keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Uuden polven lastenlauluja

Olen havainnut erään epäkohdan nykyajassa. Ennen vanhaanhan kun ihmiset eivät muuttaneet muille paikkakunnille, lapsia tehtiin enemmän ja muutenkin suvut olivat suurempia ja tiiviimmin yhdessä, myös pieniä lapsia pörräsi ympärillä koko ajan. Niille laulettiin ja loruiltiin koko ajan, jolloin myös ne, joilla ei henkilökohtaisesti lapsia ollut, altistuivat lauluille,leikeille ja muulle sellaiselle, joita tässä kutsun kokonaisuutena pikkulapsikulttuuriksi. Kun nuoret saivat seurata sitä sivusta aikuisuuteen asti, asia oli hyvässä muistissa sitten, kun he itse saivat jälkikasvua. Samalla vanhat kansanperinteet pysyivät voimissaan.

Nykyään on toisin. Suurin osa kokemuksistani pikkulapsikulttuurista on ajalta, jolloin olin itse pikkulapsi, eikä se siis ole kovin tuoreessa muistissa. Kun asia tuli ajankohtaiseksi, tajusin, etten muistanut mitään tuutu- tai lastenlauluja kuin pätkittäin. Eikä muistanut emäntäkään. Emäntä ratkaisi ongelman kaivelemalla Youtubesta videoilla ryyditettyjä ammattilaulajien esittämiä versioita vanhoista lastenlauluista, mutta yöllä, kun virikkeitä pitäisi vähentää ja kämppää pimentää, tuo ratkaisu ei toimi. Pitäisi osata itse.

Eräs työkaveri kertoi ratkaisseensa ongelman laulamalla vauvalleen hempeällä äänellä Petri Nygårdin sanoituksia. Eihän senikäinen sanoja tajua, joten pääasia on, että ääni on unettava.

Niinpä minäkin sitten rupesin lauleskelemaan sellaisia lauluja, joita osaan. En sentään mitään Nygårdia, vaan yritän valikoida lauluni sen mukaan, että ne kuuluukin laulaa tasaisella ja rauhallisella äänellä, eikä tarvitse mitään suuria kieuntaskaaloja, vaan äänenvoimakkuudeksi riittää, että saa rintakehän mukavasti värisemään.

Ensin tällainen klassikko:


Pidän lauluista, joissa kerrotaan tarinaa, koska sellaisten sanat on suhteellisen helppo muistaa. Liikaa pituuttakaan niillä ei olisi hyvä olla. Niinpä tietysti vähän Johnny Cashia:



Erityisesti mieltäni lämmittävät tarinat, joissa öykkäri saa selkäänsä, ja sellaisissa on Jim Croce kunnostautunut parillakin kappaleella:



Sitten pari sellaista, jotka ovat olleet suosikkejani niin kauan kuin muistan, eli jotka voitaisiinkin luokitella lastenlauluiksi:



Tuo CCR:n kappale toki on käsittääkseni lastenlauluksi tarkoitettukin. Sitten vähän lisää suomalaista:


Noin, onhan tuossa jo lista. Jos ei lapsi tuon aikana nukahda, ei se sitten ole ihan heti nukahtamassakaan, eli uusi yritys parin tunnin päästä. Tuli aika vähäsisältöinen kirjoitus, koska olen muutaman tunnin päästä lähdössä reissuun, ja halusin nyt edes jotain rykäistä teille tänne siksi ajaksi. Laitetaan loppuun vielä pari kappaletta, joiden opettelu, tai paremminkin muistiinpalautus, on minulta vielä kesken:



Kauankohan siitä oikein onkaan, kun viimeksi olen tehnyt musiikkipostauksen? No, ehkä tällä taas pärjää vähän aikaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kulttuurista, teknologiasta ja Japanista

Lapsi alkaa pikkuhiljaa olla siinä iässä, että sen kanssa uskaltaa lähteä kylille jo tunnin tai parinkin kestoisille reissuille ilman merkittävää pelkoa, että reissu pitää lopettaa kesken lohduttomien huutoprotestien takia.

Kävimme sitten taannoin pitkästä aikaa paikallisessa sushibuffetissa. Sushi on suurta herkkuani, mutta sitä ei suositella raskaana oleville tai imettäville, koska sen sisältämät myrkyt tappavat lapsen, äidin sekä esivanhemmat seitsemänteen polveen. Raskaana ollessaan pitää syödä paljon ja monipuolisesti, kunhan muistaa, että kaikki ruoka-aineet ovat kiellettyjä. Mutta joo, jos emäntä ei saa syödä sushia, en kuulemma saa minäkään, koska se on hänenkin suurta herkkuaan.

Tuli käynnistämme mieleen edellinen kerta, kun siellä kävimme joskus viime vuonna. Silloin opin tärkeän elämäntaidon, jonka saman tien jaoin kavereillekin. Kävi nimittäin ilmi, että jos syö 32 sushipalaa, ei kannata ottaa ruokajuomaksi kaliaa. Se turvottaa ikävästi ja aiheuttaa epämukavan olon. Lähetin heille samalla kuvan lautasestani, jolla lepäsi haarukka suuren sushikasan päällä.

Eräs kaveri huomasi kommentoida haarukkaa. Sellainenhan ei käy päinsä, vaan sushia kuuluu syödä puikoilla. Sushi ja puikot kuuluvat yhteen, koska ovat samaa kulttuuria.

Huoh. Ei. Sushi voidaan kyllä määritellä kulttuuri-ilmentymäksi, mutta syömäpuikot ovat vain primitiivistä ja vanhentunutta tekniikkaa.

Mitä järkeä on kuluttaa aikaa ja roiskia riisiä lattialle opetellessaan tasapainottamaan tikkuja sormiensa välissä ja puristamaan niitä juuri oikealla voimalla, että onnistuu ohjaamaan valmiiksi suupalaksi rakennetun (koska eihän puikoilla voi leikatakaan) rullan suuhunsa, kun olisi niin paljon tehokkaampaa vain tökätä metallipiikit rullasta läpi ja lapioida menemään?

Tuli tässä mieleen vertaus... Ai hitto, viimeksihän lupasin, ettei enää vähään aikaan sotajuttuja. No, kerta kiellon päälle. Pari tekstiä sitten listasin hyviä sotaelokuvia. Jäi silloin mainitsematta ainakin jossain määrin tositapahtumiin perustuva The Last Samurai, jota on laajalti haukuttu muun muassa siksi, koska se joidenkin mielestä antaa nimensä kautta ymmärtää, että Japanin viimeinen samurai olisi ollut Tom Cruisen esittämä valkonaamainen jenkki. On se minun mielestäni silti ihan katsomisen arvoinen elokuva.

Elokuva kertoo siitä, kun 1860-luvulla Japanin keisari totesi, että ikiaikainen feodaalijärjestelmä ja muu menneeseen käpertyminen on tuhon tie, ja rupesi modernisoimaan maataan kovalla kädellä. Vanha kastijärjestelmä sai mennä, ja tilalle tuli länsimainen koulutus, hallinto, pankkijärjestelmä jne. Rautatiet levisivät, ulkomaankauppa kukoisti, ja armeija vaihtoi katanat kivääreihin. Muutos pisti alulle Japanin nopean nousun takapajulasta merkittäväksi suurvallaksi.

Osa vanhoista feodaaliherroista liittyi keisarin puolelle huolimatta siitä, että he menettivät muutoksessa arvonsa ja valtansa, koska uskoivat muutoksen hyvyyteen ja tarpeellisuuteen. Osa taas oli vahvasti sitä mieltä, että mitään ulkomaista hapatusta ei tarvita pilaamaan vanhoja hyväksi havaittuja perinteitä. Seurasi sekava sisällissota, kun keisari joutui kiertelemään ympäri maata näyttämässä samuraille kantapään kautta, miten homma toimii.

Voinhan minäkin havainnollistaa asian teille. Total War: Shogun 2:n lisäosa Fall of the Samurai sijoittuu kyseiseen sotaan. Pistinpä huvikseni pystyyn taistelun, jossa keisarilliset kiväärimiehet puolustautuvat shogunaatin miekkamiehiä vastaan.

Alussa minulla on joukkoja 1698 miestä ja vihollisella 3495, eli vähän päälle tuplaten. Onneksi apuharvennus alkaa jo kaukaa tykistöllä.
Gatling-konekiväärit liittyvät kuoroon vihollisrivistön ollessa sopivasti muniaan myöten jäätymispisteisessä vedessä.
Kun miekkakomppania vihdoin pääsee kuiville, se on harventunut jo kolmasosaan kooltaan.
Muutama harva onnistuu pääsemään hengissä kiväärien kantomatkan päähän, jolloin kiväärimiesten yhteislaukaus tuhoaa komppanian rippeet ja säikyttää muutamat onnekkaat eloonjääneet pakoon.
Kun keskeltä ei päässyt läpi, vihollinen yrittää pihtiliikettä sivuilta.
Vihollisen kenraali yrittää henkivartio-osastonsa kanssa urheaa ratsuväkirynnäkköä...
...joka pysäytetäänkin muutamassa sekunnissa.
Vihollinen kokoaa voimansa vielä yhteen epätoivoiseen rynnäkköön joka suunnasta yhtaikaa.
Pakoon ei kannata juosta, siinä vain kuolee väsyneenä.
Kun savu on hälvennyt, päästään laskemaan ruumiita. Menetin yhteensä 36 miestä, joista vihollisen tappamina 7. Loput 29 kuolivat lähinnä siihen, että tohelot soltut ampuivat toisiaan selkään. Vihollinen menetti kaatuneina kaikkiaan 1952 miestä.

Tämä antanee hyvän käsityksen, mitä siitä seuraa, kun lähtee puukon kanssa pyssytappeluun. Tosielämässä asia ei ollut ehkä ihan noin yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin puuttumatta lopputulos oli, että keisari murskasi vanhoillisen vastarinnan. Yksikään armeija nykyaikana ei sodi miekoilla ja keihäillä, vaikka sellainen kuinka kuuluisi kulttuuriperintöön, koska siinä vain tulee turpaan niin että tukka lähtee.

Jos tämä logiikka toimii miekkoihin ja kivääreihin, miksei se toimisi myös syömäpuikkoihin ja haarukoihin?

Mitä siis opimme? Vieraat kulttuurivaikutteet ovat ihan kiva juttu, mutta kyllä niitä saa valikoida järkeä käyttäen. Tuokaa tänne herkkujanne, mutta jättäkää kaikki älyttömyydet tulliin. Syömäpuikot ovat tässä asiassa harmittomimmasta päästä, mutta valistunut lukija varmasti keksii esimerkkejä vakavammistakin asioista, joita kopioidaan, suvaitaan ja perustellaan kulttuurisyillä.

Taantumusta, innovaatioiden torjuntaa ja muuta perse edellä puuhun kiipeämistä ei voi eikä saa perustella sillä, että niin on aina ennenkin tehty, eikä varsinkaan sillä, nuo toisetkin tekevät niin.

Huhhuh. Kaikesta minäkin ärsyynnyn. Laitetaan vielä loppuun vähän työväenmusiikkia sen kunniaksi, että oli vappu:


Edit: Mitähän ihmettä, Blogger oli itsekseen vaihtanut musiikkikappaleen. Korjattu.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Onks pakko jos ei haluu: Militära numret

Ruotsissa tehtiin vihdoinkin kauan odotettu terrori-isku. Hieno juttu.

