lauantai 24. kesäkuuta 2017

Puheenjohtajia ja vihreää logiikkaa

En olekaan vähään aikaan ottanut kirjoittaakseni lukijapyyntöjä. Katsotaanpa vaikka hakusanoja, joilla Bloggerin hallintapaneelin mukaan tänne on tultu viimeisen viikon aikana:

isomulkku
tissit

Äh, antaa olla. Onneksi sisko kävi kylässä ja esitti toiveen, että kirjoittaisin jotain Jussi Halla-ahon valinnasta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Noh, kirjoitetaan sitten siitä, mutta ei mennä siihen ihan vielä. Tämä aihehan on aika tylsä, koska koko juttu meni oikeastaan ainoalla mahdollisella tavalla. Valituksi tuli ehdoton ennakkosuosikki; muut puolueet ilmoittivat saman tien, että me ei leikitä Jussin kaa; ja Soinikin totesi saaneensa jo Persuista irti kaiken saatavissa olevan henkilökohtaisen hyödyn ja että on aika jatkaa matkaa. Yllättävää oli lähinnä vain se, että Soini sai suostuteltua mukaansa niinkin paljon jopa Halla-ahon lähipiiriläisiä.

Mielenkiintoisempi aihe on, että eiväthän Persut olleet ainoa puolue, joka puheenjohtajaansa vaihtoi, vaan sama kävi myös Vihreissä. Siellä valituksi tuli Touko Aalto huolimatta siitä, että monet vihreät olivat etukäteen ilmoittaneet pettämättömällä vihreällä logiikalla, että koska sukupuolella ei saa olla merkitystä puheenjohtajan valinnassa, pitäisi äänestää nimenomaan naista sen varmistamiseksi, että valituksi tulee nainen naiseudestaan huolimatta.

Touko on oikein hyvä valinta Vihreille. En tietenkään tarkoita sitä absoluuttisesti tarkasteltuna - olin artikkelin testin mukaan vain 18,5 %:sesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä - vaan Vihreiden omalla mittapuulla, ja parasta Toukossa onkin, että hän ei ole Emma Kari. Emman muistamme siitä, kun hän talvella kävi karkoituspäätöstä vastustavien turvapaikanhakijoiden leirissä ja kertoi löytävänsä sieltä naisia ja lapsia, vaikka kameraan ei sattunutkaan tallentumaan muita kuin karvaisia äijänköriläitä.

Reiluuden nimissä on toki todettava, että Emmalle irvailu tästä aiheesta on ollut vähän liian ankaraa. Tuohan on ihan ymmärrettävä virhe, joka olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Meinaan vain, että jos tyyppien toimintametodi on "me ei aleta, ellei vaatimuksiimme suostuta", en minäkään välttämättä heti tunnistaisi heitä aikuisiksi miehiksi.

Mutta joo, Halla-ahokin kirjoitti jo yli kymmenen vuotta sitten vihreistä, että he ovat joko tyhmiä tai epärehellisiä. Heidän mielipiteensä ovat toisistaan irrallisina ihan hyväksyttäviä, mutta yhdistettyinä ne muodostavat niin ristiriitaisia ja epäloogisia kokonaisuuksia, ettei heitä kerta kaikkiaan voi ottaa vakavasti. Hän antoi pari esimerkkiä, jotka jätän toistamatta tässä, ja huomasin, että onhan niitä vuosien varrella tullut lisääkin.


Esimerkiksi se, että Emma Kari ja ex-pj Ville Niinistö ovat aktiivisesti olleet vastustamassa Rautatientorin mielenosoittajien karkoitusta. On sinänsä ihan hyväksyttävä mielipide, että turvapaikan myöntämisen kriteerit ovat liian tiukat, ja ymmärrän jopa senkin, jos jonkun mielestä turvapaikka pitäisi antaa automaattisesti jokaiselle sitä pyytävälle. Ei siinä mitään.

Kriteerit nyt kuitenkin ovat mitä ovat, ja Rautatientorin mielenosoittajat ovat järjestään porukkaa, joiden tapaus on käsitelty useaan otteeseen eri tasoilla ja hylsy on napsahtanut joka ikinen kerta. Valtio on siis vakaasti sitä mieltä, että kyseiset tyypit eivät turvapaikkaa tarvitse, ja ainoa todiste tarpeesta on hakijoiden oma sana. Jos siis heille myönnettäisiin turvapaikka, käytännössä sitä ei voitaisi enää evätä keltään muultakaan, koska totta kai jokainen turvapaikanhakija ilmoittaa tarvitsevansa turvapaikan, ja hakijan oma sana jouduttaisiin katsomaan painavammaksi todisteeksi kuin mikään viranomaisten tutkimus.

Emma ja Ville ovat siis loogisesti sitä mieltä, että ainuttakaan turvapaikanhakijaa ei saa palauttaa. He kuitenkin vastustavat vain karkoituksia, eivätkä kallista, raskasta ja aikaavievää hakuprosessia. Toisin sanoen he ovat sitä mieltä, että on hyvä idea istuttaa hakijoita puolitoista vuotta tyhjän pantteina vastaanottokeskuksissa ja maksaa siitä riemusta miljarditolkulla rahaa, joka muuten tulisi käytettyä kaikenlaiseen humpuukiin, kuten vaikka koulutukseen tai terveydenhuoltoon.

He ovat myös sitä mieltä, että hakemuksiin saa antaa kielteisiä päätöksiä, joista saa sitten tehdä valituksia, joihin niihinkin saa antaa kielteisiä päätöksiä. Ainoa asia, mitä he vastustavat, on kielteisten päätösten toimeenpano.

Eikö olisi sekä turvapaikanhakijoiden että veronmaksajien kannalta järkevämpää vastustaa koko turvapaikanhakuprosessia ja vaatia, että turvapaikka annetaan automaattisesti kaikille, jos kerran lopputulos olisi joka tapauksessa sama?

Loogisesti orientoitunut tarkkailija saattaisi kehittää salaliittoteorian, jonka mukaan vihreät itsekin ymmärtävät, ettei Suomen talous kestäisi sitä tulijavirtaa, jonka heidän ajamansa politiikka aiheuttaisi, ja siksi he räksyttävätkin vain räksyttämisen ilosta siinä uskossa ja toivossa, ettei heitä kuitenkaan oteta vakavasti.

Itse en usko tuohon. Minulle on tullut Vihreistä kuva puolueena, jossa aina joku saa jonkin hyvänkuuloisen idean, ja kaikki muut innostuvat heti, että "joo, tuota me ruvetaan ajamaan!", eikä kukaan pysähdy hetkeksikään miettimään, miten uudet ideat sopivat yhteen toistensa, Vihreiden aiempien linjausten, tai yhtään minkään muunkaan kanssa.


Asiaan. Halla-ahostahan minun piti kirjoittaa, eikä vain jäädä haukkumaan Vihreitä. Eipä tässä juuri ole mitään, mitä ei olisi jo muualla sanottu moneen kertaan. Soini käytti Perussuomalaisia hyväkseen edetäkseen urallaan, eikä siksi riskeerannut ministerikelpoisuuttaan ajamalla niitä asioita, joiden takia Persuja ylipäätään äänestettiin. Asian kääntöpuolena Persujen kannatus romahti, koska meillä oli jo riittävästi isohkoja konsensuspuolueita, eikä neljännelle samanlaiselle enää riittänyt kysyntää eikä markkinaosuutta.

Koska puoluekentän ideologian kulmakivenä ei ollut Soinin henkilökohtaisen uran edistäminen, kenttä äänesti valtaan miehen, jolta tohtii odottaa muutakin. Asia tuskin tuli yllätyksenä kenellekään, edes Soinille. No, Hesarin toimittajille ehkä.

