torstai 27. huhtikuuta 2017

Onks pakko jos ei haluu: Militära numret

Ruotsissa tehtiin vihdoinkin kauan odotettu terrori-isku. Hieno juttu.

Ai miten niin? No, en minä itse niinkään tiedä, mitä hienoa siinä on. Äkkiseltäni voisin kuvitella, että on ihan perseestä, että viattomia sivullisia scanioidaan ja henkiinjääneetkin joutuvat tästä lähtien säikkymään aina kun diesel lemahtaa ja yö yskäisee. Minä kuitenkin olen vain yksittäinen blogisti ja kylähullu, eikä minulla ole samaa visiota ja pitkän tähtäimen organisaatiokykyä kuin kunnioitetuilla eurooppalaisilla valtiomiehillämme ja -naisillamme.

Ovathan he pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti jo vuosikausia tehneet senlaatuista maahanmuuttopolitiikkaa, jonka väistämättömänä loogisena seurauksena saamme terrori-iskuja kotialueillemme. Tälle on kolme mahdollista selitystä: A) he eivät osaa tehdä loogisia johtopäätöksiä, eli he ovat tyhmiä; tai B) he toimivat johtopäätöksistä välittämättä, eli ovat vastuuttomia; ja koska kumpikaan noista ei tietenkään voi pitää paikkaansa, oikean vaihtoehdon on oltava, että C) eurooppalaiset päättäjät tietoisesti haluavat terrorismia, eivätkä he niin tekisi, ellei terrorismissa olisi jotain suurempaa hyvää, joka kaltaisiltani junteilta vain jää pimentoon.

Iskun jälkeen kuulimme monen eritaustaisen poliitikon suusta, että "ei saa antaa pelolle valtaa". Tämä on aivan totta. Jos me nyt alamme panikoida tai, Luoja armahtakoon, tehdä minkäänlaisia toimenpiteitä terrorismin ehkäisemiseksi, päättäjiemme hienot suunnitelmat menevät sotkuun, ja terrorismin pienestä harmista myöhemmin seuraava mystinen suurempi hyvä saattaa jäädä meiltä kokonaan saamatta. Rauhoittukaamme siis, jatkakaamme entiseen malliin ja luottakaamme sokeasti rakastettujen johtajiemme rautaiseen osaamiseen.


Sarkasmi sikseen. Pidin pienen hiihtoloman ja kävin kavereiden kanssa viettämässä muutaman päivän Rovaniemellä. Emmehän me varsinaisesti hiihtäneet, mutta ihan hauskaa silti oli. Ei yhtä hauskaa kuin parina edellisenä kertana, jolloin olen alueella seikkaillut, koska silloin pääsin pistämään metsiköitä mataliksi johtamalla niihin tykistötulta, mutta ihan hauskaa silti.

Yhtenä päivänä käväisimme Haaparannassa tuliaistenhakureissulla. Itse kun en mitään huulensisäisiä urheiluravinteita harrasta, mukaan tarttui lähinnä vain muutamia kiloja irtokarkkeja. Samalla tuli kokeiltua paikallista Max-pikaruokalaa, joiden toivoisin leviävän äkkiä Suomeenkin. Ajetaan vaikka McDonaldsit mereen, jos ei muuten markkinaosuutta riitä. Se niiden pihviliha oli vaan niin paljon parempaa kuin mikään Suomessa syömäni hampurilaisliha. Lisäksi niillä oli näppärä kosketusnäytöllä toimiva itsepalvelutilauspömpeli, joka jopa toimi hyvin, vaikka noutopisteellä tilauksia kasailleet tarjoilijat hortoilivatkin toistensa ympärillä vähän eksyneen näköisinä.

Ihan kiva paikka oli Ruotsi tällaisen tunnin kokeilun perusteella.

Tykistötulituksesta tuli mieleen, että onhan Ruotsista kuulunut viime aikoina muitakin sotauutisia kuin pelkkiä pyhään sotaan liittyviä. Joitain aikoja sittenhän Ruotsi teki radikaalin päätöksen siirtyä asevelvollisuudesta ammattiarmeijan ylläpitoon. Jo silloin armeijan päällystö varoitteli, että jos Ruotsiin jatkossa hyökätään, puolustustaistelujen kestoa ei enää mitata kalenterilla, vaan sekuntikellolla.

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, poliitikotkin ovat oivaltaneet, ettei asia ihan niin voi olla, ja ovat päättäneet palauttaa asevelvollisuuden jossain pienessä mittakaavassa. Ongelmana on ollut, että vapaaehtoisia hakijoita ei ole ollut niin paljoa kuin odotettiin, eikä heistä siksi olla saatu kasattua riittävän suurta armeijaa. Sodankäynnissähän taistelijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä, mutta vain tiettyyn rajaan asti, eikä asiaa voida ottaa uudelleen tarkasteluun ennen kuin keksitään ne Starship Troopersin kirjaversiossa esitellyt taisteluhaarniskat, jotka voivat hyppiä pilvenpiirtäjien yli ja ampua ydinkranaatteja ja joilla yksittäinen sotilas voi hallita useiden neliökilometrien kokoisia alueita.

