lauantai 5. toukokuuta 2018

Ihmisten rahoista ja valtion rahoista

Useimmissa maailman maissa on tapana kinastella siitä, pitäisikö maan johdossa olla oikeistolaisia vai vasemmistolaisia. Tämä väittely voi olla hyvinkin kärkevää ja pahimmissa tapauksissa johtaa vuosikymmeniä kestäviin aseellisiin dialogeihin. Joskus sata vuotta sitten Suomikin oli tällainen maa.

Nykyään Suomi on kuitenkin eronnut tuosta kerhosta ja seurannut omia polkujaan. Nykyään täällä kinastellaan siitä, onko maan johdossa jo nyt oikeistolaisia vai vasemmistolaisia. Monien mielestä Sipilän hallitus on ottanut oppinsa suoraan Karl Marxilta, monien muiden mielestä taas Ayn Randilta.

En osaa itsekään vastata tuohon, mutta sentään vähän aikaa sitten tajusin, mikä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen perimmäinen ero, ja totesin itsekin olevani oikeistolainen. Vaikka olenkin täällä blogissani usein pilkannut vasemmistolaisia aika ankarastikin, en silti ole koskaan mieltänyt itseäni oikeistolaiseksi, vaan ennemminkin keskustalaiseksi. Ihmiset on kuitenkin mahdollista jakaa kylmästi kahteen kategoriaan, eikä jako riipu siitä, mitä mieltä on mistään yksittäisistä kysymyksistä.


Esimerkiksi, on kiva, että verovaroista annetaan työttömille siedettävään elämään riittävä sosiaaliturva, koska vaikka siitä luopuminen helpottaisikin veronmaksajien verotaakkaa, tuskin he sitäkään arvostaisivat, että säästyneet rahat pitäisi käyttää sähköaitoihin ja aseistettuihin vartijoihin. Toisaalta sosiaalitukia on mahdollista vastustaa vasemmistolaisestakin näkökulmasta toteamalla, että sen, joka ei töitä tee, ei syömänkään pidä.

Toiseksi, verovaroista kustannettu koulutus on kiva juttu, koska jos koulutus annetaan niille, joilla on päätä, eikä niille, joilla on rahaa, käyttämättä jää paljon vähemmän potentiaalia ja yhteiskunnan taso parantuu monella tavalla kansalaisten tason parantuessa. Toisaalta julkista koulutusta voi vastustaa vasemmistolaisestakin näkökulmasta toteamalla, että ei duunari tarvitse mitään maisterin papereita pellon kuokkimiseen ja muutenkin tyhmemmät kansalaiset ovat vähemmän kärkkäitä nousemaan järjestelmää vastaan.

Tosiaan, vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus ei riipu yksittäisistä mielipiteistä. Mutta mistäs sitten? Jokin aika sitten blogistikollegani Kumitonttu pohdiskeli sosialistista psykologiaa käsittelevässä kirjoituksessaan, että:
Sosialistina miettisin, onko minulla oikeus ottaa keneltäkään muulta rahaa vastoin tämän tahtoa.
Kuten hänen blogissaan kommentoin, tämän kysymyksen perusongelma on, että vasemmistolaiset eivät edes tunne käsitettä "muiden rahat", vaan heille kaikki raha on yhteiskunnan rahaa. Heidän mielestään verotus ei toimi niin, että kansalaiset maksavat valtiolle osan omista rahoistaan, vaan niin, että valtio jättää ottamatta heiltä osan omista rahoistaan.

Tästä näkökulmasta on tietysti väärin, että on tuloeroja, koska sehän tarkoittaa, että jotkut saavat omaan käyttöönsä suuremman osan yhteisistä rahoista kuin muut. Sekään ei riitä tuloerojen perusteeksi, että jotkut tuottavat yhteiskuntaan enemmän lisäarvoa kuin muut, koska juuri siksihän yhteiskuntaa rakennetaan, ettei kenenkään tarvitsisi tulla toimeen omillaan. Kumitontun kysymys ei siis herätä vasemmistolaisessa mitään itsetutkiskelua, vaan vain äkäisen vastakysymyksen: "Mikä oikeus sinulla on ottaa enemmän kuin muut?"

Tämän myötä meillä onkin sitten mm. yhdyskuntasuunnittelun professoreita, joiden mielestä esim. se, että omistusasunnosta ei tarvitse maksaa veroa, on "hyväosaisten tukemista":


Eli siis raha, joka jää tilittämättä verottajalle, ei ole ihmisen omaa rahaa, vaan "yhteiskunnalle saamatta jäävää tuloa". Selvä.

Johtopäätös rautalangasta: oikeistolaisen mielestä kaikki raha on jonkun ihmisen tai muun yksityisen tahon omaisuutta, josta annetaan osa yhteiskunnan käyttöön; kun taas vasemmistolaisen mielestä kaikki raha on yhteiskunnan rahaa, josta annetaan osa ihmisten käyttöön.

Niinpä aina, kun mietitään uusia julkisia rahareikiä, ensimmäinen kysymys oikeistolaisen mielessä on, että onko tästä veronmaksajille jotain sellaista hyötyä, jolla asia voidaan heille perustella ja oikeuttaa. Vasemmistolaisilla taas on usein kiusaus vaatia yhteiskunnalta asioita oikeuksiin vedoten ilman sen kummempia perusteluja, ja veronmaksajille ei ainakaan tarvitse perustella mitään, koska hekin syövät valtion kädestä ihan samoin kuin kaikki muutkin.

Tuo nyt on vielä aika maltillista. Tuollaisten riitojen kanssa voidaan kyllä vielä käydä rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Mutta sitten meillä on hardcorempia vaihtoehtoekonomisteja, jotka väläyttelevät tällaisia:

Minkä takia ylipäänsä pitää verottaa, kun rahaa voi vaan tehdä lisää tarpeen ja halun mukaan?

Aijai. Nyt minun on pakko paljastaa teille eräs salaisuus. Nimittäin se, että rahaa ei oikeasti ole olemassa.

Tarkoitan, että yksi euro tai dollari ei ole mikään konkreettinen ja itseisarvollinen objekti yhtään sen enempää kuin vaikka metri, tunti tai celciusastekaan. Raha on pelkkä mittajärjestelmä, jolla mitataan talousalueellaan liikkuvien tuotteiden ja palvelujen arvoa. Rahan arvo siis riippuu siitä, mitä sillä voi ostaa, eikä toisin päin.

Jos minä piirrän mittanauhaan metrin kohdalle kakkosen, ei se tarkoita, että yhtäkkiä kaikkien muiden päälaet yltävät minua vain rintakarvoituksiin. Se tarkoittaa vain, että minun mittanauhassani on lyhyemmät metrit kuin muilla. Jos minä piirrän kelloon ylimääräisiä tuntiviivoja, ei se tarkoita, että saisin laskutettua työvuorosta enemmän tunteja kuin työkaverini. Se tarkoittaa vain, että kellostani ei enää näe, mitä aikaa muut elävät. Ja jos minä vaihdan lämpömittarini kelvin-asteikolle, ei se tarkoita, että voin paistaa ruokaa viemällä sen parvekkeelle, vaikka mittari näyttääkin melkein kolmeasataa.

Samalla periaatteella valtio voi kyllä painaa lisää rahaa, mutta kun se ei lisää rahalla ostettavien tuotteiden määrää, siitä seuraa vain se, että jatkossa saman tuotteen ostamiseen tarvitaan enemmän rahaa.

Olipas sekava selitys. Yritetään uudestaan. Jos minulla on lompakossa 50 €:n seteli, ei se paperinpala minua kylläisenä pidä, vaan oleellisempaa on, että voin vaihtaa sen viikon ruokiin. Jos Euroopan Keskuspankki päättää kymmenkertaistaa liikkeellä olevien eurojen määrän painamalla seteleihin yhden nollan lisää, siitä ei seuraa se, että saan uudella 500 €:n setelillä ostettua kymmenen viikon ruuat, koska ei se kaupan hyllyillä oleva tavara kymmenkertaistu. Siitä seuraa vain se, että sitten kaupoilla on varaa laskuttaa samasta ruokamäärästä kymmenen kertaa enemmän, koska ihmisillä on enemmän rahaa, ja niinpä saan uudella hienolla 500 €:n setelilläni edelleen vain yhden viikon ruuat. Sen lisäksi se vanha 50 €:n seteli, joka minulla on säästössä ja jolla vasta vähän aikaa sitten olisin saanut viikon ruuat, ei enää riitä edes yhden päivän ruokiin.

Eikä asia muutu miksikään, vaikka nollia painettaisiin lisää kuinka paljon tahansa. Ihmisten säästöt vain sulavat olemattomiin ja pankit lakkaavat antamasta lainaa, jolloin kaikesta pitkäjänteisestä taloudellisesta suunnittelusta tulee järjetöntä ja mahdotonta.

Joo, valtio voi periaatteessa kasvattaa omaa suhteellista varallisuuttaan kansalaisiinsa nähden painamalla lisää rahaa, mutta niin tehdessään se ei luo lisää varallisuutta, vaan ainoastaan köyhdyttää kansalaisia alentamalla heidän rahojensa arvoa. Tällä tavalla ei saa budjettia tasapainoon, vaan jos tälle linjalle lähdetään, sama juttu pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, kunnes setelit hyvin äkkiä näyttävät tältä:

Tällä ei aikoinaan saanut ostettua edes linja-autolippua.

Sain siskolta tämän joskus joululahjaksi. Monetalla on tuollainen keräilysarja "miljonäärikerho", jossa myydään yli miljoonan nimellisarvoisia seteleitä maailman eri perslävistä taloudellisesti haasteellisista maista.

Vuonna 1980 käyttöön otettu Zimbabwen dollari vastasi alun perin arvoltaan USA:n dollaria. Vuoteen 2009 mennessä rahan arvo oli sohellettu jo niin sekaisin, että katsottiin parhaaksi luopua omasta valuutasta kokonaan, eikä Zimbabwen dollareilla olekaan enää muuta kuin keräilyarvoa. Siinä välissä suoritettiin kolme valuuttauudistusta, joissa seteleistä tiputettiin nollia pois, eikä edes tuo ylläoleva seteli kerro koko totuutta; yksi tuon setelin dollari vastaa kymmentä biljoonaa alkuperäistä dollaria, ja siihen aikaan, kun Zimbabwen dollari lakkautettiin pian tuon setelin painatuksen jälkeen, yksi USA:n dollari vastasi arvoltaan 2 621 984 228 675 650 147 435 579 309 984 228 Zimbabwen dollaria.