Toimittajathan ovat viime aikoina ruvenneet jopa pitämään Soinista ja hänen hovistaan. Toimittajathan eivät halua, että Persut muuttuisivat sopuisammaksi ja sävyisämmäksi yhteistyö- ja vastuunkantopuolueeksi, vaan että se kuihtuisi ja katoaisi kokonaan pois häiritsemästä hyvää systeemiä. Viime aikoina Soini on tässä tavoitteessa parhaansa mukaan auttanut. Halla-ahon valinnan myötä heille tuli mieleen, ettei niin taida käydäkään, ja vanha "pimeyden aikakausi"-retoriikka palasi journalismiin.

Erinomaisen esimerkin saamme tästä artikkelista, joka pisti silmääni heti jo kauniin otsikkokukkasensa ansiosta: Halla-aho pakotti Sipilän ja Orpon heittämään perussuomalaiset hallituksesta – Halla-aholle sopivat kaikki hallituskumppaneiden vaatimukset.

On se vaan liukas ryökäle. Että kehtaakin suostua kaikkiin vaatimuksiin. Ihan kiusallaan sen teki, että hänet olisi pakko heittää ulos koulukiusaustyylisesti, eikä millään asiaperusteella. Ja olisihan se nyt pitänyt itsekin tajuta, ettei järkiperäisellä maahanmuuttokriittisyydellä ole mitään sijaa nykyeurooppalaisessa päätöksenteossa, ja vetäytyä ihan itse vähintään oppositioon tai mieluumin kokonaan pois politiikasta, julkisuudesta ja kaikesta interaktiosta muiden ihmisten kanssa.
Kyse on nimenomaan heittämisestä, sillä perussuomalaiset pakottivat hallituskumppanit siihen. Itse he eivät suostuneet lähtemään.
Halla-aho teki kaikkensa, että perussuomalaiset saisivat marttyyrin viitan.
Ja sitten vielä vaati, että hallitusohjelmaa noudatettaisiin, jolloin kävi ikävästi ilmi, ettei esim. Soinin kanssa sovittuja maahanmuuttolinjauksia ollut ollut tarkoituskaan toteuttaa, vaan ne oltiin vain nimellisesti kirjoitettu ylös ihan vaan persuäänestäjien hiljentämiseksi.
”Pääministeri ilmoitti hetki sitten, että maahanmuuttoa koskevien kirjausten nykyistä tarkempi noudattaminen ei ole mahdollista, ja ettei edellytyksiä hallitusyhteistyön jatkumiselle ole.”


Että sellaista. Mitenkäs tästä eteenpäin? Soinin tukijoukot ovat perustamassa uutta puoluetta. Uuden "Sininen tulevaisuus"-puolueen pääteesit ovat:

1. Aurinkokuningas Soinin totteleminen,
2. Aurinkokuningas Soinin poliittisen uran edistäminen,
3. Demokraattisen prosessin määrittäminen "vallankaappaukseksi",
4. Perussuomalaisille tärkeisiin teemoihin suhtautuminen "nollatoleranssilla",
5. Hallituksessa istuinten lämmittäminen Keskustan ja Kokoomuksen armosta ja ehdoilla.

Tämä kun yhdistetään siihen, että vaaleissa he voivat vokotella äänestäjiä käytännössä pelkästään Perussuomalaisten vanhasta äänestäjäkunnasta, en ennusta puolueelle kovinkaan pitkää tai loistokasta tulevaisuutta. Vastaavasti Persuista saattaa tämän myötä tulla taas ihan varteenotettava vaihtoehto.

Ainakin minulle Halla-aho sopii, koska tämän artikkelin testin mukaan olen hänen kanssaan asioista 83,3 %:sesti samaa mieltä. Kun nyt puolueidensa johdossa ovat Jussi Halla-aho ja Touko Aalto, olen heidän kanssaan yhteensä jopa 101,8 %:sesti samaa mieltä, ainakin näin vihreällä matematiikalla. Ei ollenkaan paha.

Lopuksi toivotan lukijoilleni hyvää ja turvallista juhannusta. Sen kunniaksi laitan soimaan perinteistä juhannusmusiikkia:


tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kaikenvärisestä roskaväestä

Tehän tiedätte, mitä roskaväki on. Ihmisiä, jotka elävät pääsääntöisesti sosiaalituilla jo monennessa sukupolvessa ja ilmoittavat koulutustaustakseen elämän koulun. He ovat jatkuvasti pienessä kaljapörinässä, ratkovat ongelmiaan mielellään väkivallalla ja viihdyttävät itseään ilkivallalla ja muulla pikkurötöstelyllä. Lapsia he tekevät enemmän kuin viitsivät kasvattaa, koska avaruudellinen hahmotuskyky ei riitä sen oivaltamiseen, miten kondomi laitetaan päälle, ja lapsilleen he antavat nimiä, joiden kirjoitusasu poikkeaa normaalista.

He eivät tietenkään itse pidä itseään roskaväkenä, vaan tuntevat ylpeyttä viiteryhmästään, koska aika kova jätkä pitää olla, että pystyy istuskelemaan veronmaksajien kustantamassa yksiössä jossain Vantaan lähiössä, josta ei edes pääse suoraan junalla Helsinkiin, vaan pitää ensin mennä linja-autolla naapurikaupunginosaan junapysäkille. Joku espoolainen ei kestäisi päivääkään, niin. Ja koska he tuntevat ylpeyttä viiteryhmästä, jossa ei paljoa ylpeiltävää ole, he myös tuntevat vihaa ja katkeruutta muita ryhmiä kohtaan, joita he syyttävät ongelmistaan.

Tehän tiedätte, mitä valkoinen roskaväki on. Se on sama kuin edellämainittu, kunhan vain kiinnitetään huomio heidän ihonväriinsä. Suomen kontekstissahan tuossa ei ole mitään järkeä, kun käytännössä kaikki muutkin ovat valkoisia, mutta koska kaikki amerikkalainen tapaa olla muotia, ollaan tämäkin termi lainattu sellaisenaan Amerikasta miettimättä sen kummemmin mitään niin arkipäiväisiä kuin järkevyys. Suomessa kyseistä termiä on viljellyt kuuluvimmin Jari Tervo, mutta alkaa se vähitellen vakiintua normaaliin kielenkäyttöön muuallakin ja varsinkin antifasistisissa ja muuten vaan rasismia vastustavissa piireissä.


Tietysti antifasistit haluavat kiinnittää huomiota roskaväen valkoisuuteen osoittaakseen, etteivät valkoisetkaan mitään varsinaisia nietzscheläisiä übermenschejä ole, mutta eiväthän he tätäkään asiaa ole loppuun asti miettineet. Meinaan vain, että "valkoinen roskaväki" on itse asiassa rasistisin termi, jonka tiedän. Enkä nyt tarkoita, että tässä etuoikeutettu valkoinen sortaja rutisee, kun kerrankin joutuu itse maistamaan omaa lääkettään, vaan termi on rasistinen nimenomaan muita kuin valkoisia kohtaan.

Katsotaanpas tuota roskaväen määritelmää uudestaan. Huomaamme, että roskaväki käyttäytyy kuten rasistiset stereotypiat väittävät etnisten vähemmistöjen käyttäytyvän. Lisäksi voidaan pitää itsestäänselvyytenä, että kaikenvärisistä löytyy sekä roskaväkeä että asiallista porukkaa. Siitä huolimatta en ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan esim. "mustasta roskaväestä", vaan ainoastaan valkoiset voidaan erikseen määritellä roskaväeksi.

