmat vähemmistöläiset käyttäytyvät kuitenkin ihmisiksi ja sitä paitsi kyllähän enemmistöläisetkin tekevät pahojaan. Toiseksi, em. lainkuuliaiset vähemmistöläiset julistavat vihaisesti, että ei heitä saa asiasta moittia, koska eivät he henkilökohtaisesti hyväksy tapahtunutta eivätkä voi asialle mitään, joten asia ei edes kuulu heille.


Teoriassa molemmat ovat oikeassa. Vaikka kulttuuri vaikuttaisikin asenteisiin, jokainen päättää ihan itse käytöksestään, enkä minäkään tykkää siitä, että minulle tullaan ihonvärini perusteella urputtamaan jostain kolonialismista tai ristiretkistä. Tosielämä ei taaskaan ole aivan noin yksinkertaista, ja nyt onkin Pekka-sedän aika kertoa, miksi molemmat ovat väärässä ja miksi on nimenomaan vähemmistöjen tehtävä ottaa jäseniään niskasta kiinni ja pistää ne ojennukseen.

Ihmiset näkevät vain oman viiteryhmänsä jäsenet yksilöinä, kun taas muut nähdään enemmän tai vähemmän omien ryhmiensä edustajina. Perseilevä enemmistöläinen on siis vain ääliö, kun taas vähemmistöläisen perseilemisen tulkitaan kertovan jotain koko vähemmistöstä. Joku somalikin on huomannut asian:
Kun somalia epäillään rikoksesta, jokaisesta somalista tuntuu tulevan rikollinen vähintään kadulla ja sosiaalisessa mediassa.
"Siksi toivon, että voisimme yhteisönä äänekkäästi tuomita teot", helsinkiläisessä nuorisotalossa työskentelevä Ahmed vetoaa.

"Rikoksista ovat vastuussa vain rikosten tekijät, mutta me kaikki kärsimme tekojen seurauksista", Ahmed sanoo.
Tästä syystä aina, kun ollaan tekemisissä muiden kuin oman porukan kanssa - mikä se "oma porukka" kulloinkin sitten on - täytyy muistaa, että esiinnytään samalla oman porukan mannekiinina, ja käyttäytyä sitten sen mukaisesti. Sama toimii toki toiseenkin suuntaan, eli enemmistö voi pilata maineensa vähemmistöjen keskuudessa, mutta enemmistön näkemys yleensä pelkän ylivoiman vuoksi hallitsee julkista keskustelua.

Tämähän ei missään nimessä ole kivaa eikä reilua, mutta niin asia nyt on ja on aina ollut, eikä siihen mikään auta. Ei ainakaan se, että kovaan ääneen valitetaan, ettei se ole kivaa eikä reilua. Reaalitilanne on se, että jos Suomessa asuvat vähemmistöt haluavat, ettei heihin kohdistuisi epäluuloja, heidän on käyttäydyttävä paremmin kuin kantaväestö, ettei yksinkertaisesti saada aiheita ikäviin stereotypioihin.
Somaliyhteisön pitäisi siirtyä yhteisön puolustamisesta uhrin puolustamiseen, Ahmed katsoo.


Ahmedin kaveri on eri mieltä:
Ystävän mielestä Ahmedin ulostulossa ei ole järkeä. Jos somalit yhteisönä tuomitsisivat yksilöiden rikoksen, eikö yhteisö juuri silloin osoittaisi olevansa jollain tavalla vastuussa rikoksesta, mies kysyy.
Niin, no...

Suomalaisetkin raiskaavat, kuten näissä yhteyksissä aina kuulemme. Ehkä eri tavoilla ja eri tilanteissa kuin somalit, mutta raiskaavat kumminkin. Kukaan suomalainen ei kuitenkaan tunne sympatiaa raiskaajaa kohtaan, vaan aina vaaditaan mahdollisimman pitkää tuomiota ja tekovälineiden takavarikointia valtiolle. Kukaan ei määrittele uhria huoraksi ja syytä häntä tapahtuneesta (sen sanominen, että kannattaisi vähän katsoa, mihin menee ja kenen kanssa, ei ole syyttämistä, sanoivat feministit mitä tahansa). Syytettyjen äidit ovat oikeussalissa hyvin vakavina, ja iästä riippumatta syytetyt saavat istunnon jälkeen kotona remmiä soljella.

Kun taas somalit raiskaavat, somaliyhteisö syytettyjen äideistä alkaen vastaa uhreille ja oikeusjärjestelmälle näin:


Onko se mikään ihmekään, että keskisormikulttuurien parissa sikiää selvästi enemmän raiskausherkkiä yksilöitä kuin suomalaiseen kasvatusfilosofiaan luottavissa piireissä?

Uskon kyllä, etteivät Ahmed ja hänen kaverinsa suvaitse raiskauksia, jos he niin sanovat. Nyt vain on niin, että jos vähemmistökulttuurissa tuollaista ajattelutapaa on, ei enemmistö sitä pysty ulkopuolelta muuttamaan. Ainoastaan vähemmistö itse voi muokata asenteitaan, ja siksi kannattaisi kuunnella Ahmedin neuvoja. Oma neuvoni raiskausstereotypioista huolestuneille somalinuorukaisille on:

1) Älä raiskaa.
2) Jos joku tuttusi haluaa raiskata, vedä häntä turpaan niin kauan, kunnes hän ei enää halua tai voi raiskata.

Mutta se somaleista. Tarkoitukseni ei ollut puuttua minkään tietyn ryhmän tiettyihin toilailuihin, vaan kaikki tässä sanomani pätee kaikkeen ryhmienväliseen kanssakäymiseen. Omalla toiminnallaan voi vaikuttaa toisten mielipiteeseen paljon tehokkaammin kuin millään vaatimuksilla, viharikosilmoituksilla tai syrjintävingunnalla.