Tai Gears of Warin varustus, jossa on rynnäkkökivääriin integroitu moottorisaha.

Kaikenkarvaiset pasifistit ja ihmisoikeusteoreetikot ovat tietysti innostuneet vastustamaan. Asepalvelukseen ja sitä kautta sotimaan pakottaminen on kuulemma ehdottomasti väärin siinäkin tapauksessa, että se määrittää, tappaako armeija vihollisensa ampumalla vai nauruun. Ruotsin uudessa ehdotuksessa sisäänottomäärät ovat niin pieniä, että on epätodennäköistä, että kukaan joutuisi armeijaan ilman minkäänlaista mielenkiintoa, mutta kumminkin.

Eräs vastustajien vakioperusteista on, että jos maa koetaan puolustamisen arvoiseksi, vapaaehtoisia kyllä löytyy riittämiin, eikä pakottamiselle ole tarvetta. Jos ei löydy, kuten Ruotsissa on havaittu, ei maata silloin kannata puolustaakaan. Tämä väite ei tietenkään pidä paikkaansa, ja nyt aionkin perustella, miksei.

Ensiksi tietysti se itsestäänselvyys, ettei kyse olekaan mistään periaatteesta, vaan käytännöstä. Vaikka hyvään tottuneet kansalaiset kuinka rutisisivatkin, että oma maa on ihan paska, kun opintotukea ei makseta kuin muutamia satoja euroja kuussa ja linja-autokin kulkee vain puolen tunnin välein, miehityksen kohteeksi joutuminen on kuitenkin lähes poikkeuksetta muutos huonompaan. Loppuu nimittäin opintotukien maksu ja linja-autojen kulkeminen helposti kokonaan. Siinä vaiheessa on enää turha vikistä, että "ainakin me olimme periaatteessa oikeassa".

Hyvissä yhteiskunnissa on eräs valuvika. Ihmiset nimittäin ovat hyvin nopeita tottumaan hyvään, ja kun ihmiset tottuvat saamaan suhteellisen paljon suhteellisen vähällä, he alkavat kuvitella, että se on universumin luontainen tila, joka ei vaadi erikseen ylläpitoa, tai jos vaatiikin, joku muu kyllä varmaan tekee sitä ihan työkseen. Tästä seuraa tilanne, jossa ihmiset ovat kyllä sitä mieltä, että heidän yhteiskuntansa on puolustamisen arvoinen, mutta samalla ajattelevat, että ei se nyt voi heidän omalla vastuullaan olla. Kyllä kai joku muukin voi puolustuksen hoitaa.


Ruotsissa on varmasti paljon nuoria, jotka kokevat maansa puolustamisen arvoiseksi. Sellaisia, jotka ihan mielellään menisivät armeijaan. Jopa sellaisia, jotka asiaa vakavasti jossain vaiheessa harkitsevat. Valitettavasti nuorella on muitakin kiireitä. Pitää mennä opiskelemaan ja töihin, pitää nähdä maailmaa, pitää perustaa perhe. Ajatus armeijaan menosta on koko ajan taustalla, mutta sitä lykätään muiden kiireiden tieltä vuosi vuodelta, kunnes ikäraja tulee vastaan ja onkin jo liian myöhäistä. No, ei se jää kaihertamaan mieltä, koska ei sinä aikana sotaa ehtinyt tulla ja ilman armeijaakin pärjättiin.

Vapaaehtoisessa armeijassa käy helposti niin, että sinne menevät lähinnä ne, jotka eivät parempaakaan tekemistä keksi, jolloin ei saada sen paremmin määrää kuin laatuakaan. Kutsunnoissa voidaan toki suorittaa enemmän tai vähemmän karsintaa kyvykkyyden ja halukkuuden mukaan, mutta Ruotsi on kuitenkin nyt osoittanut, että passiivinen kansalaisten omaehtoisen riveihinhortoilun odottaminen ei toimi. Aloitteen on tultava valtiolta, että nuorille tulee selväksi, että asia koskee heitäkin ja on juuri sillä hetkellä ajankohtainen.

OK, asevelvollisuus on kaikenmoista sortoa, fasismia ja orjuutta, selvä. Mutta asevelvollisuuden puuttumisella maa luo alueelleen sotilaallisen tyhjiön. Eiköhän tuo ensinmainittu kuitenkin ole se pienempi paha.