Blogistikollegani Yrjöperskeleen mukaan toinen blogistikollegani Jaska Brown on joskus esittänyt tällaisen erittäin tarkan huomautuksen:
Jos jokin termi tarvitsee lisämääreen, kyseessä on poikkeus. Ei ole olemassa esimerkiksi ”kiduskalaa”, koska kaikilla kaloilla oletusarvoisesti on kidukset. Sen sijaan on olemassa ”keuhkokala”, koska kala jolla on keuhkot, on poikkeus ja poikkeavaa ominaisuutta on korostettava.

Mitä voidaan siis päätellä siitä, että meillä on olemassa sanat ”oikeistopopulisti” ja ”vasemmistointellektuelli”, mutta ei sanoja ”oikeistointellektuelli” ja ”vasemmistopopulisti”?
(En löytänyt alkuperäistä postausta, vaikka kävin Jaskan koko blogin kirjoitukset läpi. Ehkä se on jossain kommenteissa.)

Mitäs tuosta ylläolevasta seuraa nyt puheenaolevassa kontekstissa? Kaksi asiaa:

1. Jos on olemassa erikseen roskaväkeä ja valkoista roskaväkeä, perusoletus on, että roskaväki on yleensä muunväristä kuin valkoista.

2. Jos on olemassa erikseen valkoisia ja valkoista roskaväkeä, perusoletus on, että valkoiset eivät yleensä ole roskaväkeä. Jos tällainen jaottelu on katsottu tarpeelliseksi tehdä valkoisten kohdalla, mutta kuitenkaan ei olla eritelty muunvärisiä ja muunväristä roskaväkeä, tästä loogisesti seuraa oletus, että muunväriset ovat roskaväkeä, kunnes toisin mainitaan.


Väännetään vielä rautalangasta: Jos puhut "valkoisesta roskaväestä", annat samalla ymmärtää, että muunväriset ovat roskaväkeä lähtökohtaisesti. Samalla myönnät aiemmin mainitut rasistiset stereotypiat tosiksi toteamalla, että valkoisilta voi vaatia jotain, mitä muunvärisiltä ei ole kohtuullista odottaa.

Ei ehkä ihan se tavoiteltu tavoite. Jos välttämättä haluaa yhdistää rasisminvastaisuuden ja joidenkin ihmisryhmien parjaamisen, kannattaisi puhua ihan vain roskaväestä.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Espanjalaisissa häissä

No niin tosiaan, piipahdin pikaisesti Espanjassa. Serkkutyttö meni sikäläisen pojan kanssa naimisiin, joten menimme Sevillaan lähes koko suvun voimin juhlimaan.

On se jännä maa. Sevilla varsinkin on jännä kaupunki. Monissa eurooppalaisissa kaupungeissahan on se keskiaikainen ns. vanha kaupunki, joka ei yleensä ole halkaisijaltaan kuin ehkä kilometrin kokoinen. Sevillassa kuitenkin on (muistaakseni) Euroopan suurin sellainen, mikä on turistienkin hyvä ottaa huomioon.

Yleensä olen hyvä suunnistamaan vieraissa paikoissa. Muistan senkin, kun 19-vuotiaana nulikkana muutin Helsinkiin, ja päätin huvikseni käydä tutustumassa Akateemisen Kirjakaupan tarjontaan. Menin linja-autolla Kamppiin ja lähdin kävelemään. Siinä vaiheessa tajusin, että olin ensimmäistä kertaa Helsingin keskustassa, minkä lisäksi minulla ei ollut aavistustakaan, missä ko. kauppa sijaitsee. Totesin, että tärkeintä on vain, ettei minua epäillä turistiksi, joten lähdin vain päättäväisin askelin sattumanvaraiseen suuntaan. Lopputulos oli, että löysin kohteeseeni pitkin reittiä, joka myöhemmässä tarkastelussa paljastui lyhimmäksi mahdolliseksi.

Olen tuosta joskus tainnut kertoakin. Mutta joo, Sevilla ei kuitenkaan ole kuten muut kaupungit. Kadut ovat jotenkin oudosti kaarevia, eivätkä ne ole järkevissä kulmissa toisiinsa nähden. Virallinen selitys on, että näin saadaan katutaso pysymään koko päivän ajan varjossa ja siten viileänä, mutta siitä seuraa myös, että suuntavaisto ei toimi mitenkään. Vasta reissun loppupuolella aloin hahmottaa edes suurin piirtein, missä mikäkin on.


Ravintolakulttuuria on pakko kehua. Näillä on sellainen keksintö kuin "tapas", joka tarkoittaa lähinnä välipalaa. Ravintoloissa useimpia ruokalajeja saa kolmessa koossa: tapas, puolikas annos ja kokonainen annos. Tapaksen voi nauttia välipalaksi, tai jos on kunnon nälkä, voi ottaa vaikka kolme eri tapasta. Puolikas annos on yhden ihmisen ateria, ja kokonaisesta riittää syötävää useammalle. Yleinen käytäntö on, että seurue tilaa ison läjän erilaisia tapaksia ja sitten napsivat niitä toistensa lautasilta.

Kun on ravintolassa ulkomailla, täytyy tilata jotain, jonka sisällöstä ei ole pienintäkään aavistusta. Kauan siinä meni, mutta sain lopulta seurueeni taivuteltua suostumaan, että tilataan "iberialaisen kyyneleitä". Tyynnyttelin heidän huoliaan muistuttamalla, että ei ravintola ottaisi listalleen mitään syömäkelvotonta, ja jos ottaisikin, ainakin se olisi paljon kalliimpaa. Lopputulos oli sitten tällainen lautanen:


Ilmeisesti friteerattua sikaa. Oikein hyvää. Muutkin olivat tyytyväisiä. Muita herkkuja:

Sianposkea ja sieniä tapaskoossa.

Sianlihaa viskikastikkeessa, puolikas annos.

Kinder-kakku.

Joo, Allah ei paljoa akbar Espanjassa, vaan sikaa syödään hyvillä mielin. Sevillan alue on myös viimeisiä paikkoja, joissa harrastetaan kunnon vanhan ajan härkätaisteluita. Erään ravintolan seinällä oli hieno kokoelma taisteluissa kuolleiden härkien päitä:


Tutkin sitten, paljonko tuollainen maksaisi, jos toisin sellaisen olohuoneen seinää koristamaan. Ruokapöydän yllä on tyhjä kohta, jota varten emäntä hankki taulun kehykset heti muuton jälkeen, mutta joka on vielä neljän vuoden jälkeenkin täyttämättä ja ripustamatta. Hinnat pyörivät tonnin molemmilla puolilla, halvimmillaan saisi jopa alle viidellä sadalla. Tästä kaikesta huolimatta hankintalupaa ei tullut.

Ei naisia voi ymmärtää.

Ei tullut kuitenkaan käytyä härkätaistelussa, koska liput ovat parin sadan euron luokkaa. Jalkapallo-otteluun osa suvusta kyllä meni, kun paikallinen Betis (tjsp) pelasi Atletico Madridia vastaan. Sinnekin liput olivat melkein satasen, joten väliin jäi.

Sitten juomakulttuurista. Väitetään, että suomalaiset juovat paljon alkoholia. Paskapuhetta. Suomalaiset juovat lähinnä vain viikonloppuisin, kun taas espanjalaiset kittaavat kaljaa aamusta iltaan. Kahviloissa on näppärää kietaista pikkuinen kalja ohimennen, koska kaljaa myydään kahden desin pulloissa ihan vain sitä varten, että sillä saa sammutettua nopean pikkujanon. Tuossa ilmanalassa pitääkin nesteyttää jatkuvasti.

Kahden desin kalja.