Muslimeista täytyy kuitenkin vielä mainita erikseen, koska varsinkin heille omien perseily on paha imago-ongelma. Sanotaan, etteivät kaikki muslimit ole terroristeja ja että suurin osa on rauhaarakastavaa, suvaitsevaa ja melko maallistunuttakin porukkaa, eivätkä he hyväksy terrorismia. Olisi siis heidän mielestään kiva, jos heidät jätettäisiin kokonaan asian ulkopuolelle, kun terroristit pannaan kuriin, koska asia ei kuulu heille.

Valitettavasti kuitenkin terroristit tekevät tekonsa islamin, heidän jumalansa ja profeettansa ja koko porukan nimissä. Jos perusmuslimit ovat vain kuin eivät huomaisikaan, käytännössä heitä ei siis haittaa, että heidän puolestaan tapetaan porukkaa. Jos muslimeita oikeasti kiinnostaa, että "eivät kaikki muslimit"-lässytys aletaan ottaa vakavasti, heidän on ryhdyttävä aktiivisiin ja tehokkaisiin toimiin kitkeäkseen kilikallot keskuudestaan.

Sitä odotellessa.


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kun feministiä ei kiinnosta

Viime torstaina oli näköjään Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Samalla myös vietettiin rasisminvastaista viikkoa. Joku voisi sanoa, että on melko irvokasta, että tasa-arvon päivän ympärille rakennetaan kokonainen viikko, jonka teemana on keksiä lisää syitä ja tapoja, joilla maahan saataisiin mahdollisimman paljon porukkaa, jonka maailmankuvan mukaan tasa-arvo on rangaistavaa syntiä tai parhaimmillaankin jonkinlaista sketsiviihdettä. Somalit polkaisivatkin viikon komeasti käyntiin joukkoraiskauksella.

Mutta en minä siitä halunnut puhua. Muissa blogeissa ja kolumneissa on jo ihan riittävästi puitu maahanmuuttajien kantaväestöön kohdistamaa rasistista väkivaltaa ja sitä, kuinka hyvin siihen tehoaa sellainen rasisminvastainen viikko, jolla keskitytään kertomaan kantaväestölle, ettei saa olla tykkäämättä erivärisistä. Halusin tämän kaiken keskellä kiinnittää vähän huomiota tasa-arvoteemaankin puhumalla pitkästä aikaa feminismistä.

Porstuan monikulttuurisuuskoordinaattorin Vanessan työnkuvaan kuuluu mm. feminismin ja rasisminvastaisuuden yhdistäminen luontevaksi kokonaisuudeksi.

Blogistikollegani Korppi on oikeus on useasti ja ansiokkaasti kirjoittanut feminismistä ja linkitellyt amerikkalaisille feministisivuille, ja olen niitä sivuja piruuttani lueskellut. Amerikassahan tunnetusti kaikki on suurempaa, myös ideologisten liuottimien imppauksesta syntyneet hahmotushäiriöt, ja on se kuulkaa kovaa kamaa. Perusidea feministien teksteissä on, että valkoinen normaalivartaloinen heteromies (artikkelin teemasta riippuu, mitä em. ominaisuuksista korostetaan) on etuoikeutettu ja kaikki muut ovat sorrettuja, mikä ilmenee siten, että heillä ei ole aina kivaa eivätkä he saa kaikkea haluamaansa. Jos käykin niin, että myös valkoiset normaalivartaloiset heteromiehet kärsivät samasta asiasta, se on eri asia, koska ainakaan heidän sortonsa ei ole järjestelmällistä.

Feministin ja tavallisen naisen ero on siinä, että tavallinen nainen ei ymmärrä miehen järjenjuoksua, mutta hyväksyy asian ja tyytyy kiroilemaan asiasta kaveriporukassaan. Feministikään ei ymmärrä miehen järjenjuoksua, mutta yrittää parhaansa mukaan analysoida ja teoretisoida asiaa. Koska hän ei kuitenkaan ymmärrä tutkimaansa asiaa, ja lähtökohdatkin ovat usein vääriä ja vihamielisiä, lopputulos menee päin seiniä.

Törmäsin sitten tällaiseen kirjoitukseen. Siinä nainen on huomannut, että kun baarissa miehet tulevat vonkaamaan, he lopettavat suosiolla ja poistuvat vain, jos nainen väittää, että hänellä on jo poikaystävä. Tästä hän sitten vetää johtopäätöksen, että miehet eivät kunnioita naisen omaa tahtoa, vaan vain toisen miehen omaisuutta.
Male privilege is “I have a boyfriend” being the only thing that can actually stop someone from hitting on you because they respect another male-bodied person more than they respect your rejection/lack of interest.
Hänen feministinen ohjeensa lukijoille on, että naisten pitää opetella sanomaan vain, ettei kiinnosta ilman mitään selittelyitä, että miehet oppisivat ymmärtämään ja hyväksymään sen, että naisilla ihan oikeasti on päätäntävalta siihen, kenen matkaan lähtevät. Kommenteissa naiset intoilevat, että on oikein hyvä ohje, että eivät malta odottaa pääsevänsä kokeilemaan sitä käytännössä, ja että opettavat saman tyttärilleenkin.

Minä taas väitän, että kirjoittajan ohje on huono, koska hänen johtopäätöksensä on ylianalysoitu ja väärä. Ajattelin kirjoittaa vastineeni tänne, että edes suomalaiset naiset jättäisivät tuollaisen feministisen teoretisoinnin omaan arvoonsa.

Kannatan toki feminismiä ja muutenkin huomaavaisuutta naisia kohtaan jne.

Eivät miehet kunnioita tuntemattomien miesten suhteita niin paljoa, että jättäisivät sen takia heidän naisensa rauhaan ainakaan ilman väkivallan uhkaa. Osaltaan tuossa on kyse siitä, että varatun naisen saaminen mukaan on paljon vaikeampaa ja epävarmempaa kuin sinkun, joten varattuun ei kannata haaskata aikaa.