Seuraavaksi tulee mieleen, että "no eikö hintojen nostamista vaan voisi kieltää?" Joo, voi. Mutta kun sekään ei lisää ostettavien tavaroiden määrää, käy niin, että kauppojen hyllyt ostetaan äkkiä tyhjiksi, eikä tavaraa saa enää muualta kuin laittomista mustista pörsseistä, joissa siitä saakin pulittaa vielä paljon enemmän.


Yhteenveto. Opimme, että 1) varallisuus ei ole sitä, että on paljon rahaa, vaan sitä, että on paljon asioita, mitä sillä rahalla saa ostettua, eikä niitä saa millään painokoneilla monistettua.

Opimme, että 2) oikeistolaiset puhuvat ihmisten rahoista, kun taas vasemmistolaiset puhuvat valtion/yhteiskunnan rahoista. Tämä ei ole mikään neutraali näkemysero, vaan oikeistolaiset ovat tässä(kin) asiassa oikeassa. Yhteiskunta kun luo suhteellisen vähän varallisuutta, ja suurimman osan varallisuudesta luovat yksityiset ihmiset, eivätkä he tee sitä siksi, että yhteiskunta saisi lisää jaettavaa, vaan ihan vaan omaksi henkilökohtaiseksi elannokseen.

Opimme, että 3) valtion pitää edelleen kerätä tulonsa kansalaisilta ja mitoittaa menonsa kerättyjen varojen mukaan. Valtiolla on periaatteessa kyky yrittää luovempiakin rikastumiskeinoja, mutta niistä käytännössä aina seuraa ennemmin tai myöhemmin kansalaisten perseen aukeaminen, vaikka valtionvarainministeri voisikin tyytyväisenä myhäillä, että onhan meillä budjetissa isoja numeroita.

Lakatkaa mystifioimasta rahaa, niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin. Se on vain maksuväline. Asioiden vaihtoarvon symboli ja mittari. Ettei tarvitsisi miettiä, montako perunasäkkiä pitää ottaa mukaan televisiokauppaan ja montako televisiota autokauppaan.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kirja-arvostelu: Unto Parvilahti - Berijan tarhat

Päätin jokin aika sitten ottaa sivistävämmän näkökulman lukuharrastukseeni: sen sijaan, että lukisin voittopuolisesti fiktiivistä kirjallisuutta, aloin lukea vuorotellen fiktiota ja faktapohjaisempaa kirjallisuutta. Tämähän ei tarkoita, että mitään sanakirjoja alkaisin kahlailla läpi, vaan vaikkapa muistelmateoksetkin riittävät määritelmän täyttämiseen.

Joskus viime vuonna blogistikollegani Yrjöperskeleen jonkin tekstin kommenteissa mainittiin natsiyhteyksistä vangitun ja Neuvostoliittoon vankilaan lähetetyn Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, jossa hän kuvaa elämäänsä ja selvitytymiskamppailujaan ensin vankiloissa, sitten vankileireillä ja lopulta vapaana, vaikkakin Siperiaan karkoitettuna neuvostokansalaisena.

Nykyään vanhoja ja harvinaisiakin kirjoja löytyy helposti, kun netissä on divariportaali antikvaari.fi. Sieltä pistin tämän tilaukseen. Ilmeisesti tuosta on otettu uusintapainos vuonna 2004, mutta oma kappaleeni on hyväkuntoinen yksilö vuodelta 1957, ja etusivulla on leima "arvosteltavaksi". Ettei olisi ihan ykköspainosta.


Unto tullaan hakemaan kotoaan kuulusteluihin vuonna 1944, kun Suomi on jo antautunut, mutta Saksa vielä jatkaa. Ensin häntä pyöritetään kuulusteluissa useissa vankiloissa ensin Suomessa ja sitten Neuvostoliitossa. Unton rikos, eli saksalaisten auttaminen sotaponnisteluissa, on jo selvillä, joten kuulustelujen tarkoituksena ei niinkään ole niinkään selvittää, onko hän syyllinen vai ei, vaan löytää mahdollisia raskauttavia asianhaaroja ja saada vinkkejä rikostovereista. Väkivaltaa ei kuulusteluissa juuri käytetä, vaan menetelmät ovat paremminkin psykologisia. Vankilassa hän tutustuu moniin muihin omalaatuisiin järjestelmän vihollisiin, joita on koottu tutkintavankeuteen ympäri Neuvostoliittoa ja sen lähialueita.

Kun Unto useiden kuukausien jälkeen todetaan suhteellisen harmittomaksi, hänelle annetaan tyypillinen viiden vuoden tuomio ja lähetetään työleirille. Tuomion pituudellahan ei sinänsä ole mitään väliä, koska työleirit on suunniteltu niin, että vangit nääntyvät vuodessa tai parissa työhön ja aliravitsemukseen, mutta neuvokkuudellaan Unto onnistuu pitämään työtaakkansa siedettävänä ja hän selviää viisivuotiskautensa loppuun asti.

Vankileirillä rikollisvangit pitävät valtaa, ja poliittiset vangit saavat pärjätä niiden kanssa miten pystyvät. Ruoka on riittämätöntä, mutta jos haluaa syödä edes sen verran, täytyy täyttää lähes mahdottoman suuret päivittäiset työkiintiöt. Onneksi "tuhtaa"-järjestelmä auttaa. Jos vaikka määrätään valmistamaan päivän aikana epärealistinen määrä tuohivirsuja, lahjotaan varaston kirjanpitäjä tuomaan varastolta valmiita virsuja, ja sitten illalla luovutetaan ne takaisin varastolle muka uusina. Tietysti se aiheuttaa varastolle valtavasti hävikkiä, mutta isossa maassa on isot toleranssit jne.

Pari muutakin hienoa esimerkkiä neuvostoliittolaisesta luovasta kiintiöntäytöstä annetaan. Esimerkiksi kun vangit määrätään kylvämään tietynkokoinen pelto täyteen perunaa, ja huomataan, ettei siemenperunoita ole annettu läheskään tarpeeksi, ongelma voidaan ratkaista kylvämällä perunat kahden metrin välein. Kunhan vaan vältetään täyttämättäjättämisestä saatava rangaistus, nälästä voi murehtia sitten syksymmällä.

Tuomion päättyminen ja vapaus ei tietenkään tarkoita, että hän pääsisi lähtemään takaisin Suomeen, vaan hänet karkoitetaan Siperiaan, missä hän saa elää arktista kolhoosielämää muiden vapaiden neuvostokansalaisten keskuudessa. Enää ei tarvitse varoa rikollisvankeja, vaan niiden sijan ovat ottaneet puolueen jäsenet, jotka saavat kauppatavarasta parhaat päältä ja joiden kohdalla lakeja tulkitaan huomattavasti lempeämmin. Unto pärjää täälläkin teknisen osaamisensa ansiosta; tai tarkemmin sen ansiosta, että hän esittää tuntevansa tekniikkaa ja ratkoo ongelmat stetson-menetelmällä sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee.

Ruoan ja työn määrät eivät parane paljoa, koska jos kolhoosi ei tuota riittävästi ruokaa, sehän johtuu vain siitä, että työläiset ovat laiskoja, eikä suinkaan siitä, että ideologisista syistä kolhoosi on pystytetty kairalle, jossa talvi kestää kymmenen kuukautta. Ainoa kulutustavara, jota saa jonottamatta ja niin paljon kuin ruplia riittää, on viina, koska pitäähän se neuvostotyöläinen jotenkin saada pidettyä iloisena ja lämpimänä. Täälläkin neuvokkailla kansalaisilla on omat verkostonsa, joissa palveluksia vaihdetaan ja joiden kautta saadaan paljon sellaista, mitä virallisten kanavien kautta olisi turha toivoa.

Vasta Stalinin kuoltua hänelle annetaan lupa palata kotiin. Paluukaan ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä pois pääsee vain laivalla, joka kulkee niinä muutamana kuukautena, kun joki ei ole jäässä, ja rajallakin menee muutama kuukausi papereita selvitellessä, mutta Unto pääsee kuin pääseekin takaisin kotiin vuonna 1954.

5/5 pistettä. Omaelämäkerrallisissa teoksissa on tietysti aina se riski, että tapahtumat esitetään puolueellisesti ja värittäen, mutta sen perusteella, mitä Neuvostoliitosta tiedetään, ei tässä mitään silmiinpistävän epäuskottavaa ole. Valitettavasti Unto Parvilahti kuuluu samoihin kansanryhmiin kuin minäkin, joten hänestä ei saa toiseuspisteitä, mutta korvataan se joskus myöhemmin.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Miesten ja naisten eroista: "Voidaan tavata kavereina"

Kun opiskelee yliopistossa ja on töissä asiakaspalvelun pimeällä puolella, tällainen keski-ikää lähestyvä perheenisäkin voi kehuskella tuntevansa paljon kauniita nuoria sinkkunaisia. Tietysti sattuneesta syystä tuttavien sukupuolella ja ulkonäöllä ei ole enää mitään käytännön väliä, mutta kun tuntee itsensä vastakohtia, pääsee näkemään erikoisia ja mielenkiintoisia näkökulmia.

Kauniit nuoret sinkkunaiset käyvät ahkerasti treffeillä toinen toistaan kuumempien urosten kanssa. Vaatimustasokin on korkea, eikä kaikkien kanssa vain ns. natsaa. Ei riitä, että joku on ihan kiva poika, vaan pitää olla jotain, mitä nainen ei ehkä itsekään osaa määritellä, vaan olettaa vain tunnistavansa, kun kohdalle osuu.

Eikä siinä mitään. Eihän siitä seuraa muuta kuin harmia, jos pakottaa itsensä seurustelemaan kiinnostamattoman tyypin kanssa ihan vaan koska jonkun sivustahuutelijan mielestä "kaikille pitää antaa mahdollisuus" tai "ei saa olla pinnallinen".

Jostain syystä kuitenkaan naiset eivät torju tällaisia kivoja, mutta epäseksikkäitä poikia kokonaan, vaan heillä on tapana ehdottaa, että voidaan tavata jatkossakin, mutta vain kaveripohjalta. Seura siis kiinnostaa, mutta intiimimpi kanssakäynti ei. Naisten suureksi yllätykseksi miehillä on tapana vastata tällaisiin ehdotuksiin töykeästi ja alatyylisesti.

Eräälle tutulle naiselle kävi taannoin näin, ja hän jakoi kokemuksensa kuvankaappauksin muille ja samalla minullekin. Muut nuoret naiset järkyttyivät ja taivastelivat porukalla, että mistä näitä hulluja sikiää ja ei juma mikä mulkku ja missä kaikki herrasmiehet piileskelevät. Itse olin vaan, että:


Mitä tässä nyt oikeastaan tapahtui? No, antakaas, kun Pekka-setä selittää.