Ai miten niin? No, en minä itse niinkään tiedä, mitä hienoa siinä on. Äkkiseltäni voisin kuvitella, että on ihan perseestä, että viattomia sivullisia scanioidaan ja henkiinjääneetkin joutuvat tästä lähtien säikkymään aina kun diesel lemahtaa ja yö yskäisee. Minä kuitenkin olen vain yksittäinen blogisti ja kylähullu, eikä minulla ole samaa visiota ja pitkän tähtäimen organisaatiokykyä kuin kunnioitetuilla eurooppalaisilla valtiomiehillämme ja -naisillamme.

Ovathan he pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti jo vuosikausia tehneet senlaatuista maahanmuuttopolitiikkaa, jonka väistämättömänä loogisena seurauksena saamme terrori-iskuja kotialueillemme. Tälle on kolme mahdollista selitystä: A) he eivät osaa tehdä loogisia johtopäätöksiä, eli he ovat tyhmiä; tai B) he toimivat johtopäätöksistä välittämättä, eli ovat vastuuttomia; ja koska kumpikaan noista ei tietenkään voi pitää paikkaansa, oikean vaihtoehdon on oltava, että C) eurooppalaiset päättäjät tietoisesti haluavat terrorismia, eivätkä he niin tekisi, ellei terrorismissa olisi jotain suurempaa hyvää, joka kaltaisiltani junteilta vain jää pimentoon.

Iskun jälkeen kuulimme monen eritaustaisen poliitikon suusta, että "ei saa antaa pelolle valtaa". Tämä on aivan totta. Jos me nyt alamme panikoida tai, Luoja armahtakoon, tehdä minkäänlaisia toimenpiteitä terrorismin ehkäisemiseksi, päättäjiemme hienot suunnitelmat menevät sotkuun, ja terrorismin pienestä harmista myöhemmin seuraava mystinen suurempi hyvä saattaa jäädä meiltä kokonaan saamatta. Rauhoittukaamme siis, jatkakaamme entiseen malliin ja luottakaamme sokeasti rakastettujen johtajiemme rautaiseen osaamiseen.


Sarkasmi sikseen. Pidin pienen hiihtoloman ja kävin kavereiden kanssa viettämässä muutaman päivän Rovaniemellä. Emmehän me varsinaisesti hiihtäneet, mutta ihan hauskaa silti oli. Ei yhtä hauskaa kuin parina edellisenä kertana, jolloin olen alueella seikkaillut, koska silloin pääsin pistämään metsiköitä mataliksi johtamalla niihin tykistötulta, mutta ihan hauskaa silti.

Yhtenä päivänä käväisimme Haaparannassa tuliaistenhakureissulla. Itse kun en mitään huulensisäisiä urheiluravinteita harrasta, mukaan tarttui lähinnä vain muutamia kiloja irtokarkkeja. Samalla tuli kokeiltua paikallista Max-pikaruokalaa, joiden toivoisin leviävän äkkiä Suomeenkin. Ajetaan vaikka McDonaldsit mereen, jos ei muuten markkinaosuutta riitä. Se niiden pihviliha oli vaan niin paljon parempaa kuin mikään Suomessa syömäni hampurilaisliha. Lisäksi niillä oli näppärä kosketusnäytöllä toimiva itsepalvelutilauspömpeli, joka jopa toimi hyvin, vaikka noutopisteellä tilauksia kasailleet tarjoilijat hortoilivatkin toistensa ympärillä vähän eksyneen näköisinä.

Ihan kiva paikka oli Ruotsi tällaisen tunnin kokeilun perusteella.

Tykistötulituksesta tuli mieleen, että onhan Ruotsista kuulunut viime aikoina muitakin sotauutisia kuin pelkkiä pyhään sotaan liittyviä. Joitain aikoja sittenhän Ruotsi teki radikaalin päätöksen siirtyä asevelvollisuudesta ammattiarmeijan ylläpitoon. Jo silloin armeijan päällystö varoitteli, että jos Ruotsiin jatkossa hyökätään, puolustustaistelujen kestoa ei enää mitata kalenterilla, vaan sekuntikellolla.

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, poliitikotkin ovat oivaltaneet, ettei asia ihan niin voi olla, ja ovat päättäneet palauttaa asevelvollisuuden jossain pienessä mittakaavassa. Ongelmana on ollut, että vapaaehtoisia hakijoita ei ole ollut niin paljoa kuin odotettiin, eikä heistä siksi olla saatu kasattua riittävän suurta armeijaa. Sodankäynnissähän taistelijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä, mutta vain tiettyyn rajaan asti, eikä asiaa voida ottaa uudelleen tarkasteluun ennen kuin keksitään ne Starship Troopersin kirjaversiossa esitellyt taisteluhaarniskat, jotka voivat hyppiä pilvenpiirtäjien yli ja ampua ydinkranaatteja ja joilla yksittäinen sotilas voi hallita useiden neliökilometrien kokoisia alueita.

Tai Gears of Warin varustus, jossa on rynnäkkökivääriin integroitu moottorisaha.

Kaikenkarvaiset pasifistit ja ihmisoikeusteoreetikot ovat tietysti innostuneet vastustamaan. Asepalvelukseen ja sitä kautta sotimaan pakottaminen on kuulemma ehdottomasti väärin siinäkin tapauksessa, että se määrittää, tappaako armeija vihollisensa ampumalla vai nauruun. Ruotsin uudessa ehdotuksessa sisäänottomäärät ovat niin pieniä, että on epätodennäköistä, että kukaan joutuisi armeijaan ilman minkäänlaista mielenkiintoa, mutta kumminkin.

Eräs vastustajien vakioperusteista on, että jos maa koetaan puolustamisen arvoiseksi, vapaaehtoisia kyllä löytyy riittämiin, eikä pakottamiselle ole tarvetta. Jos ei löydy, kuten Ruotsissa on havaittu, ei maata silloin kannata puolustaakaan. Tämä väite ei tietenkään pidä paikkaansa, ja nyt aionkin perustella, miksei.

Ensiksi tietysti se itsestäänselvyys, ettei kyse olekaan mistään periaatteesta, vaan käytännöstä. Vaikka hyvään tottuneet kansalaiset kuinka rutisisivatkin, että oma maa on ihan paska, kun opintotukea ei makseta kuin muutamia satoja euroja kuussa ja linja-autokin kulkee vain puolen tunnin välein, miehityksen kohteeksi joutuminen on kuitenkin lähes poikkeuksetta muutos huonompaan. Loppuu nimittäin opintotukien maksu ja linja-autojen kulkeminen helposti kokonaan. Siinä vaiheessa on enää turha vikistä, että "ainakin me olimme periaatteessa oikeassa".

Hyvissä yhteiskunnissa on eräs valuvika. Ihmiset nimittäin ovat hyvin nopeita tottumaan hyvään, ja kun ihmiset tottuvat saamaan suhteellisen paljon suhteellisen vähällä, he alkavat kuvitella, että se on universumin luontainen tila, joka ei vaadi erikseen ylläpitoa, tai jos vaatiikin, joku muu kyllä varmaan tekee sitä ihan työkseen. Tästä seuraa tilanne, jossa ihmiset ovat kyllä sitä mieltä, että heidän yhteiskuntansa on puolustamisen arvoinen, mutta samalla ajattelevat, että ei se nyt voi heidän omalla vastuullaan olla. Kyllä kai joku muukin voi puolustuksen hoitaa.


Ruotsissa on varmasti paljon nuoria, jotka kokevat maansa puolustamisen arvoiseksi. Sellaisia, jotka ihan mielellään menisivät armeijaan. Jopa sellaisia, jotka asiaa vakavasti jossain vaiheessa harkitsevat. Valitettavasti nuorella on muitakin kiireitä. Pitää mennä opiskelemaan ja töihin, pitää nähdä maailmaa, pitää perustaa perhe. Ajatus armeijaan menosta on koko ajan taustalla, mutta sitä lykätään muiden kiireiden tieltä vuosi vuodelta, kunnes ikäraja tulee vastaan ja onkin jo liian myöhäistä. No, ei se jää kaihertamaan mieltä, koska ei sinä aikana sotaa ehtinyt tulla ja ilman armeijaakin pärjättiin.

Vapaaehtoisessa armeijassa käy helposti niin, että sinne menevät lähinnä ne, jotka eivät parempaakaan tekemistä keksi, jolloin ei saada sen paremmin määrää kuin laatuakaan. Kutsunnoissa voidaan toki suorittaa enemmän tai vähemmän karsintaa kyvykkyyden ja halukkuuden mukaan, mutta Ruotsi on kuitenkin nyt osoittanut, että passiivinen kansalaisten omaehtoisen riveihinhortoilun odottaminen ei toimi. Aloitteen on tultava valtiolta, että nuorille tulee selväksi, että asia koskee heitäkin ja on juuri sillä hetkellä ajankohtainen.

OK, asevelvollisuus on kaikenmoista sortoa, fasismia ja orjuutta, selvä. Mutta asevelvollisuuden puuttumisella maa luo alueelleen sotilaallisen tyhjiön. Eiköhän tuo ensinmainittu kuitenkin ole se pienempi paha.

Hohhoijaa. Kesti kolme viikkoa saada tämä juttu jyrsittyä kasaan. Jotain kevyempää ensi kerralla, ei enää sotajuttuja.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kirja-arvostelu: Marge Piercy - Woman on the Edge of Time

No niin. Kuten muistatte, otin haasteeksi lukea tämän vuoden aikana ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kun haaste minulle esitettiin, väitettiin samalla, etten voi piiloutua sen verukkeen taakse, etteivät naiset kirjoita sellaisista aihepiireistä, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, koska kyllähän naiskirjailijoitakin on ihan joka lähtöön. Niinpä otin omin päin lisähaasteen, että vaikka luenkin vain naisten kirjoittamia kirjoja, luen vain sellaisia genrejä, joita ei yleensä pidetä kovin naisvoittoisina. Kuten vaikka scifiä.

Kävinkin sitten kirjakaupassa perehtymässä tarjontaan, eikä tarjolla ollut valikoima tehnyt minuun suurta vaikutusta. Pari lupaavanoloista kirjaa nappasin silti mukaan, että saan projektin kunnolla alulle.

Nyt olisi sitten ensimmäinen valmiina raportoitavaksi. Joo, kolme kuukautta siihen meni. Sitä se vanhuus teettää, ei ole lukutahti enää sama kuin teininä. Oli miten oli, tätä mainostettiin klassisena feministisenä scifiromaanina, ja koska haaste oli luonteeltaan niin kovin feministinen, ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä minun halutaan lukevan. Ilmeisesti tämä oli ilmestyessään 70-luvulla hyvinkin merkittävä teos. Eli siis, Marge Piercyn Woman on the Edge of Time:


Päähenkilönä on keski-ikäinen, suurkaupungin slummissa asuva köyhä latinonainen Connie. Hänellä on syvät henkiset arvet monista epäonnistuneista miessuhteistaan ja muutenkin kovasta elämästään, minkä seurauksena hän on rupsahtanut ennenaikaisesti eikä osaa enää toivoa elämältään mitään hyvää. Ainoa valopilkku on parhaana ystävänä toimiva veljentytär, mutta hänkin aiheuttaa huolta ja murhetta ottamalla jatkuvasti sutenööripoikaystävältään turpaan. Kun Connie erään kerran puolustaa veljentytärtään ja pieksee sutenöörin oikein kunnolla, äijä järjestää Connien väkivaltaisen luonnevian perusteella mielisairaalaan.

