maanantai 29. syyskuuta 2014

Kuka on suomalainen?

Väittelyiden harrastajien keskuudessa suositaan usein kahta vaihtoehtoista tekniikkaa. Ensimmäinen on se, että käytetään faktoja ja logiikkaa omien argumenttien tukemiseen. Tämän tekniikan vahvuus on, että päästään väittelemään itse asiasta, eikä esim. väittelijöiden piilotellusta ideologisesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Heikkoutena taas se, että faktat ovat rehellisesti sanoen aika tylsiä, eikä niillä saa puolelleen sellaista, joka olisi mieluumin kaljalla kuin luennointia kuuntelemassa. Tämä tekniikka vetoaa niihin, joita asia kiinnostaa tai koskettaa ja jotka tykkäävät pohtia analyyttisesti.

Toinen tekniikka on suosittu silloin, jos faktat eivät ole omalla puolella ja looginen ajattelukaan ei taivu, ja siinä suositaan iskulauseita ja väitteiden perustelua vetoamalla aikaisempien väittelijöiden identtisiin väitteisiin. Tämä tekniikka vetoaa niihin, jotka eivät tule ajatelleeksi asioita iskulauseita pitemmälle; niihin, jotka tykkäävät mennä muodin mukana; sekä niihin, jotka eivät jaksa inttää loputtomiin samasta asiasta, joka ei muutenkaan kiinnosta. Tämän tekniikan heikkous on se, että koska se ei luota sanoman laatuun vaan toiston määrään, uusia väittäjiä tarvitaan jatkuvasti vanhojen naamojen kuluttua käyttökelvottomiksi.

Uusin julkisuuteen noussut kakkostekniikan kannattaja on monessa muussakin blogissa parin viime viikon aikana ruodittu, tynnyrissä Ruotsissa asunut Tiina Rosenberg. Suomeen tultuaan hän huomasi pari jännää asiaa, kuten että Suomen valtamediassa ei mainita lainkaan vähemmistöjä, Jussi Halla-aho on fasisti ja että Suomeen mahtuisi enemmänkin porukkaa. En nyt puutu tähän sen enempää, koska nämä asiat on jo käyty läpi muuallakin. Yksi asia kuitenkin jäi vielä kaivelemaan. Ensi alkuun blogistikollegani Yrjöperskeleen linkittämä video, jossa Rosenberg väittelee muutaman minuutin persujen Simon Elon kanssa:



- Jos tekee tämmösen kysymyksen, kuka on suomalainen, niin sehän ilman muuta lähtee siitä, että joku ei ole suomalainen. Tarkoittaa, siinä on poissulkemisen mahdollisuuksia.
Sitten lehdessä hän sanoo, että:
- Toivon keskustelua siitä, että kuka on suomalainen.
Ainakin oma kokemukseni on kansallisuusasioista väitellessä, että joka ikinen Jumalan kerta väittelykumppani kysyy jo väittelyn alkuminuuteilla, että miten määritellään suomalaisuus, että kuka loppujen lopuksi on suomalainen.

Tämähän on tietysti perustaktiikkaa. Kysyjällä on toki sama intuitiivinen käsitys suomalaisuudesta kuin vastustajallaankin, minkä voimme havaita siitä, että hän käyttää sellaisia ilmaisuja, kuten:
- Me suomalaiset olemme toisaalta ylimielisiä, toisaalta meillä on helvetin huono itsetunto.
Hän kuitenkin tietää oikein hyvin, että se on niin laaja ja häilyvä käsite, että sitä on mahdotonta määritellä tarkasti ja kattavasti muutamalla lauseella ilman vastasaivartelun mahdollisuuksia. Hän siis tietää pääsevänsä väittelyssä niskan päälle kysymällä kysymyksen, johon ei ole vastausta. Kysymys myös pitää sisällään muutaman implisiittisen väitteen:

A) Koska emme voi tietää, kuka on suomalainen ja kuka ei, kaikilla maailman ihmisillä on yhtäläinen oikeus asettua Suomeen, eikä alkuasukkailla ole oikeutta nurista siinäkään tapauksessa, että tulijan sopeutuminen paikalliskulttuuriin menee vähän niin ja näin ja alkuasukkaat joutuvat rahoittamaan hänen elämisensä.