Kaljaa saa kyllä isommissakin astioissa, jos välttämättä haluaa, mutta paikallinen erikoisuus on se, että kaksi pientä kaljapulloa tulee usein yhteensä paljon halvemmaksi kuin yksi iso pullo, vaikka sisältöä olisi saman verran.

Toinen kulttuurishokki tuli eräässä fiinimmässä cocktailbaarissa, kun yritin tilata tuplaviskin. Aikani selitettyäni sain baarimikon hämärästi ymmärtämään, että taidan haluta suuremman annoksen kuin normaalisti, jolloin hän alkoi kaataa lasiin hitaasti ja käski minun sanoa kun riittää. Hinta oli silti sama 6 € kuin normaaliannoksellakin. Itse asiassa kaikki juomat kyseisessä paikassa maksoivat saman 6 €, täysin riippumatta siitä, kuinka paljon viinaa tai muita ainesosia juomaan meni. Ja tuo tosiaan oli hieno ja kalliimmanpuoleinen paikka.

Kävimme sitten viinakaupassakin. Tai ei varsinaisessa viinakaupassa, mutta paikallisen marketin viinaosastolla. Erilaisia viinejä oli parikymmentä hyllymetriä, ja halvin pullo maksoi 1,57 €.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee, pakkohan alkoholin on olla halpaa. Eihän paikallisilla muuten olisi varaa ryypätä, kun kaikki rahat ovat jo menneet jalkapallolippuihin.

Peruspolttoainetta myydään puolentoista litran pulloissa, litrahinta kympin tuntumassa.

Ostin sitten tällaisen pullon 34 €:lla, lähinnä koska sen mukana tuli pari kaunista viskilasia:


Minullahan ei ennestään ole ollut viskilaseja, joten olen joutunut käyttämään itse tekemääni lasia:


2000-luvun alussa, kun kokispullot olivat vielä kovaa muovia eivätkä sellaista lötköä kuin nykyään, valmistin viskilasin sahaamalla puolen litran kolapullosta pohjan pois. Oikein hyvin toimii edelleen. Emäntä kovasti haluaisi heittää tuon menemään, kun nyt kerran on ihan oikeitakin laseja, mutta enhän minä sellaiseen suostu. Tuolla on tunnearvoa. Glenmorangie-lasit ovat vieraita varten.

Lopuksi vielä on mainittava paikallinen limuviina, sangrian kaltainen tinto de verano, joka täällä tehdään sekoittamalla kolme osaa viiniä yhteen osaan spriteä. Ihan hyvää.

Tuosta tuplajutusta tuli vielä mieleen paikallisten kielitaito. Ne eivät osaa englantia. Ei kukaan, ei yhtään. Kyllähän se tiedettiin, että mitä isompi ja vanhempi eurooppalainen maa on kyseessä, sitä vähemmän niitä kiinnostaa opetella englantia, mutta yllätti silti näin täydellinen ummikkous jopa sellaisten tyyppien kohdalla, jotka ovat asiakaspalveluammatissa ja varmasti kohtaavat turisteja päivittäin.

Joka maassa on omanlaisensa suhtautuminen vieraskielisiin. Italiassakaan ei osata englantia, mutta siellä parhaan mukaan yritetään, tai haetaan paikalle joku, joka osaa. Ranskassakaan ei osata englantia, ja joskus reaktio saattaa olla töykeä, mutta pääsääntöisesti silti hyväksytään se tosiasia, että ihmiset saattavat joskus matkustella maihin, joiden kieltä eivät osaa.

Espanjalaisten kalloihin taas ei lainkaan mahdu sellainen konsepti, että joku ei muka osaisi espanjaa. Eivät he siitä pahastu tai mitään, mutta eivät vain osaa käsitellä tilannetta. Keskustelu noudattaa yleensä seuraavaa kaavaa:

Espanjalainen: *käsittämätön ryöpsähdys espanjaa*
Minä: Sorry, I don't speak Spanish. Do you speak English?
Espanjalainen: OK.
Minä: How much does this cost?
Espanjalainen: *käsittämätön ryöpsähdys espanjaa*

Onneksi sisko oli viikon verran opiskellut espanjaa jostain kännykkäsovelluksesta, joten hän osasi sujuvasti keskustella paikallisten kanssa ja toimia tulkkinamme.

Ei mutta osaavathan nämä monia kieliä. Kun kävin pankkiautomaatilla, se tarjosi jopa kuusi kielivaihtoehtoa. Espanjan ja englannin lisäksi oli myös galego, euskara, katalaani ja oliko vielä valencia. Piti oikein ottaa pari askelta taaksepäin ja tarkistaa pankin julkisivusta, että olihan kyseessä varmasti Banco de España, eikä Banco de Star Trek ñörda.

Sevillassa on muuten maailman suurin goottilaistyylinen katedraali. Tekstin ensimmäinen kuva on otettu sen kellotornista. Tornin huipulle ei mene portaita, vaan kierreramppi, koska aikoinaan munkit eivät jaksaneet kiivetä omin jaloin aina tasatunnein kelloja soittamaan, vaan ratsastivat sinne hevosella.

Näkymä sisältä. On siellä kävijöillä kasvunvaraa.

Keskiajalla katedraaleissa käytettiin pekkaniskoja lähemmäs Jumalaa pääsemiseen.
Eräänä päivänä, kun olimme lounaalla, kuului jostain kaukaa sellainen jysähdys, että ensin luulin, että ehkä Allah sittenkin vähän akbar, mutta kun ei kuulunut hälytysajoneuvoja eikä yleistä paniikkia, jatkoin syömistä. Hetkeä myöhemmin jysähti uudestaan, nyt vähän lähempänä. Ja uudestaan. Vähän ajan kuluttua katu ja viereinen tori täyttyi ihmisistä, jotka pällistelivät tällaista hitaasti etenevää viritelmää:


Varmaan neitsyt Maria tai jotain. Pauke tuli perässä marssivasta rumpalikomppaniasta. Kuulemma pääsiäisenä Sevillassa on aivan mahdotonta liikkua ulkona, kun useat tuollaiset kulkueet täyttävät kadut ja hurmoshenkiset uskovaiset törmäilevät toisiinsa.

Paikallista jumalanpalvelusta ei harmikseni päästy näkemään. Häissä sitten vähän uskonnollista meininkiä oli. Alttari näytti tältä:


Hieno ulkoilmapaikka, jonka viidakkomaisuutta korosti mukavasti Jurassic Parkin tunnussäveltä soittava jousitrio. Tarjoilijat kantoivat jatkuvasti pientä suolapalaa ja juotavaa, että varsinaisen aterian koittaessa ei viimeistä ruokalajia enää edes jaksanut.


Yhden tarjoilijan toimenkuvaksi oli määrätty pelkästään veistää siivuja kuivatusta kinkusta. Kinkku oli siasta, jota oli ruokittu pelkillä tammenterhoilla, ja sellaiset erikoiskinkut ovatkin niin harvinaisia ja arvokkaita, ettei niitä saa edes ostettua mistään, vaan tuo oltiin saatu lahjaksi jostain.

Ruokaa ja juomaa riitti, niitä kantamaan oli palkattu arviolta kymmeniä tarjoilijoita. Juhlan budjetti olikin kuulemma 30 000 €. Pääsi serkku vähän hienompaan sukuun.

Vielä pari hajahuomiota. Paikallinen liikennekulttuuri on suomalaisen silmään aika kaoottista, joskin on sitä pahempaakin tullut nähtyä. Taskuparkkeerauksen kanssa paikalliset eivät jaksa nysvätä, vaan toteavat puskurien olevan sitä varten, että niillä voi näppärästi työntää liian lähellä olevan auton vähän kauemmas. Niinpä useimmissa autoissa on enemmän tai vähemmän naarmuja ja lommoja. Sentään suojateitä paikalliset kunnioittavat, eivätkä parkkeeraa niiden päälle. Esimerkiksi tämäkin tyylikäs suoritus:


Luulen, että turistien itsemurhat ovat yleinen ongelma Sevillassa. Ainakin niin päättelin siitä, että joka paikassa kaivonkansista ja liikenteenestäjistä lähtien on tällainen logo:


Hirttosilmukka ja teksti "no do".