Suurempi syy on sitten se, että miehet pääsääntöisesti ovat herkkiä ja epävarmoja, vaikka kulttuuri ja yhteiskunta vaativatkin heitä esittämään muuta. Tästä johtuu, että he saattavat loukkaantua ja ajautua puolustuskannalle, jos nainen mitenkään vihjaa miehessä olevan jotain vikaa. Varsinkin jos nainen ei sano mitään syytä, miksi ei kiinnosta, mies tulkitsee sen niin, että vika on miehessä, eikä nainen vain kehtaa sanoa. Yleensä niin varmasti onkin.

Jos siis nainen mitenkään vihjaa miehen olevan epätäydellinen, epävarmalle miehelle tulee paineita todistaa väite vääräksi. Niinpä hän liimautuu naisen seuraan ja alkaa todistella omaa ihanhyvätyyppeyttään, kunnes nainen muuttaa mieltään. Koska sellainen vastaaninttäminen vain vähentää naisen kiinnostusta entisestään, on turha toivoa, että mies ihan heti häipyisi.

Tästä syystä, jos nainen haluaa miehestä mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti eroon, hänen on annettava tekosyy, josta mies voi päätellä olevansa oikeasti kiinnostava ja että ehkä jossain muussa tilanteessa olisi onnistunutkin, mutta juuri nyt jonkinlainen force majeure estää etenemisen. Näin mies voi vetäytyä tilanteesta menettämättä kasvojaan.

Varatun esittäminen on kenties helpoin tapa, muttei ainoa. Voi myös väittää olevansa lesbo, joskin siinä on vaarana, että mies pyytää päästä kolmanneksi mukaan tai alkaa kyselemään typeriä lesboudesta. Muitakin voi keksiä. Elegantein näkemäni torjunta oli, kun eräs afrikkalaistaustainen vanhempi herrasmies lähestyi baarissa paria nuorta tyttöä:

Mies: Saanko liittyä seuraan?
Nainen: Et!
Mies: Miksi en?
Nainen: Ei kiinnosta.
Mies: Miksi ei? Oletko rasisti?
Nainen: En... eiku olen!

Tuo ei ollut miehen ensimmäinen lähestymisyritys, vaan naiset olivat selittelemättömällä "ei kiinnosta"-linjalla saaneet jatkettua niitä jo pari tuntia.


Periaatteessahan nuo feministit ovat oikeassa siinä mielessä, että kyllä naisella on oikeus kieltäytyä mistä syystä haluaa tai vaikka ihan ilman syytä. Oikein mukava nainen voisi vielä kertoa rehellisesti, miksi ei kiinnosta, ja täydellisessä maailmassa mies ei närkästyisi, vaan pyrkisi annettujen ohjeiden pohjalta kehittämään itseään.

Ei siinä tekosyistä pidättäytymisessä siis mitään väärää ole. Kunhan vain halusin tällä kirjoituksella selittää, miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, eli että kyse ei ole mistään sovinistisesta perusoikeuksien kyseenalaistamisesta, vaan pelkästä puolustusreaktiosta miehisen kelpoisuuden kyseenalaistamista vastaan. Toisaalta asiaa voisi myös verrata siihen, jos nälkiintynyt etiopialaislapsi tivaa, miksi et anna hänelle ruokaa.

Tästä johtuen miestä ei voi myöskään kouluttaa "kunnioittamaan naisen päätösvaltaa", kuten mainittu kolumnisti vaatii, koska kyse ei ole siitä. Voihan sitä yrittää ja sitkeästi käyttää "ei kiinnosta"-argumenttia, mutta sillä vain helposti pilaa oman iltansa, kun kaikki aika menee miesten väistelyyn.

Niin että ihan kuinka vaan.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

If you want happy you must don,t for get allh

Egypti, osa 2. Viimeksi kerroin mitä itse tein matkallani, mutta sivuutin paikalliskulttuurin suurimmaksi osaksi, koska ajattelin sen ansaitsevan kokonaan oman postauksensa.

Koska en ole tuolla päin muualla reissannut, en tiedä, kuinka suurelta osin nämä ovat yleisislamilaisia piirteitä, ja mikä on tyypillistä nimenomaan Egyptille. Nyt kuitenkin törmäsin, kuten jo viimeksi kommenteissa mainitsin, ensimmäistä kertaa sellaiseen kulttuuriin, jossa ihan mielelläni pysyttelin hotellikylän vartioidun aidan sisäpuolella mahdollisimman kaukana kantaväestöstä.

En tarkoita, että olisin tuntenut oloni mitenkään uhatuksi, koska (kaupusteluun liittymätöntä) ahdistelua ei tullut vastaan minkäänlaista. Se voi toki johtua siitäkin, että Hurghadan seutu elää aivan täysin turismista, ja vallankumouksen jälkeen turismi on muutenkin puolittunut. Jos siis joku paikallinen alkaisi hätyyttelemään turisteja, hänet varmasti lynkattaisiin muiden paikallisten toimesta siihen paikkaan, turistilta vuolaasti anteeksi häiriötä pyydellen.

Paikalliset olivat muutenkin hyvin ystävällistä, joviaalia ja humoristista porukkaa, eli yksilöistä minulla ei ole pahaa sanottavaa. Kulttuurissa oli kuitenkin muutamia piirteitä, joilla ei ole mitään sijaa sivistyneessä yhteiskunnassa. Päällimmäisenä nousee mieleen kaksi:

Ensinnäkin tinkiminen. Hyvin kuvaava on tämä Monty Python -klassikko:


On tapana, että jos mennään kauppaan ostamaan jotain, ei saa heti tarttua siihen tavaraan, jonka haluaa, vaan pitää katsella ja odottaa myyjän ehdotuksia, ja lopulta hienovaraisesti ohjata huomio haluamaansa tavaraan välinpitämättömän oloisena. Tämä siksi, koska jos myyjä tietää ostajan haluavan juuri kyseisen tuotteen, hän tohtii vaatia enemmän hintaa.