Niin syrjitty ja sorrettu kuin Connie onkin, hänellä on harvinaislaatuinen kyky: hän osaa olla mielensä välityksellä yhteydessä toisissa ajoissa eläviin ihmisiin, joilla on sama kyky. Aikamatkaaja vuodesta 2137 ottaa Connieen yhteyttä ja alkaa käydä vierailuilla hänen luonaan. Pian hän opettaa yhteydenottotaidon Conniellekin ja vie hänet mukanaan omaan aikaansa vierailulle. Aina, kun mielisairaalaelämä masentaa häntä liikaa, hän voi paeta tulevaisuuteen, jossa kaikilla on kivaa.

Tulevaisuudessa ei ole suurkaupunkien ahtautta ja saasteita, vaan ihmiset elävät pienissä maalaisyhteisöissä läheisessä yhteydessä luontoon. Heillä on toki erikoistuneet ammatit ja korkeaa teknologiaa, mutta kaikki osallistuvat ruokansa tuottamiseen itse. Koulujakaan ei ole, vaan lapsille opetetaan tarpeelliset tiedot peltotöiden yhteydessä.

Jokaisella yhteisöllä on oma historiallinen kulttuurinsa, joskaan sillä ei ole yhteyttä etnisyyteen tai muuhun perintöön, vaan se on ihan vaan yhteisöä perustettaessa valittu. Erivärisiä ihmisiä on, mutta sekin on tietoinen valinta, koska erilaisuus on rikkaus. Lapsia ei enää synnytetä, vaan aina, kun yhteisöstä joku kuolee, tilataan vauvahautomosta uusi vauva, että väkiluku pysyy vakiona. Vauvalle ryhtyy kasvattajaksi kolme vapaaehtoista kaverusta, joita kaikkia kutsutaan sukupuolesta riippumatta äideiksi, eikä käsitettä "isä" tunneta. Hormonihoitojen ansiosta miehetkin voivat imettää.

Sukupuolirooleja ei muutenkaan ole, joskin sen verran 70-lukulaisuus näkyy tässä kirjassa, että transseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden nousua vakavaksi keskustelunaiheeksi ei ole osattu ennakoida, vaan kaikki hahmot ovat edelleen selkeästi miehiä tai naisia. Eivät he sentään valikoi seksikumppaneitaan sukupuolen perusteella tai muutenkaan millään ulkonäkökriteereillä, vaan kaikki ovat vapaasti kaikkien kanssa.

Valtiollista kontrollia ei ole, vaan päätöksenteko tapahtuu yhteisön tasolla. Joskus toki joudutaan naapurikylien kanssa neuvottelemaan kaupankäynnistä ja suuremmista projekteista, mutta kaikki tapahtuu aina hyvässä hengessä. Mitään yksityisomistusta ei tietenkään ole, ja ainoa rahaa muistuttava asia ovat luksustavarapisteet, joita voi kuluttaa halutessaan tuotteita, joita ei voida valmistaa niin paljoa, että kaikille riittäisi niitä yllin kyllin. Vankiloitakaan ei ole, vaan rikollisille keksitään räätälöidyt sovitusmenetelmät neuvottelemalla. Jos sitten joku joskus uusii rikoksensa ja siten osoittaa olevansa haluton elämään ihmisiksi, sellainen apina silputaan kompostiksi hyvin äkkiä.

Ihan täydellinen maailma ei ole, vaan käynnissä on jatkuva sota jotain tarkemmin määrittelemätöntä tahoa vastaan. Puolustus perustuu jonkinlaiseen asevelvollisuusjärjestelmään, ja sen myötä Connien ystäväkylästäkin kuolee porukkaa.

Miksi Connieen sitten vaivaudutaan ottamaan yhteyttä? Hän elää aikana, joka on jonkinlainen risteyskohta ajan virrassa. Hänen näkemänsä onnela on vain yksi vaihtoehto; toteutua voi myös maailma, jossa ihmisarvo riippuu omaisuuden määrästä ja jossa naisen osana on pyrkiä saamaan mahdollisimman pitkä määräaikainen avioliittosopimus sellaisen miehen kanssa, jonka tulotaso riittää siedettävään elämään, ja toivoa, että onnistuu ylläpitämään ulkonäköään sen verran, että saa sopimuksensa aikanaan uusittua vielä yhdeksi kaudeksi ennen kuin tulee väistämättä korvatuksi nuoremmalla.

Jollain tavalla Connie on avainasemassa sen suhteen, kumpi tulevaisuus toteutuu, ja kun sairaalassa hänet määrätään koekaniiniksi uudelle mielenhallintalaitteelle, tulee tärkeäksi saada autettua hänet karkaamaan sairaalasta.


2,5 pistettä viidestä. Olisi ehkä pitänyt arvata, että tämä on naistenkirja. Tarkoitan, että siinä keskitytään henkilöiden välisiin suhteisiin, ja juonenkuljetus jää pahasti sivuosaan. Toiminnan sijasta puhutaan tunteista, ja mielestäni aivan oleellisiakin asioita jää käsittelemättä. En tarkoita, että pitäisi olla räiskintää ja räjähdyksiä (oli niitäkin vähän), mutta esimerkiksi se vaihtoehtoinen paha tulevaisuus jäi lähes täysin käsittelemättä, eikä Connien roolia tulevaisuuden valitsemisen kannalta juuri korostettu. Harmittaa, koska kirjan idea on niinkin hyvä ja kehityskelpoinen.

Toinen ongelma on, että kirja muistuttaa enemmän pamflettia kuin romaania. Suhteettoman suuri osa kirjasta omistetaan uuden hienon unelmayhteiskunnan kuvailulle, ja sitten se kuitenkin jää viihdemielessä valjuksi. Tarkoitan, ettei siinä ole juurikaan säröjä, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen. Millaisia uhrauksia uuden yhteiskunnan luominen on vaatinut? Millaisia synkkiä salaisuuksia sen jäsenillä on? Eikö siellä muka ole kapinallisia, jotka on pidettävä väkivalloin tukahdutettuina, etteivät ne kaataisi koko järjestelmää? No, onhan siellä se sota, josta ei juuri mitään puhuta, mutta koska siitä ei puhuta, ei se auta elävöittämään kuvausta. Tuntuu, että kirjoittajan tarkoituskaan ei ollut kirjoittaa jännittävää tarinaa, vaan vain kertoa kaikille, millaisen yhteiskunnan hän itse haluaisi.

Tätä voi varmasti suositella vihervasemmistolaisille naisille. Muita aatesuuntia edustaville ei oikein viitsi, koska puolet kirjasta on mainitunlaisen maailmankuvan itsensäpaljastelua, eikä miehille viitsi, koska toinen puoli kirjasta on tunteista jaarittelua.

Ymmärrän, että joidenkin mielestä tämä on erinomainen ja merkittävä teos. Itse en vielä tämän perusteella koe, että osallistumiseni naiskirjailijahaasteeseen olisi toistaiseksi ollut kannattavaa.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kukkahattutädin uudesta määritelmästä

Tehän tiedätte, mitä conit ovat. Tai no, ehkä ette. Ne ovat suuria yleisötapahtumia, joissa on jokin yhdistävä teema, joka liittyy yleensä sarjakuviin, TV-sarjoihin, tietokonepeleihin tai johonkin viihdegenreen. Siellä on myynnissä kaikenmoista alan kirjallisuutta ja muuta tilpehööriä, keskustelutilaisuuksissa alan ammattilaiset jakavat viisauttaan yleisölle, ja harrastajat pääsevät verkostoitumaan ja pitämään hauskaa porukalla. Vanhempi väki käyttää tällaisista nimitystä "messut".

Messujen ja conien näkyvin ero kävijöiden ikähaitarin lisäksi on, että coneissa merkittävä osa tapahtuman viehätyksestä perustuu siihen, että kävijät pukeutuvat suosikkihahmoikseen tai jotenkin muuten teemaan sopivasti. Silloin päästään ihastelemaan esim. seuraavanlaisia ilmestyksiä:




Nyt kun perustiedot ovat hallussa, jatketaan. Tulevana viikonloppuna järjestetään Helsingissä kauhuviihteen faneille KauhuCon. Tapahtumaan oli kutsuttu paneelikeskustelijaksi eräs Timo Hännikäinen, jonka luulisi olevan pätevä, koska on kirjailija ja on muutenkin perehtynyt kauhugenreen.

Harmikseen Hännikäisellä on myös tapana kirjoitella nettiin epämääräisiä möläyksiä epäkorrekteista aiheista, minkä myötä hän on hankkinut itselleen maineen julkirasistina ja -misogynistinä. Itse en ole perehtynyt hänen kirjoituksiinsa niin syvällisesti, että osaisin sanoa tuohon juuta taikka jaata, mutta ettei asiani harhautuisi siitä jankkaamiseen, oletetaan nyt tämän kirjoituksen ajan, että hän haluaa raiskata kaikki naiset ja hirttää eri_väriset. Ei se ole oleellista.

Kauhufanithan kauhistuivat sydänjuuriaan myöten kuullessaan, millainen demoni heidän mukavaa ja turvallista tapahtumaansa oli tulossa riivaamaan. Ei sellainen sovi. Kuten eräskin uhri kommentoi,


Tuskin pelkona on, että Hännikäinen on kykenemätön hillitsemään veriorgiaviettejään ja alkaa järjestelmällisesti raiskata conikävijöitä läpi esiintymislavalla. En oikein usko sitäkään, että kävijät menevät kuuntelemaan sivistynyttä keskustelua kauhusta ja pelkäävätkin joutuvansa kuuntelemaan palavan ristin loisteessa esitettyä hurmoshenkistä fantasiointia alempien rotujen ja sukupuolten orjuuttamisesta.

Pelkona on siis vain joutua olemaan samassa tilassa ja vieläpä näköyhteyden päässä sellaisen ihmisen kanssa, joka joskus muulloin kirjoittelee inhottavia nettiin. Aika jännää, että kauhua viihteekseen kuluttavalla voi olla näinkin matala pelkokynnys.

Aikansa KauhuConin järjestäjät yrittivät vedota siihen, että kauhu viihteenä on luonteeltaan sellaista, että siinä koetellaan rajoja ja tehdään asioita, joita muualla pidettäisiin epäsopivina ja järkyttävinä, ja siihen, etteivät Hännikäisen muihin aiheisiin liittyvät puheet vähennä hänen asiantuntemustaan tässä aiheessa. Jos kiinnostaa, näitä virallisia lausuntoja voi klikata suuremmaksi ja lukea:


Erityisesti tykkään tuosta maininnasta, että kun ennen vanhaan tyttöjen pussailukohtaus järkytti, nykyään sellainen ei saa aikaan mitään reaktioita, vaan nykyään järkytys ja skandaali on se, kun joutuu olemaan tekemisissä eri mieltä olevien ihmisten kanssa.

Mutta joo, ei mennyt läpi. Kun paskaa satoi niskaan, lopulta todettiin, että Hännikäisen poistaminen ohjelmistosta on pienimmän riesan tie. Eikä siinä mitään, niinhän sen kuuluukin mennä. KauhuCon toimii markkinavoimien lakien mukaan, joten jos niitä, jotka kieltäytyvät tulemasta, jos Hännikäisen annetaan puhua, on enemmän kuin niitä, jotka kieltäytyvät tulemasta, ellei Hännikäisen anneta puhua, asia pitää ottaa huomioon. Muutenkin yksityisenä tahona sillä on oikeus valita esiintyjänsä ilman mitään selittelyvelvollisuuksia kenellekään.