Laitetaanpa loppuun pieni arvaustehtävä. Lentokone teki välilaskun Müncheniin. Sanokaapas, mistä tietää olevansa Saksassa?

No kun menee miesten vessaan, ja siellä on seinällä tällainen automaatti:



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Uuden polven lastenlauluja

Olen havainnut erään epäkohdan nykyajassa. Ennen vanhaanhan kun ihmiset eivät muuttaneet muille paikkakunnille, lapsia tehtiin enemmän ja muutenkin suvut olivat suurempia ja tiiviimmin yhdessä, myös pieniä lapsia pörräsi ympärillä koko ajan. Niille laulettiin ja loruiltiin koko ajan, jolloin myös ne, joilla ei henkilökohtaisesti lapsia ollut, altistuivat lauluille,leikeille ja muulle sellaiselle, joita tässä kutsun kokonaisuutena pikkulapsikulttuuriksi. Kun nuoret saivat seurata sitä sivusta aikuisuuteen asti, asia oli hyvässä muistissa sitten, kun he itse saivat jälkikasvua. Samalla vanhat kansanperinteet pysyivät voimissaan.

Nykyään on toisin. Suurin osa kokemuksistani pikkulapsikulttuurista on ajalta, jolloin olin itse pikkulapsi, eikä se siis ole kovin tuoreessa muistissa. Kun asia tuli ajankohtaiseksi, tajusin, etten muistanut mitään tuutu- tai lastenlauluja kuin pätkittäin. Eikä muistanut emäntäkään. Emäntä ratkaisi ongelman kaivelemalla Youtubesta videoilla ryyditettyjä ammattilaulajien esittämiä versioita vanhoista lastenlauluista, mutta yöllä, kun virikkeitä pitäisi vähentää ja kämppää pimentää, tuo ratkaisu ei toimi. Pitäisi osata itse.

Eräs työkaveri kertoi ratkaisseensa ongelman laulamalla vauvalleen hempeällä äänellä Petri Nygårdin sanoituksia. Eihän senikäinen sanoja tajua, joten pääasia on, että ääni on unettava.

Niinpä minäkin sitten rupesin lauleskelemaan sellaisia lauluja, joita osaan. En sentään mitään Nygårdia, vaan yritän valikoida lauluni sen mukaan, että ne kuuluukin laulaa tasaisella ja rauhallisella äänellä, eikä tarvitse mitään suuria kieuntaskaaloja, vaan äänenvoimakkuudeksi riittää, että saa rintakehän mukavasti värisemään.

Ensin tällainen klassikko:


Pidän lauluista, joissa kerrotaan tarinaa, koska sellaisten sanat on suhteellisen helppo muistaa. Liikaa pituuttakaan niillä ei olisi hyvä olla. Niinpä tietysti vähän Johnny Cashia:



Erityisesti mieltäni lämmittävät tarinat, joissa öykkäri saa selkäänsä, ja sellaisissa on Jim Croce kunnostautunut parillakin kappaleella:



Sitten pari sellaista, jotka ovat olleet suosikkejani niin kauan kuin muistan, eli jotka voitaisiinkin luokitella lastenlauluiksi:



Tuo CCR:n kappale toki on käsittääkseni lastenlauluksi tarkoitettukin. Sitten vähän lisää suomalaista:


Noin, onhan tuossa jo lista. Jos ei lapsi tuon aikana nukahda, ei se sitten ole ihan heti nukahtamassakaan, eli uusi yritys parin tunnin päästä. Tuli aika vähäsisältöinen kirjoitus, koska olen muutaman tunnin päästä lähdössä reissuun, ja halusin nyt edes jotain rykäistä teille tänne siksi ajaksi. Laitetaan loppuun vielä pari kappaletta, joiden opettelu, tai paremminkin muistiinpalautus, on minulta vielä kesken:



Kauankohan siitä oikein onkaan, kun viimeksi olen tehnyt musiikkipostauksen? No, ehkä tällä taas pärjää vähän aikaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kulttuurista, teknologiasta ja Japanista

Lapsi alkaa pikkuhiljaa olla siinä iässä, että sen kanssa uskaltaa lähteä kylille jo tunnin tai parinkin kestoisille reissuille ilman merkittävää pelkoa, että reissu pitää lopettaa kesken lohduttomien huutoprotestien takia.

Kävimme sitten taannoin pitkästä aikaa paikallisessa sushibuffetissa. Sushi on suurta herkkuani, mutta sitä ei suositella raskaana oleville tai imettäville, koska sen sisältämät myrkyt tappavat lapsen, äidin sekä esivanhemmat seitsemänteen polveen. Raskaana ollessaan pitää syödä paljon ja monipuolisesti, kunhan muistaa, että kaikki ruoka-aineet ovat kiellettyjä. Mutta joo, jos emäntä ei saa syödä sushia, en kuulemma saa minäkään, koska se on hänenkin suurta herkkuaan.

Tuli käynnistämme mieleen edellinen kerta, kun siellä kävimme joskus viime vuonna. Silloin opin tärkeän elämäntaidon, jonka saman tien jaoin kavereillekin. Kävi nimittäin ilmi, että jos syö 32 sushipalaa, ei kannata ottaa ruokajuomaksi kaliaa. Se turvottaa ikävästi ja aiheuttaa epämukavan olon. Lähetin heille samalla kuvan lautasestani, jolla lepäsi haarukka suuren sushikasan päällä.

Eräs kaveri huomasi kommentoida haarukkaa. Sellainenhan ei käy päinsä, vaan sushia kuuluu syödä puikoilla. Sushi ja puikot kuuluvat yhteen, koska ovat samaa kulttuuria.

Huoh. Ei. Sushi voidaan kyllä määritellä kulttuuri-ilmentymäksi, mutta syömäpuikot ovat vain primitiivistä ja vanhentunutta tekniikkaa.

Mitä järkeä on kuluttaa aikaa ja roiskia riisiä lattialle opetellessaan tasapainottamaan tikkuja sormiensa välissä ja puristamaan niitä juuri oikealla voimalla, että onnistuu ohjaamaan valmiiksi suupalaksi rakennetun (koska eihän puikoilla voi leikatakaan) rullan suuhunsa, kun olisi niin paljon tehokkaampaa vain tökätä metallipiikit rullasta läpi ja lapioida menemään?

Tuli tässä mieleen vertaus... Ai hitto, viimeksihän lupasin, ettei enää vähään aikaan sotajuttuja. No, kerta kiellon päälle. Pari tekstiä sitten listasin hyviä sotaelokuvia. Jäi silloin mainitsematta ainakin jossain määrin tositapahtumiin perustuva The Last Samurai, jota on laajalti haukuttu muun muassa siksi, koska se joidenkin mielestä antaa nimensä kautta ymmärtää, että Japanin viimeinen samurai olisi ollut Tom Cruisen esittämä valkonaamainen jenkki. On se minun mielestäni silti ihan katsomisen arvoinen elokuva.

Elokuva kertoo siitä, kun 1860-luvulla Japanin keisari totesi, että ikiaikainen feodaalijärjestelmä ja muu menneeseen käpertyminen on tuhon tie, ja rupesi modernisoimaan maataan kovalla kädellä. Vanha kastijärjestelmä sai mennä, ja tilalle tuli länsimainen koulutus, hallinto, pankkijärjestelmä jne. Rautatiet levisivät, ulkomaankauppa kukoisti, ja armeija vaihtoi katanat kivääreihin. Muutos pisti alulle Japanin nopean nousun takapajulasta merkittäväksi suurvallaksi.