Nainen menee treffeille avoimin mielin pitämään hauskaa ja tutustumaan uuteen ihmiseen. Parasta on, jos löytyy tuleva puoliso, mutta kavereitakaan ei ole koskaan tarpeeksi. Treffit ovat onnistuneet, jos niiden seurauksena elämässä on uusi tuttavuus.

Mies menee treffeille saadakseen seksiä. Jos ei välttämättä samana iltana, niin pidemmällä aikavälillä sitten. Parasta on, jos löytyy tuleva puoliso, mutta lyhyempikin romanssi kelpaa. Kavereita miehellä kyllä on jo tarpeeksi, ettei niitä tarvitse aktiivisesti haalia lisää. Treffit ovat epäonnistuneet, jos nainen niiden jälkeen sanoo, että fyysistä kontaktia on turha odottaa. Aivan sama, miten ja millaisin saatesanoin asia ilmaistaan.

Naisen mielestä on ihan normaalia, että joskus "kemiat" eivät vaan kohtaa, vaikka kummassakaan ei olisi sinänsä mitään selkeää ja yksilöitävää vikaa. Eikä sekään hänen mielestään haittaa, koska, kuten sanottu, kaverisuhdekin on ihan jees.

Mies taas on analyyttisempi ja ratkaisukeskeisempi. Mies ottaa kaverisuhdetarjouksen torjuntana, ja koska hänet on torjuttu, hänessä täytyy olla jotain vikaa. Koska nainen ei yksien treffien jälkeen tiedä miehestä vielä muuta kuin ulkonäön ja jonkin verran luonteenpiirteitä, vian täytyy olla niissä. Jos vika olisi luonteessa, nainen ei haluaisi olla edes kaveri, joten vika on suurella varmuudella ulkonäössä.

Toisin sanoen "voimme me tavata kavereina" on sama kuin jos sanoisi "olet ihan kiva, mutta liian ruma minulle". Eihän nainen tätä (välttämättä) tarkoita, mutta koska naisilta on turha odottaa mitään selityksiä, tällä mennään.

Tämän lisäksi voi pohtia, miten tuo kaverisuhde jatkossa menisi. Miehenhän voi lähtökohtaisesti olettaa olevan ihastunut naiseen, ei hän muuten treffeille menisi. Kuinkahan kovasti häntä kiinnostaisi päästä siihen väistämättömään tilanteeseen, että nainen alkaa seurustella toisen miehen kanssa ja hän itse saa seurata sitä vierestä naisen kaverina?

Kaverisuhteen tarjoaminen ei siis ole mikään hopeamitali, kuten naiset kuvittelevat, vaan ns. insult to injury. Kun tiedätte tämän, voitte lakata järkyttymästä siitä, että vattuiluunne vastataan vattuilulla.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Lempiruokani onkin vähemmistökulttuuria

Suomalainen kouluruoka on kuulemma hinta/laatusuhteeltaan maailman parasta, tai ainakin melkein. Koululaiset eivät välttämättä ole aina samaa mieltä, kun pääsevät jännittämään, onko peruna tänään sisältä musta, vihreä vai täynnä vettä, mutta on sentään ainakin yksi kouluruokalaji, joka on tasaisen laadukasta; joka loppuu santsaajien takia aina kesken; ja jonka päivänä ei lintsata eikä edes saikuteta, ellei jatkuva oksentelu aiheuta suuhun elämyksenpilaavaa jälkimakua.

Se on tietenkin pinaattilätyt jauhelihakastikkeella.

Joskus olen kyseisestä jumalten ambrosiasta maininnut emännällekin. Hän ei ole sitä pystynyt käsittämään, vaan on aina ollut sitä mieltä, että pinaattilättyjen kanssa pitää syödä jotain marjasurvosta. Itse taas olen tällaiset väitteet ohittanut yhtä lailla kummeksuen ja vain olettanut, että emännällä on outo maku. Olen myös pitänyt mahdollisena, että hänen koulunsa oli jokin poikkeus, jossa ei syystä tai toisesta syöty normaaleja kouluruokia.

Suuri oli kulttuurishokkini, kun vasta nyt sain tietää, että se poikkeus olikin minun kouluni. Onkin niin, ettei tätä ruokaa tarjota muualla kuin Seinäjoella. Ja sen lisäksi, ettei sitä tarjota, sitä jopa ihmetellään ja sen järkevyys kyseenalaistetaan. Itsehän taas kyseenalaistan kaikki muut vaihtoehdot, sillä koska pinaattilätyissä ei itsessään ole lihaa, on niiden kastikkeessa oltava. Ruokalajissa, jossa ei ole lainkaan lihaa, ei ole lainkaan järkeä. Artikkelissa lainatut kommentoijatkin sanoivat, että:
– Tuo on ainoa järkevä tapa syödä pinaattilättyjä
ja:
– Aivan päällikköruoka! Pitikö alkaa tekemään heti nyt paikalla
Kyllähän piti. Artikkelin inspiroimana tein pitkästä aikaa itse tuota.


Oli jopa parempaa kuin koulussa, koska käytin kastikkeeseen omaa reseptiäni. Tabascoa en löytänyt, joten korvasin sen itse kasvattamillani habaneroilla, jotka antoivat ruokaan vahvan mutta pehmeän tulisuuden.

Muutama kuukausi sitten listasin kulttuurilleni tyypillisiä elementtejä, mutta melko leikkisään ja irvailevaan sävyyn. Ruoka kuitenkin on hyvin vakavastiotettava kulttuuri-ilmentymä. Tämä ei edes ole pohjalaisjuttu, vaan nimenomaan seinäjokisjuttu, ja seinäjokiseen kulttuuriin kasvaneita ei Suomen koko väestössä ole kuin korkeintaan prosentin verran. Niinpä tällainen seinäjokinen perinneherkku on aivan vakavasti ja yksiselitteisesti vähemmistökulttuuria.

Jos vain Seinäjoella tarjottava kouluruoka on vähemmistökulttuuria, eikös siitä seuraa, että koko Suomessa tarjottavat kouluruoat, kuten nakkikastikkeet ja pyttipannut ja mitä niitä nyt on, ovat enemmistökulttuuria?

Tästä päästäänkin kirjoituksen varsinaiseen asiaan. Nopeasti monikulttuuristuneessa ja monikulttuuristuvassa Suomessa voidaan selkeästi havaita kolme eri sukupolvikokemusta.

Vanhemmat ihmiset ovat kasvaneet ympäristössä, jossa suomalaisella kulttuurilla ei ollut kilpailijoita, ja ulkomaisia vaikutteitakin tuli hyvin vähän. He ovat tottuneet siihen, että suomalainen elämänmeno on yleinen normi, ja ulkomaiset hapatukset ovat huonompia tai parhaimmillaakin jotain söpön eksoottista, jota ei kuitenkaan tarvitse ottaa turhan vakavasti.

Sitten ovat nuoret, jotka ovat pienestä pitäen kasvaneet siihen, että suomalaisuus on vain yksi vaihtoehto monista, ja (toivottavasti) oppivat iän myötä arvostamaan suomalaisuuden omaleimaisia piirteitä ja hyviä puolia.

Väliin jää oma sukupolveni. Olemme syntyneet yksikulttuurisessa ympäristössä, mutta lapsuudessamme ja nuoruudessamme maahan alkoi toden teolla virrata ulkomaisia kulttuurielementtejä sekä viihteen kautta että maahanmuuttajien mukana. Vaikka suomalaisuus olikin meille kulttuurin peruslähtökohta, tunsimme muunkinlaisia ihmisiä ja näimme, että kaikki eivät elä meidän tavallamme.

Joillekin loogisesti rajoittuneille sukupolveni edustajille tämä on luonut eräänlaisen kulttuurittomuusharhan. Koska oma kulttuuri on aina ollut kaikkialla läsnä, he eivät ole tulleet huomanneeksi sitä, ja sen he ovat tulkinneet niin, ettei sitä ole olemassakaan. Vierailla kansoilla on kaikkea hienoa ja eksoottista, kun taas omat vastaavat asiat ovat vain tavallisia ja tylsiä.

Periaate on sama kuin siinä, kun joskus (yleensä peruskoulutasolla) törmää ihmisiin, joiden käsityksen mukaan ilma ei paina mitään; varastelu ja vandalismi on ihan OK, koska Yhteiskunnan varallisuus on rajaton; tai metsästäjien pitäisi mieluumin ostaa lihaa kaupasta, koska eläinten tappaminen on väärin. Asia ei tule mistään, riipu mistään eikä reagoi mihinkään, vaan se vain on (tai ei lainkaan ole).

Kuvakaan ei liity.

Erittäin hyvin asiasta sanoi saamelaisaktivisti Neeta Jääskö twitterissä:
Päivän oivallus: Valtaväestön jäsenillä ei ole hajuakaan siitä mitä on ”kulttuuri” ja miten se läpäisee koko ihmisen elämän arjesta juhlaan, koska oman kulttuurin ehdoilla rakennetussa yhteiskunnassa sitä ei koskaan joudu kohtaamaan. Heille kulttuuri on harrastus, arjesta irti.
Noinhan se on. Kulttuuri on mukana aivan kaikessa tekemisessä, ajattelussa ja olemisessa, eikä sitä tule yleensä edes itse ajatelleeksi, mistä erinomaisena esimerkkinä on se, että näihin päiviin asti kuvittelin, että pinaattilätyt jauhelihakastikkeella ovat ihan yleinen ja kaikkien tuntema ruokalaji.

Kulttuureissa tietysti on ala- ja yläkategorioita, ja omalta osaltani miellän kuuluvani seinäjokiseen kulttuuriin, joka on pohjalaiskulttuurin variaatio, joka taas kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, joka on osa eurooppalaista kulttuuria, joka yhdessä pohjoisamerikkalaisen ja australialaisen kulttuurin kanssa muodostaa länsimaisen kulttuurin. En ole varma, ovatko saamelaiset tässä jaottelussa osa suomalaista vai vasta eurooppalaista kokonaisuutta, mutta sen jätän heidän itsensä määriteltäväksi.

Vastapainon Jääskölle antaa kultturittomuusharhasta kärsivä Hesarin kolumnisti Laura Hallamaa, joka vahvalla tunnekokemuksella ja varmuudella julistaa, että mitään länsimaista kulttuuria ei ole olemassakaan. Perusteena ensiksi se, että hänen mielestään japanilainen viihde on fiksumpaa kuin länsimainen viihde.

