torstai 25. joulukuuta 2014

Joulumusiikkia maailmalta

Jouduin pääsin eilen emännän vanhempien mukana käymään kirkossa jouluhartaudessa. Täytyy sanoa, että Helsingissä on ihan jumalattomasti uskovaisia, sellainen ruuhka oli. Kuulemma normaalisti on vielä pahempi, mutta kun satoi lunta ja oli miinusasteitakin, niin eihän silloin voi mennä. Kai se on sitten niin, että Helvetissä ainakin on lämmin.

Meillähän ei koskaan ollut kotona tapana käydä kirkossa, vaan laitettiin vain toinen kersoista, yleensä minut, lukemaan jouluevankeliumi, ja se on aina riittänyt. Nyt ei päässyt sitäkään, vaan piti olla töissä. Siinä mielessä ihan mukavaakin välillä istua rauhassa kirkossa.

Oli miten oli, Porstuasta toivotetaan oikein hyvää joulua kaikille lukijoille, niin kanta-asiakkaille kuin satunnaiskävijöillekin.

Nyt ajattelin juhlan kunniaksi soittaa vähän jouluista musiikkia. En mitään perusklassikoita, koska ne ovat soineet radiosta jatkuvalla syötöllä jo monta päivää muutenkin, vaan jotain sellaista, mihin ei välttämättä törmää, ellei osaa etsiä oikeista paikoista.

Laitetaanpas ihan alkuun oikein kunnon punaniskameininkiä Amerikasta. Amerikkalaiset jouluklassikot ovat jo juurtuneet sitkeästi Suomeen, mutta tätä en ainakaan vielä ole radiosta kuullut:


Seuraavassa kappaleessa ollaan samassa valtiossa, mutta hyvin erilaisessa kulttuuripiirissä:


Tuo kappale onkin tuttu kaikille klassisten toimintaelokuvien ystäville.

"Don't you have any Christmas music?"
"This IS Christmas music!"


Kun nyt tuolle linjalle lähdettiin, löysin jotain jännää Nigeriasta:


Vaikuttaisi, että tuossa laulaa iso porukka paikallisia kuuluisuuksia. Eiköhän räppiosasto tullut jo sillä käsiteltyä. Seuraavaksi tanssittavampaa Sloveniasta:


Youtubesta löytyy myös kappaleen alkuperäisversio ilman ylimääräistä jumputusta, mutta sen video oli täynnä kuvia vähäpukeisista miehistä, joten ajattelin, että tämä on asiallisempi. Mikähän noita slaaveja vaivaa, kun aina pitää olla paljasta pintaa? No mutta soromnoo, tyylilajinsa kullakin.

Minkähän takia muuten soromnoo tarkoittaa suomessa että "hällä väliä"? Se näyttää venäläisperäiseltä sanalta, mutta ukrainassa se tarkoittaa häpeää, enkä nopealla haulla löytänyt tietoa, että tarkoittaako se venäjässä yhtään mitään.

Oli miten oli, seuraava tulee Koreasta:


Tietysti myös Suomessa on paljon hyvää musiikkia, mutta valitettavan usein suomalaisessa joulumusiikki- ja ylipäänsä musiikkiperinteessä lähdetään siitä, että surumielinen = kaunis. Tästä syystä pelkän melodian perusteella ei useinkaan tiedä, onko jokin kappale joulu- vai hautajaislaulu. Tästä seuraavasta kuitenkin tykkään, kuten Kaijasta yleensäkin:


Seuraavaksi jotain rakkaasta länsinaapuristamme:


Eiku oho, ei tuo ollutkaan enää joulumusiikkia. No, ei kai se niin tarkkaa ole. Satuinpa löytämään joululaulun myös Iron Maidenilta:


Seuraava lasketaan kyllä mainstreamiksi, mutta laitan sen silti, koska se on joululauluista oma suosikkini:


Siinähän niitä jo sitten olikin. Lopuksi vielä herra Garrisonin jouluterveiset ei-kristityille:


Kuten tulikin jo sanottua, hyvää joulua.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kannattiko kukkahattuilla?

Silloin tällöin kulttuuriin tehdään uutta sisältöä. Elokuvia, musiikkia, pelejä, nettisivuja ja vaikka mitä. Joskus niiden taiteellinen ja tieteellinen arvo on kyseenalainen ja jotkut saattavat jopa pitää niitä haitallisina. Silloin joidenkin ensimmäinen refleksi on kieltää asia tai ainakin asiasta puhuminen, etteivät viattomat ja hauraat mielet saisi edes tietää kyseisen asian olemassaolosta, vaan voisivat rauhassa jatkaa elämäänsä maailmassa, jossa ei ole väkivaltaa, seksiä, alkoholia tai muitakaan vitsauksia. Lopputulos kuitenkin on, että kieltokampanjoinnin tuoman julkisuuden seurauksena tieto asiasta leviää paljon laajemmalle, kuin mihin se olisi koskaan omillaan pystynyt.

Asia tunnetaan Streisandin ilmiönä. Barbra Streisand on siis ilmeisesti muusikko/näyttelijä, mutta ymmärtääkseni hänen elokuvissaan ei ole räjähdyksiä, joten en ole katsonut tarpeelliseksi nähdä yhtäkään. Oli miten oli, kymmenisen vuotta sitten joku otti 12 000 kuvaa Kalifornian rannikosta ja laittoi ne nettiin, ja yhdessä sattui olemaan Streisandin talo. Koska kuvaa oltiin käyty katsomassa peräti kuusi kertaa (joista kaksi oli rouva S:n asianajajan käyntejä), hän huolestui yksityisyydestään ja vaati oikeusteitse kuvaa poistettavaksi. Juttu ei mennyt läpi, mutta seuraavan kuukauden aikana, kun tapaus sai julkisuutta, kuvaa käytiin katsomassa 420 000 kertaa.

Ja nyt sen olet nähnyt sinäkin.

Ei mennyt ihan putkeen. Vaikka ilmiö toistuu samalla kaavalla joka ikinen kerta, kun vastaavaa sensuuria yritetään, ei se estä yrittämästä ja toistamasta asiaa vähintään muutamaa kertaa vuodessa. No mutta mitäs tällä kertaa?

Tykkään Hesarin Nyt-liitteestä. Sen toimittajilla on toki usein jokseenkin erikoinen näkökulma asioihin, mutta Nytistä voi lukea asioista, joita vakavamminotettavat mediat eivät pidä maininnanarvoisina. Esimerkiksi siitä, että Puolassa on tekeillä Hatred-niminen tietokonepeli, jonka juoni menee yksinkertaisuudessaan niin, että tapetaan kaikki. Ai miksikö? No kun ihmiset nyt vaan ovat perseestä.

Ideahan ei ole mitenkään uusi, vaan jo 17 vuotta sitten kauhua herätti nyt jo klassikoksi nousseen Postal-sarjan ensimmäinen osa. Ainakin esittelykuvien perusteella Hatred näyttää ihan samalta peliltä, joskin paremmilla grafiikoilla:

Postal 1 vuodelta 1997.

Hatred.

Onhan se inhimillisesti ymmärrettävää, että tällainen herättää voimakkaita reaktioita varsinkin siinä väestönosassa, jonka kokemus väkivaltapeleistä rajoittuu siihen, että he ovat joskus katsoneet vierestä kaverin pelatessa Miinaharavaa. Joillain heistä on myös ylimääräistä energiaa, jonka he mieluusti käyttävät erilaisten protestien ja kampanjoiden järjestämiseen.

Steam-peliverkkokaupassa on ominaisuus, jolla jäsenet voivat äänestää keskeneräisistä peliprojekteista, haluavatko he ne Steamiin myytäväksi, kun ne joskus valmistuvat. Aluksi Hatred poistettiin palvelusta vihaisten moralistien raivokkaiden vaatimusten takia, mutta palautettiin pian anteeksipyyntöjen kera, kun pelaajayhteisö vuorostaan ärähti sensuurista.

Asia eteni juuri Streisand-kaavan mukaan, eli peli nousi saman tien palvelun toivotuimmaksi ja odotetuimmaksi peliksi. Nyt on turha kuvitellakaan, että tekijätiimi luopuisi projektista, kun protestoijat ovat onnistuneet julkisuudella satakertaistamaan odotettavat myyntitulot.

Minäkään en olisi kuullutkaan koko pelistä, ellei joku Nytin toimittaja olisi kirjoittanut asiasta artikkelia, jossa hän paheksuu luiskaotsaisia pelejä ja niiden kieltämistä vastustavia "kiukkuisia sananvapauden sotureita". Nyt minäkin joudun tuhlaamaan tähän sairaaseen paskaan kymmenisen euroa - jolla olisin muuten voinut ostaa vaikkapa suurta taiteellista arvostusta nauttivaa Streisandin musiikkia - ja pelaamaan pelin läpi. Juoni kuulemma etenee epälineaarisesti, joten saatan joutua pelaamaan sen montakin kertaa. Yritän olla herättämättä naapureita mielipuolisella naurullani, kun veri lentää.