Osa vanhoista feodaaliherroista liittyi keisarin puolelle huolimatta siitä, että he menettivät muutoksessa arvonsa ja valtansa, koska uskoivat muutoksen hyvyyteen ja tarpeellisuuteen. Osa taas oli vahvasti sitä mieltä, että mitään ulkomaista hapatusta ei tarvita pilaamaan vanhoja hyväksi havaittuja perinteitä. Seurasi sekava sisällissota, kun keisari joutui kiertelemään ympäri maata näyttämässä samuraille kantapään kautta, miten homma toimii.

Voinhan minäkin havainnollistaa asian teille. Total War: Shogun 2:n lisäosa Fall of the Samurai sijoittuu kyseiseen sotaan. Pistinpä huvikseni pystyyn taistelun, jossa keisarilliset kiväärimiehet puolustautuvat shogunaatin miekkamiehiä vastaan.

Alussa minulla on joukkoja 1698 miestä ja vihollisella 3495, eli vähän päälle tuplaten. Onneksi apuharvennus alkaa jo kaukaa tykistöllä.
Gatling-konekiväärit liittyvät kuoroon vihollisrivistön ollessa sopivasti muniaan myöten jäätymispisteisessä vedessä.
Kun miekkakomppania vihdoin pääsee kuiville, se on harventunut jo kolmasosaan kooltaan.
Muutama harva onnistuu pääsemään hengissä kiväärien kantomatkan päähän, jolloin kiväärimiesten yhteislaukaus tuhoaa komppanian rippeet ja säikyttää muutamat onnekkaat eloonjääneet pakoon.
Kun keskeltä ei päässyt läpi, vihollinen yrittää pihtiliikettä sivuilta.
Vihollisen kenraali yrittää henkivartio-osastonsa kanssa urheaa ratsuväkirynnäkköä...
...joka pysäytetäänkin muutamassa sekunnissa.
Vihollinen kokoaa voimansa vielä yhteen epätoivoiseen rynnäkköön joka suunnasta yhtaikaa.
Pakoon ei kannata juosta, siinä vain kuolee väsyneenä.
Kun savu on hälvennyt, päästään laskemaan ruumiita. Menetin yhteensä 36 miestä, joista vihollisen tappamina 7. Loput 29 kuolivat lähinnä siihen, että tohelot soltut ampuivat toisiaan selkään. Vihollinen menetti kaatuneina kaikkiaan 1952 miestä.

Tämä antanee hyvän käsityksen, mitä siitä seuraa, kun lähtee puukon kanssa pyssytappeluun. Tosielämässä asia ei ollut ehkä ihan noin yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin puuttumatta lopputulos oli, että keisari murskasi vanhoillisen vastarinnan. Yksikään armeija nykyaikana ei sodi miekoilla ja keihäillä, vaikka sellainen kuinka kuuluisi kulttuuriperintöön, koska siinä vain tulee turpaan niin että tukka lähtee.

Jos tämä logiikka toimii miekkoihin ja kivääreihin, miksei se toimisi myös syömäpuikkoihin ja haarukoihin?

Mitä siis opimme? Vieraat kulttuurivaikutteet ovat ihan kiva juttu, mutta kyllä niitä saa valikoida järkeä käyttäen. Tuokaa tänne herkkujanne, mutta jättäkää kaikki älyttömyydet tulliin. Syömäpuikot ovat tässä asiassa harmittomimmasta päästä, mutta valistunut lukija varmasti keksii esimerkkejä vakavammistakin asioista, joita kopioidaan, suvaitaan ja perustellaan kulttuurisyillä.

Taantumusta, innovaatioiden torjuntaa ja muuta perse edellä puuhun kiipeämistä ei voi eikä saa perustella sillä, että niin on aina ennenkin tehty, eikä varsinkaan sillä, nuo toisetkin tekevät niin.

Huhhuh. Kaikesta minäkin ärsyynnyn. Laitetaan vielä loppuun vähän työväenmusiikkia sen kunniaksi, että oli vappu:


Edit: Mitähän ihmettä, Blogger oli itsekseen vaihtanut musiikkikappaleen. Korjattu.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Onks pakko jos ei haluu: Militära numret

Ruotsissa tehtiin vihdoinkin kauan odotettu terrori-isku. Hieno juttu.

Ai miten niin? No, en minä itse niinkään tiedä, mitä hienoa siinä on. Äkkiseltäni voisin kuvitella, että on ihan perseestä, että viattomia sivullisia scanioidaan ja henkiinjääneetkin joutuvat tästä lähtien säikkymään aina kun diesel lemahtaa ja yö yskäisee. Minä kuitenkin olen vain yksittäinen blogisti ja kylähullu, eikä minulla ole samaa visiota ja pitkän tähtäimen organisaatiokykyä kuin kunnioitetuilla eurooppalaisilla valtiomiehillämme ja -naisillamme.

Ovathan he pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti jo vuosikausia tehneet senlaatuista maahanmuuttopolitiikkaa, jonka väistämättömänä loogisena seurauksena saamme terrori-iskuja kotialueillemme. Tälle on kolme mahdollista selitystä: A) he eivät osaa tehdä loogisia johtopäätöksiä, eli he ovat tyhmiä; tai B) he toimivat johtopäätöksistä välittämättä, eli ovat vastuuttomia; ja koska kumpikaan noista ei tietenkään voi pitää paikkaansa, oikean vaihtoehdon on oltava, että C) eurooppalaiset päättäjät tietoisesti haluavat terrorismia, eivätkä he niin tekisi, ellei terrorismissa olisi jotain suurempaa hyvää, joka kaltaisiltani junteilta vain jää pimentoon.

Iskun jälkeen kuulimme monen eritaustaisen poliitikon suusta, että "ei saa antaa pelolle valtaa". Tämä on aivan totta. Jos me nyt alamme panikoida tai, Luoja armahtakoon, tehdä minkäänlaisia toimenpiteitä terrorismin ehkäisemiseksi, päättäjiemme hienot suunnitelmat menevät sotkuun, ja terrorismin pienestä harmista myöhemmin seuraava mystinen suurempi hyvä saattaa jäädä meiltä kokonaan saamatta. Rauhoittukaamme siis, jatkakaamme entiseen malliin ja luottakaamme sokeasti rakastettujen johtajiemme rautaiseen osaamiseen.


Sarkasmi sikseen. Pidin pienen hiihtoloman ja kävin kavereiden kanssa viettämässä muutaman päivän Rovaniemellä. Emmehän me varsinaisesti hiihtäneet, mutta ihan hauskaa silti oli. Ei yhtä hauskaa kuin parina edellisenä kertana, jolloin olen alueella seikkaillut, koska silloin pääsin pistämään metsiköitä mataliksi johtamalla niihin tykistötulta, mutta ihan hauskaa silti.

Yhtenä päivänä käväisimme Haaparannassa tuliaistenhakureissulla. Itse kun en mitään huulensisäisiä urheiluravinteita harrasta, mukaan tarttui lähinnä vain muutamia kiloja irtokarkkeja. Samalla tuli kokeiltua paikallista Max-pikaruokalaa, joiden toivoisin leviävän äkkiä Suomeenkin. Ajetaan vaikka McDonaldsit mereen, jos ei muuten markkinaosuutta riitä. Se niiden pihviliha oli vaan niin paljon parempaa kuin mikään Suomessa syömäni hampurilaisliha. Lisäksi niillä oli näppärä kosketusnäytöllä toimiva itsepalvelutilauspömpeli, joka jopa toimi hyvin, vaikka noutopisteellä tilauksia kasailleet tarjoilijat hortoilivatkin toistensa ympärillä vähän eksyneen näköisinä.