Joka tapauksessa hän vaatii aluksi naurettavaa ylihintaa, mistä sitten lähdetään neuvottelemaan alaspäin, ja neuvottelu saattaa kestää hyvinkin kauan. Kuten viimeksi sanoin, hintataso saattaa olla paljon korkeampi tai matalampi kuin Suomessa, riippuen siitä, kuinka pitkälle kärsivällisyys ja neuvottelutaidot riittävät.

Esimerkiksi se, kun basaarin matkamuistokojusta ostimme kaksi massatuotettua hyllynkoristetyyppistä matkamuistoa ja kaksi huivia, joiden yhteishinta missä tahansa päin Eurooppaa olisi korkeintaan 30 €. Kauppiaan aluksi tarjoama hinta (jossa kuulemma oli jo paljousalennus mukana) oli n. 130 €.

En minä nyt sano, etteikö saisi pyytää alennusta, jos ei rahat riitä, mutta tällainen laajamittainen tinkauskulttuuri on taloudelle tuhoisaa: ensinnäkin tehottomuutensa vuoksi, kun viiden minuutin kauppareissuun menee helposti pari tuntia, ja toiseksi siksi, koska se aiheuttaa täysin ylimääräistä ja tarpeetonta köyhyyttä siinä väestönosassa, joka jostain syystä ei tinkimistä osaa. Sitähän on turha kuvitella, että tinkimiskulttuurista olisi asiakkaille hyötyä, koska ei kauppias tappiolla kuitenkaan myy.

Moskeijan sisäpuoli imaamin kuvaamana.

Toinen on sitten tippaaminen. Jo Euroopassakin joutuu kiroamaan sitä, kun ei ikinä tiedä, pitääkö ravintolassa tarjoilijalle jättää tippiä vai ei ja paljonko, mutta Egyptissä asia on laajennettu ihan uuteen ulottuvuuteen, kun joka Jumalan välissä pitää olla antamassa hiluja vastaantulijoille. Julkisten vessojen siivoojille, nähtävyyksien vieressä notkuville kahden minuutin turistioppaille, linja-auton kuljettajalle, ihan viralliseksi turistioppaaksi palkatulle yliopiston egyptologille jne. Ymmärrän, että kuumalla aavikolla tarvitaan paljon juomaa ja siksi tarvitaan myös paljon juomarahaa, mutta siinä vaiheessa, kun moskeijan imaami ei päästä vääräuskoista sisään, mutta tarjoutuu ottamaan vääräuskoisen kameralla kuvia sisältä juomarahaa vastaan, luulisi jo jollain tulevan mieleen, että ehkä touhu on jo mennyt vähän liian pitkälle.

En minä sitäkään sano, etteikö tippiä saisi antaa. Onhan rahaa kivaa saada. Jos kulttuuri sen myötä kuitenkin taantuu siihen, että tippiä ruvetaan odottamaan ja pitämään yleisenä käytäntönä, ajaudutaan taas rasittavaan ja tehottomaan sähellykseen. Jos joku haluaa antaa tippiä siinä toivossa, että saa erikoishyvää palvelua, siitä vaan, kunhan vain sen seurauksena minun ei ole pakko ruveta antamaan tippiä, että saisin normaalia palvelua.

Lisäksi tuosta on vain lyhyt matka sellaiseen ruohonjuuritason korruptioon, jossa kaiken haluamansa saa ohi virallisten kanavien, kunhan vain voitelee rahalla oikeita tahoja. Esim. Egyptissä tämä on johtanut siihen, että juuri kukaan ei oikein tunne liikennesääntöjä, koska ajokortin voi saada lahjuksillakin. Tästä taas ei ole pitkä matka sellaiseen entisissä neukkumaissa kuulemma tuttuun tapaan, jossa virallisiakaan kanavia myöten ei tahdo saada mitään, ellei voitele välikäsiä joka portaalla.

No niin, katsotaanpas, mitä muuta.

Ylikuormaa? Mitä ylikuormaa?

- Rekkojen avonaiset perävaunut lastataan n. 1,5 kertaa korkeammiksi kuin Suomessa. Viritys pysyy kasassa pressuilla ja liinoilla.

- Moottoriteillä ei ole nopeusrajoituksia, mutta kovin lujaa ei kannata ajaa, koska ne ovat melko epätasaisia. Muista päällystetyistä maanteistä vain sen verran, että kerrankin kun istuimme linja-autossa, emäntä luuli meidän olevan soratiellä.

- Traktoria ei luokitella ajoneuvoksi, vaan maatalouseläimeksi, ja niinpä sen ajamiseen ei tarvita mitään lupia tai ikää.

- En ole varma, mistä nuo hankkivat ruokansa. Kävimme parissa paikallisessa supermarketissa (maailmalla "supermarket"-nimellä kulkevat kaupat vastaavat suunnilleen Suomen R-kioskeja), eikä niissä kehuttavasti tavaraa ollut. Maitoa niistä saa ja leipäpaketteja sun muuta huoneenlämpöistä. Toisessa kaupassa oli oikein lihatiski, mutta se oli tyhjä lukuunottamatta yksinäistä lauantaimakkaran pötköä leikkurin päällä. Jos ne piruparat joutuvat käymään erikseen neuvottelemassa hintoja liha-, vihannes- ja maitokauppiaan sekä leipurin kanssa, ensimmäiset ostokset ehtivät jo mädäntyä kassiin, ennen kuin on kauppareissupäivä pulkassa.