Oletteko te kukkahattutädit nyt tyytyväisiä?

No joo, se siitä. Katsotaankos, mitä muuta olen tässä joulukuun mittaan pelannut? Koska pidän Call of Duty -sarjasta, ostin uusimman osan, Advanced Warfare, kun se oli hetken alennuksessa. Täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Juoni toki vaikuttaa mielenkiintoiselta ja grafiikat upeilta...

Kyllä, tuo on Kevin Spacey. Tekee hienon roolisuorituksen.

Billy oli nuorena voimistelija, mutta polvivamma tuhosi ammattilaishaaveet ja hän ajautui terroristin uralle. Vielä kuollessaankin hänen täytyy silti päteä kollegoilleen ja näyttää, että notkeutta ja koordinaatiota löytyy kyllä vanhoista nivelistä vieläkin.

...mutta aseiden tekemät äänet eivät muistuta niinkään laukauksia, vaan paremminkin sitä, kun kaadetaan kipollinen pakasteherneitä muovimattolattialle. Vaikka sisältö olisikin kuinka hyvä tahansa, ei tuolla lailla saa aikaan tunnelmaa.

Sitten olen pelannut sellaista kuin Mount & Blade: Warband, joka onkin paljon koukuttavampi. Kyseessä on keskiaikaan sijoittuva seikkailu/kaupankäynti/politiikka/sotimispeli, joka muistuttaa paljon Heroes of Might & Magic -sarjaa, paitsi että se on reaaliaikainen sekä realistinen siinä mielessä, ettei siinä ole mitään yliluonnollisia elementtejä.

Sen verran väkivaltaa, että kai tämäkin pitää kieltää.

Jotain bandiitteja vastaan varmaan rynnistetään. Tuosta taustalla sirpin kanssa hyökkäävästä eukosta on varmasti paljon hyötyä.

Ei tunnu missään, vaikka on kaksi keihästä rinnassa pystyssä ja hevosellakin kirves päässä.

Sitten nukkumaan. Piti valvoa taas pari tuntia, koska on flunssa, enkä silloin saa mennä nukkumaan ennen kuin emäntä on nukahtanut, etten valvota häntä rohinallani ja köhinnälläni. Tästä pitääkin kysyä, josko lukijoissani olisi aktiivisia urheilunuoria.

Joskus muinoin, seitsemisen vuotta sitten, kun ei ollut töitä eikä naista ja opiskelukin meni rauhalliseen tahtiin, oli aikaa ja energiaa nostella puntteja ja urheilla vaikka kymmenen kertaa viikossa, eikä tuntunut missään. Sittemmin, kun elämääni on tullut muitakin kiireitä (tai ikää kertynyt), minulle on kehittynyt omituinen vaiva, jonka takia voin treenata enää vain muutaman kerran viikossa: jos nimittäin teen kovan treenin peräkkäisinä päivinä, iskee heti flunssa.

Emäntä tuli jonkin nettijutun perusteella johtopäätökseen, että kyseessä on ylikunto. En tiedä. Onko kellään kokemuksia vastaavasta ja keinoja, jolla sen voisi välttää? Vitamiineja ja hivenaineita syön kyllä.

Sainpahan viikonlopun sairaslomaa, että jotain positiivista sentään.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Homofobian vaikutuksesta tyylitajuun

Lukijani ovat saattaneet tulla johtopäätökseen, että olen jokseenkin kansallismielinen. Se on oikein, ja olenkin sitä mieltä, että suomalainen kulttuuri on yksi maailman parhaista niin objektiivisesti tarkasteltuna (koska se on onnistunut tuottamaan yhden maailman vauraimmista ja vakaimmista yhteiskunnista) kuin henkilökohtaisten mieltymystenikin kannalta (on mukavaa, että täällä ihmisten ei ole aivan pakko esim. hölistä kaikkien vastaantulijoiden kanssa ihan vain hiljaisuuden täyttääkseen, vaan ihmiset osaavat istua linja-autossakin turvat kiinni ja perseet penkissä tiiviisti ikkunasta ulos tuijottaen ja sivullisia häiritsemättä).

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Suomessakaan osattaisiin hoitaa asiat täydellisesti, vaan käsittämätöntä typeryyttä löytyy niin valtio- kuin yksilötasoltakin. Tyypillisesti typeryyttä perustellaan valtiotasolla sillä, että kun kerran kaikki muutkin tekevät näin, ja yksilötasolla sillä, että ainahan näin on tehty. Kaikilla tasoilla lisäksi suosittu peruste on, että jos teemme näin, vaikka periaatteessa tiedämmekin sen olevan vajaaälyistä, ehkä muut sitten pitävät meitä kovina jätkinä ja tykkäävät meistä enemmän.

Asiaan. Blogistikollegani Korppi on oikeuden blogin kommenteissa tuli sivuttua erästä asiaa, joka varsinkin naisten mielestä on pahasti vialla kulttuurissamme ja josta he jaksavat aina muistuttaa miehiä. On kuulemma niin, että italialaiset ja muut eteläeurooppalaiset miehet ovat seksikkäitä, koska he huolehtivat itsestään ja kiinnittävät huomiota ulkonäköönsä, kun taas suomalaiset miehet näyttävät lähinnä noloilta kaljamahoineen ja vaarilta perittyine tupakanpolttamine tuulihousuineen. Eteläeurooppalaiset miehet ovat avoimia, tulisia ja seurallisia, kun taas suomalaiset ovat sulkeutuneita ja tunnekylmiä pökkelöitä.

Suomalainen mies flirttailemassa ns. silmäpelillä.

Toisaalta tiedämme myös, että eteläeurooppalainen mies pystyy huolehtimaan ulkonäöstään ja puhumaan tunteistaan, mutta olemaan silti samaan aikaan miehekäs, katu-uskottava ja naisten mielestä vetoava, kun taas samaan pyrkivä suomalainen mies onnistuu vain näyttämään homolta.

Mitähän tässä sitten pitäisi tehdä, kun kaikin päin näyttää menevän väärin? Naiset vastaavat, että lukekaa vaikka joitain muotilehtiä, niin opitte. Katsokaa, miten julkkikset pukeutuvat ja ottakaa naispuolisia kavereita vaateostoksille mukaan. Todellisuudessahan asia ei ole aivan noin yksinkertainen.

Perimmäisenä syynä tähän ongelmaan on suomalaista kulttuuria edelleen riivaava homokammo. Vaikka homofobia terminä onkin puhdasta propagandaa, tähän yhteyteen se sopii. En nyt tarkoita, että homoja vedettäisiin rutiininomaisesti turpaan tai muutenkaan pyrittäisiin syrjimään tai välttelemään. Suurin osa suomalaisista suhtautuu homoihin samoin kuin muihinkin seksuaalisiin poikkeavuuksiin, eli toteaa vain välinpitämättömänä, että tehkööt keskenään mitä huvittaa, kunhan eivät tule koko kansalle sitä esittelemään, koska ketään ei kiinnosta tietää, millaisia röörejä kukakin satunnainen vastaantulija tykkää rassata.

Suomalaiset miehet pääsääntöisesti eivät henkilökohtaisesti välitä, onko joku muu homo vai mikä. Tarkoitankin sitä, että he pelkäävät suunnattomasti sitä, että joku muu saattaisi erehtyä pitämään heitä homoina.

Kuten viimeksikin, tekstin aihe vaatii kuvitukseen kiintiöhomoja.

Jokaisessa kulttuurissahan on aina tiettyjä kirjoittamattomia normeja ja etikettisääntöjä, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, joskus tiedostamattakin, ja useimmissa kulttuureissa mieheltä edellytetään miehekästä käytöstä. Se, mikä sitten on miehekästä käytöstä, vaihteleekin melkoisesti kulttuurien välillä, mutta yleisesti se on vastakohta nais- tai homomaiselle käytökselle.

Niinpä jos tunnetusti (tai stereotyyppisesti) homot huolehtivat ulkonäöstään ja puhuvat tunteistaan, suomalainen etiketti vaatii, että heteromies ei saa niin tehdä. Se, että mies ei yrityksestä huolimatta onnistu olemaan eteläeurooppalaistyylinen miehekkäällä tavalla, ei siis johdu siitä, että eteläeurooppalaiset osaisivat jotain mitä suomalaiset eivät, vaan siitä, että suomalainen menettää uskottavuutensa jo lähtökohtaisesti yrittäessään.