Ihan kiva paikka oli Ruotsi tällaisen tunnin kokeilun perusteella.

Tykistötulituksesta tuli mieleen, että onhan Ruotsista kuulunut viime aikoina muitakin sotauutisia kuin pelkkiä pyhään sotaan liittyviä. Joitain aikoja sittenhän Ruotsi teki radikaalin päätöksen siirtyä asevelvollisuudesta ammattiarmeijan ylläpitoon. Jo silloin armeijan päällystö varoitteli, että jos Ruotsiin jatkossa hyökätään, puolustustaistelujen kestoa ei enää mitata kalenterilla, vaan sekuntikellolla.

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, poliitikotkin ovat oivaltaneet, ettei asia ihan niin voi olla, ja ovat päättäneet palauttaa asevelvollisuuden jossain pienessä mittakaavassa. Ongelmana on ollut, että vapaaehtoisia hakijoita ei ole ollut niin paljoa kuin odotettiin, eikä heistä siksi olla saatu kasattua riittävän suurta armeijaa. Sodankäynnissähän taistelijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä, mutta vain tiettyyn rajaan asti, eikä asiaa voida ottaa uudelleen tarkasteluun ennen kuin keksitään ne Starship Troopersin kirjaversiossa esitellyt taisteluhaarniskat, jotka voivat hyppiä pilvenpiirtäjien yli ja ampua ydinkranaatteja ja joilla yksittäinen sotilas voi hallita useiden neliökilometrien kokoisia alueita.

Tai Gears of Warin varustus, jossa on rynnäkkökivääriin integroitu moottorisaha.

Kaikenkarvaiset pasifistit ja ihmisoikeusteoreetikot ovat tietysti innostuneet vastustamaan. Asepalvelukseen ja sitä kautta sotimaan pakottaminen on kuulemma ehdottomasti väärin siinäkin tapauksessa, että se määrittää, tappaako armeija vihollisensa ampumalla vai nauruun. Ruotsin uudessa ehdotuksessa sisäänottomäärät ovat niin pieniä, että on epätodennäköistä, että kukaan joutuisi armeijaan ilman minkäänlaista mielenkiintoa, mutta kumminkin.

Eräs vastustajien vakioperusteista on, että jos maa koetaan puolustamisen arvoiseksi, vapaaehtoisia kyllä löytyy riittämiin, eikä pakottamiselle ole tarvetta. Jos ei löydy, kuten Ruotsissa on havaittu, ei maata silloin kannata puolustaakaan. Tämä väite ei tietenkään pidä paikkaansa, ja nyt aionkin perustella, miksei.

Ensiksi tietysti se itsestäänselvyys, ettei kyse olekaan mistään periaatteesta, vaan käytännöstä. Vaikka hyvään tottuneet kansalaiset kuinka rutisisivatkin, että oma maa on ihan paska, kun opintotukea ei makseta kuin muutamia satoja euroja kuussa ja linja-autokin kulkee vain puolen tunnin välein, miehityksen kohteeksi joutuminen on kuitenkin lähes poikkeuksetta muutos huonompaan. Loppuu nimittäin opintotukien maksu ja linja-autojen kulkeminen helposti kokonaan. Siinä vaiheessa on enää turha vikistä, että "ainakin me olimme periaatteessa oikeassa".

Hyvissä yhteiskunnissa on eräs valuvika. Ihmiset nimittäin ovat hyvin nopeita tottumaan hyvään, ja kun ihmiset tottuvat saamaan suhteellisen paljon suhteellisen vähällä, he alkavat kuvitella, että se on universumin luontainen tila, joka ei vaadi erikseen ylläpitoa, tai jos vaatiikin, joku muu kyllä varmaan tekee sitä ihan työkseen. Tästä seuraa tilanne, jossa ihmiset ovat kyllä sitä mieltä, että heidän yhteiskuntansa on puolustamisen arvoinen, mutta samalla ajattelevat, että ei se nyt voi heidän omalla vastuullaan olla. Kyllä kai joku muukin voi puolustuksen hoitaa.


Ruotsissa on varmasti paljon nuoria, jotka kokevat maansa puolustamisen arvoiseksi. Sellaisia, jotka ihan mielellään menisivät armeijaan. Jopa sellaisia, jotka asiaa vakavasti jossain vaiheessa harkitsevat. Valitettavasti nuorella on muitakin kiireitä. Pitää mennä opiskelemaan ja töihin, pitää nähdä maailmaa, pitää perustaa perhe. Ajatus armeijaan menosta on koko ajan taustalla, mutta sitä lykätään muiden kiireiden tieltä vuosi vuodelta, kunnes ikäraja tulee vastaan ja onkin jo liian myöhäistä. No, ei se jää kaihertamaan mieltä, koska ei sinä aikana sotaa ehtinyt tulla ja ilman armeijaakin pärjättiin.

Vapaaehtoisessa armeijassa käy helposti niin, että sinne menevät lähinnä ne, jotka eivät parempaakaan tekemistä keksi, jolloin ei saada sen paremmin määrää kuin laatuakaan. Kutsunnoissa voidaan toki suorittaa enemmän tai vähemmän karsintaa kyvykkyyden ja halukkuuden mukaan, mutta Ruotsi on kuitenkin nyt osoittanut, että passiivinen kansalaisten omaehtoisen riveihinhortoilun odottaminen ei toimi. Aloitteen on tultava valtiolta, että nuorille tulee selväksi, että asia koskee heitäkin ja on juuri sillä hetkellä ajankohtainen.

OK, asevelvollisuus on kaikenmoista sortoa, fasismia ja orjuutta, selvä. Mutta asevelvollisuuden puuttumisella maa luo alueelleen sotilaallisen tyhjiön. Eiköhän tuo ensinmainittu kuitenkin ole se pienempi paha.

Hohhoijaa. Kesti kolme viikkoa saada tämä juttu jyrsittyä kasaan. Jotain kevyempää ensi kerralla, ei enää sotajuttuja.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kirja-arvostelu: Marge Piercy - Woman on the Edge of Time

No niin. Kuten muistatte, otin haasteeksi lukea tämän vuoden aikana ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kun haaste minulle esitettiin, väitettiin samalla, etten voi piiloutua sen verukkeen taakse, etteivät naiset kirjoita sellaisista aihepiireistä, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, koska kyllähän naiskirjailijoitakin on ihan joka lähtöön. Niinpä otin omin päin lisähaasteen, että vaikka luenkin vain naisten kirjoittamia kirjoja, luen vain sellaisia genrejä, joita ei yleensä pidetä kovin naisvoittoisina. Kuten vaikka scifiä.

Kävinkin sitten kirjakaupassa perehtymässä tarjontaan, eikä tarjolla ollut valikoima tehnyt minuun suurta vaikutusta. Pari lupaavanoloista kirjaa nappasin silti mukaan, että saan projektin kunnolla alulle.