Tietysti on sitten se toinen laita. Kaikkia ei voi miellyttää, joten jos yhden puolen vaatimuksiin suostutaan, toinen puoli kiroaa sensuuria ja kukkahattuilua. Ja ihan oikeassahan he ovat, mutta kuten sanoin, markkinavoimien lakien mukaan nämä jutut pitää suunnitella. Jossain vaiheessa on vain pakko todeta, että jos ei miellytä, saa jättää tulematta.

Ei tästäkään olisi normaalisti tämän enempää sanottavaa. Jos itse tapaisin käydä coneissa ja olisin menossa KauhuConiin, toteaisin, että minun puolestani Hännikäinen saa ihan rauhassa tulla. Voisin jopa vaatia, että ihan jo tämän kohun takia Hännikäisen on annettava tulla, mutta kun en kuitenkaan sinne ole menossa, ei minun mielipiteelläni ole väliä.

Nyt vain satuin huomaamaan Hesarin Nyt-liitteestä, että joku toimittaja oli ottanut asiaan myös kantaa. Nyt-liite on kiva, koska se ei edes yritä tai esitä olevansa puolueetonta tiedonvälitystä, vaan artikkelit ovat ihan avoimesti jonkinlaisia uutisen, mielipidekirjoituksen ja kuumeunen ristisiitoksia. Tässäkin artikkelissa toimittaja kirjoittaa, että:
Kuulun ilman muuta siihen Hännikäisen puolustajien inhoamaan suvakkimädättäjäfeministi-leiriin.
Virkistävää rehellisyyttä. Mutta joo, Hännikäisen tapauksesta ei toimittajakaan enempää väittele, vaan johtaa puheen 80- ja 90-luvuilla vallinneeseen elokuvien sensuurijärjestelmään, joka esti kaikkien hardcoreimpien elokuvien pääsyn Suomeen ja joka oli olemassa vain siksi, koska asioista oli päättämässä vanhoja tanttoja, jotka eivät tajunneet aiheesta mitään ja halusivat kieltää moraalittomana kaiken, mitä eivät tajunneet. Ns. kukkahattutätejä.


Kukkahattutäti-termiin törmäsin kotimaisessa Pelit-lehdessä. Sillä kuvailtiin pelisensuurista haaveilevaa tyypillistä sensuuri-intoilijaa. Vanhempaa elitististä tyyppiä – ei välttämättä naista – joka paheksuu mielestään ala-arvoista ja haitallista nuortenkulttuuria. Ja haluaa kieltää sen kaikilta, koska kuvittelee tietävänsä, mikä heillekin on parasta.
Sana tuntui etenkin nuoren mielestä erittäin osuvalta. Kukkahattutädit sitä ja tätä, paasasin, kun taas yksi odottamani ulkomainen kauhufilmi jumiutui Suomen sensuuriin.
Sitten tuli vuosi 2001. Videolaista ja koko elokuvien ennakkotarkastuksesta Suomessa luovuttiin. Taistelu oli voitettu. 
Poliittisista päättäjistä juuri kukaan ei sen koommin ole vaatimalla vaatinut elokuvasensuuria takaisin. Kukkahattutätejä, sellaisina kuin minä heidät mielsin, ei enää ollut.
Niin, samanlainen näkemys minullakin on. Mutta entäs nykyään? Toimittajalla on havainto, että sanan merkitys on muuttunut. Siitä päästäänkin vihdoin tämän kirjoituksen varsinaiseen asiaan:
Kukkahattutäti-haukkumasana tuntui yleistyneen ensin maahanmuuttovastaisella Hommaforumilla. Sitä käytetiin ihmisistä, jotka puolustavat humanitaarista maahanmuuttoa, kannattavat pakolaisten auttamista, suhtautuvat positiivisesti muihin kulttuureihin ja vastustavat rasismia.
Maahanmuuttokriitikoiden mielestä tällainen on hölmöyttä ja naiivia maailmojensyleilyä. Kukkahattutäteilyä.
Maahanmuuttokeskustelun kuumennuttua kukkahattutäti-sanan käyttö on vain yleistynyt Rajat kiinni -yhteisöissä ja vastaavissa piireissä. Sillä haukutaan sujuvasti myös feministejä tai keitä tahansa oikeistokonservatiivista ajattelua vastustavia. Kukkahattutäti, suvakki, punavihermädättäjä – samaa sarjaa kaikki.
Ei, toimittaja. Ei "kukkahattutädin" merkitys ole muuttunut. Se tarkoittaa edelleen ihmistä, joka haluaa kieltää asioita, jotka eivät omaan maailmankuvaan mahdu.

Esimerkiksi oikeistokonservatiivisen ajattelun vastustaja ei ole automaattisesti kukkahattutäti. Oikeistokonservatiivisen ajattelun vastustaminen on täysin mahdollista fiksussa ja asiallisessakin hengessä. Ei se vaadi muuta kuin sen, että asiakysymyksiin annetaan asiavastauksia. Kukkahattutäti tällaisesta ihmisestä tulee vasta siinä vaiheessa, kun hän alkaa vastata vastustajiensa argumentteihin sanomalla, ettei noin saa sanoa. Tai leimaamalla heidät rasisteiksi, fasisteiksi tai muiksi epäihmisiksi, joiden mielipiteitä ei kuulu huomioida. Tai jopa vaatimalla vastustajiensa rankaisua lakiteitse.

Vastaavasti oikeistokonservatiivi voi aivan yhtä hyvin olla kukkahattutäti. Ainakin teoriassa. Käytännössä näkee paljon harvemmin, että kukaan vaatisi vihervasemmistolaisen ajattelun kriminalisoimista. No, homoliittojen vastustaminen voidaan ehkä laskea yhdeksi esimerkiksi.
Sinänsä huvittavaa: itse yhdistin aikoinaan kukkahattutäteilyn konservatiivisuuteen ja sensuurivapauden suvaitsevaisuuteen. Nyt sitten konservatiivit haukkuvat suvaitsevaisia kukkahattutädeiksi.
Kyllä minä haukun kukkahattutädeiksi niitä, joiden mielestä Hännikäinen ei saa mennä puhumaan kauhusta paikkaan, jossa joku saattaa olla hänen kanssaan eri mieltä jostain muusta asiasta kuin kauhusta. Suvaitsevaisiksi minä en heitä sano.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kuntavaalit 2017

Kevät on tullut, ja sen myötä, kuten Suomessa tapana on, jonkinmoiset vaalitkin lähestyvät. Kuntavaalit tällä kertaa. Pitäisi ruveta miettimään, kenelle äänensä antaa. Onneksi se on nykyään tehty helpoksi, kun ei tarvitse kuin syöttää mielipiteensä vaalikoneeseen, ja se kertoo, ketä pitää äänestää. Itse valitsen ehdokkaan seuraavalla prosessilla:

1. Mennään vastaamaan johonkin vaalikoneeseen. Hesarin koneessa on kuulemma noudatettu hyvien kansandemokraattisten periaatteiden mukaista ehdokkaiden esikarsintaa, joten käytetään tällä kertaa Ylen konetta.

2. Karsitaan annetuista ehdokkaista kategorisesti pois vanhojen valtapuolueiden ja vihervasemmiston edustajat. Tämä ei ole suuri menetys, koska ei minulle heitä juuri tarjotakaan.

3. Jäljellejääneistä karsitaan pois kaikki, jotka eivät ole perustelleet vastauksiaan sanallisesti. Vaikka he olisivatkin kanssani samaa mieltä, en voi tietää, ovatko he päätyneet vastauksiinsa hyväksyttävällä logiikalla vai ihan vain vahingossa. Luonnollisesti tässä vaiheessa karsitaan nekin, joiden logiikka ei minua miellytä.

4. Jäljellejääneistä otan tarkempaan tarkasteluun muutaman parhaan, joista äänestettäväni valitsen tarkemmalla perehtymisellä.

Tässä välissä täytyy tietenkin varoittaa, että tämä on pitkä, poliittinen ja muutenkin tylsä teksti. Kuten kohteliaisuus vaatii, kompensoin sitä vähäpukeisilla naisilla. Viehättävä assistenttini Xenia:


Xenia muuten teki totta jokaisen tytön - ja miksei pojankin - unelmasta ja meni naimisiin kuusikymppisen miljardöörin kanssa. Itseni ja Porstuan koko muun henkilökunnan puolesta toivotan hänelle onnea ja menestystä.

Mutta niin, katsotaanpas. Ensin kategoria "oppi":

1. Nuoret on velvoitettava jatko-opintoihin tai työharjoitteluun suoraan peruskoulun jälkeen.

Eikö tämä olisi paremminkin eduskunta- kuin kuntavaalikysymys? Oli miten oli, jokseenkin eri mieltä. Yläaste on yhtä helvettiä, koska siellä on paljon porukkaa, joka on jo päättänyt, että pulpetinkulutus ei kiinnosta. Jos heidät velvoitetaan kouluttautumaan pidemmälle, siitä ei seuraa muuta kuin että sama perseily jatkuu seuraavissakin oppiasteissa. Koulutusmahdollisuuksia pitää tarjota, mutta ei pakottaminen mitään auta.

2. Kuntien tulee tarjota lasten päivähoidon varhaiskasvatus ilmaiseksi kaikille lapsille.

Jokseenkin samaa mieltä. Päivähoidon tarkoitus ei ole vain toimia lapsivarastona, vaan se myös antaa lapsille ympäristön sosiaalisten taitojen kehitykselle vertaistensa kanssa. Siksi en oikein ymmärrä tätä jatkuvaa vääntöä päivähoidosta, koska en muista kenenkään koskaan rutisseen siitäkään, että peruskoulu on kaikille maksutonta.

3. Kouluissa pitää olla vähintään kerran viikossa kasvisruokapäivä.


Täysin eri mieltä. Ei jumalauta nyt taas ituhipit, tunkekaa sitä ideologiaanne toistenne kurkuista alas, mutta jättäkää edes lapset rauhaan.

4. Kunnan tulee tukea kulttuuria antamalla tilojaan ilmaiseksi yhdistysten käyttöön.

Jokseenkin samaa mieltä. Eivätkös ne sitä varten olekin? Vähän tietysti pitää katsoa, millaisille yhdistyksille ja mihin tarkoituksiin.

5. Koulujen opetusryhmät ovat jo niin isoja, että oppiminen häiriintyy.

Ohita kysymys. Tällaista olen kuullut, mutta kun en ole pariin vuosikymmeneen käynyt katsomassa, en tiedä.


Sitten "hoito":

1. Vanhuksilla on oltava oikeus palvelukotipaikkaan, koska nykyinen kotihoito ei ole riittävää.


Jokseenkin samaa mieltä. Parempi tietysti olisi, jos kotihoitoa onnistuttaisiin kehittämään riittävämmäksi.

Aika jännä kysymyksenasettelu kyllä. Vastaoletuksenahan on, että vanhuksilla ei kuuluisi olla oikeutta palvelukotipaikkaan, vaikka kotihoito ei olisikaan riittävää. Kyllähän sellaistakin politiikkaa voi joku kannattaa, mutta tuskin kovin moni vaaliehdokas kuitenkaan.

2. Nykyisten kuntatyöntekijöiden työpaikat on turvattava sote-uudistuksessa.

Täysin eri mieltä. Mitä järkeä uudistuksessa sitten olisi?