- Erilaisia säädöksiä on vähemmän kuin Suomessa. Minulla oli vähän vaikeuksia sopeutua tähän, mikä ilmeni refleksinomaisena tapana kysyä "suomalaisia" kysymyksiä, kuten että saanko syödä omia eväitä baarin pöydässä tai saanko mennä drinkkini kanssa ulos. Henkilökunta taisi pitää minua vähän tärähtäneenä.

Työturvallisuuslainsäädäntö? Mikä työturvallisuuslainsäädäntö?

- Kaikki varmasti arvaavat, että tuolla uskonto otetaan paljon vakavammin kuin Suomessa, mutta yllättää se silti, kun paikalliset turistioppaat alkavat tauoilla kertomaan uskonnollisista näkemyksistään ja jumalasuhteestaan. Tämän kirjoituksen otsikkokin tuli bongatuksi taksin takaikkunan yläreunasta.

- Ihmisten elämänasenne on jännän fatalistinen. Ihmisille tapahtuvat asiat eivät ole seurausta heidän omasta toiminnastaan, vaan kaikki, niin menestymiset kuin epäonnistumisetkin, ovat Allahin tahto.

- Kuten tunnettua, kulttuuri on hyvin miesvaltainen. Asia ilmeni lähinnä siten, että minun oletettiin olevan kaikesta vastuussa ja tekevän päätökset. Ei emäntää varsinaisesti syrjitty, mutta aina kauppiaiden tai hotellihenkilökunnan kanssa keskustellessamme heidän huomionsa keskittyi minuun n. 90 % ajasta. Se oli sen verran hienovaraista, ettei sitä varmaan olisi huomannutkaan, ellei olisi tottunut pohjoismaiseen tasa-arvomentaliteettiin. Samasta asiasta johtunee, että paikallisia naisia ei juuri näkynyt, vaan jokaista naispuolista työntekijää kohtaan oli ainakin kymmenen miespuolista.

- Minä olen kuulemma egyptiläisen näköinen. On minua eksoottisista kansallisuuksista ennenkin epäilty, mutta tämä olikin uusi. Voisin koittaa kerätä koko sarjan.


Nyt ei tule enää muuta mieleen. Kuten alussa sanoin, paikalliset olivat hyvin ystävällisiä ja muutenkin hauskaa seuraa, vaikka en voikaan olla varma, kuinka suurelta osin se johtui kaupankäyntitarkoituksista tai muusta turistien mielistelystä. Tämän analyysin - ja varsinkin kahden ensimmäisen kohdan - perusteella täytyy kuitenkin sanoa, että toivon egyptiläisen ja sen sukuisten kulttuurien vaikutuksen suomalaiseen kulttuuriin pysyvän mahdollisimman vähäisenä.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Egyptin loppuraportti

No niin. Kuten viimeksi sanoin, kävin Egyptissä, ja nyt olen palannut. Käydäänpäs viikon tapahtumat läpi täällä, koska tämä on blogini, ja blogeihin on tapana laittaa tällaisia juttuja. Tässä käsittelen vain itse reissua; egyptiläisestä kulttuurista ja elämänmenostakin on paljon sanottavaa, mutta sen eriytän omaksi postauksekseen, että on jotain kirjoitettavaa loppuviikollekin.

Jotenkin ajatus talven keskeyttämisestä viikon kesälomalla tuntuu luonnottomalta. Varmaan johtuu siitä, että lapsena meillä ei ollut rahaa mihinkään niin ylelliseen kuin paikoissa käymiseen pelkän käymisen vuoksi. Etelänmatka tarkoitti luokkaretkeä Särkänniemeen, ja kaukoidässä pääsin pari kertaa käymään isäni mukana, kun hän kävi onkikilpailuissa Saimaan kanavalla. Pohjoisen laskettelureissuja oli vähän useammin, mutta lähinnä siksi, koska paikallinen laskettelukeskus oli niin lähellä, että se näkyi keittiömme ikkunasta.

Nykyään lomareissuissamme on kuitenkin sellainen käytäntö, että emäntä maksaa, joten emäntä päättää. Eipä sillä, kyllähän Egypti on sen verran keskeinen historiallinen kohde, että se pitää nähdä. Sää oli samanlainen kuin Suomessa elokuussa, eli vajaat 30 astetta ja pääosin aurinkoista. Kova tuuli vähän häiritsi.


Hotelli oli Makadi Beach, Punaisenmeren rannalla Hurghadan liepeillä olevassa Makadi Bayn lomakylässä. Koko kylä oli pelkkiä laadukkaita hotelleja varten rakennettu, mistä syystä siellä olikin erittäin siistiä ja rauhallista. Alue oli aidattu ja vartioitu, mutta aivan viiden tähden tasoa se ei ollut, koska vartijoilla ei ollut tuliaseita ainakaan näkyvillä. Erään ohittamamme hienomman hotellin pihanurmikolla oli poliisin konekivääripesäke, mitä voi jo sanoa täysihoidoksi. Tuota käyttämäämmekin voin kyllä oikein hyvin suositella.

Oli hotellimme sentään all inclusive. Jonkin aikaa kesti tajuta, mitä kaikkea se tarkoittakaan. Palvelijat joutuivat selittämään minulle, ettei minun kuulu kiskoa laukkujamme huoneeseemme itse, vaan he vievät ne sillä aikaa kun me kirjaudumme sisään. Respassa seuraavat palvelijat toivat pihdeillä eukalyptuksentuoksuiset kuumat pyyhkeet, ja tuli kiusaantunut olo, kun en tiennyt, mitä sillä olisi pitänyt tehdä. Päätin pyyhkiä naamaa, eikä varmaan mennyt pahasti väärin, koska en lentänyt suoraan pihalle.