Eteläeurooppalaisilla on varmaan asiaan liittyen omat sääntönsä, mutta ilmeisesti ne ovat erilaiset kuin suomessa, eikä suomalaisen heteron puku/käytöskoodi siis koske heitä. Suomessa käydessäänkään heiltä ei vaadita suomalaisen normin noudattamista, koska hehän ovat ulkomaalaisia; mistä ne reppanat voisivat tietää, kuinka täällä kuuluu olla?

Mikä nyt sitten oli pointtini? En suinkaan vaadi, että suomalaisten miesten pitäisi ryhtyä porukalla kiinnittämään olemukseensa enemmän huomiota, koska eihän asia minulle kuulu, ja onhan se nyt aivan turhaa näpertelyä, jolla ei ole sielun ja sisällön kannalta mitään merkitystä. Koska olen fanaattinen murehdivainomiaongelmiasismi-aatteen kannattaja, toivoisin vain, että jokainen voisi näyttää juuri niin tyylikkäältä kuin huvittaa ilman, että tuntemattomat sivulliset alkavat tekemään psykoanalyysiä. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö rakentavaa palautetta saisi antaa mauttomista tyylivalinnoista, kuten seuraavanlaisista kampauksista:

Äitini on kieltänyt kiroilemasta täällä, mutta nyt on pakko sanoa, että on muuten aika helvetin ruma frisyyri.

Sekä hyvät tavat että itsesuojeluvaisto toki suosittavat, ettei sitäkään harrastettaisi tuntemattomille päin naamaa.

Lisäksi esittäisin sellaisen hartaan toivomuksen, että naiset voisivat vähän hillitä itseään haukkuessaan suomalaisten miesten paskaa tyylitajua, koska kuten selitin, se on asia, jolle emme itse voi mitään.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tuho- ja koristehyönteisiä itsenäisyyspäivän kunniaksi

Pari tekstiä sitten lupasin teille luontokuvia. Koska kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta, mikä on mielestäni kaikkein hienoin ötökkä, vastaan nyt täällä blogissani. Kyseessä on Acraga coa -lajin perhonen Keski-Amerikasta:


Tuostahan monet saattavat olla sitä mieltä, että se on oikein suloinen, mutta on niitä näyttävämpiäkin lajeja. Sen kotelo onkin erikoisempi:


Eniten huomiota kuitenkin herättää sen toukka, joka on särmikäs, värikäs ja läpikuultava. Lisää kuvia löytääkin paljon hakusanalla "jewel caterpillar":


No niin. Itsenäisyyspäivääkin vietettiin vielä, ja toki tutuin perintein. Katsottiin sotaelokuvia; päiviteltiin sitä, kuinka jotkut akat kehtaavat kättelyjonossa näyttää kaula-aukkoa, ja toisaalta sitä, kuinka jotkut muut eivät näyttäneet yhtään, kun ei kai tässä nyt sentään mitään mummoja pidä olla; ja lopuksi pantiin paskaksi kaikki, missä ei ole omaa rahaa kiinni, koska nyt on protesti, ja jos halutaan saada aikaan yhteiskunnallinen muutos, jolla köyhien ostovoima kasvaa, mikään ei toimi paremmin kuin sellainen ruohonjuuritason toiminta, jolla saadaan vakuutusmaksut kalliimmiksi ja enemmän resursseja kiinni järjestyksenvalvontaan.

Hesarin sivuilla oli persoonallisuustesti, jolla saa selville, mikä hahmo Tuntemattomasta sotilaasta on. Näihin on aina hauska vastailla. Olen näköjään kapteeni Kaarna, jota kuvaillaan näin:
Herätät luottamusta. Kapteeni Kaarna on iäkäs upseeri ja isähahmo miehilleen. Tiettävästi roolihahmon esikuvana toimi jääkärikapteeni Toivo Kärnä. "Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa”, on hänen kuuluisia lauseitaan.
Olikos tämä myös se, joka sanoi, että tyttö kyllä antaa, jos äitiinsä tulee, ja jos isäänsä tulee, suorastaan pyytää? En nyt muista. Joka tapauksessa kapteeni Kaarna on elokuvasta lempihahmoni, joten hyväksyn tuloksen. Pitäisi näin juhlavuoden kunniaksi lukea kirjakin, kun menin ostamaan sen kirjamessuilta.

Takaisin asiaan. Tässä kun googlettelin toukkia, törmäsin moneen muuhunkin hienoon. Monilla blogisteilla on tapana tehdä erilaisia top10-listoja omien erikoisalojensa vähemmän tunnetuista jännyyksistä, ja koska ötökät ovat olleet oma erikoisalani jo lapsuudesta asti, voisin periaatteessa tehdä saman. En nyt kuitenkaan keksi mitään mielekästä kategoriaa tai teemaa, joten postaan nyt vain satunnaisessa järjestyksessä, mitä sattui tulemaan vastaan.


Tuo on USA:n kaakkoisosissa elävä Acharia stimulea. Ei kannata mennä käpälöimään, koska nuo piikit ovat teräviä ja niiden sisältämä myrkky aiheuttaa turvotusta, ihottumaa ja pahoinvointia.

Seuraava on niin ikään Pohjois-Amerikan eteläosissa pörräävä Citheronia regalis. Harmi, kun näille useimmille ei ole suomenkielistä nimeä. Tuo on kuitenkin sukua Suomen riikinkukkokehrääjille.


Ai niin, tulihan itsenäisyyspäivänä käytyä vähän luokkasotaakin. Sinänsä touhu jäi vähän vaisummaksi kuin viime vuonna, kun tällä kertaa ei saatu oikein aikaan keskustelua siitä, että jos anarkistit hakkaavat poliisihevosia jääkiekkomailoilla, syyllistyvätkö silloin eläinrääkkäykseen anarkistit vai poliisit, eikä itsensä loukanneiden ja siitä virkavaltaa syyttävien solidaarisuudenjulistajien sydäntäsärkeviä haastattelujakaan taidettu päästä kuulemaan. Oikeastaan koko tapaus on tiivistynyt yhteen ainoaan kuvaan:


Kuva saattaa herättää katsojassa useita ajatuksia, kuten että onko tuo oikeanpuoleinen kussut housuun jo ennen poliisin saapumista, tai että onpas Suomi yksi maailman parhaista ja vapaimmista maista, kun järjestelmää voi vastustaa ihan niin noloilla metodeilla kuin haluaa tulematta esim. ammutuksi.

Itselläni päällimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että kuinkahan jumalattoman ruipeloita noiden täytyy olla, että niitä tarvitaan kaksi heiluttamaan nelipaikkaista pyörätelinettä? Tulee mieleen sauvasirkat, joihin olen yrittänyt emännältä anoa lemmikinhankintalupaa, mutta ei ole herunut.

En ymmärrä, miksei. Ihan hienojahan nuo ovat.

Jatketaan. Afrikassa ja Etelä-Aasiassa elävän, mutta joskus Suomeenkin harhautuvan oleanterikiitäjän toukka on sinänsä melko tavallinen, mutta jos sitä menee tökkimään, se saattaa näyttää hapanta naamaa:


Seuraava on brasilialainen Lonomia obliqua. Sen piikit eivät aiheuta mitään nössöä kutinaa ja yökötystä kuten tuon yhden aikaisemman, vaan 1,7 % tähän itsensä tyrkänneistä kuolee. Se on samaa suuruusluokkaa kuin kalkkarokäärmeen pureman saaneiden keskuudessa. Myrkyllisistä käärmeistä ja hämähäkeistä kaikki vouhottavat, mutta ettepäs arvanneetkaan, että on tappavia perhosentoukkiakin.


Intialaisen brahmakehrääjän toukan ulkonäkö toi eräälle nettikirjoittelijalle mieleen erään hämähäkkimiehen vihollisen, toiselle Tim Burtonin tuotannon.


Koska tämä on itsenäisyyspäiväkirjoitukseni, olkoonkin vähän myöhässä, kuuluu asiaan laittaa myös kotimaista faunaa. Haarukkakehrääjä:


Jotenkin surullisen oloinen. Sen vastapainoksi laitetaan australialainen Eloasa symphonistis, joka näyttää vesimelonilta:


Eipä minulla muuta. Linnan juhlia en tietenkään katsonut, enkä siis aio laittaa tähän mitään mekkokuvia. Jos kuitenkin laittaisin, laittaisin tämän:


Jonossa näkee leidien päälle viritettynä jos jonkinmoista telttaa, animehaarniskaa ja mielenilmausta, tai sitten vain asuja, jotka voisivat jopa näyttää hyvältä sellaisen ihmisen päällä, jonka ruumiinrakenteeseen ne ovat oikein mitoitetut, mutta joiden kantajille ei ole tullut mieleen vilkaista peiliin tarkistaakseen asiaa omalla kohdallaan. Jenni Haukio on kuitenkin aina tyylikäs.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kirja-arvostelu: Hugh Howey - Siilo

Pääsikin vierähtämään melkein kaksi kuukautta edellisestä kirja-arvostelustani. Se ei toki tarkoita, ettenkö olisi lukenut mitään tässä välissä, vaan aika monet lukemisistani jäävät käsittelemättä täällä. Joskus ajan, joskus sanottavan puutteen takia. Nykyisellä päivitystahdillani voisi muussa tapauksessa käydä niinkin, että puolet teksteistäni olisi kirja-arvosteluita. Tai no, haittaisikohan sekään mitään.