3. Sosiaali- ja terveyspalveluiden toimivuus on tärkeämpää kuin sijainti.

Täysin samaa mieltä. Jossain muualla en ehkä vastaisi näin, mutta muistetaan, että vastaan Espoon näkökulmasta. Täällä sijainti ei aiheuta ongelmia, vaan voidaan täysillä keskittyä toimivuuteen.

4. Kunnallisten terveyspalveluiden yksityistäminen tuo palveluihin tehokkuutta ja säästää kustannuksia.


Jokseenkin eri mieltä. En vieläkään ole hahmottanut, miten olisi matemaattisesti mahdollista sekä parantaa tasoa että madaltaa kustannuksia niin, että rahaa jää vielä sen verran ylikin, että touhu on liiketaloudellisesti kannattavaa.

Omasta työelämästäni olen myös oppinut, että ulkoistaminen ja kilpailutus johtaa vain siihen, että koska käytännössä on pakko ostaa sieltä, mistä halvimmalla saa, laatu on ala-arvoista, minkä lisäksi on jatkuvasti kommunikaatiokatkoksia ja riitoja sekä palveluntarjoajan kanssa että eri palveluntarjoajien välillä. En ole lainkaan vakuuttunut, että jos tästä joitain säästöjä saataisiinkin, ne olisivat kaiken tuon arvoisia.

5. Avohoidon suosiminen mielenterveystyössä luo turvattomuuden tunnetta.


Jokseenkin eri mieltä. Päihteidenkäyttäjät ovat tässä suuremmassa osassa kuin mielenterveyspotilaat.


Seuraavaksi "raha":

1. Kuntaveroa voidaan laskea roimasti, koska suuri osa tehtävistä siirtyy maakuntahallinnolle.

Ohita kysymys, koska en ole kuullut, mistä maakuntahallinto sitten rahansa saa. Jos se tulee valtion verotuloista, niin sitten joo, mutta loogisesti olisin kuvitellut, että kuntaveroista. Onko tämä taas näitä juttuja, että miksi veronmaksajan pitää maksaa, miksei valtio voisi?

2. Rakentamista on nopeutettava kansalaisten valitusoikeutta rajoittamalla.


Jokseenkin eri mieltä. Rakentamista voisi nopeuttaa, mutta ei siitäkään mitään tule, jos eivät alueella asuvat saa päättää, mitä heidän kotialueelleen tulee.

3. Yksityisautoilijoita suositaan liikaa kaavoitusratkaisuissa.

Jokseenkin eri mieltä. Espoossa on hyvä julkinen liikenne, mutta ei tämä ole sellainen betoniviidakko kuin tuo itäinen satamakaupunki, jossa metrolla pääsee liikkumaan näppärämmin kuin autolla. Yksityisautoilu on hyvä valinta, eikä sitä ole syytä erikseen vaikeuttaa. Kaikki eivät parkkipaikkoja tarvitse, mutta jos joku tarvitsee, olisi hyvä jos niitä löytyisi helposti eikä niistä tarvitsisi maksaa itseään kipeäksi.

4. Kunnan pitää tukea yrityksiä tarjoamalla niille halpoja tontteja.


Jokseenkin samaa mieltä. Kai nyt puhutaan vuokraamisesta eikä myymisestä? Muutenhan joku koijari ostaa niitä muka firmansa tarpeisiin ja sitten myy ne eteenpäin normaalilla markkinahinnalla hyvällä voitolla. Mutta joo, yritystoiminnan tukeminen on hyvä juttu.

5. Ympäristö- ja luontoarvoista voidaan joustaa, jos siten voidaan lisätä työpaikkoja.


Jokseenkin samaa mieltä, mutta riippuu vähän, mitä tarkoitetaan. Jos puhe on näkyvästä ja konkreettisesti elämänlaatua laskevasta saastuttamisesta ja ympäristötuhoista, niin ei. Jos puhe on jostain yleismaailmallisemmasta ilmastonmuutosjalanjäljestä, niin voi.


Sitten "arki":

1. Oman kuntani tulee ottaa vastaan Suomesta turvapaikan saaneita.


Täysin eri mieltä. Espoossa on jo valtavasti kehitysmaalaisia, ja vaikka heitä sijoitettaisiinkin muualle, suuri osa heistä kuitenkin muuttaa tänne ennen pitkää. Lisäksi mitä vähemmän kunnat suostuvat ottamaan heitä vastaan, sitä selvemmän signaalin se lähettää valtiolle, että maahanmuuttopolitiikassa olisi järkeistämisen varaa.

2. Kirjastojen palveluista voisi periä vuosimaksun.

Täysin eri mieltä. Maksullinen kirjasto olisi vähän sama juttu kuin parkkihalli, jonka sisäänkäynnin edessä on rivi betoniporsaita. Kirjaston koko idea on sen maksuttomuudessa. Muutenkin, pienikin vuosimaksu pudottaisi käyttöasteen kymmenesosaan, kun satunnaiset käyttäjät jättäisivät mieluumin kirjat lukematta.

3. Tulorajat kunnan vuokra-asunnoista on poistettava.

Täysin eri mieltä. Espoossakin vuokrat ovat naurettavan korkeita, joten jos tulorajat poistetaan, pienituloisten mahdollisuudet saada mistään siedettävänhintaista asuntoa pienenevät entisestään.

4. Kuntani käyttää liikaa rahaa urheilupaikkojen rakentamiseen ja ylläpitoon.


Jokseenkin eri mieltä. Ihan hyvä, että kansalaisia kannustetaan liikkumaan. Jos ei ihan vaan periaatteesta, niin edes siksi, että se tuo pidemmän päälle säästöjä terveyspuolelle.

5. Jokaisen pitää päästä palveluiden äärelle joukkoliikenteellä.

Täysin samaa mieltä. Vaikka aiemmin puolustin yksityisautoilua hyvänä vaihtoehtona, ei se silti ole kaikille realistinen vaihtoehto.


Vielä "koti":

1. Espoon ei missään nimessä tule nostaa veroprosenttiaan Länsimetron takia.

Jokseenkin eri mieltä. Juurihan ylempänä vaadin joukkoliikenteen kehittämistä, ja tämä nyt olisi sellaista. Ei nyt kuitenkaan ihan millä hinnalla hyvänsä.

2. Raide-Jokeria ei kannata rakentaa, mikäli kustannusarvio nousee nykyisestä 275 miljoonasta.

Ohita kysymys, koska eihän minulla ole hajuakaan, onko tuo edes paljon vai vähän tuollaiseen projektiin.

3. Espoon tulee luopua investointikatosta homekoulujen osalta.

Jokseenkin samaa mieltä. Tästä ei kannata pihistellä, koska se saattaa myöhemmin kostautua arvaamattoman suurina kuluina terveyspuolella.

4. Espoon tulee osallistua kaupunkiin rakennettavan jalkapallostadionin kustannuksiin ja näin varmistaa, että siitä tulee kansainväliset vaatimukset täyttävä viihdeareena.

Täysin eri mieltä. Vaikka aiemmin puolustin investointeja kansalaisten liikkumismahdollisuuksien lisäämiseksi, viihdeurheilu ei enää mene siihen kategoriaan.

5. Espoon tulee kaavoittaa entistä tiiviimpää asuntorakentamista.

Jokseenkin eri mieltä. Asuntoja saisi tehdä enemmän, jos sillä saisi hintoja alemmaksi, mutta kanakoppiasumisen voi jatkossakin pitää Helsingin puolella.


Lopuksi "arvot":

1. Ennen ei ollut paremmin - suomalaisen elämäntavan muutokset ovat olleet hyvästä.


Jokseenkin eri mieltä. Hyviäkin muutoksia on tapahtunut, mutta huonot ovat olleet isompia ja niitä on ollut enemmän.

2. Tarvitsemme vahvaa johtajuutta, joka voi korjata ongelmat ilman tarvetta kompromisseille.

Jokseenkin eri mieltä. Jos minä pääsen johtajaksi, niin ehkä sitten, mutta enhän minä kuitenkaan saisi johtajaa valita, jolloin kävisi herkästi niin, että ongelmat ratkaistaisiin kompromissittomasti ottamalla lisää pakolaisia ja päästörajoituksia. Ehkä kuitenkin parempi päättää demokraattisesti, vaikka se olisikin hitaampaa ja keskimääräisempää.

3. Lasten on tärkeämpää olla uteliaita ja itsenäisiä kuin hyvin käyttäytyviä ja tottelevaisia.

Outo kysymys. Miksi nuo on asetettu vastakkain? Jos nyt kuitenkin on pakko valita, niin jokseenkin eri mieltä. Minulla menevät hermot ihmisiin, jotka hyppivät silmille ja inttävät vastaan, eikä sellaisia tarvitsisi kasvattaa yhtään lisää.

4. Pohjimmiltaan elämässä vallitsee resurssi- ja valtakilpailu, jossa ei pärjää ilman taistelua.

Jokseenkin eri mieltä. Luonnontilassa kyllä, mutta meillä on sivistynyt ja järjestäytynyt yhteiskunta juuri siksi, ettei noin tarvitsisi olla.

5. Yhteiskunnassamme olisi vähemmän ongelmia, jos ihmisiä kohdeltaisiin tasa-arvoisemmin.

Jokseenkin eri mieltä. En tarkoita, että ihmisiä pitäisi kohdella epätasa-arvoisesti. Mitä tasa-arvoisemmin ihmisiä kohdellaan, sitä vähemmän ongelmia on. En vain keksi yhtään asiaa, joissa ihmisiä nykyään kohdeltaisiin epätasa-arvoisesti, lukuunottamatta tiettyjä ns. positiivisen syrjinnän muotoja, joissa tasa-arvo sivuutetaan tasa-arvon itsensä nimissä.

6. Suomessa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen.


Jokseenkin samaa mieltä. Yksilölliset erot tulevat aina ennen pitkää vastaan, mutta yhteiskunnan taholta asiaa on helpotettu niin paljon kuin on käytännössä mahdollista.


No niin. Katsotaanpa tarjokkaat...

Ohhoh, heti ykkösvaihtoehtona 80 %:n yhteensopivuudella on vanha kaverini Jiska Gröhn! En ollutkaan kuullut hänestä muutamaan vuoteen, koska hän oli pappina Pohjanmaalla, mutta muutama viikko sitten häneen törmäsin, joten tiesin hänen palanneen Espoohon. Ei hän kuitenkaan maininnut ehdokkuudestaan.

Eipä tarvitse tätäkään valintaa tämän enempää mietiskellä. En ole ikinä ennen äänestänyt Kristillisdemokraatteja, mutta ei minulla ole erityistä syytä olla äänestämättäkään heitä.

Tällä mennään.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

300 ja muita sotaelokuvia

Pahoitteluni, ettei minua ole hetkeen näkynyt täällä. Olen viime viikkoina tehnyt tuplamäärän työtunteja, ja jos en ole ollut töissä, on lapsenhoito vienyt melkoisesti tilaa luovilta prosesseiltani.

Mutta asiaan. Tai siis ei nyt mitään asiaa ole, vaan koko tämänkertaisen kirjoituksen tarkoitus on mainita, että tämä on blogin kolmassadas julkaistu kirjoitus.

Jee!

Heh, 300. Tulikin tuosta mieleen, että se on perhanan hyvä elokuva. Viimeksi kun puhuttiin natsien turpaanvedosta, mainittiin myös artikkeli, jossa slovenialainen vasemmistojulkkis Slavoj Žižek ehdotti, että väärää mieltä olevat pitäisi turpaanvedon sijaan jättää kokonaan huomiotta. Se asia tuli jo viimeksi käsiteltyä, mutta siitä tuli mieleen edellinen kerta, kun kuulin Žižekin mielipiteitä. Silloin häneltä kysyttiin, että mitä vasemmistolaista elokuvaa hän suosittelisi.

Hänen ehdotuksensa oli 300. Sen aggressiivinen, diktaattorin johtama monikansallinen valloittajaimperiumi Persia on kuulemma ilmiselvä viittaus USA:an, ja pieni Sparta urhoollisesti puolustautuu kapitalismin väkivaltaista levittämistä vastaan.

On tietysti ihmisestä kiinni, tuleeko elokuvan Persiasta ensimmäisenä mieleen USA, vai jokin muu maa, kuten vaikka eräs, joka lakkasi olemasta jo ollessani ala-asteella. Se vain ärsyttää, että jostain syystä usein vasemmistolaisten mielestä kapitalismi on yhtä kuin USA, jolloin kaikki amerikkalaisten tekemät vääryydet ovat kapitalismin tekemiä vääryyksiä ja vasemmistolaiseksi kannanotoksi riittää, että jotenkin epämääräisesti haistattelee amerikkalaisille.

Slovenialaiset muuten ovat valtavan ylpeitä Žižekistä. No, kyllähän suomalaisetkin tapaavat torilla aina, kun Suomi jossain mainitaan. Entisissä kommunistimaissa on yleensäkin jännä ilmiö, että vaikka politiikka on suhteellisen oikeistolaista, kommunistiaikojen paskuus on vielä muistissa, eikä poliittista korrektiutta tai muuta punaviherrystä juuri harrasteta, sieltä nousee vähän väliä oikein kunnon vanhan linjan kommareita, eikä asiassa nähdä mitään kummallista.

Mutta joo, minäkin suosittelen tuota elokuvaa. Se kertoo Thermopylain taistelusta, jossa vuonna 480 eKr. Spartan kuningas Leonidas onnistui hyvin pienellä sotajoukolla pidättelemään ehkä jopa satoja kertoja suurempaa persialaista invaasioarmeijaa usean päivän ajan. No, olihan heillä maasto puolellaan, ja tuohon aikaan kreikkalaiset olivat sekä taktisesti että teknisesti niin paljon persialaisia edellä, että olisi ollut sama vaikka niillä olisi ollut siellä konekiväärit rivissä. Sillä erotuksella tietysti, että konekivääreistä loppuvat ennen pitkää panokset. Oli miten oli, kyllähän tuollaista sopii muistella vielä tuhansien vuosien jälkeenkin.

Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin ja historiallisesti se on melko tarkka, on ohjauksessa otettu paljon, eh, taiteellisia vapauksia. Graafisesti se on kaunis, ja erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että kun yleensä miekka&kilpi-aikakaudelle sijoittuvissa taistelukohtauksissa kamera heiluu ja tärisee holtittomasti, että katsojalle välittyisi hektisen toiminnan tunnelma, tässä päin vastoin käytetään paljon hidastuksia, että varmasti kaikki ehtivät nähdä, kun tietokoneveri roiskuu.

Dialogi on suorastaan legendaarista, ja pari tylyimmistä lausahduksista itse asiassa historioitsijoiden mukaan sanottiin oikeastikin. Kuten se, kun spartalaisia varoitetaan vihollisia olevan niin paljon, että heidän ampumansa nuolet peittävät auringon, ja joku kuittaa siihen, että saadaanpahan taistella varjossa. Ja se, kun persialaiset vaativat spartalaisia luovuttamaan aseensa, ja Leonidas huutaa takaisin, että tulkaa hakemaan.

Kaikkein parasta tässä elokuvassa kuitenkin on se, että puvustuksessa päätettiin olla haaskaamatta pronssia historiallisesti tarkkoihin rintahaarniskoihin, ja sellaisen sijaan marssitettiin urhot rintamalle pelkkiin uikkareihin puettuina, huippuunsa asti trimmatut lihakset pullistellen ja kimmeltäen.

Porstuan markkinointipäällikkö Candicen virallinen ilmoitus: "Ylläolevasta lausunnosta huolimatta blogistin seksuaalinen suuntautuminen ei ole kyseenalaistettavissa."

Antakaapas kun selitän. Sotaelokuvien kohderyhmää ovat nuoret miehet. Nuorilla miehillä on usein tyttöystävät, tai ainakin he yrittävät käydä treffeillä silloin tällöin, ja elokuvissakäynti on perinteinen tapa viettää treffit. Niinpä elokuvien yleisöt koostuvat hyvin suureksi osaksi pariskunnista.

Tästä seuraa, että vaikka elokuva tehtäisiinkin ensisijaisesti nuorille miehille, on otettava huomioon myös se, että yleisössä istuu merkittävä määrä enemmän tai vähemmän vastahakoisia naisia. Niinpä elokuvassa täytyy olla jotain, joka vetoaa myös heihin.

Hyvin usein tämä ongelma on ratkaistu vääntämällä väkisin mukaan jokin romanttinen sivujuoni, tai sitten stereotyyppisten feministi-ideaalien mukainen naissoturi. Noloimmissa tapauksissa sekä että. Muitakin ratkaisuja näkee silloin tällöin, mutta yhteistä niille on, että elokuvan pituudesta kuluu kaikenlaiseen höperehtimiseen useita kymmeniä minuutteja, jotka voisi käyttää paremmin päiden katkomiseen.

Sama taktiikka toimii toki toisinkin päin. Rakkausdraama voidaan sijoittaa jonkin ison sodan aikakaudelle, että saadaan mukaan vähän räjähdyksiä ja saadaan markkinoitua se "sota"elokuvana, etteivät pojat protestoisi liikaa, kun heidän tyttöystävänsä raahaavat heidät katsomaan sitä. Edellisen kerran haksahdin tähän, kun hankin DVD:nä elokuvan Passchendaelen taistelu. Joissain Youtube-musiikkivideoissa oli kyseisen elokuvan taistelukohtauksia, jotka näyttivät vakuuttavilta. No, olihan siinä toimintaa 5 minuuttia alussa ja 20 minuuttia lopussa, mutta väliin oli lipsahtanut puolitoista tuntia sitä, kun joku solttu istuu kotirintamalla höpisemässä naapurin tytön kanssa Kanadan kauniista maisemista. Harvoin on ollut elokuvan jälkeen niin kusetettu olo.


300:ssa ei kuitenkaan haaskata kenenkään aikaa. Koska naisyleisöongelma on ratkaistu viihdyttämällä heitä komeilla miehillä toiminnan sivussa varsinaisen juonen häiriintymättä, miesyleisön ei tarvitse odotella vuoroaan, vaan molemmat voivat keskittyä nauttimaan elokuvasta yhtaikaa toisistaan riippumatta. Täydellinen ratkaisu.


Ei siitä sen enempää. Vasta vähän aikaa sitten listasin kymmenen mielestäni parasta elokuvaa, ja kommenteissa tuli puheeksi, että voisin myöhemmin tehdä vastaavan listan pelkistä sotaelokuvista. Voisin tehdä sen vaikkapa nyt, kun kerran tuli aihe puheeksi. Siispä:

1. Talvisota. Kuten viimeksi perustelin, tässä ei ole mitään väkisinväännettyjä yleviä juonia tai filosofiaa, vaan pelkkää epätoivoista ylivoimaisen vihollisen torjuntaa. Sotaelokuvat kärsivät usein siitä, ettei ole saatu riittävästi avustajia, jolloin massarynnäkköjä joudutaan toteuttamaan parinkymmenen taistelijan voimin, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan isot taistelut näyttävätkin isoilta. Dialogi on nokkelaa, ja entistä eeppisemmäksi sen tekee suhteellisen uskottavankuuloinen pohjalaismurre.

Täydellinen tämäkään ei ole, koska elokuvaversio on tehty alkuperäisestä sarjaversiosta leikkaamalla vähän holtittomasti. Sarjaversio löytyy Youtubesta, mutta tietääkseni DVD-muodossa sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi julkaista.

2. Starship Troopers. Tulevaisuuden sodankäyntiä avaruuden ötököitä vastaan. Meininki on niin hardcorea ja suhtautuminen militarismiin niin innokas, että se menee itse asiassa parodian ja irvailun puolelle. Sen verran hienovaraisesti tosin, etteivät kaikki katsojat sitä huomaa, ja niinpä tätä onkin moitittu edellämainituista asioista. Sen verran pitää varoittaa, että vaikka tämä nimellisesti perustuukin Robert A. Heinleinin kirjaan, ovat ne kuitenkin niin erilaisia teoksia, ettei yhtä voi suositella toisen perusteella.

3. 300. Perustelut tulivatkin jo käytyä läpi.

4. Zulu. Tämä kertoo Rorke's Driftin taistelusta, jossa pari sataa brittisotilasta puolustutuu kimppuun rynnivää monituhatpäistä zuluarmeijaa vastaan siirtomaa-aikaisessa Etelä-Afrikassa. Onhan tämä jo 60-luvulla tehty, mikä näkyy jonkin verran taistelukohtausten uskottavuudessa, mutta ei niin pahasti kuin monissa muissa vastaavissa.

Tätä on joskus moitittu rasistiseksi, koska elokuvan jälkimmäinen puolisko on aivan estotonta neekerinlahtausta, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Zulut kuvataan älykkäinä, kunniallisina ja hyvin urheina sotureina, joilla on hieno oma kulttuurinsa, ja vaikka zulujen tappiolukemat nousevatkin korkeiksi, se on vain luonnollinen seuraus siitä, että hyökätään keihäillä ja nahkakilvillä aseistautuneina kiväärejä vastaan.

Sabaton julkaisi uudella levyllään tästä taistelusta kertovan kappaleen. Joku ystävällinen oli tehnyt videon, jossa musiikin taustalla pyörii kohtauksia tästä elokuvasta:



5. Full Metal Jacket. Vietnamin sotaan sijoittuva klassikko, jossa ensin kärsitään alokaskauden koulutuksesta ja sitten mennään viidakkoon sotimaan. En tiedä, miksei Vietnamista tehdä enempää elokuvia. Onkohan se liian tuore aihe, vai onko siitä vain niin paljon vaikeampaa saada aikaan sellaista selvää "hyvikset antavat pahiksille turpaan"-asetelmaa kuin toisesta maailmansodasta?

Vaikka tämä onkin hieno elokuva monella tasolla, suurin osa sen viehätyksestä perustuu hyviin musiikkeihin ja kouluttajakersanttina simputtelevan R. Lee Ermeyn henkilökohtaiseen karismaan ja viihdearvoon. Aluksi häntä ei haluttu palkata kyseiseen rooliin, joten hän kuvautti videon, jossa avustajat heittelevät häntä appelsiineilla ja tennispalloilla samalla, kun hän häiriintymättä ja itseään toistamatta huutaa alokkaille mielikuvituksellisia hävyttömyyksiä. Hän sai roolin, ja hyvä niin, koska muuten elokuvahistoria olisi jäänyt paljosta paitsi.

6. Rambo - Taistelija. On ehkä kyseenalaista, voidaanko tämä määritellä sotaelokuvaksi, koska se ei sijoitu mihinkään sotaan eikä siinä edes kuole kuin yksi ihminen, mutta väittäisin, että voidaan. Siinä Vietnamin sodan veteraani palaa kotiin ja etsii vanhoja kavereitaan, mutta koska siihen aikaan suhtautuminen Vietnamin sotaan ja sotilaisiin oli hyvin nuivaa, paikallinen sheriffi alkaa vainota häntä ilman järkevää syytä. Rambo pakenee metsään, jossa lainvalvojat yrittävät metsästää häntä lisääntyvällä tulivoimalla, vaikka todellisuudessa Rambo metsästääkin heitä.

Sarjan myöhemmät osat ovat selkeämmin sota- ja toimintaelokuvia ja muutenkin oikein hyviä, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, ovathan ne vain Rambon legendaarisella hahmolla tehtyä rahastusta. Tässä ykkösosassa on eniten sisältöä.

7. Perikato. Elokuva Hitlerin viimeisistä päivistä bunkkerissa Berliinin alla. Hieno tunnelma ja loistavia näyttelijäsuorituksia. Nekin, jotka eivät tätä elokuvaa ole nähneet, tietävät sen kaikista niistä parodiavideoista, joissa Hitler raivoaa alaisilleen ja tekstityksissä puhutaan jostain ihan muusta. Ehdoton suosikkini on se, jossa Hitlerillä on ongelmia nopeusvalvontakameroiden kanssa:



8. Gettysburg. Amerikan sisällissodan ratkaisevin taistelu molempien osapuolten näkökulmista. Robert E. Lee on hieno hahmo, ja häntä myös näyttelee hienosti joku Baldwineista.

9. Rautaristi. Saksalaiskersantti ei suostu valehtelemaan esimiehensä puolesta, että esimies saisi himoitsemansa kunniamerkin, jolloin upseeri yrittää tapattaa kersantin ryhmineen toisen maailmansodan itärintamalla. Erikoinen elokuva siinä mielessä, että se esitetään saksalaisten näkökulmasta, vaikka onkin amerikkalainen. Ei olisi luullut tulevan yllätyksenä, että elokuvan menestys jäi julkaisuaikanaan vaatimattomaksi.

10. Länsirintamalta ei mitään uutta. Vähän sama kuin ykköskohdan Talvisota, mutta ensimmäisen maailmansodan Saksassa.


Sellainen lista. Hyviä elokuvia on paljon enemmänkin, mutta tuolle listalle pääsee vain sellaisia, joita katselen toistuvasti. Annetaan nyt kuitenkin vielä muutama kunniamaininta:

Kunnian kentät. Kaikkien aikojen kallein eteläkorealainen elokuva. Se kertoo tositarinan tyypistä, joka pakotettiin ensin taistelemaan Japanin puolesta; joutui Siperiaan vankileirille, josta pakotettiin torjumaan saksalaisten hyökkäystä; ja lopuksi vielä päätyi Saksan riveihin torjumaan Normandian maihinnousua. Tämä on minulle ihan uusi löytö, ja varmaan nousee ylläolevalle listalle jossain vaiheessa.

Helvettiin ja takaisin. Myös tositarina, tällä kertaa USA:n armeijan kaikkien aikojen ansioituneimmasta sotilaasta Audie Murphystä. Oikeita sotaveteraaneja on näytellyt elokuvissa ennenkin, mutta tämä on siitä ainutlaatuinen tapaus, että elokuvan nimikkosankari itse näyttelee itseään.

1944 - Veli veljeä vastaan. Virolainen elokuva, jossa on kunnon rytinää. Ensin kuvataan saksalaisten puolella taistellutta osastoa, josta siirrytään venäläisten puolella taistelleeseen. Siihen aikaan oli kieltämättä ikävää olla virolainen. Erityisesti tätä voi suositella katsottavaksi niille, jotka väittävät, että Suomi olisi toisen maailmansodan aikaan voinut valita olla sotimatta.

Yamato. Japanin Pearl Harboriksi kehuttu elokuva, jossa upotetaan Japanin laivaston suurin ja kaunein sotalaiva.

Red Dawn. Kiinan sisällissotaan 30-luvulle sijoittuva elokuva. Joo, Aasiasta tulee nykyään paljon upeita sotaelokuvia. Tässä alkupuolisko on kunnon rytinää, mutta sitä vaivaa sama ongelma kuin aika usein aasialaisia elokuvia yleensä, eli puolenvälin jälkeen meno hyytyy.

Päivä ilman sotaa. Monet ovat varmaan kuulleet siitä, kun kerran ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat päättivät omin päin julistaa joulurauhan ja viettää joulupäivän jalkapalloa pelaten ja mukavia jutellen. Tämä elokuva kertoo siitä.

War of the Dead (Stone's War). Joskus talvisodan aikoihin (eli kun natsit ja neukut olivat vielä samalla puolella Suomea vastaan) natseilla on jossain Suomen korvessa salainen tutkimuslaitos, jossa tehdään lääketieteellisiä kokeita. Suomalaiset ja suomalaisten puolella olevat amerikkalaiset sotilaat menevät sinne tutkimaan ja saavat vastaansa natsizombeja. Tätä on pakko suositella ihan jo periaatteesta, koska tämä on suomalainen, ja toisin kuin suomalaiset elokuva-alan päättäjät kuvittelevat, on tällaisten elokuvien teko selvä parannus suomalaiseen elokuvamaailmaan.

Noin. Saa ehdottaa lisää.

torstai 16. helmikuuta 2017

Vihervasen koukku ja äärioikea suora

Kaikki varmaan muistavat, kun muutama viikko sitten joku punikki veti turpaan jotain natsia Amerikassa kesken TV-haastattelun. Tapauksen jälkeen ollaankin sitten ympäri maailman keskusteltu, saako natseja ja muita väärää mieltä olevia vedellä turpaan osana yhteiskunnallista keskustelua.

Sivullisen mielestähän koko kysymys on täysin absurdi. Mitä sillä muka voi saavuttaa? Tietysti jos oman ideologian päätarkoitus ei olekaan vaikuttaa käytännön elämään ja asioihin ja muuttaa niitä parempaan suuntaan, vaan pitää vain hyvät bileet käynnissä, silloin ei ole väliäkään vastustajan tai yleisön mielen muuttamisella, vaan oman fiiliksen vahvistamisella, ja siihenhän turpaanveto on oikein tehokas keino.

Eihän kukaan mielipiteitään turpaansaannin seurauksena muuta. Päin vastoin, jos itse saisin mielipiteideni takia turpaani, pitäisin sitä vahvana todisteena oikeassaolostani. Turpaanvetäminenhän tarkoittaa vain sitä, että vetäjä itsekin tietää, ettei pärjäisi sanallisessa väittelyssä.

Mutta mietitään nyt sitten. Tai siis en mieti, vaan kerron, miten asia on. Blogistikollegani Ez ehtikin juuri käsitellä asian siitä periaatteellisesta näkökulmasta, millainen yhteiskunta saadaan aikaan pidemmällä tähtäimellä, jos annetaan vedellä turpaan kaikkia, jotka kulloinkin määritellään vääränmielisiksi, joten en mene siihen. Nyt kerron vain, mitä siitä käytännössä seuraa, jos natseja vedetään turpaan, ja olisiko mahdollista saavuttaa parempia tuloksia joillain muilla keinoilla. Toisin sanoen, en vastaa kysymykseen, että saako natsia vetää turpaan. Vastaan siihen, että kannattaako natsia vetää turpaan.

Ja vaikka tässä nyt puhunkin natseista, kaikki sanomani pätee niin natseihin, natsinvastustajiin, kuin kaikkiin muihinkin mielipiteisiin ja ideologioihin.


Innostuin kirjoittamaan aiheesta juteltuani lempianarkistini kanssa. Hän oli sitä mieltä, että natsit pitäisi sulkea pois yhteiskunnallisesta keskustelusta ja vaikkapa peittää heidän kommenttinsa omalla kovaäänisyydellä. Kuulemma natsien mielipiteet eivät ole mitään mielipiteitä, eivätkä ne siten ansaitse mielipiteenvapautta tai puheenvuoroja.

Väärien mielipiteiden mielipidestatuksesta on ollut puhetta ennenkin. Halla-ahokin aikoinaan pohdiskeli, että:
älyllisesti laiskistunut ihminen haluaa nähdä maailman paikkana, jossa on hyviä ja pahoja ihmisiä. Hyvät ihmiset tekevät ja kannattavat kaikkia hyviä asioita ja vastustavat kaikkia pahoja. Pahat ihmiset tekevät vain pahaa ja vastustavat kaikkea hyvää. Tästä seuraten "suvaitsevainen" ei voi ottaa sitä sinänsä täysin hyväksyttävää linjaa, että ilmoittaisi kannattavansa sitä, mikä hänelle on kaikista hyvistä asioista tärkein, ts. monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja vastustavansa niitä sinänsä hyviä asioita, jotka ovat näiden tavoitteiden tiellä, ts. demokratiaa (esim. maahanmuuttokysymysten alistaminen demokraattiselle prosessille) ja sananvapautta.
Sitten niille viisastellaan, että mitäs suvaitsevaisia te muka luulette olevanne, kun ette eriäviä mielipiteitä suvaitse.

Ei siinä käsittääkseni tuosta ole kyse, vaan siitä, että jotkut mielipiteet ovat niin paljon huonompia, että niiden tunnustaminen mielipiteiksi antaa niille ansaitsematonta arvoa ja saattaa saada ihmiset luulemaan, että niiden kannattaminen tai vastustaminen on ihan vaan makuasia.

Tietysti tässä joudutaan sitten väittelemään, että onko natsismi tuollainen asia, ja mitkä kaikki muutkin ovat, mutta ei nyt mennä siihen. Kyllä minä tuon näkemyksen hyväksyn. Ei minua kiinnosta, luokitellaanko natsismi mielipiteeksi, koska sillä ei ole mitään väliä. Antifasistit menevät rytinällä metsään jo heti kättelyssä ruvetessaan saivartelemaan siitä, mikä on mielipide ja mikä ei. Natsit ottavat kantaa ihmisten mieliä vaivaaviin asioihin riippumatta siitä, määritelläänkö heidän kannanottonsa mielipiteiksi, ja jos vastapuolen ainoa kontribuutio keskusteluun on "ei noin saa sanoa", on turha ihmetellä, jos natseja ruvetaan kuuntelemaan.

Jos nyt natsismi kuitenkin uudelleenmääritellään joksikin muuksi kuin mielipiteeksi, toivoisin edes, että samaa logiikkaa sitten sovellettaisiin tiettyihin muihinkin totalitaristisiin murhaideologioihin.

Yleisestikin antifasistien, anarkistien ja muun vihervasemmiston kaikkein suurin ongelma ja virhe on siinä, että he pyrkivät tukahduttamaan vastustajiensa väitteet semanttisella saivartelulla, asian vierestä puhumisella ja muulla mölinällä sen sijaan, että antaisivat suoria vastauksia esitettyihin ongelmiin. Tästä seuraa, että tavalliset ihmiset, joilla niitä ongelmia on, joutuvat kääntymään natsien puoleen, koska ketään muutakaan ei ole.