Ruokailua varten oli neljä erillistä ravintolaa, niin buffettia kuin alakarttea, ja ne olivat oikein korkeatasoisia ja, kuten all inclusiveen kuuluu, ilmaisia. Hyvät puolet:

+ Munanpaistopisteessä oli erillinen kokki, jolta sai tilata paistettua munaa oman maun mukaan kymmenellä (päivittäin vaihtuvalla) eri lisukkeella.
+ Valikoimat olivat laajoja ja vaihtelivat päivittäin eri teemojen mukaan. Kerran oli sushia, kerran texmexiä jne.
+ Ruuat eivät aiheuttaneet ripulia.
+ Tarjoilijat olivat ripeitä ja muutenkin asiansa osaavia.
+ Ketään ei haitannut, että söin jokaisen illallisen jälkiruuaksi keskimäärin viisi erilaista suklaaleivosta.

Huonoakin oli:

- Ei pekonia.
- Hyvin vähän paikallisia perinneruokia.
- Täytetyissä viiriäisissä oli perkuun jälkeen olemattomasti syötävää. Ei varsinaisesti ravintolan vika, vaan koko ruokalaji on konseptina typerä.
- Tarjoilu loppui jo iltakymmeneltä.
- Ei pekonia.

Myös paikalliset alkoholijuomat olivat ilmaisia, eikä niitä muutenkaan laskeskeltu. Olinkin yllättynyt, että alueella valmistetaan niin olutta, viiniä kuin viskiäkin. Olihan niissä outo sivumaku, mutta hinta/laatusuhteeltaan olivat ihan jees. Kalja tarjoiltiin vain neljänneslitran vetoisista sormustimista, mutta se ei haitannut, koska tuopin tyhjenemisestä ei koskaan ehtinyt kulua minuuttiakaan, ennen kuin tarjoilija oli jo tarjoamassa lisää. Eivätkä he tunnustelleet suomalaistyylisesti "Onko kaikki hyvin, tarvitsetteko jotain?" vaan ihan suoraan, että "Ein bier, bitte?"

Huonesiivooja oli taiteellinen ja väänteli pyyhkeistä kaikkea hienoa, kuten tällaisia kobria.

Tosiaan, hotellivieraista n. 90 % oli saksalaisia, ja niinpä henkilökunnankin oletuskieli oli saksa. Koska osaan vain sen lähisukulaiskieltä korkeajännityssaksaa, en aluksi tunnistanut muita sanoja kuin "danke" ja "jawohl", ja koska jälkimmäistäkään ei seurannut "mein führer", en osannut sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin. Loppuviikosta aloin jo ymmärtämään sen verran yksinkertaisia lauseita, että tajusin, mitä asiaa puhujalla oli.

Teimmehän me toki muutakin kuin lihoimme. Kolmantena päivänä menimme snorklaamalla tutkimaan koralliriuttojen elämää. Tämä oli ehkä reissun mielenkiintoisin retki, vaikka minulta paloikin auringossa useita ruumiinosia. Vedenalaisia kuvia ei valitettavasti ole, mutta laitetaan edes yksi delfiinikuva:


Haita en päässyt näkemään, mikä oli minulle suuri pettymys. Muuten kyllä oli vaikka kuinka paljon sellaisia litteitä kirkkaanvärisiä kaloja ja muuta hauskaa, mitä TV:ssä aina näkee.

Neljäntenä päivänä kävimme lähistön suurimmassa kaupungissa Hurghadassa. Siellä on 160 000 asukasta, mutta vain neljät liikennevalot, ja nekin kaikki liikenneympyröiden yhteydessä. Eipä sillä ole väliäkään, koska kukaan ei tiedä tai välitä liikennesäännöistä. Basaarikadulla kävelimme, mikä ei ollutkaan enää mukava kokemus. Paikalliset kauppiaat ovat hyvin innokkaita ja periksiantamattomia, mikä suomalaiseen kulttuuriin tottuneelle on hyvin ahdistavaa. Kaksi eri kauppiasta kysyikin minulta, miksi suomalaiset aina kävelevät niin kovalla kiireellä ohi ja pakoon. Sehän tietysti johtuu siitä, että basaarikadulla käveleminen tuntuu siltä, kuin uisi krokotiilien täyttämässä joessa.

Hintataso on joko paljon halvempi tai paljon kalliimpi kuin Suomessa, riippuen täysin asiakkaan neuvottelutaidoista. Ei, en kerro, paljonko meni.

Hieno moskeija. Vääräuskoisia ei kuitenkaan päästetty sisään. Ovelta sai vähän kurkkia.

Tyypillinen kaupunkimaisema.

Viides päivä ja aavikkosafari. Ensin päästeltiin hietikolla mönkijöillä ja sitten jollain itsetehdynnäköisellä ranta-autolla, ja lopulta ratsastettiin beduiinileirissä kamelilla. Ovat ne muuten jumalattoman kiikkeriä otuksia. Koko ajan joutui täysillä puristamaan edessä satulannuppia ja takana apuremmiä, että pysyi kyydissä. Yhtään ei auttanut sekään, että elukka ei tainnut tykätä minusta, vaan vähän väliä pyrki kuonollaan tökkimään minut pois. Ehkä kaksikyttyräinen kameli olisi ollut helpompi.

Harvinainen kasvokuva allekirjoittaneesta.

Oletettavasti rakkausaiheista taidetta beduiinileirissä.

Sitten kävimme Luxorissa, eli siellä, missä on kaikki hienot hautakammiot ja muuta vanhaa nähtävyyttä. Pyramideja siellä ei ollut, mutta yhden sentään näin lentokoneesta tulomatkalla. Tutankhamonin haudassa oli vielä muumio sisällä, ja sitä vartioimaan oli ovelle komennettu sotilaspoika AK-47:n kanssa kovat piipussa. Vähän turhaa ehkä sinänsä, koska jos ei se ole kolmeen tuhanteen vuoteen siitä noussut, tuskin se ihan lähiaikoina nouseekaan.