Voisi oikeastaan joskus erottaa nämä omaksi blogikseen, niin sinne voisi sitten laittaa mainoksiakin. Nykyisellään blogini on Google Adsin käyttäjäehtojen suhteen niin syvällä harmaalla alueella, etten usko, että onnistuisi. No, en taida jaksaa.

Mutta asiaan. Tämänkertaisen kirjan emäntä bongasi kirjamessuilta ja vaati ostettavaksi. Ilmeisesti oli jostain kuullut puoltavia kommentteja. Kun olin vasta ruvennut lukemaan, eräs koulukaverini huomasi tämän pilkistävän laukustani ja ryhtyi heti kehumaan sitä innostuneeseen sävyyn; joutuipa vähän hillitsemäänkin itseään, ettei paljastaisi koko juonta. Odotukseni siis olivat korkealla.


Määrittelemättömän katastrofin seurauksena ilma on muuttunut myrkylliseksi. Koska maan pinnalla ei voi elää, ihmiskunnan rippeet ovat muuttaneet maan alle rakennettuun siiloon. Siilo on pystysuora kerroksiin jaettu kuilu, jonka korkeintaan kymmenissä tuhansissa laskettava väestö on elänyt jo satoja vuosia täysin omavaraisena ja jopa hyvinvoivana farmeineen, tehtaineen, öljypumppuineen ja mineraalikaivoksineen.

Seinillä on monitoreja, jotka näyttävät jatkuvaa kuvaa pinnalta siilon ympäriltä, ja joista väki voi halutessaan käydä toteamassa, että maisema aavikoituu ja rapautuu edelleen, eikä ulos ole vieläkään menemistä. Kuri on kovaa, koska pienessä yhteisössä ei ole perseilyyn varaa, ja ankarin rangaistus on joutua ulos puhdistamaan kameroiden linssit. Syövyttävässä ulkoilmassa ei selviä hengissä montaa minuuttia ilmatiiviistä suojapuvusta huolimatta, ja vuosien varrella pihalle onkin kertynyt melkoinen läjä nopeasti maatuvia ruumiita kansalaisten pällisteltäväksi.

Siilon uudeksi sheriffiksi nimitetään pohjakerroksen sähkölaitokselta ronskiotteinen ja poikkeuksellisen neuvokas koneasentaja Juliette. Koska kannatamme feminismiä, hän on myös nuori ja kaunis nainen. Avainhenkilöitä kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, ja hän huomaa äkkiä, että siilossa tapahtuu yhtä sun toista muutakin outoa. IT-osastolle vaikuttaisi olevan pesiytynyt jonkinlainen salaliitto, jolla on siilossa paljon enemmän valtaa kuin pitäisi ja joka ei halua ihmisten tietävän totuutta siitä, mitä siilossa tehdään ja miksi.

Luonnollisesti hänellekin sitten tekaistaan puhdistustuomio. Mutta sen sijaan, että käyttäisi muutamat minuuttinsa linssien hinkkaamiseen, hän rientää katsomaan, mitä näköalaa rajoittavan kukkulan takana on.

Kun aloin lukea, ajattelin tarkkailla, onko tässä mitään yhtäläisyyksiä Metro 2033:n kanssa. Eipä juuri; enemmänkin siiloasuminen tuo mieleen Fallout-pelisarjan holvit. Toivonkin, että tästä tulee vielä jatko-osa, jossa autiota maailmaa ruvetaan asuttamaan uudelleen.

Toivon myös, että Wasteland 2 tulee jouluna alennukseen, kun Fallout-sarja mentiin muuttamaan 3D-muotoon. En ole kokeillut uusia Fallouteja, mutta en silti tykkää.

Viisi pistettä viidestä. Tämä on oikein jännittävä ja ymmärrän hyvin, miksi kaikki kehuvat tätä. Siilon toimintaan ja yhteiskuntaan olisin toivonut enemmän selitystä, mutta kun kirja oli jo nyt melkein 600-sivuinen, annan puutteen anteeksi. Toinen, mikä vähän ärsytti, oli hahmojen ylitunteellisuus. Iästä ja sukupuolesta riippumatta kaikki alkavat parkumaan pienimmästäkin tunneärsykkeestä. En tiedä, ehkä se Amerikassa onkin nykyään sellaista. Suomalaisen kulttuurin viitekehyksessä se ei vain oikein toimi.

torstai 4. joulukuuta 2014

Vielä vähän anarkisteista

No niin, käydäänpäs vähän läpi lukijakyselyn tuloksia. Vastaajia oli 101, mutta vain yksi tunnustautui tuttavakseni/sukulaisekseni. Joko he ovat lopettaneet seuraamiseni, tai sitten he kaikki vaativat kuorossa lisää tissejä. Niitä nimittäin vaati peräti 17 lukijaa, mikä on merkittävästi enemmän kuin viime vuonna. Ei kai siinä sitten muu auta.

Ei paljaita tissejä kuitenkaan, koska tämä on sentään koko perheen blogi.
56 tunnustautui vakiolukijaksi ja 26 satunnaiseksi paikallehortoilijaksi, mikä on molemmissa lähes kaksinkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna. Ihan hyvä kasvu, eikä pidäkään ahnehtia liikaa. Kuten viimeksikin, taas oli yksi, joka ei hyväksynyt ilosanomaani, mutta prosentuaalisestihan se tarkoittaa selvää laskua, joten jotain hyötyä tästä kirjoittelusta on.

Sitten asiaan. Syyskuussa kirjoitin anarkisteista ja pari tekstiä sitten kommunisteista, mutta on pakko vielä yksi teksti pistää silläkin uhalla, että tää on jo ihan tylsää ja keksi nyt jo jotain muuta. Kävi nimittäin niin osuvasti, että Hesari teki hienon artikkelisarjan anarkisteista ja aatteen eri vivahteista. Artikkelissa on suoria lainauksia siitä, mitä anarkistit tulevaisuudelta toivovat, enkä voi vastustaa kiusausta kumota heidän aivoituksiaan, koska en aiemmin yksityiskohtiin mennyt.

Sinänsä on tiedonvälityksellisistä syistä ihan mukavaa, että Hesari tekee tällaisia juttuja, niin ihmiset näkevät, että noinkin jotkut ajattelevat. Olivat sitten asiasta samaa mieltä tai eivät. Tietysti odotan Hesarin seuraavaksi tekevän vastaavan esim. Suomen Vastarintaliikkeestä, mutta katsotaanpas, mitä anarkistit puhuvat:
Paikalla on kymmenen nuorta aikuista. Kaikilla on farkut, yhdelläkään ei ole irokeesia.
Puheenjohtajaa ei ole, on "fasilitoija" eli keskustelun johdattelija. Puheenvuoroja käytetään hyvässä järjestyksessä, ja jos joku puhuu vahingossa toisen päälle, hän pyytää kauniisti anteeksi. Sitten keskustellaan. Ja keskustellaan. Ollaan kohteliaita ja reiluja. Seksismiä, rasismia tai homofobiaa ei täällä suvaita.
Tuohan kuulostaa oikein mukavalta. Tavallisia kohteliaita nuoria ihmisiä, eikä mitään sellaisia liimanhaistelijoita, jollainen kuva heistä välittyy erilaisten sabotaasi-iskujen yhteydessä. Rento meininkikin on kokouksissa, kun ei edes puheenjohtajaa ole. Tai on, mutta sitä ei saa sanoa puheenjohtajaksi, koska anarkismissa ei ole johtajia.
Mistään ei äänestetä, vaan erimielisyyksistä jutellaan niin kauan, että ne ratkeavat. Sitä kutsutaan konsensuspäätöksenteoksi. Ja jos asia ei ratkea, se siirretään seuraavaan kertaan.
No eipä siinä kauaa mennyt, kun jo sai lukiessaan yskiä juomia monitorille. Edellisen homofobiamaininnan perusteella nuo varmaan toivoivat avioliittomahdollisuutta homoille. Kauankohan luulette, että lainmuutoksen saamisessa olisi mennyt, jos kaikilta kahdeltasadalta kansanedustajalta oltaisiin vaadittu yksimielisyyttä? Entäs jos eduskuntaa ei olisi ja yksimielisyyttä vaadittaisiinkin kaikilta 5,45 miljoonalta suomalaiselta?