Ja tosiaan, vaikka olenkin periaatteessa eri mieltä, ymmärrän senkin näkökulman, että väärät mielipiteet pitäisi sulkea ulos keskustelusta. Niin ajattelevat haluaisin toivottaa tervetulleiksi 2000-luvulle. Ei sellainen onnistu enää. Keskustelukanavia on olemassa ihan kaikille, ja jos ei ole, sellaisen luominen onnistuu netissä muutamalla klikkauksella, eikä niitä saa vaiennettua. Ainoa, mitä niille voi tehdä, on boikotoida, ja siitäkin ainoa seuraus on vain, että vääränmielisille ei enää jää vastaväittäjiä, vaan he jäävät vahvistamaan näkemyksiään ja radikalisoitumaan omiin kaikukammioihinsa.

Trumpinkin vaalivoitto perustui juuri näihin ilmiöihin. Trumpista ei välttämättä pidetä, mutta hän kertoi, kuinka hän aikoo tehdä Amerikasta mahtavan, kun vastustajat keskittyivät mölisemään, ettei Trump kelpaa presidentiksi, koska on rasisti ja seksisti. Ihmiset äänestivät häntä, koska heidän mielestään noloa junttia voi sietää, jos se luo työpaikkoja ja parantaa dollarin arvoa. Voi olla, että Trumpin keinot eivät toimi, ja hän saa aikaan vain pahempia ongelmia, mutta eipä vastapuolen suunnalta kuulunut mitään parempaakaan. Mediakin yritti kovasti taistella Trumpia vastaan, ja mitä hän teki? Jätti median omaan arvoonsa ja puhui kansalle suoraan Twitterissä. Tunnetuin seurauksin.

Toinen esimerkki saatiin viime viikolla, kun tuoreen tutkimuksen mukaan jo yli puolet EU-kansalaisista haluaisi lopettaa maahanmuuton muslimimaista. Siis lopettaa kokonaan. Jos oltaisiin kysytty vain rajoittamisesta, en ala edes arvailla, kuinka korkea lukema olisi. Mistäköhän luulette tämän johtuvan?

En usko, että 280 miljoonaa ihmistä on yhtäkkiä huvikseen saanut päähänsä, että jokainen muslimiyksilö edustaa pahuutta, joka on pidettävä loitolla. Tuollaisesta määrästä suurin osa on pakostakin keskiluokkaa, jota ei kiinnosta kainalontuuletus tai muu ääriliikehdintä, vaan pelkkä rauhallinen arkielämä. He ovat tavallisia ihmisiä, joita nykyinen maahanmuuttopolitiikka huolestuttaa. He eivät varmaankaan haluaisi valita rajojen täydellisen sulkemisen ja niiden täydellisen avaamisen väliltä, mutta kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että on pakko, he valitsevat sulkemisen pienempänä pahana.

Antifasistit varmasti pitävät tästäkin kovaa meteliä, ettei ihminen voi olla laiton ja lentäväthän linnutkin rajojen yli. Mitään konkreettisia ehdotuksia sieltä suunnalta ei kuitenkaan kuulla. Ja natsien ja natsististen ratkaisujen suosio jatkaa kasvuaan, koska he ovat käytännössä ainoa taho, joka tarjoaa edes jotain.

Antifasistit, miten menee noin niin kuin omasta mielestänne? Toivottavasti sentään on hyvät bileet.


No niin, yhteenveto. Kun nyt selvästikään natseja tai ylipäänsä erimielisiä turpaan vetämällä ei saavuteta mitään, mitä niille sitten kannattaisi tehdä?

Väitän, että ei mitään. Ei heitä saa käännytettyä eikä vaiennettua. Huomio pitääkin kohdistaa keskiluokkaan, koska se on se ihmisryhmä, jonka äänestyskäyttäytyminen määrittää politiikan suunnan, eli se ryhmä, jonka mielipiteillä on oikeasti väliä.

Se tehdään seuraavasti:

1) Kerrotaan, miksi ja miten vastapuoli on väärässä. Ja käytetään sitten faktoja, eikä mitään mielikuvia tai iskulauseita.

Sen jälkeen:

2) Tarjotaan tilalle vaihtoehtoisia parempia ratkaisuja. Ja sitten sellaisia, että ne tunnistaa paremmiksi ihan maalaisjärjelläkin, eivätkä ne edellytä kansaa hyväksymään mitään epämääräisiä kosmisia velvollisuuksia tai merkittävää elintason laskua.

Jos oikeasti haluaa pysäyttää jonkin ajatusmaailman leviämisen, silloin täytyy osoittaa, ettei sen kannattajilla ole mitään järkevää sanottavaa, ja se onnistuu vain sanomalla itse jotain järkevää.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Sivistyneistä yhteiskunnista

Tunnustan tämän seurakunnan edessä, että lueskelin joitain päiviä sitten ruotsalaisia rikosuutisia julkaisevaa viha- ja valhemedia Rähmiksen Sikolättiä. Vihamedia se on siksi, koska se keskittyy lähinnä maahanmuuttajien tekemään rikollisuuteen, ja valhemedia siksi, koska kaikkihan hyvin tietävät, etteivät maahanmuuttajat tee rikoksia.

Siellä oli sitten artikkeli poikaporukasta, joka oli ottanut tavakseen hinkkailla vieraita naisia jossain ruotsalaisessa uimahallissa. Yksi poika ollaan saatu kiinni. Rasistiset lukijat olettavat rasistisesti, että kyse on maahanmuuttajasta, vaikka poika ei edes omista minkäänlaisia henkilöpapereita, joiden avulla kukaan voisi todistaa, ettei hän ole Ruotsista kotoisin. Tapaus itsessään ei monikulttuurisessa yhteiskunnassa ole mitenkään uutiskynnystä ylittävä, mutta otin sen puheeksi, koska kommenteissa nimimerkki Rajoittunut esitti erittäin hyvän ja tärkeän kysymyksen:
Missähän on [rodullistava adjektiivi sensuroitu] miehet, joiden pitäisi suojella [rodullistava adjektiivi sensuroitu] naista? Onko niitä enää?
Kuten moniin hyviin kysymyksiin, tähänkin on monta oikeaa vastausta. Yksinkertaisin on, että keskivertomiehillä on perheet, työpaikat, asuntolainat ja muita vastuita ja velvollisuuksia, eivätkä he sen vuoksi voi osallistua mihinkään radikaaliin liikehdintään ennen kuin liikehdintä on niin suurta, ettei yksittäisiä rivimiehiä voi mitenkään enää ottaa kiinni ja panna syytteeseen. Kynnys liikehdinnän alkamisellekin on hyvin korkea, koska kukaan ei halua olla ensimmäisten joukossa, sillä heitä kyllä rangaistaan ankarimman mukaan.

Toinen vastaus on sitten, että sivistyneessä yhteiskunnassa miehet eivät suojele naisia, koska sivistyneessä yhteiskunnassa ei ole mitään sellaisia uhkia, joilta naisia tarvitsisi suojella. Tämän lisäksi sivistyneissä yhteiskunnissa usein kuvitellaan, että sivistymättömät yhteiskunnat kehittyvät ajan myötä sivistyneiksi, eikä muutosta tapahdu päinvastaiseen suuntaan. Sen takia sivistyneen yhteiskunnan asukkailta saattaa kestää kauan huomata, ymmärtää ja sisäistää tilanne, jos käykin niin, ettei heidän yhteiskuntansa yhtäkkiä enää olekaan sivistynyt.


Joku muu lopettaisi tämän kirjoituksen tähän, mutta minulla on sellainen vaiva, että kaikenmoiset asiat jäävät päähäni pyörimään pitkiksi ajoiksi ja muodostavat toistensa välille yhteyksiä, joita niissä ei välttämättä ole. Niinpä tästä tuli mieleeni pari tekstiä sitten mainitsemani artikkeli siitä, että nykylainsäädännön mukaan rikosoikeudellinen ensikertalaisuus ikään kuin kasvaa takaisin, jos malttaa olla kolme vuotta perseilemättä, ja blogistiikan oppi-isäni Yrjöperskeleen kommentteihin laittama lisäys, että varsinkin nuoret rikollisenalut saavat vain ehdollisia tuomioita ja tulkitsevat asian niin, etteivät he mitään pahaa ole tehneetkään, kun ei kerran rangaista.

Lisäksi tuli mieleeni lausahdus, johon olen törmännyt useasti niin Suomessa kuin ulkomaillakin keskustellessani siitä, kuinka ankaria rangaistusten pitäisi olla.

Monet ovat nimittäin sitä mieltä, että yhteiskunnan sivistystaso näkyy rangaistusten ankaruudessa. Sivistynyt yhteiskunta ei harrasta mitään barbariaa kansalaisiaan kohtaan, vaan sivistyneessä yhteiskunnassa rangaistukset ovat lieviä.

Ja tiedättekös, juuri noinhan se on. Itse väitteestä olen aivan samaa mieltä. Johtopäätöksistä en sitten niinkään.

Todellisuudessahan homma menee niin, että sivistyneessä yhteiskunnassa rangaistukset ovat lieviä, koska niissä asuu sivistyneitä ihmisiä. Sivistyneet ihmiset eivät tee rikoksia, tai jos tekevätkin, ymmärtävät hävetä niitä ihan oma-aloitteisesti. Rikollista elämäntapaa ei glorifioida, eikä rikosrekisterillä saa mainetta eikä kunnioitusta, ainoastaan paheksuntaa. Sivistyneessä yhteiskunnassa rangaistukset ovat lieviä, koska sivistyneet ihmiset eivät tarvitse rankaisua oppiakseen olemaan ihmisiksi.

Mainitsemani väitteen esittäjät yleensä tulkitsevat väitettä toisin. He käyttävät sitä perusteena rangaistusten lieventämisen puolesta sillä oletuksella, että yhteiskunnan sivistystasoa voisi suoraan kohottaa lieventämällä rangaistuksia. Yhteiskunnan sivistystaso siis määräytyisi vain sen mukaan, miten se kohtelee kansalaisiaan, täysin riippumatta siitä, miten kansalaiset kohtelevat toisiaan.

Oikeastihan tästä seuraa, että yhteiskunta, joka olettaa jäsentensä olevan sivistyneitä ja kohtelee heitä sen mukaisesti, ei osaa suhtautua järkevästi siihen, jos jäsenet eivät olekaan sivistyneitä. Silloin yhteiskunta itse asiassa kannustaa ja kouluttaa heitä pahantekoon.


Vähän sekava kirjoitus. Väsyttää, pitäisi olla jo nukkumassa. Selvennetään muutamalla rautalankamallilla:

1) Yhteiskunnan sivistystasoa ei voi määrittää poliittisella päätöksellä, vaan yhteiskunta on tasan niin sivistynyt, kuin sen jäsenet ovat.

2) Sivistynyt ihminen pitää itsensä kurissa ihan vain koska niin kuuluu tehdä. Sivistymättömän kohdalla tarvitaan pelotteita, kuten rangaistuksia.

3) Sivistys ei ole mikään pysyvä asiaintila, vaan se vaatii jatkuvaa ylläpitoa, tarkkailua ja uudelleenarviointia, eli pitää katsoa huolella, millaista porukkaa kaduilla pyörii, millaisia signaaleja kansalle lähetetään, ja millaista porukkaa yhteiskuntaan päästetään muualta.

Toistaiseksi Suomi on ollut suhteellisen sivistynyt paikka, eikä ole tarvinnut kulkea aseistautuneena. Tai jos jonkinlaista katanaa onkin joskus tullut mukana pidettyä varmuuden vuoksi, on aina ilmankin pärjännyt. Olisi kiva, jos sama jatkuisi vielä seuraavankin sukupolven kohdalla. Merkit vain alkavat olla huolestuttavia.