Pylväikköä temppelialueella.

Muutenkin viranomaisten läsnäolo oli kiitettävää, eikä pyssyjä piiloteltu. En edes viitsinyt laskea, monenko tarkastuspisteen läpi muutaman sadan kilometrin matkalla kuljimme. Useimmilla vartijoilla tietysti oli kalashnikov käden ulottuvilla; rynkyllä oli varmasti yleensä tuplasti enemmän ikää kuin kantajallaan, mutta neukkuteknologiahan on tehty kestämään.

Muutamilla siviileilläkin oli aseita; vain yhdellä näin kalashnikovin, mutta pumppuhaulikkoja oli vähän väliä. En sitten tiedä, johtuuko tällainen asevarustelu vallankumouksen aiheuttamasta epävakaudesta, vai onko se siellä päin normimeininki.

Tyypillistä tienvarsiasutusta Luxoria lähestyttäessä.

Näkymä Niililtä Luxorissa.

Kun tuota kuvaa katsoo, voisi kuvitella, että Luxor on hyvin uusi ja nopeasti kasvava kaupunki, kun suurin osa rakennuksista on puolivalmiita. Ei se johdu siitä, vaan tällainen on Egyptissä hyvin yleistä. Siihen on muutama syy:

1) Rakentamattomasta tontista ja valmiista rakennuksesta joutuu maksamaan kiinteistöveroa, mutta keskeneräisestä rakennuksesta ei. Tai oliko se jopa niin, että valtio lunastaa ilman korvausta tyhjän panttina seisovat rakentamattomat tontit itselleen. Niinpä kun tontti ostetaan, pitää heti pistää joku rakennusprojekti pystyyn, että säästää rahaa. Valmiiksi ei tarvitse saada mitään, koska ei näitä kukaan valvo.

2) Tuolla päin on tapana, että kun saadaan joku hyvä idea, sitä lähdetään heti toteuttamaan tuhlaamatta aikaa mihinkään kustannuslaskelmiin tai muuhun mälsään esivalmisteluun. Niinpä joskus Allahin tahto on, että raha loppuu kesken ja projekti jää siihen.

3) Harvemmin asutulla alueella lisäksi on perinne, että naimisiin mennessään mies muuttaa emäntänsä kanssa vanhempiensa yläkertaan asumaan, jolloin yläkerran puuttuessa uusi kerros pitää rakentaa. Sitä varten on hyvä olla betonipaalut jo valmiina.


Viimeisenä päivänä vain maattiin altaalla ja rentouduttiin. Paikallisen kosmetiikkalaitoksen myyntiedustaja, joka kiersi kauppaamassa palveluitaan, luuli ihonvärin perusteella meidän olevan siellä ensimmäistä päivää. Myös asiakkaita etsivä surffausopettaja tuli kettuilemaan, että mistä päin Afrikkaa te olette kotoisin, Tansaniasta vai Zimbabwesta? No mutta ihan hyvin minulle väriä jäi niskaan ja käsivarsiin, vaikka varsinainen auringonotto jäikin kiireisen aikataulun myötä vähemmälle.


Egyptiläinen yöperhonen ei eroa ulkonäöltään suomalaisista kollegoistaan merkittävästi. Yhden ohdakeperhosen näin myös; ne ovatkin tällä hetkellä Pohjois-Afrikassa talvehtimassa, kunnes palaavat Suomeen kesäksi. Huomasin myös sellaisen jännän ilmiön, että muurahaisilla oli selvästi pidemmät jalat kuin Suomessa; ilmeisesti kyse on sopeutumisesta aavikkoympäristöön. Muuten otuksisto oli aika suppeaa. Ennakkotiedoista poiketen paikallisella aavikolla esiintyy safarioppaan mukaan sittenkin aavikkokettuja, mutta eivät ne ihmisten ilmoille uskalla tulla.


Lopuksi suosittelen Egyptin ylpeyttä, karkade-nimistä juomaa. Se on teemäinen juoma, joka tehdään tuollaisista kuivatuista kukista. Heitetään pari mukiin, kaadetaan kuumaa vettä päälle ja annetaan hetki liota, ja juoma on valmis. Maistuu vähän mustaherukkaiselta.

Ripuli alkoi vasta matkan lopussa. Syyksi epäilimme sitä, että Luxorista palatessamme emme ehtineet kymmeneksi illalliselle, vaan jouduimme hakemaan paikallisesta marketista jotain iltapalaa. Emännällä se vaihtui jo flunssaksi, mutta minulla, kun olen muutenkin hidas reagoimaan, se alkoi vasta Suomen puolella, ja pitää katsoa, jos jo huomenna uskaltaisi poistua kotoa kauppareissua pidemmälle.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Typerää ohjelmatarjontaa

Saharassa elää sellainen otus kuin aavikkokettu. Se on niin hardcore, että jopa kuuluisa saksalaiskenraali Erwin Rommel sai sen nimen lempinimekseen. Tässä on kuva:


Eipä siitä sen enempää. Olen tässä viime aikoina katsonut TV:tä. Viikinkejä, Rillejä huurussa ja pari jaksoa Luovia hulluja muutaman mainitakseni. Nuo ovat hyviä, mutta joskus seulasta pääsee läpi hyvinkin typeriä yritelmiä siitäkin huolimatta, että Suomeen on perinteisesti valikoitunut vain sarjojen parhaimmisto. Ongelma lienee siinä, että nykyään kanavien on pakko hankkia sarjoja välittömästi julkaisun jälkeen, ennen kuin niiden laatua ollaan päästy mittaamaan käytännössä, koska muuten porukka vain lataa sarjan netistä, eikä vaivaudu enää katsomaan vuoden vanhoja jaksoja, kun ne aikanaan TV:hen tulevat.