Nyt olisi sitten ensimmäinen valmiina raportoitavaksi. Joo, kolme kuukautta siihen meni. Sitä se vanhuus teettää, ei ole lukutahti enää sama kuin teininä. Oli miten oli, tätä mainostettiin klassisena feministisenä scifiromaanina, ja koska haaste oli luonteeltaan niin kovin feministinen, ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä minun halutaan lukevan. Ilmeisesti tämä oli ilmestyessään 70-luvulla hyvinkin merkittävä teos. Eli siis, Marge Piercyn Woman on the Edge of Time:


Päähenkilönä on keski-ikäinen, suurkaupungin slummissa asuva köyhä latinonainen Connie. Hänellä on syvät henkiset arvet monista epäonnistuneista miessuhteistaan ja muutenkin kovasta elämästään, minkä seurauksena hän on rupsahtanut ennenaikaisesti eikä osaa enää toivoa elämältään mitään hyvää. Ainoa valopilkku on parhaana ystävänä toimiva veljentytär, mutta hänkin aiheuttaa huolta ja murhetta ottamalla jatkuvasti sutenööripoikaystävältään turpaan. Kun Connie erään kerran puolustaa veljentytärtään ja pieksee sutenöörin oikein kunnolla, äijä järjestää Connien väkivaltaisen luonnevian perusteella mielisairaalaan.

Niin syrjitty ja sorrettu kuin Connie onkin, hänellä on harvinaislaatuinen kyky: hän osaa olla mielensä välityksellä yhteydessä toisissa ajoissa eläviin ihmisiin, joilla on sama kyky. Aikamatkaaja vuodesta 2137 ottaa Connieen yhteyttä ja alkaa käydä vierailuilla hänen luonaan. Pian hän opettaa yhteydenottotaidon Conniellekin ja vie hänet mukanaan omaan aikaansa vierailulle. Aina, kun mielisairaalaelämä masentaa häntä liikaa, hän voi paeta tulevaisuuteen, jossa kaikilla on kivaa.

Tulevaisuudessa ei ole suurkaupunkien ahtautta ja saasteita, vaan ihmiset elävät pienissä maalaisyhteisöissä läheisessä yhteydessä luontoon. Heillä on toki erikoistuneet ammatit ja korkeaa teknologiaa, mutta kaikki osallistuvat ruokansa tuottamiseen itse. Koulujakaan ei ole, vaan lapsille opetetaan tarpeelliset tiedot peltotöiden yhteydessä.

Jokaisella yhteisöllä on oma historiallinen kulttuurinsa, joskaan sillä ei ole yhteyttä etnisyyteen tai muuhun perintöön, vaan se on ihan vaan yhteisöä perustettaessa valittu. Erivärisiä ihmisiä on, mutta sekin on tietoinen valinta, koska erilaisuus on rikkaus. Lapsia ei enää synnytetä, vaan aina, kun yhteisöstä joku kuolee, tilataan vauvahautomosta uusi vauva, että väkiluku pysyy vakiona. Vauvalle ryhtyy kasvattajaksi kolme vapaaehtoista kaverusta, joita kaikkia kutsutaan sukupuolesta riippumatta äideiksi, eikä käsitettä "isä" tunneta. Hormonihoitojen ansiosta miehetkin voivat imettää.

Sukupuolirooleja ei muutenkaan ole, joskin sen verran 70-lukulaisuus näkyy tässä kirjassa, että transseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden nousua vakavaksi keskustelunaiheeksi ei ole osattu ennakoida, vaan kaikki hahmot ovat edelleen selkeästi miehiä tai naisia. Eivät he sentään valikoi seksikumppaneitaan sukupuolen perusteella tai muutenkaan millään ulkonäkökriteereillä, vaan kaikki ovat vapaasti kaikkien kanssa.

Valtiollista kontrollia ei ole, vaan päätöksenteko tapahtuu yhteisön tasolla. Joskus toki joudutaan naapurikylien kanssa neuvottelemaan kaupankäynnistä ja suuremmista projekteista, mutta kaikki tapahtuu aina hyvässä hengessä. Mitään yksityisomistusta ei tietenkään ole, ja ainoa rahaa muistuttava asia ovat luksustavarapisteet, joita voi kuluttaa halutessaan tuotteita, joita ei voida valmistaa niin paljoa, että kaikille riittäisi niitä yllin kyllin. Vankiloitakaan ei ole, vaan rikollisille keksitään räätälöidyt sovitusmenetelmät neuvottelemalla. Jos sitten joku joskus uusii rikoksensa ja siten osoittaa olevansa haluton elämään ihmisiksi, sellainen apina silputaan kompostiksi hyvin äkkiä.

Ihan täydellinen maailma ei ole, vaan käynnissä on jatkuva sota jotain tarkemmin määrittelemätöntä tahoa vastaan. Puolustus perustuu jonkinlaiseen asevelvollisuusjärjestelmään, ja sen myötä Connien ystäväkylästäkin kuolee porukkaa.

Miksi Connieen sitten vaivaudutaan ottamaan yhteyttä? Hän elää aikana, joka on jonkinlainen risteyskohta ajan virrassa. Hänen näkemänsä onnela on vain yksi vaihtoehto; toteutua voi myös maailma, jossa ihmisarvo riippuu omaisuuden määrästä ja jossa naisen osana on pyrkiä saamaan mahdollisimman pitkä määräaikainen avioliittosopimus sellaisen miehen kanssa, jonka tulotaso riittää siedettävään elämään, ja toivoa, että onnistuu ylläpitämään ulkonäköään sen verran, että saa sopimuksensa aikanaan uusittua vielä yhdeksi kaudeksi ennen kuin tulee väistämättä korvatuksi nuoremmalla.

Jollain tavalla Connie on avainasemassa sen suhteen, kumpi tulevaisuus toteutuu, ja kun sairaalassa hänet määrätään koekaniiniksi uudelle mielenhallintalaitteelle, tulee tärkeäksi saada autettua hänet karkaamaan sairaalasta.


2,5 pistettä viidestä. Olisi ehkä pitänyt arvata, että tämä on naistenkirja. Tarkoitan, että siinä keskitytään henkilöiden välisiin suhteisiin, ja juonenkuljetus jää pahasti sivuosaan. Toiminnan sijasta puhutaan tunteista, ja mielestäni aivan oleellisiakin asioita jää käsittelemättä. En tarkoita, että pitäisi olla räiskintää ja räjähdyksiä (oli niitäkin vähän), mutta esimerkiksi se vaihtoehtoinen paha tulevaisuus jäi lähes täysin käsittelemättä, eikä Connien roolia tulevaisuuden valitsemisen kannalta juuri korostettu. Harmittaa, koska kirjan idea on niinkin hyvä ja kehityskelpoinen.

Toinen ongelma on, että kirja muistuttaa enemmän pamflettia kuin romaania. Suhteettoman suuri osa kirjasta omistetaan uuden hienon unelmayhteiskunnan kuvailulle, ja sitten se kuitenkin jää viihdemielessä valjuksi. Tarkoitan, ettei siinä ole juurikaan säröjä, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen. Millaisia uhrauksia uuden yhteiskunnan luominen on vaatinut? Millaisia synkkiä salaisuuksia sen jäsenillä on? Eikö siellä muka ole kapinallisia, jotka on pidettävä väkivalloin tukahdutettuina, etteivät ne kaataisi koko järjestelmää? No, onhan siellä se sota, josta ei juuri mitään puhuta, mutta koska siitä ei puhuta, ei se auta elävöittämään kuvausta. Tuntuu, että kirjoittajan tarkoituskaan ei ollut kirjoittaa jännittävää tarinaa, vaan vain kertoa kaikille, millaisen yhteiskunnan hän itse haluaisi.

Tätä voi varmasti suositella vihervasemmistolaisille naisille. Muita aatesuuntia edustaville ei oikein viitsi, koska puolet kirjasta on mainitunlaisen maailmankuvan itsensäpaljastelua, eikä miehille viitsi, koska toinen puoli kirjasta on tunteista jaarittelua.

Ymmärrän, että joidenkin mielestä tämä on erinomainen ja merkittävä teos. Itse en vielä tämän perusteella koe, että osallistumiseni naiskirjailijahaasteeseen olisi toistaiseksi ollut kannattavaa.