Historia muuten tuntee (ainakin) yhden valtion, jonka parlamentin jäseniltä edellytettiin yksimielisyyttä päätöksenteossa: Puola-Liettua. Perinne loppui siihen, kun 1700-luvun lopussa naapurimaat Preussi, Itävalta ja Venäjä napsivat siitä sopivaksi katsomiaan paloja 20 vuoden aikana kolmessa rupeamassa, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä vallattavaksi.

Ehkä asiaa helpottaa, jos keskustelu- ja konsensuskumppaneiksi hyväksytään vain muut anarkistit:
"Ei ole sattumanvaraista, mitä hajotetaan. ... Jos asialla ovat anarkistit, paikkojen hajottamiselle on poliittinen motiivi. Jos esimerkiksi puoluetoimiston ikkuna rikotaan tai poliisiauto poltetaan, kyse on hyökkäyksestä poliittista vihollista vastaan."
Kun Sampo Terhon eurovaalitoimiston ikkunat syyskuussa kivitettiin, anarkistit halusivat siis hyökätä perussuomalaisia vastaan ja vaikeuttaa heidän toimintaansa.

Kun valtiot on lakkautettu, siitä ei ilmeisesti seuraa, että rosvojoukot ottavat vallan, vaan että ihmiset alkavat päättää itse omista asioistaan. Myöskään niin ei käy, että suuryhtiöt ottavat valtioiden paikan, koska kapitalismikin lakkautetaan. Kapitalismiahan täytyy tunnetusti ylläpitää pakottamalla ihmiset ostamaan ja myymään asioita, ja muuten ihmiset rupeaisivat holtittomasti jakamaan omaisuuttaan pois ilmaiseksi.
Tehtaassa ei olisi johtajaa vaan työntekijät päättäisivät kaikesta itse. Jos tulisi erimielisyyksiä, niistä keskusteltaisiin.
Vaikuttaa siltä, että anarkistisen talouden kuumin kasvuala on pulla- ja kahviteollisuus, tupakkateollisuutta tietenkään unohtamatta.
Saisimmeko me palkkaa?

Emme ainakaan rahana, sanoo Auvinen. Jonkinlaisia vaihtoyksiköitä ehkä.
Jos joku ihmettelee, niin raha poikkeaa vaihtoyksiköstä siten, että raha on kaiken pahan alku ja juuri, kun taas vaihtoyksiköt ovat välttämättömiä, että ylipäänsä saadaan tavarat liikkumaan tehtailta ihmisille; ja tietysti siten, että ahneet ihmiset pyrkivät haalimaan rahaa ihan vain rahan vuoksi, kun taas vaihtoyksiköitä kukaan ei halua yli oman tarpeensa.
"Yksi työ ei olisi arvokkaampaa kuin toinen. Kaikesta työstä saisi saman verran yksiköitä, joita voi sitten vaihtaa palveluihin tai esineisiin."
Tuo kuulostaa kivalta siihen asti, kunnes muistetaan muutama asia:

1. Jotkin työt vaativat kymmenen vuoden koulutuksen ja niissä ollaan vastuussa ihmisten hengistä, kun taas joihinkin muihin töihin pääsee kymmenen minuutin koulutuksella ja ainoa vastuu on siinä, että jos sattuu nukahtamaan töissä, pitää kaatua sellaiseen suuntaan, ettei ole kenenkään tiellä. Miksi mennä vaativalle alalle, jos saman palkan saa vähemmälläkin?

2. Joissain töissä on vaara kuolla spektaakkelimaisesti tai vammautua, ja joissain muissa töissä istutaan toimistossa lukemassa ja kirjoittamassa artikkeleita feministisen filosofian historiasta. Miksi altistaa itsensä riskeille, jos saman palkan saa turvallisemminkin?

3. Jotkin työt tuottavat yhteisölle sellaista lisäarvoa, että se konkreettisesti lisää yhteisön vaurautta ja elämänlaatua, kun taas joissain muissa töissä istutaan toimistossa lukemassa ja kirjoittamassa artikkeleita feministisen filosofian historiasta. Miksi vaivautua tekemään jotain hyödyllistä, kun höperehtimisestä saa saman palkan ja se on mielenkiintoisempaakin?

4. Se, että kaksi ihmistä viettää yhtä monta tuntia päivässä työmaalla, ei vielä tarkoita, että he olisivat saaneet saman verran aikaan, vaan voi olla, että toinen tekee töitä parhaansa mukaan, kun toinen istuu puolet ajasta tupakalla ja toisen puolen kuluttaa yrittäen juntata kairatankoa maahan poikittain. Miksi nähdä vaivaa ja pyrkiä hyvään tulokseen, jos saman palkan saa perseilemälläkin?


Kakkos- ja kolmoskohtaan vastaus tulikin:
Miten päätetään, kuka saa olla näyttelijä ja kuka viljelee lanttua?
"Jotkut epäsuositut työt on pakko jakaa. Inhoaisin lantun viljelemistä, mutta tekisin sitä tarvittaessa, vaikka kuukauden vuodessa. Kyllä ihminen ymmärtää, että jos kukaan ei halua kasvattaa ruokaa, niin ruokaa ei ole."
En ole koskaan kokeillut lantun tai minkään muunkaan viljelemistä, mutta voisin kuvitella, että siinä pitää osata jotain muutakin kuin heitellä siemenet keväällä peltoon ja käydä syksyllä noukkimassa valmiit lantut pois. Kyseisiä taitoja tuskin opetetaan Teatterikorkeakoulussa, josta edellisen kommentin esittäjä on valmistunut. Sama linja jatkuu:
Puolustus hoituu kansanmiliisillä,
Nykyaikaisessa sodankäynnissä tosin tarvitaan muutakin kalustoa ja osaamista kuin vain äijiä pyssyt kädessä. Ja tietysti sitä, että upseerit komentavat ja miehistö tottelee kyselemättä ja tarvittaessa jopa ilman konsensusta.
tuomiovalta on yhteisöllä tai kansankokouksella,
 ...Josta helposti seuraakin, että tuomiot annetaan "tuo se varmaan oli"-periaatteella. Tuomiot varmaan olisivat huomattavasti nykyistä ankarampia, eli siitä sentään plussaa.

Siinäpä oli aatteesta yleisesti. Mutta minkälaisesta ihmisestä tulee anarkisti, ja millaisessa tilanteessa? Katsotaanpa muutama henkilöhaastattelu. Ensiksi edellä haastateltu anarkofeministi Suvi:
Sain ateistisen kasvatuksen, mutta teini-iässä tulin uskoon ja liityin pieneen, karismaattiseen lahkoon. Siellä oli pari miesjohtajaa, jotka määräsivät, kenen kanssa saimme seurustella, miten pukeuduimme ja mitä teimme. Näin, miten yhteisö vääristyy, kun pienellä patriarkaatilla on valta muiden ihmisten elämiin.
18-vuotiaana muutin Turkuun opiskelemaan nukketeatteria. Ihmiset eivät olleetkaan niin kauheita ja syntisiä kuin minulle oli vuosia uskoteltu. Turku pelasti minut Jeesukselta.
Voi olla, että nukketeatteripiireissä pyörii mukavaa porukkaa. Ehdotan Suville, että menee yökerhoon töihin, niin näkee, että kyllä ihmiset ovat juuri niin vanhatestamentillisen perseestä kuin hihhulit väittävät. Tässä muuten on yksi syy, minkä takia lapsi pitäisi aina kasvattaa tavalliseen puoliagnostiseen tapaluterilaisuuteen. Kun lapsi oppii, että hänellä on uskonto, mutta että sitä ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, vältytään ylenpalttiselta käännynnäisyydeltä ja hihhuloinnilta.
Ihmiskuvani on positiivinen. Uskon ihmisen älykkyyteen ja siihen, että meillä on sisäänrakennettu tarve huolehtia itsestämme ja toisistamme.
Voihan se olla. Omat havaintoni vain viittaavat, että noihin "toisiin" lasketaan vain ne, jotka tunnemme ja joista pidämme, kun taas muut ovat kilpailijoita, joita mahdollisuuksien mukaan puukotetaan selkään.
Sadan vuoden päästä 2000-luvun alkua katsotaan ja ihmetellään, että miten nuo nuijat ovat voineet ajatella, että kapitalismi toimisi.
Tjaa... En väitä, etteikö siinä olisi mitään kyseenalaistettavaa, mutta ainakin tähän asti se on toiminut vähemmän huonosti kuin mikään muu vaihtoehto.

Jos joku ei halua olla osa anarkistista yhteiskuntaa, hän voi tehdä jotain muuta. En minä vallankumouksen koittaessa todennäköisesti ole juuri ketään ampumassa. Historiassa ei tosin taida olla yhtään vallankumousta, jossa ketään ei ole kuollut.
Tämä jos mikä herättää luottamukseni.