En nyt puhu mistään puhelinmyyjärealityistä tai Big Brotherista, jotka varmasti ovat omassa viiteryhmässään taidokkaasti tehtyjä, vaikka en ymmärräkään, kuka niitä katsoo ja miksi. Ei kai niitä tehtäisi, ellei ketään kiinnostaisi.

En myöskään tarkoita yksittäisiä särökohtia, kuten vaikka sitä Eloonjääneissä usein ärsyttävää vikaa, että hengenvaarallisia ongelmia tahallaan aiheuttavat psykopaatit pidetään menossa mukana ihan vain siksi, että ne voisivat aiheuttaa ongelmia ja sitä kautta jännitystä myöhempiinkin jaksoihin, vaikka olisi niin paljon näppärämpää vain viedä ne metsään ja tehdä ketuille halalia. Perusteena tietenkin on vanha kunnon "muuten me olisimme kuin he".

Tarkoitan tilanteita, joissa koko juoni perustuu niin suurille ongelmille, ettei koko sarjaa voi enää ottaa vakavasti.

Esimerkiksi, muutama vuosi sitten alkoi sarja Blue Bloods. Sitä mainostettiin huippulaatusarjana, koska sen pääosassa oli se yksi tyyppi, joka on kuuluisa tuuheista viiksistään ja josta olisi tullut Indiana Jones, ellei olisi ollut jo allekirjoittanut sopimusta Magnumin pääosasta.  Pilottijaksossa tutustuttiin hahmoihin ja mukana oli pakollinen rikostapaus, jossa pedofiili kaappaili pikkutyttöjä pakettiautoon.

Pedo houkutteli tytöt autoonsa näyttämällä heille nukkea. Kun tyttö oli autossa, nukke oli tarpeeton, joten pedo heitti sen tienposkeen. Koska nukke oli ainoa johtolanka, tutkimuksissa keskityttiin siihen. Mietittiin, mistä nukke oli mahdollisesti hankittu, ja soitettiin tehtaalle Kiinaan. Kuultiin, että nukke on prototyyppi mallista, joka ei ole vielä tuotannossa, eikä niitä ole kuin kolme kappaletta koko maailmassa. Omistajien nimetkin tehdas tiesi kertoa. Oli:

1) diplomaatti, joka sai tehtaalla vieraillessaan nuken lahjaksi tyttärelleen,
2) toimittaja, joka kirjoittaa nukkelehteen ja saa tehtailta uutuusnukkeja arvosteluja varten, ja
3) joku slummissa asuva epämääräinen hyypiö, joka juoksee pakoon heti poliisin nähdessään.

Yllättäen syyllinen oli se hyypiö.

Ilmeeni, kun jakson loppuratkaisu selvisi.

Minulle pilottijakso olikin kaksiosainen; ensimmäinen ja viimeinen jakso kyseistä sarjaa. En uskonut, että tuosta ihan heti päästäisiin ohi, mutta nyt alkoi uusi sarja Scorpion, jossa huippunerojen ryhmä pelastelee ympäristöään erilaisilta katastrofeilta. Pilottijakson juoni meni jotenkin näin:

- Lentokentän lennonjohdon tietokoneohjelmisto päivitetään automaattisesti 12 tunnin välein, ja edellisessä päivityksessä oli ollut virus, ja nyt ei saada koneisiin yhteyttä. Jotain pitää tehdä, ennen kuin koneista loppuu bensa ja ne alkavat tipahdella.

- Tarvitaan maailman viidenneksi älykkäin ihminen keksimään, että voisi koittaa formatoida koneet ja asentaa uudestaan edellinen toimiva versio.

- Ohjelmien uudelleenasennus on varsinkin Windowsin käyttäjille niin harvinainen tapaus, ettei siitä suoriudu kuin lennonjohtotornin nörtein jätkä. Nörteimmän tunnistaa onneksi nopeasti ulkonäön perusteella.

- Varmuuskopioita ei kuitenkaan ole paikan päällä, vaan niiden pito on ulkoistettu alan firmalle. Siellä ei olla paikalla, joten jonkun on pakko mennä murtautua firman toimistoon ja hakea oikea levy.

- Firma on kaupungin toisella laidalla eikä aikaa ole kuin 20 minuuttia, koska aina seuraavan päivityksen tullessa edellinen varmuuskopio pyyhkiytyy yli ja korvautuu uudella, mikä on aivan jumalattoman fiksua eikä lainkaan tee tyhjäksi koko varmuuskopioinnin ideaa. Softan tekijän arkistojakaan on turha kysellä, koska ilmeisesti se vain tulee jostain kenenkään erikseen koodaamatta.

Sitten taisi olla vielä niin, että kun yritettiin siirtää dataa lentokoneesta maahan, lentokoneen nopeus oli liian suuri langattomalle yhteydelle, joten piti ajaa lamporkiinilla koneen alla ja vetää verkkopiuha läppäriin.

Ei näin. Mutta kaikesta huolimatta on kuitenkin pakko sanoa, että tykkään tästä sarjasta. Hahmot ovat ihan hyviä ja sarja on jokseenkin huumoripitoinen, joskin välillä tahattomasti. Tämä on mukavan kevyttä ja leppoisaa katseltavaa.

Vielä yksi.

Nyt täytyy lopettaa, mutta palatakseni kettuaiheeseen, minä lähden nyt Egyptiin. Internet-rajapintana toimii emännän kännykkä, joten en tiedä, paljonko pystyn raportoimaan tänne paikan päältä, mutta katsotaan nyt. Harmikseni sain tietää, ettei aavikkokettuja elä itärannikolla, jonne menemme, mutta saa nähdä, jos siellä jotain muuta hienoa tulisi vastaan.

Palannen noin viikon päästä.