Hohhoijaa. Kesti kolme viikkoa saada tämä juttu jyrsittyä kasaan. Jotain kevyempää ensi kerralla, ei enää sotajuttuja.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kirja-arvostelu: Marge Piercy - Woman on the Edge of Time

No niin. Kuten muistatte, otin haasteeksi lukea tämän vuoden aikana ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kun haaste minulle esitettiin, väitettiin samalla, etten voi piiloutua sen verukkeen taakse, etteivät naiset kirjoita sellaisista aihepiireistä, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, koska kyllähän naiskirjailijoitakin on ihan joka lähtöön. Niinpä otin omin päin lisähaasteen, että vaikka luenkin vain naisten kirjoittamia kirjoja, luen vain sellaisia genrejä, joita ei yleensä pidetä kovin naisvoittoisina. Kuten vaikka scifiä.

Kävinkin sitten kirjakaupassa perehtymässä tarjontaan, eikä tarjolla ollut valikoima tehnyt minuun suurta vaikutusta. Pari lupaavanoloista kirjaa nappasin silti mukaan, että saan projektin kunnolla alulle.

Nyt olisi sitten ensimmäinen valmiina raportoitavaksi. Joo, kolme kuukautta siihen meni. Sitä se vanhuus teettää, ei ole lukutahti enää sama kuin teininä. Oli miten oli, tätä mainostettiin klassisena feministisenä scifiromaanina, ja koska haaste oli luonteeltaan niin kovin feministinen, ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä minun halutaan lukevan. Ilmeisesti tämä oli ilmestyessään 70-luvulla hyvinkin merkittävä teos. Eli siis, Marge Piercyn Woman on the Edge of Time:


Päähenkilönä on keski-ikäinen, suurkaupungin slummissa asuva köyhä latinonainen Connie. Hänellä on syvät henkiset arvet monista epäonnistuneista miessuhteistaan ja muutenkin kovasta elämästään, minkä seurauksena hän on rupsahtanut ennenaikaisesti eikä osaa enää toivoa elämältään mitään hyvää. Ainoa valopilkku on parhaana ystävänä toimiva veljentytär, mutta hänkin aiheuttaa huolta ja murhetta ottamalla jatkuvasti sutenööripoikaystävältään turpaan. Kun Connie erään kerran puolustaa veljentytärtään ja pieksee sutenöörin oikein kunnolla, äijä järjestää Connien väkivaltaisen luonnevian perusteella mielisairaalaan.

Niin syrjitty ja sorrettu kuin Connie onkin, hänellä on harvinaislaatuinen kyky: hän osaa olla mielensä välityksellä yhteydessä toisissa ajoissa eläviin ihmisiin, joilla on sama kyky. Aikamatkaaja vuodesta 2137 ottaa Connieen yhteyttä ja alkaa käydä vierailuilla hänen luonaan. Pian hän opettaa yhteydenottotaidon Conniellekin ja vie hänet mukanaan omaan aikaansa vierailulle. Aina, kun mielisairaalaelämä masentaa häntä liikaa, hän voi paeta tulevaisuuteen, jossa kaikilla on kivaa.

Tulevaisuudessa ei ole suurkaupunkien ahtautta ja saasteita, vaan ihmiset elävät pienissä maalaisyhteisöissä läheisessä yhteydessä luontoon. Heillä on toki erikoistuneet ammatit ja korkeaa teknologiaa, mutta kaikki osallistuvat ruokansa tuottamiseen itse. Koulujakaan ei ole, vaan lapsille opetetaan tarpeelliset tiedot peltotöiden yhteydessä.

Jokaisella yhteisöllä on oma historiallinen kulttuurinsa, joskaan sillä ei ole yhteyttä etnisyyteen tai muuhun perintöön, vaan se on ihan vaan yhteisöä perustettaessa valittu. Erivärisiä ihmisiä on, mutta sekin on tietoinen valinta, koska erilaisuus on rikkaus. Lapsia ei enää synnytetä, vaan aina, kun yhteisöstä joku kuolee, tilataan vauvahautomosta uusi vauva, että väkiluku pysyy vakiona. Vauvalle ryhtyy kasvattajaksi kolme vapaaehtoista kaverusta, joita kaikkia kutsutaan sukupuolesta riippumatta äideiksi, eikä käsitettä "isä" tunneta. Hormonihoitojen ansiosta miehetkin voivat imettää.

Sukupuolirooleja ei muutenkaan ole, joskin sen verran 70-lukulaisuus näkyy tässä kirjassa, että transseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden nousua vakavaksi keskustelunaiheeksi ei ole osattu ennakoida, vaan kaikki hahmot ovat edelleen selkeästi miehiä tai naisia. Eivät he sentään valikoi seksikumppaneitaan sukupuolen perusteella tai muutenkaan millään ulkonäkökriteereillä, vaan kaikki ovat vapaasti kaikkien kanssa.