Sitten on anarkokommunisti Antti, jonka mielestä:
Anarkismi lähtee siitä ajatuksesta, että kapitalismi ei ole elinkelpoinen järjestelmä ja tulee tuhoutumaan väistämättä.
Tuo tulikin jo käsiteltyä. Asenne hänellä ainakin on juuri niin kohdallaan kuin kunnon aatesoturilta voi odottaakin:
Henkilökohtaisesti minulle ei ole väliä, elänkö näkemään anarkistisen yhteiskunnan. Jossain vaiheessa sekin tuhoutuu ja korvataan uudella systeemillä. Ja lopulta ihmiskunta tulee joka tapauksessa tuhoutumaan.
Yllättäen samasta porukasta löytyy anarkokapitalistikin, joka on nuoruuden punaviherryksen jälkeen vaihtanut kovan linjan libertarismiin. Tällä tyypillä on itse asiassa pari ihan hyvääkin huomiota, mutta sitten mennään taas utopian puolelle:
Hyvä tapa järjestää asiat voisi olla se, että yhtiöt alkaisivat ylläpitää oikeuspiirejä. Ne laatisivat omat lakinsa ja tarjoaisivat erilaisia palveluita kuten poliisin ja sosiaaliturvan. Ihminen voisi valita, mikä oikeuspiiri miellyttää häntä eniten ja liittyä siihen. Yhdessä piirissä eutanasia ja huumeet voisivat olla kiellettyjä, toisessa sallittuja. Jos lait eivät miellytä, voi oikeuspiiriä vaihtaa.
Yhtiö määrittelisi, millaista maksua vastaan sen palveluista pääsisi nauttimaan. Jossain piirissä voisi olla kattavat palvelut ja korkea jäsenmaksu, toisessa taas hyvin halpa maksu ja hyvin vähän palveluita.
Keskiajalla tätä kokeiltiin sillä erotuksella, että silloin yhtiöiden tilalla oli aatelisto, ja silloin se tunnettiin feodalismin nimellä. Yleisesti ottaen siitä ei tykätty, koska se on juuri sitä, mistä vasemmistolaiset puhuvat valittaessaan alaluokkien sorrosta ja riistosta. Kyllä työpäivän pitää päättyä siihen, kun työntekijä leimaa itsensä ulos, eikä työnantajalle pidä antaa valtaa tulla perässä kertomaan, miten vapaa-ajalla sopii olla. Muuten on enemmän kuin todennäköistä, että lainsäädännössä priorisoidaan firman tuloskehitystä ja että kansalaisen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota vain sikäli, kuin se tekee hänestä tehokkaamman työmuurahaisen.

Tämä ei enää liity aiheeseen. Väsyttää, pitäisi mennä jo nukkumaan.

Yhteistä anarkisteille näkyy olevan, että kaikki ovat löytäneet aatteensa teini-iässä, vaikka yksityiskohdat olisivatkin tarkentuneet myöhemmin. Käsittääkseni on ihan normaalia, että silloin ihmisellä on radikaaleja ajatuksia ja että ne myöhemmällä iällä ikään kuin vesittyvät. Miksiköhän näille ei ole käynyt niin? Tässä olisi jollekin psykologille mielenkiintoista tutkittavaa.

Tulipas tästä pitkä teksti. Ensi kerralla sitten kirja-arvostelu tai joitain luontokuvia. Luontokuvilla en tarkoita tissejä.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Jälleen on homoilun aika

Muistelisin, että viime vuonna joulun alla homoavioliitot olivat kovasti tapetilla. Silloin julkaisinkin oman näkemykseni asiasta, mutta se ei näytä riittäneen, koska jostain syystä sama vääntö on jälleen leimahtanut esiin. Tätä kirjoittaessani asiasta tehtiin näköjään joku virallinen päätöskin.

Mikäs siinä. Nykyään, kun jouluvalot ripustetaan lokakuussa ja krääsän markkinointi aloitetaan jo syyskuussa, adventin ajalle tarvitaan uusia perinteitä. Sellainen voi olla homoista jankuttaminen, tai sitten jotain muuta. Itse olisin ehkä ehdottanut jotain miellyttävämpää ja viihdyttävämpää, kuten vaikkapa ilman pumppaamista kompressorilla esinahan alle ja leikkimielistä kisailua siitä, kuka saa kasvatettua isoimman kuplan, mutta miten vaan. En minä imelletystä perunalaatikostakaan tykkää, mutta silti sitä pitää joka jouluna syödä.

Mutta siis perinteet kunniaan, eli homot tapetille. (Ei kirjaimellisesti, koska se olisi viharikos.) Viimeksi puhuin aiheesta vain yleisellä tasolla, enkä lähtenyt sen tarkemmin ruotimaan typeriä argumentteja kummaltakaan puolelta. Tehdäänpä se siis nyt, koska satuin törmäämään tällaiseen sarjakuvaan, jossa puoltavat argumentit on esitetty oikein ytimekkäässä muodossa:

1. Tasa-arvoinen avioliittolaki on ihmisoikeuskysymys.
Ihan ensiksi peruskäsitteet kuntoon. Se on sukupuolineutraali eikä mikään "tasa-arvoinen" avioliittolaki. Eihän se ole tasa-arvoinen muiden vähemmistöjen kuin homojen osalta. Termin "tasa-arvo" käyttäminen tässä yhteydessä on pelkkää propagandaa, koska kukapa haluaisi olla tasa-arvoa vastaan?

Ja ihmisoikeuskysymys se on vain samassa mielessä kuin luunapin antaminen on pahoinpitely. Teknisesti joo, eikä se ainakaan kivaa ole, mutta menepä ruikuttamaan luunapin saamisesta jollekin pyörätuoliin hakatulle.
2. Parisuhteensa rekisteröivä pari joutuu erikseen anomaan maistraatilta yhteistä sukunimeä. Kaikilla tulee olla oikeus yhteiseen sukunimeen.
Kuinkas suurella todennäköisyydellä maistraatti hylkää anomuksen? Eikä tämän asian korjaamiseen sukupuolineutraalia avioliittoa tarvita, vaan riittää, että se sisällytetään rekisteröityyn parisuhteeseen. En ymmärrä, miksei niin tehty alun alkaenkin.

Oli miten oli, ihmettelen, miksi se nimen muuttaminen on niin tärkeää. Mihin se käytännössä vaikuttaa?
3. Yhtäläinen oikeus tulla harkittavaksi adoptiovanhemmiksi ei tarkoita että kuka tahansa saa adoption. Parit tutkitaan yhtä tarkasti sopivuudeltaan.
Tämähän se taitaa olla suurin vastustajia huolettava asia. Ensimmäinen huolenaihe on, ettei juuri ole puolueettomia tutkimuksia (tai ainakaan minun tietooni ei ole tullut) siitä, millaisia aikuisia homoparien lapsista kasvaa. Joidenkin väitteiden mukaan niistä kasvaa ihan yhtä tasapainoisia ja menestyviä kuin muistakin, mutta eihän se nyt mitään kerro. Toisaalta, kyllähän heteroperheistäkin tulee porukkaa, joilla ei ole diagnosoituja mielisairauksia ja jotka pääsevät 12 263 €:n kuukausipalkoille, vaikka puheista kaikki huomaavat, että päässä viiraa pahasti.

Toisena tulee mieleen, että kuka määrittää em. sopivuuden ja millä kriteereillä? Saisiko homopari lähtökohtaisesti enemmän sopivuuspisteitä kuin heteropari siksi, että homot ovat aliedustettuina adoptionsaajissa ja muutenkin asia on nykyään pop?

Lapset ovat sitkeämpiä ja sopeutuvaisempia kuin aikuiset uskovatkaan. Luulisin sen johtuvan siitä, ettei heille olla vielä kerrottu, etteivät esim. homot voi kasvattaa lapsia, eivätkä he siksi ymmärrä traumatisoitua, vaan pitävät asiaa normaalitilana. Tästä syystä en pidä homoadoptiota mitenkään merkittävänä ongelmana.

Erikseen vielä ihmettelen, miksi kuvittaja oli piirtänyt ruutuun lesbopariskunnan. Eihän adoptio ole ongelma kuin miespareille. Jos naispari haluaa lapsen, ei tarvitse kuin mennä baariin ja pyytää portsaria järjestämään miehet jonoon, koska tuskin tulee puutetta miehistä, jotka suostuvat kahden naisen väliin, siinäkään tapauksessa, että naisilla on siilitukka ja maiharit.