2) Koska emme voi osoittaa, että 100 % Suomen alkuasukkaista juo Karjalaa, saunoo ja soittaa kannelta, ei heillä ole mitään asiaa ihmetellä sitä, jos joku muu ympärileikkaa kersansa tai alkaa räyhätä siitä, kun rappukäytävässä näkyy koiria tai tuoksuu pekoni.

III) Koska suomalaisuutta (tai muitakaan kansallisuuksia) ei ole, kansallisuus on vain sosiaalinen konstruktio ja maiden rajat ovat siis täysin mielivaltaisia ja turhia. Ei siis ole mitään "kansallista etua", jonka takia kannattaisi olla siirtämättä valtaa esim. EU:lle.


Minä en toivo keskustelua siitä, kuka on suomalainen. Minua ei kiinnosta, kuka on suomalainen. Sillä ei ole minkäänlaista merkitystä keskusteltaessa maahanmuutosta ja sen taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista. Itse asiassa en usko minkään keskustelun olevan kovin hedelmällinen Tiina Rosenbergin kanssa, kun miettii hänen asennettaan yo. videolla:
Ruben: Onko mitään asiaa, mistä olisitte olleet samaa mieltä? 
Tiina: Ei! Eikä tule koskaan olemaankaan. (Muikea hymy)
Mutta kun nyt kerran suora kysymys on esitetty, pitää kai siihen suora vastaus antaa. Koska, kuten sanottua, asia on vaikeasti määriteltävä, silloin myös määritelmäni on epämääräinen, enkä edellytä ketään olemaan kanssani samaa mieltä.

Suomalainen on mielestäni henkilö, jota ei käytöksen, puhetyylin tai ulkonäön perusteella tulisi luulleeksi ulkomaalaiseksi. Kyllä, valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että virolaisesta voi tulla suomalainen parissa vuodessa, kun taas afrikkalaiselta voi mennä useita sukupolvia, mutta tasan eivät mene nallekarkit.

Tästä päästäänkin toiseen jännään kysymykseen. Miksi on niin tärkeää, että kaikkien pitäisi voida tulla suomalaisiksi? Mitä vikaa on siinä, että joku onkin vaikkapa Suomessa asuva afrikkalainen? Onko suomalaisuus jotenkin parempaa kuin afrikkalaisuus?

lauantai 20. syyskuuta 2014

Satunnainen musiikkipostaus

Luonnollisesti hyväksytän kaikki kirjoitukseni emännällä mielellään ennen julkaisua, tai edes mahdollisimman pian sen jälkeen. Hän kommentoi jokaista tekstiä samalla nonverbaalisella äännähdyksellä, joka suomentuu muotoon "joo, ihan hyvä". Edelliseen hän kuitenkin lisäsi, että onpas minulla viime aikoina ollut paljon poliittisia aiheita.

Se on aivan totta, eikä moinen ollut tarkoitukseni blogia perustaessani. Niinpä tasapainottavat toimenpiteet ovat paikallaan. Ensiksi, vähäpukeisia naisia:

Viehättävä henkilöstöpäällikköni Katarina.

No niin. Mitäs seuraavaksi? Huomasin, että musiikkiin keskittyviä tekstejä en ole kirjoittanut pitkään aikaan, joten ehkä nyt on sen vuoro.

Sosiaalisessa mediassa ihmisten toisilleen esittämät haasteet ovat aina hauskoja. Paitsi ne sellaiset, joissa pitää kipata saavillinen jäävettä omaan niskaansa tai potkaista naula varpaankynnen alle levittääkseen tietoisuutta jostain syöpätyypistä ja mitä näitä nyt on, mutta nyt ei ole kyse sellaisesta. Olen parissa paikassa törmännyt tällaiseen haasteeseen:

- Pitää laittaa koko musiikkikokoelma yhteen soittolistaan ja laittaa se soimaan sattumanvaraisessa järjestyksessä.
-  Kymmenen ensimmäisen kappaleen nimet julkaistaan omassa blogissa, Facebook-seinällä, tai mitä sosiaalista mediaa kukin mieluiten käyttää.
- Yhdenkään kappaleen yli ei saa hypätä.
- Tämän perusteella pitäisi sitten voida rakentaa jonkinlaista psykologista profiilia.

Useimmat muut vain listaavat kappaleidensa nimet ja sillä selvä, mutta täällä Bloggerissa voi lähes samalla vaivalla pistää Youtube-embeddauksetkin, joten miksi ei. Siltä varalta, että sieltä tulee jotain noloa, mainittakoon tähän alkuun, että tietokoneeni musiikkikansio on ollut olemassa teinivuosiltani asti hitaasti täyttyen, enkä koskaan ole siivonnut sitä. Tästä lähtee:

1. En Vogue - Free your mind


Tämähän alkaakin mielenkiintoisesti.

2. Wamdue Project - King of my castle


Virallinen video on saksittu elokuvasta Ghost in the shell. Ihan mielenkiintoinen animeklassikko.

3. Jamiroquai - Virtual insanity


Jamiroquaista en tiedä tai muista oikeastaan yhtään mitään, mutta tämä kappale on jäänyt mukavankuuloisena mieleen.

4. Kaija Koo - Nuku pois


Jos olisin sellainen luonne, jolla on taipumusta fanittaa jotain, olisin Kaija Koon fani. Kaikista tietämistäni muusikoista, niin koti- kuin ulkomaisista, niin nykyisistä kuin vanhemmistakin, hänellä on kaikkein voimakkaimmat, kauneimmat ja älyllisesti stimuloivimmat sanoitukset. Ja hieno ääni.

5. Robbie Williams - Rock DJ


6. Falco - Rock me Amadeus


7. Frankie Miller - Darlin'


8. Craig David - Walking away


R'n'B pääsääntöisesti on kamalaa, mutta hyviäkin yksittäistapauksia on, kuten tämä.

9. Kai Hyttinen - Dirlandaa


No niin, tulihan tähän listaan ihan todellisiakin klassikoita.

10. Creedence Clearwater Revival - Who'll stop the rain?


Vähän jo pelkäsin, että eikö arpa osu yhteenkään CCR:n kappaleeseen. Johnny Cash vielä jäi ilman edustusta, mutta eihän kaikkea voi saada.

Nuo 10 valikoituivat reilusta 1300 vaihtoehdosta. Jos olisin itse valinnut kappaleet antaakseni kattavan kuvan musiikkimaustani, en välttämättä olisi valinnut juuri näitä, mutta silti olin suorastaan yllättynyt, että jokainen kappale on sellainen, jonka hyväksyn ja kuuntelen mielelläni loppuun asti siitäkin huolimatta, että muutama noista on ollut kokoelmassani jo ajoista, jolloin musiikkia hankittiin kirjoittamalla Altavistaan hakusanaksi mp3 +download.

Vetäkää näistä mitä johtopäätöksiä haluatte. Kuten tällaisissa haasteissa on tapana, nyt on kaikkien tämän lukevien blogistien vuoro julkaista vastaava, jos se mitenkään vain blogin teemaan mahtuu.

Laitetaan lopuksi vielä bonuksena listan numero 13, eli Accept - Balls to the wall:


perjantai 12. syyskuuta 2014

Pekka-sedän kirje anarkisteille

Satuinpas huomaamaan, että pari viikkoa sitten oli "kansainvälinen solidaarisuusviikko anarkistivangeille". Saman viikon perjantaina myöhästyin töistä puolella tunnilla, koska juna jäi Kauniaisiin jumiin laitevian takia. En tiedä, oliko asioilla yhteys, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun olen joutunut tuijottelemaan asemalaiturin kelloa pitkiä aikoja siksi, koska joku töyhtöhyyppä on päättänyt antaa kuoliniskun sortovallalle laittamalla junat myöhästelemään.

Kyllä, aivan oikeasti Suomesta löytyy porukkaa, jonka mielestä julkisen liikenteen sabotointi on hyvä ja tehokas tapa esittää yhteiskunnallisia protesteja. Logiikka taitaa mennä jotenkin niin, että hyökkäykset mitä tahansa valtion haaraa kohtaan ovat hyökkäyksiä koko valtiota kohtaan, ja kaikki hyökkäykset heikentävät valtiota.

Anarkistien mielestähän valtiojohto on jo konseptinakin perseestä ja ihmiset osaisivat aivan hyvin hallita itse itseään ilman joka väliin kärsäänsä tunkevaa valtiota. Itse olen samaa mieltä siitä, että nykyjohto ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta lähes mikä tahansa järjestäytynyt valtiomuoto on silti parempi kuin ei valtiota lainkaan, koska anarkismi ei johda vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, kuten anarkistit itse kuvittelevat, vaan sotaherrojen diktatuuriin ja vahvimman oikeuteen. En nyt kuitenkaan halunnut puhua siitä, mitä mieltä olen anarkismista itsestään, vaan koska anarkistien tämänhetkinen toiminta aiheuttaa minussa niin suurta sääliä ja myötähäpeää, ajattelin antaa heille täysin vilpittömiä vinkkejä, miten he voisivat saada hommansa parempaan nousuun.

En tiedä, mikä tämä on olevinaan, mutta ilmeestä päätellen sekään ei hyväksy nykymenoa.

No niin, hyvät anarkistit. Ensimmäinen sääntö kaikissa vallankumouksissa ja muissa järjestelmän radikaaleissa muutoksissa on se, että asialla pitää olla kansan hyväksyntä. Ei tarvita, että koko kansa lähtee barrikadeille, vaan pienempikin porukka riittää, kunhan ne suuret massat eivät tee mitään estääkseen tapahtumia.

Seuraavaksi teidän pitää muistaa, että yksittäisiä poliitikkoja ei kiinnosta, kulkevatko paikallisjunat, koska he liikkuvat omilla autoilla jne. Myöskään valtiota ei kiinnosta, koska tuhot saadaan yleensä nopeasti korjattua. Rahaa siihen menee, mutta sitähän saa aina lisää nostamalla veroja. Ja vaikka rahat loppuisivatkin, infrastruktuuri on viimeisiä asioita, joista ruvetaan säästämään, koska se on välttämätön yhteiskunnan toimimisen kannalta. Ennemmin leikataan vaikkapa sosiaalitukia (joista luultavasti monet teistä anarkisteista saavat elantonsa). Niinpä ainoat, joita protestinne kiusaa, ovat junien käyttäjät, eli tavalliset köyhät kansalaiset, eli yllämainitut suuret massat.

Edellisestä seuraa siis, että anarkismi sellaisena, kuin te sitä nykyään mainostatte, ei tule koskaan saavuttamaan kansan hyväksyntää, eikä sillä siis tule ikinä olemaan minkäänlaista yhteiskunnallista vaikutusta tai merkitystä.

Asiaan liittymättä, Hugleikur Dagsson on nero.

Yritin katsella Takku.netin (Suomen anarkistien nettikokoontumispaikka) keskustelupalstoilla, jos siellä olisi mainintoja noihin aikoihin tehdyistä junaiskuista. En löytänyt, mutta törmäsin toiseen tapaukseen, joka menee täsmälleen samaan muottiin.

Kävi siis niin, että Kreikassa joku natsi tappoi jonkun anarkistin, ja tämä oli kapitalismin syytä, koska natsit ovat kapitalismin kätyreitä (mikä toki vaikuttaa aika oudolta ottaen huomioon kansallissosialismin periaatteet). Kapitalismi taas on yhtä kuin pankit, ja pankit ovat yhtä kuin pankkien seinät ja ikkunat, ja niinpä looginen ja tehokas tapa vastustaa (kreikkalaista) kapitalismia on särkeä (espoolaisia) pankkiautomaatteja.

Äkkiä voisi kuvitella, että kun te hajotatte pankkiautomaatteja, siitä on pankeille haittaa, kun ne joutuvat maksamaan korjauksista. Eihän se niin mene, koska eivät pankit itse siitä tappiota ota, vaan kaikki ylimääräiset kustannukset näkyvät asiakkaiden tileillä matalampina talletus- ja korkeampina lainankorkoina. Lisäksi käytännön vaivaa asiasta on vain automaattien käyttäjille, eli tavallisille ihmisille. Isku kohdistuu siis taas juuri siihen segmenttiin, jota teidän pitäisi pyrkiä eniten mielistelemään ja hyödyttämään.

Lisäksi voitaisiin olettaa, että useimmat normikansalaiset ja poliitikot eivät seuraa Takkua. Mistä siis kenellekään voisi tulla mieleenkään, että tässä on kyse kansainvälisestä solidaarisuudenosoituksesta ja kapitalismia vastaan protestoinnista, eikä esim. satunnaisen känniääliön turhautumisesta siihen, että tili on tyhjä?

Eli kerrataanpas tuhoiskujen vaikutukset:


No mutta mikäs sitten olisi parempi tapa ajaa anarkismia? Sen miettiminen jätetään teille kotitehtäväksi. Tuhopolitiikasta kuitenkin vielä sen verran, että tehän olette aina valittaneet, että nuorisolle ei ole vapaita, avoimia illanviettopaikkoja, ja valtion pitäisi sellaisia järjestää, ettei nuorten tarvitse notkua iltaisin kaduilla. No, teidän toimintamallinne on pääasiallinen syy, miksi sellaisia ei ole eikä koskaan tule. Sellaisiin ei kannata investoida, koska tiedetään, että ne kuitenkin pistettäisiin paskaksi jo ensimmäisenä viikonloppuyönä.

Ehkä te näillä eväillä saatte toimintaanne kehitettyä vakavastiotettavampaan suuntaan. Lopuksi vielä sellainen vinkki, että jos anarkian saavuttaminen alkaa näyttää todennäköiseltä, siinä vaiheessa viimeistään kannattaa ruveta hamstraamaan laittomia aseita. Venäjältä kuulemma saa helposti. Tämä siksi, että anarkiassa te olette ensimmäiset, jotka vedetään katulamppuihin roikkumaan, koska kukas sen estäisi?

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kirja-arvostelu: Robert A. Heinlein - Starship troopers

Kun tuossa edellisen arvosteluni yhteydessä nousi esille tämä eräs keskeisistä ihmiset-vastaan-ötökkäalienit-genren klassikoista, ajattelin, että voisin pitkästä aikaa lukaista sen.

Tämä olikin itse asiassa ensimmäinen kirja, jonka kävin lainaamassa uudesta lähikirjastostani muutettuani Helsinkiin vuonna 2002. Kun sitten muutama vuosi myöhemmin löysin sen poistomyynnistä eurolla, pitihän se ostaa. Siitä lähtien se onkin istunut lukematta hyllyssäni, vaikka se onkin yksi lempikirjoistani.

Senkin takia tämä pitää kirjoittaa tässä vaiheessa, koska tuon edellisen jälkeen jo kaksi lukijaa on googlettanut Starship troopersin arvostelua ja he ovat joutuneet pettymään tarjontaani.


Tulevaisuuden yhteiskunnassa ero kansalaisten ja siviilien välillä on selvä. Kansalaiseksi pääsee suorittamalla vapaaehtoisen asepalveluksen, ja siviilejä ovat kaikki muut, eli ne, jotka eivät ole valmiita uhraamaan omaa hyvinvointiaan yhteisön puolesta. Äänioikeus ja muut poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet on vain kansalaisilla, ja muissakin asioissa yhteiskunta asettaa heidät siviilien edelle.

Rikkaan perheen poika Johnny Rico ei halua tyytyä tahkoamaan rahaa isänsä firmassa, vaan haluaa kansalaisuuden kautta omiakin saavutuksia. Niinpä hän värväytyy armeijaan. Koska hänelle ei kuitenkaan ole suotu matemaattista lahjakkuutta tai muitakaan erityistaitoja, hänet määrätään muiden luupäiden mukana liikkuvaan jalkaväkeen, armeijan vaarallisimpaan ja fyysisesti vaativimpaan aselajiin.

Periaatteessa palvelus kestäisi vain kaksi vuotta, mutta pahaksi onneksi käynnissä on loppumaton sota asuttamiskelpoisista planeetoista muurahaisten kaltaisten mutta teknologisesti tasavertaisten alienien kanssa, eikä palveluksesta käytännössä vapauteta ketään yhtenä kappaleena. Ajan mittaan Johnny ihastuu liikkuvaan jalkaväkeen ja sen periaatteisiin niin syvästi, että lähtee kantaupseerin uralle. Koska järjettömien työläis- ja sotilasötököiden tappamisella ei tunnuta saavutettavan mitään, tavoitteeksi otetaan ötököiden kuningatar- ja komentajayksilöiden nappaaminen elävinä.

Pohjimmiltaan tarina noudattaa samaa kaavaa monien tositapahtumiin perustuvien ja elämäkerrallistenkin sotakirjojen kanssa: naiivin nulikan värväytyminen, alokaskoulutuksen rääkki, ensimmäisten taistelujen kauhut ja lopulta sotimaan tottuminen niin, ettei muusta enää välitäkään. Väliin siroteltuna yhteiskunnallista filosofiaa ja päällä kunnon scifikuorrutus. Kantaa otetaan erityisesti kriminaalipolitiikkaan esim. siten, että antisosiaalinen nuoriso oppisi tavoille paremmin julkisilla ruoskinnoilla kuin huomautuksilla, varoituksilla ja ehdollisilla tuomioilla.


Myös kirjan pohjalta tehty elokuva on yksi suosikeistani, mutta kirjan vertaaminen siihen ei oikein onnistu, koska ne ovat luonteeltaan niin erilaisia. Siinä missä elokuva on kieli poskessa tehtyä ja (90-luvun mittapuulla) visuaalisesti näyttävää räiskintää, kirja on paljon rauhallisempi ja pohdiskelevampi. Ei tämäkään silti yleensä tylsäksi jämähdä.

Neljä pistettä viidestä. Scifitoimintana tämä on alansa ehdotonta huippua ja ehdotonta luettavaa genrestä kiinnostuneille, mutta Heinleinillä on ikävä taipumus tunkea sitä yhteiskuntafilosofista luennointia kirjoihinsa niin paljon, että välillä ne muistuttavat enemmän pamfletteja kuin romaaneja. Tämä on kirjoitettu jo 50-luvun puolella, joten pahin hippihörhöily on vasta hänen myöhemmässä tuotannossaan ja monilta osin hän on tämän kirjan pohdiskeluissaan aivan oikeassa, mutta ärsyttävää se silti on, vaikka sisällöstä sinänsä olisikin samaa mieltä.

Tulevaisuudessa käytetään tyylikkäitä univormuja.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Aatteiden vastustamisesta

Ihminen on laiska eläin. Tälle on tietysti evolutiivinen peruste: koska kivikaudella ravinnonsaanti edellytti sitä, että piti tappaa norsu kivellä ja sitten kypsentää se nuotiolla, jonka oli sytyttänyt hinkkaamalla kahta keppiä vastakkain alasti lumihangessa, on ymmärrettävää, että aterioiden välit olivat pitkiä. Energiaa ei sopinut haaskata turhaan heilumiseen ja höpisemiseen, koska sellaisesta ei ollut suoraa hyötyä tulenteossa tai norsujen tappamisessa.

Nykyään ravinnonsaanti on helpottunut, ja sen myötä kaikenlainen höperehtiminenkin on lisääntynyt puolin ja toisin. Silti vanhat geenit istuvat tiukassa, ja voi nopeasti tulla raja vastaan siinä, kauanko jaksaa höpistä. Tästä syystä jos joku tulee tyrkyttämään ideologiaa, joka ei kiinnosta, tulee äkkiä mieleen, että pääsisi vähemmällä, jos mälsät ideologiat kiellettäisiin kokonaan, kuin jos joutuisi jokaiselle hörhölle erikseen selittämään, miksi ideologia ei toimisi.

Ehkä eniten kieltovaatimuksia saava ideologia on fasismi, tai natsismi, tai äärioikeistolaisuus, tai miksi sitä nyt halutaankaan sanoa. (Ei fasismin vastustamisessa tokikaan sinänsä mitään väärää ole, mutta se vain huvittaa, että kaikkein äänekkäimmin ja aktiivisimmin fasismia vastustavat tapaavat lähes poikkeuksetta kannattaa sosialismia, kommunismia tms. ideologioita, jotka poikkeavat fasismista lähinnä vain lippujen väreissä.)

Oli natseilla kuitenkin hienoimmat logot ja tyylikkäimmät univormut.

Törmäsinkin uutiseen, jonka mukaan Tukholmassa olisi lauantaina melkein ollut nelinumeroisen kylpijämäärän turpasaunat. Syyllisiä tapaukseen olivat, kuten tavallista, äärioikeistolaiset, jotka olivat silkkaa pahuuttaan menneet ja järjestäneet vaalitilaisuuden, jolloin monet asiasta mielensä pahoittaneet antifantit olivat olleet pakotettuja puolustamaan itseään eriäviltä mielipiteiltä käymällä heidän ja natsien välissä vartioivien poliisien kimppuun.

Alkuun todettakoon, ettei minulla ole aavistustakaan, millainen porukka tämä "ruotsalaisten puolue" on. Uutisen mukaan ne pyrkivät etniseen puhtauteen Ruotsissa, mutta ei se nyt vielä paljoa kerro. Voi ollakin, että ne ovat natseja, mutta toisaalta tuolta vastapuolelta ollaan jo totuttu kuulemaan, että kaikki on natsismia paitsi kommunismi. En siis tiedä, onko ruotsalaisten puolue natsipuolue, eikä voisi vähempää kiinnostaakaan. En aio nyt puhua siitä.

Satuin vain kiinnittämään huomiota asioihin, joita heidän vastustajansa sanoivat. Kuten:
"On pelottavaa, että he edes saavat esiintyä julkisesti. Olen hyvin voimakkaasti demokratian ja sananvapauden puolella, mutta johonkin pitää vetää raja. He edustavat rasistisia ja antidemokraattisia arvoja, joiden levittämiseen pitäisi puuttua."
Tietysti aina on söpöä, kun joku haluaa turvata demokratian ottamalla mielipiteenvapauden pois sellaisilta, jotka haluavat ottaa mielipiteenvapauden pois joiltain, mutta eipäs nyt keskitytä siihenkään. Ihan oikeasti nimittäin kuulee jatkuvasti sellaisia vakavalla naamalla esitettyjä lausuntoja, että koska aate X on potentiaalisesti tuhoisa yhteiskunnalle ja sen kannattajat ovat yksiselitteisesti väärässä, miksi aatetta ei voitaisi kieltää ja sen kannattajia rangaista?


Noh, antakaapas kun Pekka-setä selittää nyt, miksi ei. Tämä ei sitten rajoitu pelkkään fasismiin, vaan se koskee aivan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia aatteita, teorioita ja muita ajatuskyhäelmiä.

Jos aate kielletään, sen kannattajat eivät voi päästä eduskuntaan, jolloin sen vastustajien ei tarvitse vastailla kannattajien esittämiin hankaliin kysymyksiin, eikä varsinkaan murehtia, että kannattajat pääsisivät tekemään päätöksiä mistään. Tämä tietysti parantaa yöunien laatua jossain määrin.

Mutta vaikka aate katoaisi viralliselta puoluekentältä, ei se tarkoita, että se lakkaisi kokonaan olemasta. Sen kannatus pysyy edelleen samana, ja kannattajat saavat jopa lisää virtaa marttyyriasemastaan. Jos he eivät voi vaikuttaa järjestelmään sisältäpäin, heille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vaikuttaa ulkoa. Muistamme kai vielä tyypin nimeltä Anders Behring Breivik, joka kertoi tekonsa motiiviksi sen, että järjestelmä oli tehnyt mahdottomaksi vaikuttaa demokraattisesti hänelle tärkeisiin asioihin ja siksi hän hyökkäsi järjestelmää vastaan.

Tietysti jos aate sallitaan ja hyväksytään, on teoriassa olemassa se vaara, että ihmiset kiinnostuvat siitä ja äänestävät sen puolesta, jolloin se pääsee eduskuntaan ja jopa hallitukseen. Näinhän se 30-luvun Saksassakin meni. 30-luvun Saksa vain oli köyhä ja epävakaa, jollaisissa olosuhteissa epätoivoiset ihmiset saattavat ottaa kaikenlaisia riskejä. Vakaassa ja turvallisessa ympäristössä ihmiset pyrkivät vakauden ja turvallisuuden säilyttämiseen, jolloin radikaalit liikkeet jäävät pieneen vähemmistöön.

(Tästä voisi jopa vetää sen johtopäätöksen, että jos ääriliikehdintä yhteiskunnassa lisääntyy, se ei tarkoita sitä, että hyvät ihmiset ovat spontaanisti muuttuneet pahoiksi, vaan että yhteiskunnassa on jotain korjattavaa, ja että voisi kannattaa kuunnella, mikä niitä ääriaineksia niin risoo.)


Vaihtoehdot ovat siis:

A) Sallitaan hörhöily, jolloin joudutaan sietämään paria hörhöä kansanedustajaehdokasta ja ehkä jopa silloin tällöin vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Ehkä hyvillä vastauksilla saadaan jopa joku luopumaan hörhöaatteesta.

B) Kielletään hörhöily, jolloin hörhöt saavat vastustajien vastaushaluttomuudesta vahvistuksen oikeassaololleen, sekä lisäargumentin: "Jos olisimme pelkkiä hörhöjä, meihin ei kiinnitettäisi huomiota. Koska meidät on kielletty, vallitseva järjestelmä pitää meitä vakavastiotettavana kilpailijana ja uhkana." Samalla myös otetaan riski uusista Breivikeistä sekä siitä, että hörhöt lähtevät riehumaan puukkojen ja polttopullojen kanssa, kun eivät muutakaan voi.

Antifasisteille B) on tietysti itsestäänselvä valinta, koska he nimenomaan haluavat fasistien lähtevän kaduille riehumaan, että voisivat huomauttaa fasistien olevan riehuvaa roskajoukkoa. Toistaiseksihan näyttöä on lähinnä vain antifasistien riehumisesta, kuten yllämainitusta artikkelistakin voimme lukea.