Tuossa on toki pointtinsa. Länsimainen viihde, varsinkin Hollywood-viihde, on hyvin kaavamaista. Se johtuu siitä, että tietyt juonikuviot vetoavat ihmiseen tietyllä tavalla, ja siksi kaikki romanttiset komediat loppuvat kohtaukseen, jossa päähenkilö juoksee rakkaansa perässä lentokentällä, ja kaikissa kauhuelokuvissa mennään yksin pimeyteen tutkimaan, mikä siellä kolahti, jne. Tällaista tuotetaan, koska tällaisesta ihmiset maksavat. Japanilainen viihde noudattaa toisenlaisia kaavoja, joten länsimaiseen viihteeseen tottuneelle ne ovat virkistävän erilaisia. Tästä voisi todeta, että juuri se, että Hallamaan mielestä itämainen kulttuuri on erilainen kuin se, mihin hän on tottunut, nimenomaan todistaa, että hänellä on oma totunnainen kulttuurinsa, joka poikkeaa itämaisesta.

Toisena perusteena se, että Länsimaat olivat muutama sata vuotta sitten hyvin toisenlaisia kuin nykyään erilaisine arvoineen ja kiinnostuksen kohteineen. Epäselväksi jää, että miten kulttuurin muuttuminen tarkoittaisi kulttuurin puuttumista.

Kolmantena se, että keksinnöt ja kulttuuri-ilmiöt leviävät ympäri maailman, jolloin ne eivät enää kuulu sille ryhmälle, joka sen alun perin tuotti. Joo, kulttuurit vaikuttavat toisiinsa, mutta olennaisempaa on, kuinka laajaan käyttöön asia kulttuurin piirissä otetaan. Esimerkiksi Hallamaa antoi sen, että astiankuivauskaappi ei oikeasti ole suomalainen juttu, koska sellaisia on kehitetty Amerikassakin ja jo ennen suomalaisia. On varmaan, mutta kuinka laajassa käytössä ne ovat siellä? Astiankuivauskaapit kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin, mutta eivät amerikkalaiseen, koska täällä niitä on kaikilla ja siellä ei kellään.

Vaikka naapurikansojen valloittaminen kuuluu sekä saksalaiseen että roomalaiseen kulttuuriin, toinen käyttää miekkaa ja toinen MG42:a.

Suuren oivalluksen hänkin kuvittelee tekevänsä:
Mutta nyt seuraa lause, joka voi järkyttää maailmankuvaasi.
Länsimaista kulttuuria ei ole.
Eipä tuo maailmankuvaani järkytä. Kuten sanoin, olen jo sen verran tottunut kohtaamaan kulttuurittomuusharhasta kärsiviä ihmisiä, ettei sellainen järkytä. Sen sijaan minäkin osaan kertoa järkyttäviä totuuksia. Miten olisi vaikka tämä:

Jos mielestäsi länsimaista kulttuuria ei ole, olet sitä mieltä, että länsimainen kulttuuri on ihmiskunnan biologinen default-tila ja että muiden kulttuurien edustajat toimivat luonnonvastaisesti.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Lopuksi vielä vähän pinaattilätyistä jauhelihakastikkeella. Toisin kuin monet muut kulttuuriaktivistit, en kiellä teitä syömästä niitä sillä perusteella, että varastaisitte, eksotisoisitte tai hyväksikäyttäisitte kulttuuriani. Päin vastoin, kehotan teitä syömään niitä. Ne ovat hyviä.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Pekka lukee lehteä 23: Jouluspecial

Lapsi meni päiväkotiin ja emäntä palasi töihin, ainakin sen verran, mitä flunssakierteeltä harvoja terveitä päiviä jää. Kun nyt sen seurauksena olen jäänyt viettämään arkipäiviä yksin kotona, olen innostunut pitkästä aikaa harrastamaan tietokoneohjelmointia. Olen koodannut päivät pitkät niin pakkomielteisesti, että bloggaaminenkin on unohtunut lähes kokonaan.

Emäntäkin mietti, että mitäköhän tietokonepeliä hän pelaisi seuraavaksi. Rakentelupelit alkavat kuulemma jo kyllästyttää, mutta Call of Duty -taidot ovat pitkän tauon jälkeen niin ruosteessa, että räiskintäpelit vain turhauttavat. Parempien ideoiden puutteessa laitoin hänet pelaamaan Genital Joustingia, jossa letkeät pippelit ottavat toisistaan mittaa.


Naurusta päätellen oikein viihdyttävä peli.

Asiaan. Kun nyt monet edellisistä kirjoituksistani ovat olleet pitkiä ja osin järkeviäkin, ajattelin tänään vain käydä lyhyesti läpi muutamia pikku-uutisia osoittaakseni, ettemme edelleenkään elä järkevässä maailmassa. Aloitetaanpa pelijutuilla, koska niistä oli jo puhe:

1. Videopelin aseen koristeesta maksettiin 61 052,63 dollaria

Tästä aiheesta olen puhunut jo pari vuotta sitten, mutta koska on saatu uusi ennätys, mainitaan asia uudestaan. Eli siis Counter-Strikessä voi saada, ostaa, myydä ja vaihtaa aseiden pintakuviointeja eli skinejä. On yleisiä, joita saa ostettua muutamalla sentillä, ja harvinaisia, joiden hinta voi nousta satoihin euroihin. Sitten on niitä, jotka ovat käytännössä ainutlaatuisia ja joista kehtaa pyytää ihan mitä tahansa, koska peliä pelaa myös paljon öljysheikkien ja oligarkkien pikkuprinssejä, joilla ei ole pikkuhiluista pulaa.

CS on jossain määrin välineurheilua, jossa hyvällä näppäimistöllä, hiirellä ja kuulokesetillä voi saada pientä etua, mutta skinit ovat täysin kosmeettisia eivätkä vaikuta peliin mitenkään. Jos siis joku ostaa 60 000 dollarin skinin, hän maksaa ihan vain siitä, että pääsee kehumaan muille, kuinka hieno skini hänellä on.

Eipä tuokaan silti enää iso raha noissa piireissä ole. CS:n isoissa turnauksissa on tyypillisesti miljoonan dollarin palkintopotti, josta puolet jaetaan voittajajoukkueen viiden pelaajan kesken. Tämä taas on pikkuhiluja verrattuna vielä suositumman Dota 2:n palkintopotteihin. Suomalaisen Lasse Urpalaisen joukkue voitti syksyllä turnauksen, ja palkintorahoista hänelle tuleva henkilökohtainen osuuskin oli n. 2 miljoonaa euroa.

Mutta olihan nyt hiljattain olympialaisetkin, ja nekin ovat kuulemma aika arvostettuja kisoja.

Kai sinäkin maksaisit tästä erosta useamman vuoden palkan?

2. Paavi lahjoitti rauhanmedaljongin Erdoganille

Paavi, islamin tai jonkin muun vastaavan uskonnon ylin auktoriteetti, antoi rauhantunnustuksen Turkin diktaattorikkeelle Erdoganille siinä toivossa, että Erdogan puolestaan kehuisi Paavin toimia muslimien tukemiseksi kristittyjen ja juutalaisten kustannuksella. Öö, hetkinen...
Erdoganin puolestaan odotettiin kiittävän paavi Franciscusta siitä, että tämä vastusti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi.
 Ei kun joo, kyllä siinä noin sanotaan.

Rauhanjohtaja Erdogan reagoi medaljonkiinsa vähän aikaa sitten lähettämällä rauhanpommittajansa rauhoittamaan Syyrian kurdialueet pois kuljeksimasta, koska kurdit ovat niin leppoisaa porukkaa, että niitä on pakko saada lisää vaikka sitten valloittamalla.

Pasifismin nimeen vannovat kurdit ovat vastanneet pistämällä pystyyn rauhanosoituksia Suomessa ja muissa länsimaissa, koska jos protesteja esittäisi Turkissa tai kurdien omilla mailla, olisi vaarana joutua tappelemaan turkkilaisten kanssa, kun taas länsimaissa saa riehua rauhassa.

3. Turun yliopisto palkkasi opiskelijoiden häirintään syyllistyneen amerikkalaisprofessorin

Kalifornialainen tähtitieteilijä lähenteli alaisinaan työskennelleitä opiskelijoita ja sai kenkää. Ymmärrettävästi tämän jälkeen hänen uranäkymänsä olivat heikot, mutta Suomesta hän sai sympatiaa ja sen myötä työtarjouksen.

Tämä vastaavasti herätti Suomen mediassa feministisen raivon, ja ellen väärin muista, professori jätettiin sittenkin palkkaamatta. En kyllä ymmärrä, miksi tämä tapaus herätti niin ankaran vastareaktion. Tuollaisen touhun suvaitseminenhan on ihan linjassa sekä Suomen valtion että feministien periaatteiden kanssa.

Meinaan vaan, että jos laittomat maassaolijat ovat nykyään "paperittomia maahanmuuttajia", eivätkö seksuaalirikollisetkin sitten samalla logiikalla ole vain paperittomia gynekologeja?

4. Pepsi kehittelee sipsejä naisille - toimitusjohtaja: Tavalliset sipsit ovat naisille liian sottaisia ja äänekkäitä

Entäs mitä sitten tapahtuu, kun feministit pääsevät suuryhtiön johtoon? No, he tietysti julistavat, että naiset ovat erilaisia kuin miehet ja että siksi entiset sukupuolineutraalit tuotteet, kuten sipsit, täytyy sukupuolittaa.
Toimitusjohtaja Indra Nooyi hehkutti Freaknomics-nettiradion podcastissa, että yhtiö antaa naisille viimein mahdollisuuden nauttia rasvaisista naksuista samalla tavalla kuin miehetkin. Nooyin mukaan naiset eivät ole kyenneet tähän asti nauttimaan esimerkiksi yhtiön Doritos-sipseistä.
– Useat nuoret miehet sipsejä syödessään nuolevat innoissaan sormiaan, Nooyi kommentoi.
Hänen mukaansa naiset eivät nuole sormiaan sipsien mussutuksen jälkeen.
Olen ollut usein tilaisuuksissa, joissa on paikalla sekä naisia että sipsejä, enkä kyllä muista koskaan kenenkään valittaneen, että haluaisi kyllä syödä, mutta kun niistä lähtee niin kova ääni eikä niitä saa koskematta suuhun. Ihan yhtä mielellään he ovat sipsinsä syöneet kuin miehetkin.
– Naiset eivät rouskuttele sipsejä kovaäänisesti, he eivät nuole sormiaan ja naiset eivät myöskään kaada pussin pohjalta viimeisiä murusia suuhunsa, vaikka he haluaisivat kyllä tehdä niin, Nooyi julisti podcastissa.
Indra, kaada ihan rohkeasti vaan ne murut suuhusi. Viimeiset murut maistuvat parhailta, ja niiden syömisessä on sekin hyvä puoli, että kun suu on täynnä sipsinmurenoita, ei pysty sanomaan mitään niin typerää kuin tuo yllälainattu.
Toimitusjohtajan mukaan sipsit myös mahtuvat helposti käsilaukkuun, sillä hänen mukaansa naiset ihmettelevät jatkuvasti kuinka he saisivat herkkunsa mahdutettua mukaan.

Tosin tähän täytyy suhtautua pienellä varauksella, koska ainakaan jutun kuvituskuvan ilmeen perusteella hän ei näytä olevan tosissaan, vaan vain kokeilee, että kuinka älytön trollaus menee läpi. Pidän myös mahdollisena, että kun uudet naissipsit on saatu lanseerattua ja niiden edistyksellisyyttä kehutaan mediassa, Indra vetää kuminaamarin naamaltaan ja alta paljastuukin valkoinen mies, joka jää virnuillen katsomaan, muuttavatko feministit mielipidettään saman tien, vai huomaavatko he vasta jälkeenpäin, että naissipsit ovat aivan käsittämättömän misogynistinen konsepti.

5. Milleniaalit katsoivat Sean Conneryn Bond-elokuvat ja järkyttyivät näkemästään – naisia vikittelevälle salaiselle agentille täystyrmäys

Isäni opetti minut katsomaan Bond-elokuvia nelivuotiaasta asti, eli heti kun osasin lukea tekstityksiä. Sarjan jokainen osa on siis minulle hyvin tuttu ja rakas. No, Daniel Craigin aikakaudella sarjaa on kehitetty väärään suuntaan, mutta se on vain minun mielipiteeni.

Nykyisissä osissa Bond ei enää vaivaudu vokottelemaan naisia mitenkään, vaan hän vain vetää vaatteet pois ja sitten naidaan. Ennen vanhaanhan Bond hurmasi naisia typerillä vitseillä ja kovalla itsevarmuudella. Oma mielipiteeni on ollut, että yksi nykybondien huonoista puolista on juuri tuo flirttailun ja karisman poisjättö ja korvaaminen suoralla painokairausäksönillä.

Kuulemma olen väärässä. Raiskaushan se on, jos miehen flirttailumetodi perustuu typerille sovinistisille vitseille eikä esim. olemiselle naisen kanssa samaa mieltä keskeisistä intersektionalistisen feminismin teeseistä ja sen jälkeen kysymiselle kohteliaasti, että saanko tarjota soijalatten.

No joo, onhan se totta, että alkuaikojen naishahmot olivat usein sellaisia bimboja, että Bondin toiminta heitä kohtaan voitaisiin luokitella vajaamielisen hyväksikäytöksi muissakin kuin seksijutuissa, joten siinä mielessä närkästyminen on ihan oikeutettua. Sitä vaan ihmettelen, että jos 60-luvun Bondin toiminta aiheuttaa nykynuorissa vastalauseita, millä ihmeen logiikalla nyky-Bondin naisstrategia sitten on hyväksyttävää?

Sitten vielä loppuraskautus:

6. Kaksikko yritti riuhtoa kolmen eri R-kioskin kassakaappia irti auton avulla – hovioikeuden mukaan ei pystytty todistamaan, että nykimisen tarkoituksena oli varastaminen

Tuossahan tulikin jo oleellinen mainittua. Tiivistetäänpä.

1. Murtaudu autokorjaamoon ja varasta pakettiauto.
2. Murtaudu ärrälle ja yritä kiskoa kassakaappi autolla ulos, mutta mokaa homma, koska typeryyttäsi kiinnität vetoremmit puskuriin etkä vetokoukkuun.
3. Murtaudu toiseen autokorjaamoon ja varasta toinen pakettiauto.
4. Murtaudu toiselle ärrälle ja yritä kiskoa kassakaappi ulos, mutta älä onnistu vieläkään.
5. Murtaudu kolmannelle ärrälle, sido remmit tällä kertaa vetokoukkuun ja vie kassakaappi mukanasi.
6. Pyydä oikeudessa lievempää tuomiota, koska 1) et oikeasti meinannut varastaa kassakaappia ja 2) et uskonut, että siellä olisi ollut niin paljoa rahaa.
7. Saa lievempi tuomio, koska se, että murtaudut vuorokauden sisällä kolmelle eri ärrälle repimään niiden kassakaappeja irti, ei riitä todisteeksi siitä, että olisit yrittänyt varastaa kassakaappeja.

En nyt taas tiedä, mitä tästäkään pitäisi sanoa.


lauantai 10. helmikuuta 2018

Sivistyksen rappiosta ja vähäpukeisista naisista

Twitterin paras puoli on siinä, että sen avulla saa helposti yhteyden kaikkiin muihin palvelun käyttäjiin, jopa muulloin vaikeasti lähestyttäviin julkkiksiin. Linkitin edellisen tekstini sinne ja pistin twiittaukseen suoran viittauksen Maria Petterssonille, jonka kolumnia kirjoitukseni käsitteli, ja siten hänkin pääsi lukemaan feministisestä kirjallisuushaasteestani. Hän ei edes blokannut minua saman tien, kuten olin aluksi pelännyt, vaan päin vastoin uudelleentwiittasi julkaisuni. Arvostukseni häntä kohtaan nousi reippaasti.

Oli miten oli, hänen ansiostaan tekstini sai laajaa näkyvyyttä sellaisissakin piireissä, joissa minuntyyliseni blogistit eivät ole erityisen luettuja ja joissa huumoriani ja estetiikkaani ei arvosteta. Eräskin lukija ilmoitti lopettaneensa tekstini lukemisen alkuunsa tultuaan viehättävän assistenttini Denisen kuvan kohdalle. Omaan Twitter-virtaansa hän ilmeisesti minun innoittamanani laittoi vanhanaikaisemman ja siten hillitymmän vähäpukeisen kuvan Marilyn Monroesta ja esitti kysymyksen:
Onko tällaisten kuvien jakaminen nykyään sopivaa? Onko tämä esimerkki taidevalokuvasta vai esimerkki naisvartalon esineellistämisestä?
Tuo on hyvä kysymys. Mietitäänpä sitä hetki. Tätä kysymystähän ei ole viime aikoina pohdittu vain Twitterissä eikä vain nykyaikaisten mallityttöjen poseerauksiin liittyen, vaan asia nousee merkittäväksi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi säännöllisesti aikakaudesta toiseen. Otetaan esimerkiksi tällainen taideteos:


Löytyy Vatikaanista ns. isoolta kirkoolta. Alun perin, vuonna 1541, hahmot olivat kuulemma alastomia, mutta niille maalattiin jälkeenpäin pyyhkeet munien peitoksi, koska eihän nyt kirkoista pyhimmässä voi näyttää meininkiä, jota ei näe edes bordelleissa, kuten eräs aikalainenkin Michelangeloa moitti. Sitten on tällainen patsas:


Vuonna 1894 tuota suunniteltiin Bostonin kaupunginkirjaston pihalle, mutta Naisten Kristillisellä Raittiusliitolla oli asiaan painavaa sanottavaa. Ei tuollainen juopunut rietastelu sopinut lainkaan, eikä ainakaan kirjastolle. Ankaran paineen myötä patsas siirrettiin New Yorkiin museoon, ja vasta lähes sata vuotta myöhemmin melu oli laskeutunut sen verran, että Bostonin kirjastokin sai oman kopionsa alkuperäiselle paikalleen.

Streisand-efektin myötä, kun tapaus oli saanut paljon julkisuutta, taiteilija tienasi valtavasti rahaa myymällä kopioita teoksestaan, mutta siinähän nyt ei ole mitään yllättävää.

Tietenkään pelkästään alastomuutta ei ole sensuroitu, vaan tähtäimessä on ollut muitakin ominaisuuksia, jotka on katsottu epäkorrekteiksi, tasa-arvoisimpia kansanryhmiä alentaviksi tai muuten vaan aikakaudelle sopimattomiksi. Esimerkiksi natsit kielsivät taiteen, joka oli juutalaista, kommunistista tai muuten vaan paskaa, eikä taidekriitikkonakaan saanut toimia ilman propagandaministeriön lisenssiä. Esimerkiksi tällainen:


Eihän tuo edes esitä mitään, ja mitä järkeä on taiteessa, joka ei esitä mitään? Kieltoon vaan. Ja kuten Hitlerkin sanoi, jos joku haluaa maalata taivaan vihreäksi ja ruohon siniseksi, sellaisen ääliön sopii kastroida.

Natsien järjestämät rappiotaiteen näyttelyt kuulemma olivat yleensä paljon suositumpia kuin hyväksytyn arjalaisen taiteen näyttelyt. Mistäköhän lie johtunut.

Neuvostoliitossakin oli virallisena taidemuotona "sosialistinen realismi", joka terminä on yhtä mielekäs kuin vaikka natsistinen suvaitsevaisuus tai anarkistinen despotia, mutta jota kuitenkin onnistuttiin soveltamaan melkein 60 vuotta ja jonka myötä taiteilijoiden oli parasta pitää huolta, että heidän teoksensa viestittivät yleisölle aiheesta riippumatta, että työ on niin kivaa, että siitä on aivan turhaa kaiken muun hyvän lisäksi vielä maksaa palkkaakin.

2000-luvulle päästyämme tanskalainen Jyllands Posten -lehti päätti kokeilla, mitä tapahtuu, jos järjestää pilakuvakilpailun profeetta Muhammedista. Kilpailuun osallistui näinkin räväkkää ja edesvastuutonta perseilyä:


Tästä närkästyneinä muslimit pistivät pystyyn rähinöitä ympäri maailmaa. Ihmisiäkin kuoli. Lähinnä kuolleet olivat kiukkuisia muslimeja, jotka olivat tallautuneet hengiltä muiden kiukkuisten muslimien jaloissa, mutta jotenkin se saatiin käännettyä koko Tanskan kansan syyksi. Euroopassa keskusteltiin, onko sananvapaus mennyt liian pitkälle. Monet yksittäiset sanomalehdet julkaisivat kuvia vastustaakseen noussutta sensuurimielialaa, mutta Suomessa yksikään lehti ei siihen lähtenyt mukaan. Kun sitten kansalaisjärjestö Suomen Sisu laittoi kuvat nettisivuilleen, pääministeri Matti Vanhanen riensi pyytämään koko Suomen puolesta anteeksi muslimeilta, vaikka kukaan ei ollut ehtinyt häneltä kysyäkään.

Voidaan toki väitellä, oliko muslimien pillastuminen lapsellista ylireagointia, vai oikeutettua vihaa pyhien arvojen loukkaamisesta, ja voidaan väitellä siitäkin, oliko kuvien sensurointi pelkurimaista omien arvojen hylkäämistä, vai vain tervettä pelisilmää väkivaltaisten kilikallojen kostoiskujen välttämiseksi. Joka tapauksessa sensuurivaatimuksia esitettiin uskonnollisin perustein, ja niihin suostuttiin hihhulien mielistelemiseksi.

Esimerkkejä useista syistä sensuroidusta taiteesta löytyy paljon ihan viime vuosiltakin, mutta ne ovat olleet lähinnä yksittäistapauksia, eivätkä ole saaneet suurta mediahuomiota.

Sitten tuli #MeToo-kampanja, jolla oli kannatettava tavoite: kun kaikki naiset, jotka ovat joutuneet seksuaalisen häirinnän kohteiksi, ilmoittavat asiasta ääneen, ongelman laajuus paljastuu viimein kaikille. Valitettavasti kuitenkin jotkut oman elämänsä judithbutlerit päättivät, että #MeToo on hyvä tekosyy rusikoida maailma omaan ideologiaansa sopivaksi. Niinpä osittain kampanjan painostamana eräs brittiläinen museo päätti "herätellä keskustelua" poistamalla näytiltä seuraavan taideteoksen:


vuonna 1896 valmistunut maalaus poistettiin Manchester Art Gallerysta seinältä, koska taidegalleria haluaa ”haastaa tyypillisen aikakauden fantasian”, jossa alaston naisvartalo esitetään joko passiivisena koristuksena tai sitten femme fatale -tyyppisenä hahmona.
Jaa. Minä kun olin tottunut siihen, että keskustelua herätellään yleensä tuomalla taideteos esille. Poistamalla teos julistetaan vain, että teoksessa oli jotain väärää ja siksi sitä ei saa katsella eikä siitä ole mitään puhuttavaakaan.

On helppoa olla samaa mieltä, että tuonaikainen naiskuva oli huonompi kuin nykyinen, mutta ei sitä "haasteta" piilottamalla aikakauden maalauksia. Piilottamisella julistetaan autoritaarisesti, että nykyinen naiskuva on parempi ja pulinat pois. Lisäksi julistetaan, että koska nykyinen naiskuva on objektiivisesti parempi, ei kellään ole mitään syytä katsella menneiden aikojen hapatuksia. Joku sivistymätön plebeiji voisi vielä saada päähänsä kyseenalaistaa em. julistukset ja haastaa nykyisen naiskuvan.

Suomessakaan tältä ei ole vältytty, vaan Ateneumissa esillepantua Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarua, eli tätä:


...on viime aikoina vaadittu piilotettavaksi mm. saatesanoilla "eikö museota yhtään hävetä?" Koska vaatijat eivät tietenkään ole lukeneet Kalevalaa, he jäävät vain jumittamaan kuvaan, jossa vanha irstas käppänä jahtaa nuorta tyttöä, eivätkä tiedä, etteivät Väinämöisen yritykset suinkaan pääty onnellisesti kummankaan kannalta. Tarun opetus onkin hyvin feministishenkisesti se, että kannattaa pysytellä vaan kiltisti omissa kategorioissaan.

Onneksi museon johtaja Susanna Pettersson pysyy suoraselkäisenä ja jättää tuollaiset vaatimukset omaan arvoonsa. Hän summaa koko touhun hienosti:
Taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä ja antaa ajattelemisen aihetta. Museoiden tehtävä on toimia esittämisen, puheen ja monimuotoisten tulkintojen areenoina. Ei ole oikeaa tai vääränlaista taidetta. On vain taidetta.
Harvinaisen asiallista puhetta. Mutta millaisen yhteenvedon saamme tästä taidehistoriallisesta oppitunnista?

Huomaamme, että vääränlaisten kuvien kieltäminen niin siveellisyyden loukkaamisen kuin vallitsevan ideologian kanssa ristiriidassa olemisenkin takia on jo vanha keksintö, eivätkä naiskuvasta huolestuneet feministit tai #MeToo-kampanjoijat ole tuoneet tähän muotiin mitään uusia innovaatioita. Perusteet sensuurin vaatimiselle vaihtelevat, mutta periaate pysyy samana: halutaan kieltää muilta se, mikä ei itseä miellytä.

Näköjään oikea kysymys ei olekaan, että onko tällaisten kuvien jakaminen enää nykyään sopivaa, vaan että onko se vieläkään sopivaa. Reaktioista päätellen ei vaikuta olevan.

* * *

Entäs sitten bikinityttöjen postailu blogeihin? Eihän sillä ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Vaikka suvaittaisiinkin joidenkin sata vuotta sitten eläneiden kääkkien kiinnostusta teinityttöihin ihan vain sen takia, että ne ovat keksineet maalata perversionsa kankaalle, miten siitä seuraa vaatimus suvaita sitäkin, että silikonilla pumpattuja bimboja tungetaan joka tuutti täyteen?

Kysytäänpä sitä Formula 1 -maailmasta. Siellä on aiemmin ollut tapana käyttää "grid girlejä", eli kauniita ja usein vähäpukeisia naisia moniin niinkin oleellisiin tehtäviin kuin numerokylttien kanniskeluun ja ajajien vieressä hymyilyyn. Eipä ole enää. Sellainen ei johtoportaan mielestä enää sovi "modernin yhteiskunnan sosiaalisiin normeihin".

Napa näkyy, naapurin poijat nauraa.

Eikä siinä mitään. Markkinavoimien lakien mukaan F1-touhukin pyörii, joten jos johtoportaan mielestä vihaiset feministit ovat autourheilulle merkittävämpi kohderyhmä kuin kiimaiset miehet, ilman muuta näin kannattaa tehdä. Mutta mistäs suunnasta suurimmat vastalauseet kuuluvat? Kiimaisilta miehiltäkö, joilta on nyt viety yksi monista tilaisuuksista patriarkaaliseen tuijotusahdisteluun?

Ei, vaan työnsä menettäneiltä tytöiltä. Aihetta Twitterissä käsittelevässä #gridgirl-virrassa ei juuri lopettamispäätöstä puolustavia kommentteja näe. Vastalauseet ovat usein tällaisia:
Come rain or shine we would be there waiting with our boards for our drivers to come round the bend. Why are 'idiots' taking our jobs away? #gridgirl #BTCC fed up of trying to defend myself, it's simple I LOVE my job get over it! #robbers #f1gridgirls
There is a huge discussion on #F1 banning #gridgirls. Being a #gridgirl for several years, I absolutely love it. Many of us who model at these events do it because we love the sport of racing. I have traveled the world and have met the most amazing people doing it.
So the inevitable has happened, F1 gridgirls have been banned. Ridiculous that women who say they are "fighting for women's rights" are saying what others should and shouldn't do, stopping us from doing a job we love and are proud to do. PC gone mad.
Yhdenkään alalla työskentelevän naisen en nähnyt kommentoivan, että onpa tämä päätös hieno juttu, kun vihdoinkin pääsee pois vihaamastaan alistavasta orjatyöstä. Ne harvat kommentit, jotka eivät olleet työnsä menettäviä naisia tukevia ja kannustavia, olivat lähinnä muotoa "hehheh, mahtaa vatuttaa, kun joutuu etsimään oikeaa työtä, jossa ei enää pelkällä ulkonäöllä pärjää".
Bye bye Sophie. now go and get yourself an education rather than standing in the mirror all day taking selfies.
Joo, kyllä minuakin vatuttaisi, jos saisin kenkää ja pitäisi mennä töihin, joissa joutuisin näkemään enemmän vaivaa tienatakseni pienempää palkkaa. Voiko ketään moittia siitä?

Viehättävä ulkonäkö on markkinoitavissa oleva ominaisuus ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa ammattitaito. Sen hankkiminen, kehittäminen ja ylläpitäminen vaativat sekä synnynnäisiä ominaisuuksia että jatkuvaa työtä. Ketään ei siihen pakoteta, vaan päin vastoin kilpailu ja karsinta ovat ankaria.

Sama pätee edellisessä kirjoituksessa esiintyneeseen ja kritiikkiä saaneeseen Denise Milaniin. Monien mielestä kaula-aukon esittely ei varmaankaan ole mikään oikea ammatti, mutta hän tuskin ihan heti lähtisi alaa vaihtamaan moisista puheista, kun ottaa huomioon, että hän on mallintöillä tienannut jo 6 miljoonan dollarin omaisuuden. Pekan Porstuan viehättäväksi assistentiksi ei ihan kuka tahansa pyllistelijä pääsekään, vaan useimmilla täällä vierailevilla naisilla on seitsennumeroiset tienestit. Ja sen haluavat vihaiset feministit viedä heiltä pois.

Porstuan henkilökunnan pitkäaikaisimman jäsenen Candicen ilme, kun hän kuulee, että hänen pitäisi luopua 7 miljoonan dollarin vuosituloistaan ja mennä tienaamaan 20 000 dollaria vuodessa johonkin hikipajaan tasa-arvon ja naisten vapautuksen nimissä.

Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin feministien mielestä naisella piti olla oikeus itse päättää, mitä haluaa kehollaan tehdä. Erityisen kuvaava on alussa mainitsemaani Twitter-keskusteluun osallistuneen henkilön kommentti:
Tuo on aika kesy verrattuna siihen millaisia kuvia ihmiset julkaisevat itsestään esim. Instagramissa. Lienee voimaannuttavaa esineellistää itsensä?
Esineellistäminenhän se onkin päivän sana. Nättejä naisia ei saa katsoa, koska se jotenkin kumoaa heidän sisäisen kauneutensa, tai jotain. Selvä. Itsensä esineellistäminen taas on oikein mielenkiintoinen konsepti. Nainen ei siis saa tehdä mitä haluaa, koska jonkun muun mielestä sellainen ei ole naiselle soveliasta käytöstä.

Tosiaan. Niin kauan kuin kulttuurissa ylipäätään tunnetaan sellainen käsite kuin "itsensä esineellistäminen", naiset eivät ole vapaita. En näe mitään eroa siinä, onko vapautta rajoittamassa joukko irstaita äijiä vai joukko vihaisia feministejä.

No niin. Huhhuh. Tulipas tästä paljon pidempi teksti kuin ajattelin. Yhteenvedon aika. Olemme todenneet, että 1) taiteen sensurointi millä tahansa verukkeella ei ole feminismiä, vaan totalitarismia, ja 2) feministien pyrkimykset deletoida kauniit naiset näkyviltä ei ole naisten vapauttamista, vaan alistamista. Enää jäljellä on yksi kysymys.

Miksi?

Miksi tauluihin pitää maalata nättejä naisia tissit tanassa? Miksi formuloissa pitää olla nättejä naisia numerokylttejä kanniskelemassa? Miksi minun muka pitää postailla tännekin jotain bikinikuvia vaivautumatta edes keksimään sille mitään kunnollista yhteyttä kirjoitusten aiheisiin?

No, ei varsinaisesti pidäkään. Aivan yhtä hyvin tuollainen voidaan lopettaa. Ei sille ole mitään loogisesti pitävää perustetta. Esitän kuitenkin vastakysymyksen.

Miksi naisille on tärkeää, että olohuoneen verhojen värisävy sopii yhteen sohvan kanssa? Miksi naiset postailevat kuvia kauniista maisemista? Miksi naiset laittavat kukkia maljakoihin? Miksi naiset kuluttavat valtavia rahasummia vaatteisiin, joita he käyttävät yhden kerran? Miksi naiset ripustelevat seinille tauluja, jotka eivät esitä mitään ihan vaan sillä perusteella, että seinillä pitää olla tauluja? Miksi naiset keräävät ikkunalaudat täyteen juuri tietynvärisiä kukkia? Miksi naisten kirjahyllyissä on aina vähintään yksi taso varattuna koriste-esineille?

Miksi?

Eihän siinäkään ole hyödystä ja tarpeesta kyse. Kyse on pelkästä estetiikasta. Elinympäristö on viihtyisämpi, kun ympärillä on kauneutta katseltavaksi. Miehet eivät välitä yllälistatuista asioista, koska he eivät yksinkertaisesti kiinnitä tuollaiseen materiaan juuri huomiota. Miehet kiinnittävät huomionsa kauniisiin naisiin ja siksi haluavat ympäröidä itsensä kauniilla naisilla tai ainakin heidän kuvillaan.

Ajatus, että kauneuden havaitseminen, tunnustaminen ja arvostaminen jotenkin vähentäisi arvoa "esineellistämisen" kautta, on täysin mielipuolinen, käsittämätön ja väärä.

Tuleeko minusta vähemmän isänmaallinen ihminen, jos tykkään katsella suomalaisia maisemakuvia?
Käännynkö minä ateistiksi, jos kirkkoon tuodaan liian hienoja alttaritauluja?
Joutaako hyvä kirja saman tien saunansytykkeeksi, jos siitä tehdään näyttävä elokuva?

Ei tietenkään. Eikä minun arvostukseni naisia kohtaan vähene tippaakaan sillä, että arvostan myös heidän fyysisiä piirteitään.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Feministinen kirjallisuushaaste 3: Yhteenveto

Tämän talven lukijakartoitusgallupissa ilmoittautui 91 lukijaa. Tänä vuonna en erotellut tuttuja ja tuntemattomia, vaan kysyin, onko täällä sellaisiakin vakiolukijoita, jotka olisivat kanssani eri mieltä. Yllättäen jopa neljä tunnusti. 64 kertoi lukevansa juttujani, koska ovat samaa mieltä, ja kaksi piti tarjonnastani, vaikka olivat uusia tuttavuuksia. Kukaan satunnainen paikallehortoilija ei kertonut vastustavansa ilosanomaani.

Kaksi vastaajaa ei ymmärtänyt kysymystä, ja peräti 19 vaati isoja tissejä. Aloittakaamme siis tämä feministishenkinen teksti viehättävän assistenttini Denisen vastauksella:


Asiaan. Reilu vuosi sitten kolumnisti Maria Pettersson toi esille epäkohdan, että suurin osa miehistä ei lue lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja ja että se on ongelma, koska sellainen on ihan junttia. Tutkiskelin hänen sanojaan sydämessäni ja järkytyksekseni huomasin, että se päti minuunkin. Omistamistani kirjoista alle 7 % oli naisten kirjoittamia.

Samassa yhteydessä Pettersson haastoi kaltaiseni juntit lukemaan naisten kirjoja. Tai ei suoraan haastanut, mutta vihjasi sinnepäin väittämällä allekirjoittanutta sivistymättömäksi, mainitsemalla sitten ihmisten harrastavan sellaista, että lukevat vuoden verran vain tietynkaltaisten kirjailijoiden teoksia, ja ottamalla lopuksi itse tavoitteekseen lukea n. 18 eri vähemmistön kirjoittamia teoksia.

Koska nobody calls me chicken ja jippikaijei motherfucker ja muita latteuksia, tartuin haasteeseen. Samassa yhteydessä esitin vastahaasteenkin, johon keräsin omia lukusuosituksiani, mutta antaa muiden kirjoitella siitä.

Hehheh, te varmaan luulitte, että olin jo unohtanut koko jutun. Ehei; voin ylpeänä kehua, että vuonna 2017 luin ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja, kuten luvattu oli. Nyt käyn ne läpi ja pohdin lopuksi, kannattiko.

Sitä ennen lanseeraan käsitteen "toiseuspiste". Koska kuulemma kirjailijan henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on väliä, ja on sitä parempi, mitä useampaan vähemmistöön kirjailija kuuluu, aion nyt pisteyttää lukemani kirjat sen mukaan, kuinka monella tavalla kirjailija minusta poikkeaa. Kriteerejä ovat Petterssonin määritteleminä ainakin sukupuoli, kansallisuus, uskonto, ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus.

No niin, tässä koko läjä:


Marge Piercy - Woman on the Edge of Time. Tämä ei ole niinkään romaani kuin utopistinen pamfletti, jossa kirjailija kuvailee ihanneyhteiskuntaa, jossa kaikilla on kivaa, kaikki toimii anarkistisesti itsekseen eikä kukaan tee pahaa kenellekään, ilman turhia pohdintoja siitä, miten se on mahdollista ja millaisia uhrauksia se ehkä vaatii. Ainoa lukemistani, jonka sain aikaiseksi arvostella blogiini. Pahoittelut siitä, varsinkin, kun se oli koko vuoden lähes heikoin tekele. Silloin annoin pisteiksi 2,5/5, mikä sekin tuntuu näin jälkikäteen anteliaalta. Toiseuspisteitä Piercy antaa 2, koska on amerikkalainen nainen. Tässä vaiheessa suomalainen feministi saattaa huomauttaa, että amerikkalaiset eivät edusta riittävän toisenlaista kulttuuria ansaitakseen pisteitä, mutta jos heidän amerikkalaisilta kollegoiltaan kysyisi, edustaako suomalaisuus toiseutta, varmasti vastaus olisi myöntävä.

Ursula Le Guin - The Dispossessed. Myös anarkistinen utopiaromaani, jossa riistokapitalistiselta planeetalta paennut siirtokunta on perustanut anarkokommunistisen yhteisön naapuriplaneetalle, ja useiden sukupolvien jälkeen päähenkilö anarkistiplaneetalta saapuu tarkkailemaan kapitalistiplaneettaa. Tässä yhteiskunta on kuvattu paljon elävämmin ja uskottavammin kuin Piercyn tekeleessä: anarkistit eivät elä yltäkylläisyydessä ja välillä jopa kuolevat nälkään; anarkistinen ajattelu ei tule ihmisiltä täysin luonnostaan, vaan he joutuvat vahtimaan poliittista puhdasoppisuutta ankaralla vertaispaineella; ja johtoneuvostot, joita anarkistien on ollut pakko perustaa saadakseen hommansa organisoiduksi, ovat huomaamatta saaneet hyvinkin autoritaarisia piirteitä. 3/5 pistettä. Vaikka maailma on mielenkiintoinen, tämäkin kirja jää juonensa puolesta melko köyhäksi, eikä mielenkiintoisia juonielementtejä käytetä läheskään tarpeeksi. Myös 2 toiseuspistettä.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen. Pikkutyttö seuraa vierestä 30-luvun Amerikan etelävaltioiden junttiseuduilla, kun hänen lakimiesisänsä puolustaa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä. Todisteiden mukaan mies on selvästi syytön, mutta hänet on silti hirtettävä ihan vaan periaatteesta, ja hänen puolustamisensa tarkoittaa perheelle sosiaalista itsemurhaa. 5/5 pistettä. En ihmettele, että tästä on tullut niinkin maineikas klassikko. Mielenkiintoinen pääjuoni, monia sulavasti yhteensopivia sivujuonia, mielenkiintoisia henkilöitä, miellyttävää kieltä. Toiseuspisteitä Lee antaa 2 kuten edellisetkin. Vahvojen epäilysten mukaan Lee olisi ollut lesbo, mutta koska tätä ei ainakaan nopean googletuksen perusteella ole vahvistettu, jätetään kolmas piste antamatta.

Leena Lander - Käsky. Suomalaista välillä. Sisällissodan aikana nuori jääkäri saa tehtäväkseen kuljettaa vangitun punaisen naisen oikeudenkäyntiä varten kenttätuomioistuimeksi muutettuun entiseen mielisairaalaan. Matkan aikana he viettävät kahdeksan päivää autiolla saarella ilman yhteyttä ulkomaailmaan, ja tapausta tutkiva viiniä lipittävä tuomari ottaa tehtäväkseen selvittää, mitä he saarella keskenään puuhastelivat. 3,5/5 pistettä. Nykykirjallisuudessa ei oikein voi välttyä "punaiset = hyvä, valkoiset = paha"-asetelmalta, mutta tässä se ei pistänyt silmään niin pahasti kuin olin pelännyt. Enemmän minua harmitti se, että kun koko kirjan ajan mieltäni oli jäytänyt pelko siitä, että tämänkin kirjan loppuratkaisu on juuri se sama vanha, joka tällaisiin aina poikkeuksetta laitetaan, niin kyllähän se oli. Tapanani ei ole paljastaa loppuratkaisuja, mutta ette te tästä oikeasti ylläty. Jääkäri auttaa punavangin pakoon ja haavoittuu itse kuolettavasti samalla, ja tuomari ampuu itsensä. Vaikka kirja muilta osin oli jännittävä, tunnelmallinen ja erinomaisesti kirjoitettu, en tuon loppuratkaisun takia voi antaa korkeampia pisteitä. 1 toiseuspiste Landerin naiseudesta.

Gillian Anderson & Jeff Rovin - Liekkien näkijät. Lastenpsykologi tutkii muutamaa eri maissa asuvaa ihmistä, joilla on samanlaisia outoja sairauskohtauksia. Samalla arkeologit löytävät oudosti kuvioituja muinaisjäänteitä, joiden mystinen energia tappaa porukkaa. Näillä kaikilla on yliluonnollinen yhteys Antarktiksella muinoin asuneeseen sivilisaatioon. 1/5 pistettä. Entinen X-Files-tähti Anderson on kokeillut taitojaan monella eri taiteen ja viihteen alalla, mutta kirjallisuus olisi saanut jäädä väliin. Juoni on kliseinen ja teksti on yksinkertaista, mutta silti raskaslukuista, vaikka apuun oli pestattu useita kymmeniä kirjoja monesta eri aihepiiristä tuottanut ammattikirjailija. Kirja on aika lyhyt, mutta se tuntui pidemmältä kuin mikään muu näistä, eikä hyvällä tavalla. 2 toiseuspistettä.

Tiina Korhonen - Rautasaappaiden kaiku. Aiempien tekstieni kommentteihin tuli paljon ehdotuksia kirjoista, jotka minun kannattaisi sisällyttää haasteeseeni, mutta tämä oli niistä ainoa, jonka sain käsiini. Pääasiassa suomalaisista vapaaehtoisista koostuva ryhmä SS-sotilaita seikkailee itärintaman verisissä ja kaoottisissa taisteluissa. Sinänsä tämä on tyypillinen sotaromaani, jossa ei ole selkeää juonta, vaan jossa seurataan monipuolista hahmovalikoimaa ryyppäämässä, tappelemassa, kiroilemassa ja yrittämässä pysyä hengissä, mutta siinä lajissa tämä on erinomainen, lähes Tuntemattoman sotilaan veroinen. 5/5 pistettä ja kunniamaininta siitä, että oli feministisen kirjallisuushaasteen paras kirja. 1 toiseuspiste etunimen perusteella; Tiina Korhosesta ei oikein tahdo googlettamalla löytää mitään tietoja, ja aikaisempien tekstieni kommenteissa esitettiin sekin mahdollisuus, että kyseessä olisi salanimellä esiintyvä miespuolinen kirjailija, mutta ei anneta vahvistamattomien spekulaatioiden vaikuttaa pisteytykseen. Blogistikollegani Tom Kärnä luki tämän myös juuri hiljattain ja kirjoitti yksityiskohtaisemman arvostelun.

Octavia E. Butler - Dawn. Lähitulevaisuudessa ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä ydinsodassa, ja Sopivasti paikalle osuneet alienit ovat pelastaneet muutamia ihmisyksilöitä tarkoituksenaan uudelleenkansoittaa maapallo heidän jälkeläisillään. Jekkuna on sellainen ehto, että alienit sulauttaisivat ihmisiin omaa DNA:taan, jolloin ihmiskunta saisi jatkaa olemassaoloaan, mutta muuttuneena ja vieraana. Päähenkilölle annetaan tehtäväksi valmentaa ja kouluttaa ryhmä ihmisiä uudisasukkaiksi, mutta samalla hän kamppailee sen kysymyksen kanssa, kannattaako koko touhu lainkaan, jos tulevaisuuden ihmiset eivät oikeasti ole ihmisiä. 4/5 pistettä ja kunniamaininta mielenkiintoisimmasta ideasta. Välillä homma meni tunteista jaaritteluksi, ja ärsytti kirjailijan tapa kuvata miehet aggressiivisina juntteina, joiden ainoa motivaatio on saada seksiä, vaikka väkisin jos ei muuten. Toisaalta naiset kuvattiin typerinä ja mielipiteettöminä kanoina, jotka mieluumin roikkuvat miehissään kuin tekevät mitään itse, joten siinä mielessä kirja on aika tasa-arvoinen. Alieneilla on kolmas sukupuoli, ooloi, jonka jäsenet ovat alienyhteiskunnan tasa-arvoisimpia jäseniä urosten ja naaraiden ollessa lähinnä avustajan roolissa. Päähenkilön alienit määrittävät ooloiksi, vaikka ihmisten rajoittuneemmalla asteikolla hänet mielletään naiseksi. 3 toiseuspistettä naiseudesta, amerikkalaisuudesta ja listan tummimmasta orvaskedestä.

Virginia Woolf - Orlando. Päähenkilö syntyy 1500-luvulla ja elää 1900-luvun alkupuolelle asti kiertäen maailmaa ja tarkastellen eri aikakausia, ja muuttuu jossain vaiheessa yllättäen miehestä naiseksi. 2/5 pistettä. Tämän piti olla humoristinen ja vauhdikas. No ei ollut. Tuon aikakauden brittikirjallisuus on yleensäkin puuduttavaa luettavaa, ja ymmärrän toki, että tekstin oli osittain nimenomaan tarkoitus parodioida sellaista, mutta silti. 3 toiseuspistettä brittinaiseudesta ja lesboudesta.

Jennifer Egan - Sydäntorni. Amerikkalainen bilehile saa kutsun keskieurooppalaiseen keskiaikaiseen linnaan, jota hänen serkkunsa restauroi hotellikäyttöä varten. Linnan keskitornissa asuu yhä linnan aiemmin omistaneen aatelissuvun viimeinen jäsen, joka ei suostu luopumaan perinnöstään, vaan aiheuttaa ongelmia. Päähenkilö joutuu murehtimaan, onko vanha ruhtinatar oikea ihminen vai jokin demoni, vai onko koko touhu vain serkun kehittämä monimutkainen kostojuoni teininä tehdystä liian pitkälle menneestä pilasta. 4,5/5 pistettä. Oikein viihdyttävä, vaikka loppuratkaisu ei oikein tarjoakaan vastauksia mysteereihin. Osittain tämä selittyy sillä, että kirjan päähenkilöksi on (ihan toimivasti) valittu henkilö, joka ei kuitenkaan ole varsinaisen tarinan päähenkilö, ja siksi vain puolen pisteen miinus. 2 toiseuspistettä.

Vain yhdeksän kirjaa. Vuodessa. Säälittävää. Lukioaikoina meni tuon verran kuukaudessa. No, ei voi mitään.


Mitä tästä haasteesta jäi käteen? Ensinnäkin yhdeksästä kirjasta sain 18 toiseuspistettä, että kai jonkin sortin tasa-arvoa sain ajettua. Oli kirjoja, jotka olisin joka tapauksessa lukenut ilman haastettakin, vaikka paljon myöhemmin, ja oli kirjoja, jotka minulta olisivat jääneet lukematta kokonaan. Osasta olen oikein iloinen, että luin, mutta osa olisi saanut jäädäkin lukematta. Oli erinomaisia kirjoja ja ala-arvoisia kirjoja. Ei ollut pelkkää scifiä ja sotaa, kuten aluksi suunnittelin, vaikka olisin minä vuodeksi löytänyt lukemista pelkästään niistäkin.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen, mutta loppupäätelmäni tuskin miellyttää haasteen esittäneitä feministejä. Havaitsin nimittäin selvästi, että naisten kirjoittamat kirjat poikkeavat oleellisesti miesten kirjoista. Siinä missä mieskirjailijat keskittyvät jännittävään ja mielenkiintoiseen juoneen, naiskirjailijat keskittyvät henkilöidenvälisiin suhteisiin ja heidän tunteisiinsa. Mieskirjailijoilla henkilöt saattavat jäädä latteiksi, tylsiksi ja stereotyyppisiksi, kun taas naiskirjailijoilla juonenkuljetus saattaa unohtua kokonaan useiden kymmenien sivujen ajaksi ja loppuratkaisukin jää usein mitäänsanomattomaksi. Poikkeuksia toki on paljon ja niitä mahtui tähänkin mukaan, mutta jo yhdeksässä kirjassa huomasi selvän trendin.

On täysin lukijasta kiinni, kumpaa pitää pahempana puutteena, eikä tarkoitukseni olekaan ottaa kantaa siihen, minkä sukupuolen edustajat ovat parempia kirjailijoita. Kysyntää varmasti riittää molemmille, joten on hyvä, että tarjontaakin riittää. Tulin kuitenkin osoittaneeksi vääräksi feministisen väittämän, että kannattaisi lukea tasapuolisemmin eri sukupuolten kirjoja sillä oletuksella, ettei sukupuolella ole väliä. Koska miehet ja naiset kirjoittavat eri tavalla, on täysin perusteltua pitää toisesta tyylistä enemmän kuin toisesta. Kohdistui valinta sitten miesten tai naisten kirjoihin.

No niin. Kun ahmin vuoden verran pelkkiä tyttöjuttuja, täytyi ottaa kuurin päätteeksi kunnon vastalääke.

Lee Child - Tappotahti. Entinen sotilaspoliisiupseeri, Tom Cruisen tähdittämästä elokuvastakin tuttu Jack Reacher, kiertelee amerikkalaisissa pikkukaupungeissa muuten vaan hortoilemassa, kun tulee syytetyksi murhasta ihan vain koska on ainoa muukalainen. Hän alkaa itse tutkia asiaa välttääkseen tuomion ja paljastaa valtavan rikosoperaation, jossa on mukana korkean profiilin kaupunkilaisia ja jonka suojelemiseksi väkivallassa ei pihtailla. 4/5 pistettä, miinusta em. stereotyyppisistä henkilöistä sekä juonessa vilahtelevista liian epätodennäköisistä yhteensattumista. Toimii tämä silti feministihaasteen jälkeen. Annanpa pienen lukunäytteen:
Olin tappanut yhden miehen ja sokeuttanut toista. Minun oli aika kohdata tunteeni, mutta en tuntenut juuri mitään. Oikeastaan en yhtään mitään. Ei syyllisyydentunnetta, ei katumusta. Ei minkäänlaista.  Tuntuu kuin olisin jahdannut kahta torakkaa vankilan pesutiloissa ja tallonut niitä. Mutta torakka on sentään jonkinlainen ymmärrettävissä oleva, järjellinen ja kehittynyt olio. Ne pesutilaan tulleet tyypit olivat syöpäläistä pahempia. Olin potkaissut yhtä kaulaan, ja hän oli tukehtunut kurkunpäänsä murskaannuttua. No, paska nakki. Hänhän tappelun aloitti. Eikö niin? Se että käy minun kimppuuni on kuin työntäisi auki oven, jota on kielletty avaamasta. Oli hänen ongelmansa, mitä oven toisella puolella odotti. Hänen riskinsä. Jos se ei häntä miellyttänyt, hänen ei olisi pitänyt avata sitä saamarin ovea. Kohautin harteitani ja unohdin koko jutun.
Kunnon äijäenergiaa. Ja tosiaan, saa Childista vielä yhden toiseuspisteenkin.