Aihe vaatii kuvitukseen kiintiöhomoja.
4. Tuhannet suomalaiset lapset elävät sateenkaariperheissä. [Sukupuolineutraali] avioliittolaki antaisi turvaa heidän perheilleen.
Selittäkää, millä konkreettisella tai edes teoreettisella tavalla rekisteröity parisuhde perheensisäisellä adoptiolla on turvattomampi kuin avioliitto. Onko rekisteröidystä parisuhteesta helpompi erota, vai mistä on kyse?
5. Rekisterit erittelevät ihmisiä sen mukaan ovatko he avioliitossa vai rekisteröidyssä parisuhteessa. On väärin että seksuaalivähemmistöt joutuvat kertomaan suuntauksensa vaikka se ei vaikuta mihinkään.
Jos se ei vaikuta mihinkään, mitä väliä sillä sitten on? No joo, ymmärrän, jos se on kiusallista ja ärsyttävää, mutta onko syytä olettaa, että valtio tulee käyttämään näitä rekistereitä homojen keräämisessä tuhoamisleireille, vai miksi tämä on niin kiinnostavaa, että se viitsitään mainita?
6. Suomi on kehityksestä jäljessä. Emme anna kaikille kansalaisillemme samoja ihmisoikeuksia.
Yleisesti ottaen, oli asia mikä tahansa, jo päiväkodissa opetettiin, että "no kun kaikki muutkin" on erittäin huono peruste yhtään millekään.


Nyt kun lainmuutoksen puolustajien kaikki argumentit on kumottu tai ainakin vähätelty, mikä on loppupäätelmä? Sama kuin viimejouluisessa kirjoituksessani: puolustajien ainoa argumentti on, että he nyt vain haluavat, ja vastustajien ainoa argumentti on, että he nyt vain eivät halua. Puolustajat ovat enemmän oikeassa, koska heitä asia enemmän koskee (oletan, että homoista suurin osa on puolustajien kannalla). Siksi kannatan lakimuutosta. En kuitenkaan pidä asiaa niin tärkeänä, että olisin jaksanut nousta sängystä äänestämään, jos olisin kansanedustaja.

Lainmuutoksen vastustajien argumentit eivät ole yhtään sen tukevampia, mutta ehkä kunnioitan uutta perinnettä ensi jouluna käymällä ne silloin vuorostaan läpi. Ette te kai kuvittele, että homoista meuhkaaminen tämän lain seurauksena yhtään vähenisi?

Oikeastaan ainoa pätevä huolenaihe tässä on, että samoilla argumenteilla, joilla homoliitot vietiin läpi, voi aivan yhtä hyvin ajaa moniavioisuutta. En usko, että se saa taakseen yhtä suurta kannatusta ja kansanliikettä kuin homoliitot, mutta jos niin kuitenkin käy, siinä vaiheessa kannattaa ruveta katselemaan kämppää Venäjän puolelta.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Rautalankaa kommunisteille

Kun nyt tuli viimeksi puhe suomiräpistä, jatketaan vielä vähän. Luin taas Ylioppilaslehteä. En nyt käy sitä läpi niin kuin silloin kerran, vaan kiinnitän huomioni sivulle 37, jossa tavataan mainostaa kirjoja, musiikkia jne., jonka toimitus ajattelee saattavan kiinnostaa yliopisto-opiskelijoita. Vasemmiston kultapojalta Palefacelta on näköjään ilmestynyt uusi levy, Luova Tuho.

Levystä ei varsinaisesti puhuta lehdessä mitään, vaan kansikuvan alla on vain artistin yhden kysymyksen mittainen haastattelu. Kysymys kuuluu:
Räppäri Paleface, mikä on vasemmiston vahingollisin aikaansaannos?
Vastaus on tiivistettynä työn liiallinen glamorisointi, jonka seurauksena "ihmisen oma jaksaminen on toissijaista itse työnteon rinnalla". En nyt halunnut puhua siitä, vaan pitkän vastauksen alkupuoliskosta, joka kuuluu näin:
Jotain Neuvostoliittoa tai Itä-Saksan salaista poliisia Stasia ei minusta voida pitää vasemmistolaisina keksintöinä. Ei myöskään kommunistista Kiinaa tai Pohjois-Koreaa. Nämä kaikki ovat totalitaristisia rakennelmia, stalinistisia diktatuureja.
Vai niin. Olen muutaman kerran keskustellut ihmisten kanssa Neuvostoliiton ongelmien ja hajoamisen syistä, ja olen kiteyttänyt oman näkemykseni lauseeseen "no siksi koska kommunismi ei toimi". Tähän aina joku vasuri rientää sormi pystyssä korjaamaan, että kommunismi sellaisena, kuin sitä Neuvostoliitossa toteutettiin, ei toimi, ja oletuksena on, että he itse tai edes joku muu osaa sanoa jonkin tietyn yksityiskohdan, jonka neukut tekivät väärin, ja että jos se asia korjataan ja yritetään uudestaan, sitten kyllä työläisten paratiisi saavutetaan.

Näille tyypeille tekee aina mieli vastata, että laitapa peukalo pölkylle, niin minä hakkaan sitä vasaralla niin, että pidän joka lyönnillä varresta eri otteella kiinni, ja sano sitten, kun löytyy sellainen lyöntityyli, joka tuntuu hyvältä.


Nythän on niin, että sosialismi/kommunismi johtaa aina väistämättä totalitarismiin ja kurjuuteen. Myös siinäkin tapauksessa, että vallankumouksen johtajat ihan vilpittömästi haluavat ihmisten parasta, eivätkä ole Stalinin kaltaisia opportunistisia verikoiria. Nyt aion perustella, miksi näin on.

Ensinnäkin, jos valtiolla on virallinen ideologia - oli se sitten sosialismi tai jokin muu* - sillä ei voi olla demokratiaa eikä sananvapautta. Demokratiaa ei voi olla, koska muuten kansa saattaisi äänestää vasemmistolaiset pois vallasta, eikä ideologinen järjestelmä voi suostua sellaiseen, koska muuten ideologia kaatuisi siihen. Ja etteivät demokratiavaatimukset kasvaisi liian suuriksi, sananvapautta ei voi olla, vaan järjestelmä tarvitsee kattavan propaganda- ja valvontakoneiston vakuuttelemaan kansalle, että ideologia on aina oikeassa, ja hiljentämään vastaväittäjät. Tämä on välttämätöntä ideologian valta-aseman säilyttämiseksi, joten tässä vaiheessa on turha tulla puhumaan mistään anarkokommunismista tai muusta utopiasta, jossa ihmiset johtavat itse itseään kommunistisesti ilman valtiorakenteita.

Varsinkin sosialismissa/kommunismissa ideologian vallastaäänestäminen on todennäköistä, koska vaikka yliopistovasemmistolaiset lätisevätkin kyllästymiseen asti luokkataistelusta ja eriarvoistumisesta ja rakenteellisesta sorrosta, työläisvasemmistolaisia sellainen ei kiinnosta. Heitä kiinnostaa vain saada enemmän palkkaa vähemmällä työllä, mikä onkin inhimillisesti täysin ymmärrettävää. Kun vallankumouksen uutuudenviehätys on hiipunut, heiltä ei kestä kauaa huomata, että he joutuvat edelleen tekemään raskasta työtä pienellä palkalla täysin riippumatta siitä, onko jossain porvari vetämässä välistä vai ei, eikä enää saa edes palkankorotuksia olemalla muita parempi. Ihminen kun on ohjelmoitu siten, että kaikki työ on liian raskasta ja kaikki palkka on liian pientä. Sen jälkeen monet saattavatkin todeta, että ehkä se kapitalismi oli sittenkin kivempaa, koska silloin ainakaan ei kukaan tullut kertomaan, miten pitää ajatella.

Ai miten niin sosialismissa sitten tullaan kertomaan? No kun ideologisissa järjestelmissä on sellainen valuvika, että ne vaativat kaikkien jäsentensä aktiivista ja innokasta panosta, tai muuten ne jäävät junnaamaan paikalleen ja romahtavat. Jos vaikka sosialistisen järjestelmän sisälle kehittyy markkinavoimien laeilla pyörivä musta pörssi, se heikentää järjestelmää ja ideologiaa, ja sen takia sellaiset on ankarasti kielletty.

Puolue takaa jokaiselle lyijyä tarpeen mukaan.

Markkinavoimavetoisessa järjestelmässä taas kukaan ei kiellä kommunisteja perustamasta omia kommuunejaan, joihin kuka tahansa kommunistisesti ajatteleva voisi vapaaehtoisesti muuttaa elämään kommunistisesti antaen työpanoksensa yhteisön käyttöön ja saaden siltä tarvitsemansa elannon. Silti sellaisia ei juuri perusteta. Miksiköhän ei?