Valtiollista kontrollia ei ole, vaan päätöksenteko tapahtuu yhteisön tasolla. Joskus toki joudutaan naapurikylien kanssa neuvottelemaan kaupankäynnistä ja suuremmista projekteista, mutta kaikki tapahtuu aina hyvässä hengessä. Mitään yksityisomistusta ei tietenkään ole, ja ainoa rahaa muistuttava asia ovat luksustavarapisteet, joita voi kuluttaa halutessaan tuotteita, joita ei voida valmistaa niin paljoa, että kaikille riittäisi niitä yllin kyllin. Vankiloitakaan ei ole, vaan rikollisille keksitään räätälöidyt sovitusmenetelmät neuvottelemalla. Jos sitten joku joskus uusii rikoksensa ja siten osoittaa olevansa haluton elämään ihmisiksi, sellainen apina silputaan kompostiksi hyvin äkkiä.

Ihan täydellinen maailma ei ole, vaan käynnissä on jatkuva sota jotain tarkemmin määrittelemätöntä tahoa vastaan. Puolustus perustuu jonkinlaiseen asevelvollisuusjärjestelmään, ja sen myötä Connien ystäväkylästäkin kuolee porukkaa.

Miksi Connieen sitten vaivaudutaan ottamaan yhteyttä? Hän elää aikana, joka on jonkinlainen risteyskohta ajan virrassa. Hänen näkemänsä onnela on vain yksi vaihtoehto; toteutua voi myös maailma, jossa ihmisarvo riippuu omaisuuden määrästä ja jossa naisen osana on pyrkiä saamaan mahdollisimman pitkä määräaikainen avioliittosopimus sellaisen miehen kanssa, jonka tulotaso riittää siedettävään elämään, ja toivoa, että onnistuu ylläpitämään ulkonäköään sen verran, että saa sopimuksensa aikanaan uusittua vielä yhdeksi kaudeksi ennen kuin tulee väistämättä korvatuksi nuoremmalla.

Jollain tavalla Connie on avainasemassa sen suhteen, kumpi tulevaisuus toteutuu, ja kun sairaalassa hänet määrätään koekaniiniksi uudelle mielenhallintalaitteelle, tulee tärkeäksi saada autettua hänet karkaamaan sairaalasta.


2,5 pistettä viidestä. Olisi ehkä pitänyt arvata, että tämä on naistenkirja. Tarkoitan, että siinä keskitytään henkilöiden välisiin suhteisiin, ja juonenkuljetus jää pahasti sivuosaan. Toiminnan sijasta puhutaan tunteista, ja mielestäni aivan oleellisiakin asioita jää käsittelemättä. En tarkoita, että pitäisi olla räiskintää ja räjähdyksiä (oli niitäkin vähän), mutta esimerkiksi se vaihtoehtoinen paha tulevaisuus jäi lähes täysin käsittelemättä, eikä Connien roolia tulevaisuuden valitsemisen kannalta juuri korostettu. Harmittaa, koska kirjan idea on niinkin hyvä ja kehityskelpoinen.

Toinen ongelma on, että kirja muistuttaa enemmän pamflettia kuin romaania. Suhteettoman suuri osa kirjasta omistetaan uuden hienon unelmayhteiskunnan kuvailulle, ja sitten se kuitenkin jää viihdemielessä valjuksi. Tarkoitan, ettei siinä ole juurikaan säröjä, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen. Millaisia uhrauksia uuden yhteiskunnan luominen on vaatinut? Millaisia synkkiä salaisuuksia sen jäsenillä on? Eikö siellä muka ole kapinallisia, jotka on pidettävä väkivalloin tukahdutettuina, etteivät ne kaataisi koko järjestelmää? No, onhan siellä se sota, josta ei juuri mitään puhuta, mutta koska siitä ei puhuta, ei se auta elävöittämään kuvausta. Tuntuu, että kirjoittajan tarkoituskaan ei ollut kirjoittaa jännittävää tarinaa, vaan vain kertoa kaikille, millaisen yhteiskunnan hän itse haluaisi.

Tätä voi varmasti suositella vihervasemmistolaisille naisille. Muita aatesuuntia edustaville ei oikein viitsi, koska puolet kirjasta on mainitunlaisen maailmankuvan itsensäpaljastelua, eikä miehille viitsi, koska toinen puoli kirjasta on tunteista jaarittelua.

Ymmärrän, että joidenkin mielestä tämä on erinomainen ja merkittävä teos. Itse en vielä tämän perusteella koe, että osallistumiseni naiskirjailijahaasteeseen olisi toistaiseksi ollut kannattavaa.