Veikkaanpa, että siksi, koska silloin niihin muuttaisi lähinnä porukkaa, joiden työpanos olisi pääasiassa kannabiskasvustojen hävittämistä polttamalla sekä vallankumouksellisten lehtisten sisällöntuottoa ja joiden matematiikkaprosessorin suorituskyky ei riittäisi sen hahmottamiseen, että jonkun täytyy ensin tienata rahat, ennen kuin ne voidaan jakaa. Sekin on tietysti inhimillisesti ymmärrettävää, koska onhan se mukavampaa saada kuin antaa. Tästä päästään kuitenkin jatkamaan sosialismiin ja kommunismiin väistämättä kuuluvasta pakottamisesta.

Sehän on aina tiedetty, että sosialismi/kommunismi vaatii luokkaerojen poistamista, eli "porvarien" omaisuuden takavarikointia valtiolle, joka sen sitten jakaa tasapuolisesti kansalle. Porvarit eivät tähän vapaaehtoisesti suostu, joten se pitää tehdä väkisin. Tämän jälkeen on inhimillisesti ymmärrettävää, jos porvareita ei kiinnosta raataa sosialistisen järjestelmän hyväksi, ja ajaudutaan ym. paikallaanjunnaamisen ongelmaan.

Sitten on vielä erikseen se, että valtion virkamiesten bisnesosaaminen on kiltisti sanottuna heikommissa kantimissa kuin porvarien. Kun vielä muistetaan se edellämainittu ongelma, että työntekijöidenkin motivaatio on vähän mitä sattuu, ellei työstä saa suoraa ja selkeää henkilökohtaista hyötyä, lopputulos on, että tehoton johtaminen + tehoton työnteko = tehoton talous = köyhyys ja kurjistuminen.

Kommunistinen kalasäilyke puree takaisin.

Yhteenvetona sanottakoon, että sosialismi/kommunismi voi teoriassa toimia ja luoda oikein vauraan ja onnellisen yhteiskunnan, mutta vain sillä ehdolla, että kyseiseen yhteiskuntaan ei voi joutua vasten tahtoaan, vaan sinne pyrkijät syynätään huolellisesti ja päästetään sisään vain ne, jotka täyttävät kaksi ehtoa:

1) He oikeasti uskovat aatteeseen ja ovat oikeasti valmiita ahkeroimaan pyyteettömästi yhteisön hyväksi, ja
2) Heillä on sellaista osaamista, joka oikeasti hyödyttää yhteisöä ja josta vapailla markkinoilla oltaisiin valmiita maksamaan selvää rahaa.

Kommunistikin osaa laskea, ettei noilla vaatimuksilla kovin isoa populaatiota kerätä. Jos sosialismia/kommunismia taas yritetään ajaa kokonaiselle valtiolle, seurauksena on ideologian väkinäisestä ylläpidosta johtuva totalitarismi ja tehottomasta taloudesta johtuva köyhyys. Jos asiaa mietitte, huomaatte äkkiä, että tämä kirjoitus ei päde ainoastaan sosialismiin ja kommunismiin, vaan oikeastaan mihin tahansa poliittiseen ideologiaan (talouden osalta riippuen siitä, kuinka paljon kyseinen ideologia sekaantuu siihen).

*Ennen kuin joku kysyy, kapitalismia/demokratiaa ei sitten lasketa poliittiseksi ideologiaksi, koska niiden kantava ajatus on, että ei pakoteta ketään mihinkään, vaan antaa ihmisten tehdä itse parhaiksi katsomansa päätökset. Joku voi tietysti huomauttaa, että se, että valtio kieltäytyy pakottamasta ketään mihinkään ideologiaan, on ideologia itsessään, mutta sitten ollaankin samassa väännössä kuin kysymyksessä siitä, onko ateismi uskonto, eikä siitäkään olla vielä päästy sopuun.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Sotaheviä ja urheilullista suomiräppiä

Naisen kanssa asuminen on henkisesti raskasta, koska pitää olla niin epärehellinen. Keskiviikkonakin minun piti pitää koulussa esitelmä Jugoslavian hajoamisen syistä, ja koko viikon emäntä hiillosti minua, että joko se alkaa olla valmis ja painupas kirjoittamaan. Ihan vain sovun säilyttääkseni jouduin hokemaan, että joo joo, on se melkein valmis, hion vielä vähän huomenna ja se on sitten siinä.

Sitten kirjoitin esitelmän esitelmöintipäivän aamuna, ja ihan hyvin meni. Tai no, tuli siitä kaksi kertaa liian pitkä, mutta muuten. Naiset, älkää stressatko niin kovasti.

"Hupsis, kuinkas tässä nyt näin... No, kello on jo puoli neljä, ei tätä enää tänään ehdi kuitenkaan korjata. Mietitään yön yli ja katsotaan sitten aamulla."

Emäntä tietysti vastaa, että pakkohan edes jonkun on stressata, tai muuten ei tule mistään mitään. Voi olla, mutta enhän minä siitä halunnut nyt puhua. Tänään on musiikkipostauksen aika. Emännän kanssa seikkailimme Youtubessa tarkastelemassa suomalaista nykymusiikkia, ja vastaan tuli muiden muassa mukavankuuloisia punttitreeneihin kannustavia räppiesityksiä.

Meinasin tehdä niistä postauksen, mutta sitten edellisen tekstini kommenteissa tuli loistavan vakiokommenttaattorini Lihapuheen kanssa keskusteltua ruotsalaisesta hevibändistä Sabatonista, ja tarkemmin asiaa tutkiessani huomasin, että heiltä on ilmestynyt uusi levy, ja oikein hyvä sellainen. Koska en tiedä, kirjoittaisinko suomiräpistä vai sabatonista, kirjoitetaan sitten molemmista. Kai ne ovat sen verran toisiaan lähellä, että mahtuvat samaan tekstiin.

Sabatonin laulujen aiheet ovat melko sotaisia, eikä niissä ole samanlaista itseironista lähstymistapaa kuten esim. Teräsbetonilla. Lihapuhe mainitsi Sabatonin musiikin menevän välillä 'sotapornoksi', ja suurelta osin se pitääkin paikkansa, mutta heillä on paljon myös suorastaan pasifistisia lauluja, eikä sanoituksissa kannateta mitään valtiota tai ideologiaa, vaan ainoastaan kunnioitetaan urheita taistelijoita.

Pistän tähän uudelta levyltä muutaman lempparini. Heiltä on jo aiemmin ilmestyneet kappaleet Simo Häyhästä ja Talvisodasta, mutta nyt saatiin vielä Lauri Törnistäkin:


No niin. Mitäs minä suomiräpistä sanoisin? Paskaahan se useimmiten on. Paskassa on kuitenkin nyanssieroja, eikä paskuus välttämättä tarkoita huonoutta. Kappale voi esimerkiksi olla niin paska, että se onkin oikeastaan oikein hyvä. Voi myös olla, ettei sitä ollakaan tehty vakavin mielin, jolloin sitä ei voi arvostella kurttuotsa-asteikolla. Tai sitten esityksessä on kaikesta huolimatta niin hyvää yritystä ja asennetta, ettei sitä olisi reilua arvostella ankarasti.

Lukija päättäköön itse, mihin kategoriaan nämä listaamani kappaleet menevät, vai ovatko oikeasti hyviä. Ensinnäkin tällainen, jonka esittäjistä en olekaan ennen kuullut:


Takaisin Sabatoniin. Heidän musiikkinsa ei (yleensä) ole lainkaan sellaista örinää ja rytinää, jollaiseksi hevi usein leimataan, vaan hyvinkin melodista. Uuden levyn nimi on Heroes, ja siitä voikin päätellä, että laulut kertovat sankarillisten sotilaiden tai yksiköiden tosielämän teoista, kuten tämä:


Tästä en ole nyt ihan varma, pitäisikö se luokitella räpiksi vai eurodanceksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana raja on pahasti hämärtynyt, ja räppipätkiä on ilmestynyt hyvinkin monen genren kappaleisiin. Siitä valittelinkin jo edelliskesänä. Ei se mitään, energinen se on silti:


Seuraavan päähenkilö on Audie Murphy, yksi USA:n armeijan historian palkituimmista sotilaista:


Skandaalin nimi on tuttu, mutta en ole varma, olenko koskaan ennen kuullut hänen tuotantoaan. Tässä kappaleessa ainakin on sanoitukset, joille voin antaa arvoa. Ja jos musiikki ei jostain syystä kuulijaan iske, voi laittaa äänet pois ja katsoa vain videota:


Sabatonilta vielä yksi tapauksesta, jossa saksalainen hävittäjälentäjä saatteli amerikkalaisen hajalle ammutun pommikoneen turvaan pois taistelualueelta, koska ei kehdannut ampua puolustuskyvyttömiä:


Eipä tässä muuta. Tällaista minä olen kuluneen viikon verran kuunnellut. Laitetaanpas loppuun vielä jotain asiaan täysin liittymätöntä: