perjantai 28. kesäkuuta 2013

Pekka kokkaa 3: Jauhelihakastike

Seuraava resepti ei ole mikään kokeilu, vaan peruskokkaukseni jo useiden vuosien ajalta. Tätä ette myöskään löydä mistään masterchefistä tai Pirkasta, vaan se on kokonaan itse kehittelemäni. Keskityn mieluumin laatuun kuin määrään, joten sen sijaan, että kehittelisin paljon kohtuullisen syötäviä reseptejä, keskityn hiomaan yhtä täydellisyyteen asti.

Tarvittavat ainekset ovat tässä:

Perunaa tai muuta hiilihydraattilähdettä
Jauhelihaa
Jauhoja
Sipulijauhetta
Valkosipulijauhetta
Tabascoa
Soijakastiketta
Lihaliemikuutio
Kermaa

Ainekset. Lihaliemikuutio unohtui kuvasta, mutta ruuasta sitä ei saa unohtaa.

Pistetään perunat kiehumaan ja ruskistetaan liha. Tässä tuskin on epäselvyyksiä. Kastikkeen kanssa voi tietysti syödä myös riisiä, pastaa tai vaikka kukkakaalia, mutta tällä kertaa laitoin perunaa. Lihanvalinnasta sen verran, että nauta on terveellisempää, mutta sikanauta on halvempaa ja maistuu paremmalta. Tällä kertaa tuli nautaa.

Jauhoja sekaan.

Kun liha on ruskeaa, lisätään jauhoja. Jauhon määrällä voidaan säätää annoskokoa: yhden hengen annokseen vähän jauhoja, ja kahden hengen annokseen paljon. Pyöritellään hetki pannulla ja ruskistetaan jauhot. Sitten lisätään vettä, sekoitetaan sakeaksi ja laitetaan levy pari pykälää pienemmälle.

Tässä vaiheessa voi ruveta maustamaan. Laitetaan lihaliemikuutio; jotkut kuulemma laittavat vain puolikkaita, mutta Pekan keittiössä ei puolitella. Kyllä ne siellä Knorrilla tietävät paremmin, paljonko maustetta ruokaan tulee, ne ovat sentään ammattilaisia. Jos kuutionpuolikkailla tekisi mitään, ne olisivat valmiiksi paketissa puolikkaina.

Sipulijauhetta ja valkosipulijauhetta. Joku voi haluta käyttää tuoreita vihanneksia, mutta itse en ole jaksanut ruveta säätämään niiden kanssa. Jauhe on helpompaa. Tulisuutta lisään normaalisti Tabascolla, mutta kaapissa oli vielä pekonimuffineistani jäljellä Poppamiehen savuchilikastiketta, joten laitoin sitä tällä kertaa. Sitten kunnon töräys soijakastiketta väriä antamaan. Jos aprikoit, paljonko kutakin maustetta laitetaan, tässä tapauksessa kuten maustamisessa yleensäkin on hyvä muistaa nyrkkisääntö: Laita maustetta, kunnes alat epäillä, että taisi mennä jo liikaa. Sitten laita vielä puolet lisää.

Sitten haihdutellaan ylimääräisiä vesiä. Kymmenisen minuuttia siihen menee, muutaman minuutin välein sekoittaen. Mitään pikaruokaa tämä ei ole. Tässä vähän odotusmusiikkia:


Sitten laitetaan kermaa. Kunnolla vaan, turha siitäkään on säästää puolta purkkia jääkaappiin happanemaan. Taas haudutetaan, kunnes seos on sopivan paksua. Oman maun ja syöjien määrän mukaan. Jos minulta kysytään, kastike on valmis tarjoiltavaksi silloin, kun vetäessä lastaa pannunpohjaa pitkin kastikkeelta kestää yli sekunti peittää paljastunut pannunpohja, ks. kuva alla.

Kastikkeen saa ja pitää olla paksua.
Siinä se nyt on. Kaunista se ei ole, mutta ei sitä ole katseltavaksi tarkoitettukaan.


torstai 27. kesäkuuta 2013

Rahaa, rautaa ja roteiinia

Tuli taas asioitua kaupungilla. Ensin piti käydä pankissa hakemassa lomareissua varten vähän rahaa; Kyllä Kroatiassa varmaan eurotkin hyväksytään, mutta vaihtokurssi voi olla vähän mitä sattuu. Nyt on sitten varmuuden vuoksi vähän kunia, paikallista valuuttaa.

Truu känstä

Oli harvinaisen tylsä pankkireissu. Yleensähän kun istuu penkille odottamaan vuoroaan ja räpläämään jonotusnumerolappua muodottomaksi, viereen ilmestyy eläkeläinen, joka alkaa höpisemään dinosauruksista tai mannerlaatoista tai jostain muusta jännästä. (Tuo on muuten vakioilmiö. Keskustelkaa pankissa eläkeläisen kanssa, niin keskustelu kääntyy väistämättä jossain vaiheessa dinosauruksiin.) Tällä kertaa ei juttua kuitenkaan syntynyt. Valitsin varmaan vierustoverini väärin, kun ei se ollut kuuttakymmentäkään. Parempi onni ensi kerralla.

Pienimmät saamani, kymmenen kunan setelit, ovat arvoltaan 1,34 euroa. Vitosiakin niillä olisi. Toisaalta eipä tuo ole vielä mitään verrattuna serbeihin, joiden pienimmät setelit ovat euroissa vajaat 9 senttiä.


Tuo kuva on suorastaan taiteellinen. Pitääkin ruveta ottamaan enemmän taidekuvia tätä blogia varten.

Pankin jälkeen kävin postissa katsomassa, jos Turkuun eksynyt Fitnesstukku-pakettini olisi jo löytänyt perille. Tilasin proteiinijauheita ja leuanvetotangon, jotka lähetettiin erillisissä paketeissa. Jauheet löysivät perille jo maanantaina, mutta tanko ei; siitä huolimatta posti pisti minulle saapumisilmoituksen molemmista erikseen yhtä aikaa.


Hyvää tuo sitruunajugurtin makuinen proteiini. Nyt on myös tanko perillä, ja sitä pääsee ruuvaamaan paikalleen, kunhan emäntä tulee töistä kotiin ja kertoo, mihin sen saa laittaa.

Postissakin on välillä mielenkiintoista, vaikka ei välttämättä pääsekään keskustelemaan paleontologiasta. Tiesittekö, että Algeriaan ei saa lähettää käytettyjä vaatteita eikä Islaminvastaista propagandaa? Nyt tiedän minäkin.

Kirja-arvostelu: Dmitri Gluhovski - Metro 2033

Kuten mainitsin aikaisemmin, otin juhannuksena mökille luettavakseni tämän venäläisen nykykirjallisuuden scifiklassikon. Idea kuulosti mielenkiintoiselta, ja olin kuullut kirjasta paljon hyvää, joten odotin innolla sen lukemista.

Se oli ollut lukulistallani jo kauan. Viime viikolla Helsingin keskustassa pyöriessäni satuin näkemään sen Kaivopihan tunnelissa olevan ulkoilmakirjakaupan pöydällä, ja ostin välittömästi.


Moskovan metrotunneleita suunniteltaessa ollaan otettu huomioon ydinsodan uhka, ja niistä on tehty sellaiset, että niitä voi käyttää tarvittaessa pommisuojina. Tähän perustuu kirjan idea: parikymmentä vuotta ydinsodan jälkeen ihmiskunnan rippeet yrittävät viivyttää sukupuuttoaan ja sopeutua tunnelielämään. Takaisin maan pinnalle ei ole asiaa; siitä pitävät huolen säteily ja sen aikaansaamat uudet elämänmuodot.

Metroverkoston asemille on muodostunut itsenäisiä valtioita, jotka kilpailevat keskenään tilasta ja elintarvikkeista sekä pyrkivät toteuttamaan omaa ideologiaansa. Keskusalueiden asemilla on varaa jopa sotia keskenään tai lueskella kirjoja, mutta yhtään tunnelia ei ole tutkittu päähän asti, ja reunimmaisten asuttujen asemien asukkaiden päivät kuluvat jännittäessä, että mitähän rumaa ja terävähampaista sieltä pimeiden tunnelien syvyyksistä tänään kömpii. Ydinsäteily on muuttanut maanpinnan tavalliset eliöt painajaismaisiksi mutanteiksi, jotka vähän väliä löytävät tiensä tunneleihin.


Tunneleiden kovimmat jätkät ovat stalkereita: aarteenmetsästäjiä, jotka käyvät maanpinnalla henkensä kaupalla keräämässä bensaa, ammuksia, polttopuuta ja mitä tahansa muuta, mistä voisi tunneleissa olla hyötyä. Selvästi huomaa, että Strugatskin veljesten Stalker-scifiteos on huolella luettu ennen tämän kirjoittamista.

Kirjan päähenkilö on nuori mies Artjom, joka asuu eräällä reuna-alueen asemalla. Mutantit hyökkäilevät sinne, ja hän saa tehtäväkseen kuljettaa tiedon asiasta metron halki legendaariselle stalkersankarille, joka ehkä voisi auttaa. Matkallaan hän kohtaa ystävällisiä auttajia, mutta synkissä tunneleissa voi kuolema kohdata koska tahansa monin eri tavoin.


Tarina noudattaakin jo Tolkienilta tuttua fantasiakirjojen perinnettä: matkustetaan viikkokaupalla monien erilaisten maiden ja yhteiskuntien läpi, ja jokaisessa paikassa on omat ennennäkemättömät vaaransa. Aina kimpussa ei ole mutantit, vaan tunneleista löytyy rottia, kannibaaleja, natseja, jehovantodistajia, myrkkyvuotoja ja paljon muuta. Poikkeuksena useimpiin fantasiakirjoihin, viikkoja kestävä matka on pituudeltaan vain joitakin kilometrejä, ja usein päähenkilö manaileekin, että ennen vanhaan tuon matkan olisi tehnyt puolessa tunnissa.

Välillä tarinassa vilahtelee yliluonnollisia elementtejä, kun Artjom saa matkaansa silloin tällöin odottamatonta apua ja kannustusta. Tosin niin lukijalle kuin Artjomille itselleenkin jää epäselväksi, onko kyseessä demonit tai kummitukset, mutanttien telepaattiset viestit vai vain kaasuvuotojen aiheuttamat hallusinaatiot.

Kreml on kaupungin vaarallisin paikka, koska siellä asuu jotain kauheaa ja tuntematonta, joka hypnotisoi tulemaan luokseen jokaisen, joka erehtyy vilkaisemaankaan katolla välkehtivää punatähteä. Tämän kirjan lukeminen on samanlaista; sitä ei voi keskeyttää, vaan lyhytkin tauko aiheuttaa kalvavan tunteen, joka pakottaa lukemaan eteenpäin.


En anna tälle kirjalle pisteitä, koska skaala ei riitä. Tämä kirja on täydellinen. Perheen pienimmille tätä ei kannata lukea iltasatuna, koska se on sävyltään aika synkkä ja ahdistava, ja möröt voivat tulla uniin, mutta kaikille muille suosittelen varauksetta. Tätä ei voi ylistää liikaa. Tietysti moskovalaiset nauttivat tästä eniten, koska tuntevat ympäristön. Melkein tekisi mieli käydä itsekin siellä tutkimassa, kun wikipedian kuvista ei saa kovin kattavaa näkemystä kirjassa mainituista asemista.

Sen pohjalta on tehty pari tietokonepeliäkin, joista nämä kuvat ovat peräisin. Niitä kokeilen syksymmällä, kunhan saan uuden koneen. Kirjasta on myös julkaistu jatko-osa ja toinen on tulossa, joten niitä pitää seuraavaksi ruveta stalkkaamaan.


tiistai 25. kesäkuuta 2013

Terkkuja Latvian hallitukselle

Sain juuri tietää, että blogani luetaan tiiviisti Latviassa asti jopa valtiojohdon ylimmillä tasoilla.

Onhan se selvää, että viisauteni ja visionäärisyyteni riittää aina kevyesti yhden pienen itäeurooppalaisen valtion pyörittämiseen, mutta olen lievästi yllättynyt saamastani huomiosta, koska kirjoitan suomeksi, ja kokonaiskäyntimääräni alkaa vasta pikkuhiljaa lähestyä tuhatta. Miten ne edes ovat löytäneet tänne?

Eihän sitä ikinä tiedä, jos vaikka blogini nimi tarkoittaakin latviaksi jotain härskiä. Kerran kuulin suomalaisesta firmasta, jonka nettisivuilla vierailtiin ahkerasti Turkista, ja tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että firman nimi tarkoitti turkinkielellä 'takaapäin'. Samaten isäni ajaa autolla mallia Pajero, joka espanjaksi tarkoittaa runkkaria. (Joku on saattanut kuulla, että Mitsubishin saatua tämän asian selville, nimi 'Pajero' korvattiin nimellä 'Perspano', mutta se on vain urbaanilegenda.)

Mutta asiaan. Mistä tiedän, että Latvia käyttää blogiani ohjenuorana politiikassaan? Vasta yhdeksän päivää sitten kirjoitin siitä, kuinka kukkahattutädit tekevät jokaisesta hakaristin vilahduksesta Holokaustiin verrannollisen skandaalin, ja totesin, että jos natsisymbolit pitää kieltää, niin kielletään samaan syssyyn sitten kommunistisymbolitkin. Nyt on sitten Latviassa tehty lakialoite, joka kieltäisi natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon liittyvien symbolien käyttämisen. Tosin vain julkisissa tilaisuuksissa, mutta kumminkin.

Kielto koskee muun muassa lippuja, vaakunoita, hymnejä, hakaristejä, SS-tunnuksia, sirppi ja vasara -tunnusta sekä punaista viisisakaraista tähteä Neuvostoliiton tunnuksena.

Tässähän voisi puhua siitä, kuinka natseilla ja kommareillakin on oikeus mielipiteeseensä ja niiden ilmaisuun, tai siitä, ettei symbolien kieltäminen ainakaan vähennä kyseisten aatteiden kannatusta, mutta en jaksa. Eiväthän Latvian asiat minulle kuulu. Se, mikä tässä enemmän herättää huomiota, on Venäjän reaktio asiaan:

Venäjän ulkoministeriö moittii Latvian aikeita kieltää neuvostotunnukset julkisissa tilaisuuksissa. Venäjä katsoo, että Latvia väheksyy historiaa ja että päätös voi hiertää maiden suhteita.

- Latvian parlamentin päätös kieltää neuvostosymbolien käyttö herättää syvää suuttumusta, Venäjän ulkoministeriö sanoo.


En tiedä, miten Ranskassa suhtaudutaan hakaristeihin, mutta yllämainittu on sama asia, kuin jos ranskalaiset kieltäisivät natsisymbolit, ja siihen Saksa toteaisi, että moinen päätös väheksyy historiaa ja voi hiertää Saksan ja Ranskan suhteita. Sillä erotuksella tietysti, että Ranskan natsimiehitys kesti nelisen vuotta ja elää nykyään enää lähinnä isovanhempien kauhutarinoissa, kun taas Latvian neuvostomiehitys kesti yli 50 vuotta, ja sen lieveilmiöistä kärsitään edelleen.

Mitä tämä kertoo nyky-Venäjästä? Kommunismi on saattanut jäädä pois muodista ainakin juhlapuheissa (toistaiseksi), mutta mitään ei ymmärretä hävetä, ja vanhan imperiumin rajoista pidetään kiinni verukkeella millä hyvänsä. Samalla myös implisiittisesti tunnustetaan se tiedetty fakta, ettei Neuvostoliiton ollut tarkoituskaan olla mikään kansojen vapauden, veljeyden ja tasa-arvon esitaistelija, vaan Venäjän imperiumin jatke uusilla, ahneemmilla johtajilla. Onhan tätä nähty ennenkin.


Lisäys: Yhdessä toisessa artikkelissa Putin on sitä mieltä, että Venäjän ei kuitenkaan tarvitse ottaa huomioon ulkomaisia mielipiteitä, ja moisen ehdottaminenkin on töykeää. Hän tiivistää asian osuvasti:

Emme puutu teidän asioihinne, ja toivon, että te ette puutu meidän asioihimme.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Juhannuksesta on selvitty

Niin vain päästiin mökiltä takaisin ilman hukkumis-, liikenne-, grillaus- tai muita kuolemia. Kuvien otto jäi vähän vähemmälle kuin oli ollut tarkoitus, mutta ei emäntä niitä olisi kuitenkaan antanut julkaista. Tässä kuitenkin mökki laiturin ja järvimaiseman kanssa:



Pihalla tuolla ei voinut pitkiä aikoja olla, koska siellä syötiin heti elävältä. Varsinkin minä olen sen verran allerginen sääskenpistoille, että sisälomaksi meni.

Kuistilla oli kokeilussa pari uutta menetelmää sääskien karkoittamiseksi, mutta niiden teho jäi parhaimmillaankin puolittaisiksi. Kokeilimme joitain uusia hyttyskierukoita, jotka perinteisistä poiketen olivat savuttomia ja hajuttomia, mutta käytön myötä tuli havaituksi, että juuri savu ja haju taitavat olla ne oleelliset karkoitustekijät. Sitten oli hieno sähkövehje, jonka periaate oli houkuttaa sääsket paikalle UV-valolla ja sitten imuroida ne sisäänsä. Se ainakin toimi sen verran, että houkutteli sääskiä paikalle.


Luonnon äänistä vastasi kaksi laulujoutsenpariskuntaa, jotka voitte tarkasti tihrustaen havaita ylläolevassa kuvassa. Järvi oli vähän turhan pieni niille, joten kovaäänistä tappelua riitti. Yritin ehdottaa, että laitettaisiin toinen pariskunta lihoiksi, kun näyttää tuo paisunut kanta kaipaavan harvennusta, mutta aloitteeni ei saanut kannatusta.

Eivät vain ymmärtäneet hyvän päälle. Olisivat kyllä suostuneet, jos olisivat joskus sorsaa maistaneet.

Loppuun vielä tällainen hieno maisemakuva ajalta n. 23:30.




perjantai 21. kesäkuuta 2013

Lomille lomps

Vihdoinkin on tällä erää viimeinen työpäivä takana, ja kesäloma voi alkaa. Lomatoiveita kertoessani sanoin kaleerin kapteenille, että haluaisin jäädä lomalle juhannuksen jälkeen, mutta jonkinlaisen kommunikaatiovirheen vuoksi hän käsitti, että pitäisin myös koko juhannuksen lomaa. Ei se mitään; sopii se näinkin, vaikka juhlapyhistä saisikin hyvän palkan.

Onneksi emännällä oli varasuunnitelma valmiina. Hänellä on perinteenä mennä vanhempiensa ja muiden sukulaistensa kanssa suvun mökille tuonne... olikohan se Kouvolan lähellä. Kumminkin siellä pörrää laskuvarjojääkäreitä helikoptereillaan vähän väliä.

Siellä niillä on hirsimökki keskellä metsää pienen järven rannalla kaukana kaikista häiriötekijöistä, ja sinne olisi tarkoitus lähteä. Varmaan siellä paistetaan makkaraa, saunotaan, pelataan seurapelejä, kompuroidaan pää edellä järveen alkoholinarkoosissa, ja mitä juhannuksena nyt on yleensäkin tapana tehdä. Vesi ei kyllä ole lämmennyt vielä niin paljoa, että voisin vapaaehtoisesti mennä uimaan.

Tekemisenpuutetta lieventääkseni otan lukemistoksi mukaan Dmitri Gluhovskin Metro 2033:n, mielenkiintoiselta vaikuttavan ja suuren suosion saaneen venäläisen scifikirjan. En tiedä, aikooko emäntä ottaa mukaan mitään tietotekniikkaa, joten voi olla, etten pääse blogaamaan paikan päältä, mutta samapa tuo. Tuskin siellä mitään välitöntä raportointia edellyttävää tulee vastaan.

Tässä vielä pari nättiä järvimaisemakuvaa, jotka otin kyseisen paikan laiturilta keskiyöllä viime vuonna. Laittakaa vaikka taustakuvaksi.



torstai 20. kesäkuuta 2013

Kirja-arvostelu: Petri & Kyösti Pietiläinen - Legioonalainen Peters. Suomalaisen palkkasoturin muistelmat

Lisää kirjamessujen löytöjä. Tämä onkin harvinaislaatuinen tapaus: suomalainen tositapahtumiin pohjautuva ja 1900-luvun lopulle sijoittuva sotakirja.

Yleensähän Suomessa ollaan totuttu siihen, että lähes kaikki sotakirjat sijoittuvat jatkosotaan (muutama harva sisällis- tai talvisotaan), ja niistäkin suurin osa kertoo kaukopartioretkistä. Aihepiiri on siis melko kattavasti käsitelty, joten on kiva vaihteeksi lukea jostain vähemmän tunnetusta. Ranskan Muukalaislegioona vilahtelee populaarikulttuurissa silloin tällöin (monet Aku Ankan seikkailut esimerkiksi päättyvät usein sinne), mutta varsinaisesti aiheeseen keskittyviä teoksia ei tule tältä istumalta mieleen muita kuin se yksi Jean-Claude van Dammen elokuva. Vaikka van Damme on näyttelijänlahjoiltaan maailman ehdotonta huippua heti Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen jälkeen, realismia tuskin voi pitää hänen tuotantonsa kantavana voimana.

Onneksemme suomalainen Kyösti Pietiläinen liittyi legioonaan vuonna 1972, teki siellä 28 vuoden uran, ja eläköidyttyään päätti jakaa tarinansa kanssamme.


Kuri ja koulutus on alokkaille kovaa. Marssikilometrejä tulee kymmeniä päivässä, ja soheltamisesta tulee turpaan. Monilla hajoaa pää tai kroppa, mutta Kyöstin motivaatio kestää ja kantaa hänet valmiiksi legioonalaiseksi. Tehtyään vaikutuksen esimiehiinsä hänestä tehdään alokaskouluttaja, mutta koska hän ei tunne mielenkiintoa kouluttajien keskuudessa suosittuihin homo-orgioihin, hän hakeutuu pian eliittijoukkoihin, laskuvarjojääkäriksi. Lopun uransa hän viettää vuorotellen sotapoliisina ja taistelijana. Taistelut vievät Kyöstiä ympäri maailmaa: Kongoon, Tsadiin, Beirutiin, Sarajevoon ja moneen kertaan Djiboutiin.

Kirja väittää olevansa "totta 99 %, valhetta 99 %". Mistäs sitä suomalaisella sohvalla löhöävä lukija voisi tarkkaa totuutta tietääkään, mutta kuvaliitteiden perusteella totuuspohja on melko vankka ainakin oleellisilta osin. Kun kaikki 28 vuotta puristetaan yksien kansien väliin, yksityiskohtia tulee väistämättä karsittua, ja vähemmän oleellisia vuosia ohitetaan sivulauseella. Tärkeämmistä asioista puhutaan kuitenkin hyvinkin tarkasti, eikä kirja missään vaiheessa ala toistaa itseään. Normaalia varuskuntapalvelusta on enemmän kuin taistelutoimintaa, mutta tässä tapauksessa se ei haittaa ollenkaan, koska eksoottinen Muukalaislegioona on mielenkiintoinen sellaisenaankin.

Tämä on blogini ensimmäinen kirja, jolle annan viisi pistettä viidestä. Näyttää siltä, että Pietiläinen tekee Sven Hasselit: ensin koko tarina ylimalkaisesti yhdessä kirjassa, ja sen jälkeen jokainen operaatio tai tarinan osa-alue yksityiskohtaisemmin erillisessä kirjassa. Tälle on jo ilmestynyt seitsemän jatko-osaa, ja kahdeksas on tulossa tänä vuonna. Tänään kuljeskellessani Helsingin keskustassa, nappasin Kaivopihan ulkoilmakirjakaupasta jo mukaani yhden niistä, Sotapoliisi Peters No: 005. Näyttää uhkaavasti siltä, että kerään koko sarjan.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kettutyttöjä taas liikkeellä

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin hakusanoja, joilla ihmiset ovat blogini löytäneet. Jätin yhden hakusanan mainitsematta, koska vaikka siitä olisi saanut irti paljonkin sanottavaa, oletin, että ennen pitkää saisin syyn kirjoittaa kokonaisen artikkelin pelkästään ko. aiheesta. Hakusana oli siis:

29. turkistarhaus

Kuinkas sattuikaan, heti kahden päivän päästä kävi niin, että turkistarhauksen kieltämistä toivova kansalaisaloite tyrmättiin eduskunnassa äänin 146-36. Voisi siis sanoa, että aktivisteille tuli murskatappio. Noilla lukemilla oltaisiin voitu laittaa vaikka perustuslakiin, että Suomessa nyljetään minkkejä vastaisuudessakin.

Monille on tästä kansalaisaloiteasiasta tullut käsitys, että jos aloitteeseen saa sen 50 000 nimeä kerättyä, sen läpimeno on sitten lähinnä muodollisuus. Eihän se niin mene. Todellisuudessa tilanne on nyt se, että hallitus ja eduskunta tekevät edelleen mitä niitä huvittaa, mutta jos niiden kanta jossain asiassa sattuu olemaan sama kuin aloitteentekijöiden, päätöstä voidaan perustella demokratialla ja kansan vaatimuksilla, ja siten kerätä poliittisia irtopisteitä.

Olisitte tekin vaan äänestäneet Muutos 2011:a. Niiden kansalaisaloitemallissa tarvittavan nimimäärän keräyksestä olisi automaattisesti seurannut kansanäänestys, jonka tulos olisi ollut sitova. Mutta ei; eihän niitä nyt voinut äänestää, kun ne juntit eivät julkisesti tuominneet Persuja. Niiden aloitteet olisivat varmasti koskeneet lähinnä Suomen muuttamista Juche-diktatuuriksi ja kaikkien eriväristen uunitusta.

Mutta asiaan. Turkistarhauksen kieltäjillä ja muilla maailmanparantajilla tapaa olla sellainen jumalharha, että he luulevat Suomen eduskunnan hallitsevan koko maailmaa, tai vähintään luulevat Suomen olevan johtotähti, jonka päätöksiä muu maailma tarkkailee silmä kovana ja rientää kilvan kopioimaan. Eli kun nähdään julmia eläintenkidutusvideoita Kiinasta, kielletään turkistarhaus Suomessa, ja se jotenkin vähentää eläinten kidutusta Kiinassa. Sama ilmiö on havaittavissa monissa muissakin asioissa: esim. Suomen satamiin pitää säätää tiukat rikkidirektiivit, koska Venäjän satamissa moisia ei tunneta, ja Suomen armeijalta täytyy kieltää jalkaväkimiinat, koska Afrikassa lapsia kuolee miinoihin.

Nyt Pekka-setä kertoo, kuinka asiat oikeasti ovat.

Turkisten kysyntä ei tarhauskiellosta muutu miksikään, varsinkaan globaalilla tasolla. Jos Suomesta lopetetaan tarhaus, kysynnän vuoksi se sitten lisääntyy vastaavalla määrällä esim. Kiinassa ja Venäjällä, ts. maissa, joissa eläinten hyvinvointi ei kiinnosta senkään vertaa kuin Suomessa.

(Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi ihmiset ostavat aitoja turkiksia. Ovathan ne komeita ja tyylikkäitä, mutta tekoturkit ovat ihan yhtä hyviä ja paljon halvempia. Kai siinä on joku statusjuttu.)

Siksi suosittelenkin, että Suomessa mieluumin pyrittäisiin tukemaan turkistarhausta nimenomaan eläinten hyvinvoinnin lisäämiseksi globaalilla tasolla. Tietenkin eläinten oloja täytyy parantaa sikäli kuin niissä puutteita ilmenee. Joskus kuulin, että Ruotsissa säädettiin asiasta niin tiukat lait, että turkistarhaus ei enää kannattanut ja ala näivettyi itsekseen, mutta tuohan on vain huonoa markkinointia. Jos hinnat on pakko nostaa huippuunsa, suomalaisesta turkiksesta tulee maailmalla haluttua tavaraa. Venäläistä seurapiirirouvaa ei enää kiinnosta mikään uralilainen karvapörhelö, jos suomalainen on kymmenen kertaa kalliimpi.

Toinen syy, miksi en kannata tarhauskieltoa, on se, että sitten PETA lopettaisi kampanjointinsa:


Olen kovasti yrittänyt miettiä noiden logiikkaa. Yleensähän kun osoitetaan mieltä, taustalla on jonkinlainen implisiittinen uhkavaatimus, tyyliin "tehkää niin kuin me haluamme, tai muuten..."

Uhkavaatimuksen luonne vaihtelee tilanteesta ja ympäristöstä riippuen. Maailmalla ovat suosittuja "tai muuten räjäytämme itsemme ja teidät siinä sivussa" ja "tai muuten poltamme koko kaupungin". Suomessa perinteisesti suosittuja ovat olleet "tai muuten emme äänestä teitä ensi kerralla" ja aina yhtä tehokas "tai muuten emme tykkää teistä enää".

Mutta mikä näiden PETAlaisten uhkavaatimus on? "Lopettakaa turkistarhaus, tai muuten näytämme lisää tissejä"? "Tai muuten riisumme stringitkin"? Varmasti niistä piireistä löytyy sellaistakin porukkaa, jonka alastonkuvat voisivat toimia pelotteena, mutta niiden tyypillisiä julistetyttöjä katsellessa ei yleensä tule kovaa kiirettä lähettää tappouhkauksia eduskuntaan.


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Lesboilua munasillaan

Jokaisen blogistin velvollisuus on tasaisin väliajoin käydä läpi lista Google-hakusanoista, joiden kautta hänen bloginsa on löydetty. Sitten listasta pitää poimia hauskat tai jotenkin muuten erityiset tapaukset ja vastata niihin nasevasti.

Tehdäänpä siis se täälläkin. Jotkut tietysti voivat olla sitä mieltä, että tällainen ei ole ollenkaan omaperäistä ja muutenkin wanha witsi, ja siksi tyylitöntä. He voivat mennä lukemaan fiksumpien ja tyylikkäämpien ihmisten elämästä vaikka Seiskasta, koska minun mielestäni tämä on edelleen hauskaa. Mutta katsotaanpas, mitä löytyy:

1. lesboilua

Käsi ylös ne, jotka olivat yllättyneitä siitä, että tämä on suosituin hakusana, jopa suositumpi kuin blogini nimi. Eikö yhtään kättä nouse? En uskonutkaan. Onhan tästä ennenkin ollut puhetta. Mitäpäs se minulle kuuluu; asiakaspalvelun rautaisena ammattilaisena tehtäväni on vain antaa yleisölle sitä, mitä se haluaa. Siispä:


Hauska juttu: Fox-kanava käytti Amerikassa tuota kuvaa propagandana homoliittoja vastaan tajuamatta, että siinähän on lesbopari. Sinänsä olen kyllä aina ihmetellyt, että jos lesbot eivät tykkää miehistä, minkä takia ne sitten tykkäävät naisista, jotka näyttävät ihan miehiltä? Kaappiheteroita nuo tuollaiset ovat.

3. munasillaan

Lesboilun vielä sulatan, mutta nyt ihan oikeasti hei. Joku roti tuohon touhuun.

Hei beibi, how you doin'?

4. pekan puolikas

Pahoitteluni, mutta minusta ei saa puolikkaita. Olen hardcore, olen all or nothing.

Tulokset 2, 5 ja 6 olivat blogini nimen eri väännöksiä, joten ei niistä sen enempää. Siinä olivatkin kaikki hakusanat, joilla blogini löydetään toistuvasti ja säännöllisesti. Seuraavaksi muutamia poimintoja satunnaiskävijöiltä:

10. beer on a table
11. beer on table
12. beer on the table
15. half beer
16. kalja

Taitaa olla porukalla jano. Onneksi juhannus on ihan kohta.

17. kaupan ja palvelujen maisteriohjelma

Nyt ei voi kyllä myydä kuin eioota. Omat pääaineeni ovat vaihdelleet avaruustekniikasta tähtitieteen kautta eteläslaavilaisiin kieliin, mutta tuollaista en ole vielä kokeillut. Toivottavasti kuitenkin löysi, mitä etsi.

20. naimaan

Treffipyynnöt ainoastaan kuvan kanssa, kiitos.

23. teloitus

Yksi niistä harvoista asioista, jonka neukut tekivät paremmin kuin jenkit. Amerikassahan onnistutaan tuhlaamaan yhteen venkulaan miljoonia, kun sitä istutetaan kymmeniä vuosia linnassa odottamassa, ja valituspaperit ovat jatkuvasti jossain oikeusasteessa vetämässä. Vielä itse teloitusprosessiin saadaan jollain ilveellä tärvättyä seitsennumeroisia summia, ja jos jotain tiettyä myrkkyä ei satu olemaan varastossa, hommaa lykätään kunnes on.

Neuvostoliitossa mätämuna ammuttiin sen kummempia säätelemättä, ja omaisille lähetettiin lasku käytetystä luodista.

Itse teloituksista tietysti olen sitä mieltä, että niitä tehdään aivan liian vähän.

24. tupac

Pekan radioasema vastaa aina mielellään toivomuksiin hyvästä musiikista.


26. victoria's secret

Kuten sanottua, pyrin antamaan asiakkailleni rahoilleen vastinetta. Tässä taas viehättävä assistenttini Candice, joka esiintyi edellisen kerran blogini luetuimmassa kirjoituksessa:


Palkkioksi hyvästä työstään kävijämäärieni kasvattamiseksi, ylennän tällä ilmoituksella Candicen markkinointipäällikökseni.

27. victorias secre

Opetelkaa nyt jumalauta kirjoittamaan. Te analfabeetit saatte luvan tyytyä Candiceen vaatteet päällä:


Se siitä. Mitä tästä opimme? Emme mitään, mitä emme olisi tienneet jo ennestään. Vanha totuus:


sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Chilien väliaikakatsaus

Kuukausi on kulunut, kun viimeksi kirjoitin chilikokeilustani. Silloin ensimmäiset kukat olivat juuri puhjenneet. Nyt tilanne on edistynyt niin, että uusia kukkia tulee jatkuvalla syötöllä, ja vaikka suurin osa niistä kuihtuu ja putoaa pois, lupaavannäköistä satoakin on tulossa.


Kuten huomaatte, ne ovat kasvaneet valtaviksi. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, kuinka suuriksi nuo normaalisti kasvavat, tai minkäkokoisia niiden pitäisi tässä vaiheessa olla. Ruukut ovat vain aivan liian pienet. Olisi kai pitänyt vaihtaa heti itämisen alettua, mutta tässä kukintavaiheessa en enää uskalla. En viitsinyt viedä niitä parvekkeelle kuten aluksi suunnittelin, koska täällä lentelee niin paljon puluja, enkä halua niiden tekevän tuhoja viljelmissäni. Pölytykseen ei mitään ötököitä tarvita, ihan hyvin se onnistuu pumpulipuikollakin.


Kasvamassa on siis neljä habaneroa ja kolme vampirea, mutta yksi habanero on jostain syystä jäänyt bonsaiksi. Multa oli vanhaa ja kuivaa, mikä osaltaan on saattanut vaikuttaa; tuoreeseen multaan istutetut siemenet lähtivät paljon paremmin kasvamaan. Toisaalta samassa ruukussa kasvava lajitoveri on kehittynyt ihan hyvin. Ehkä se vie kaikki ravinteet toiselta tai muuten kuristaa sitä, en tiedä.


Kaikissa kasveissa yhtä vampyyriä ja tuota bonsaita lukuunottamatta on jo paljon kukkia, ja yhdessä habanerossa on jo viisi hyvänkokoista hedelmääkin. Mitään arviota kesän lopullisesta sadosta en osaa sanoa, mutta jos saisi kymmenen kumpaakin sorttia, olisin tyytyväinen. Pelkästä kokeilustahan tässä oli kyse, eikä itsetarkoituksellisesta sadontuotannosta.


Habanerojen kukat ovat tylsän valkoisia, mutta vampyyrichilissä ne ovat kauniin violetteja. Niissä ei vielä ole yhtään hedelmää tulossa, mutta pari selvää alkua jo on.

Heinäkuuksi pitää lähteä Sloveniaan ja Kroatiaan pyörimään muutamaksi viikoksi, ja pitää toivoa, että sisko suostuu vahtimaan näitä sen aikaa. Nyt jo jännittyneenä odotan, millaiseksi nämä poissaollessani kehittyvät.

Battlefield Helsinki

No niin. Ei mennyt edes viikkoa siitä, kun edellisen kerran kommandot joutuivat raapaisemaan jalkaan hampaisiin asti aseistautunutta hullua, kun uudestaan joku oman elämänsä toimintasankari päätti lähteä Helsinkiin räiskimään. Onneksi tällä kertaa armonlaukauksen suoritti tekijä itse eikä poliisi, niin päivystävä ituhippiarmeija ei pääse taas itkemään siitä, kuinka natsisiat lahtaavat viattomia pyssypoloisia, jotka ovat pakotettuja riehumaan, koska paha valtio ei ole antanut ilmaiseksi täydellistä elämää.

Tietyt poliittiset toimijat ovat sitä mieltä, että jonkinlainen aseenkantolupa lainkuuliaisille ihmisille voisi olla harkinnanarvoinen idea. Sitten räiskijät ehtisivät tappaa keskimäärin paljon vähemmän porukkaa kuin nyt, koska sivulliset voisivat puuttua asiaan ennen poliisien saapumista. Amerikassa tästä ollaan saatu paljon hyviä kokemuksia.

Teoriassa olen kyllä samaa mieltä, mutta se, mikä toimii Amerikassa, ei välttämättä toimi kännisten mulkvistien luvatussa maassa Suomessa. Siinä helposti aamuöiden nakkikioskitappelut muuttuisivat nakkikioskiammuskeluiksi. Suuri osa ihmisten välisistä konflikteista ja yllämainitun kaltaisista sekopääongelmista johtuvat siitä, että meillä ihmiset ovat erittäin tarkkoja omasta kunniastaan, mutta eivät ole valmiita kunnioittamaan muita samalla mitalla.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Suomi on edelleen yksi Maailman vähiten huonoista maista. Silti olisi kiva, jos täällä olisi jonkinlaisia katukommandopartioita, jotka puuttuisivat ärsyttäviin, mutta tarkkaan ottaen laillisiin ilmiöihin, kuten pummimiseen, sivullisille suunsoittoon ja turhaan mölyämiseen esim. alla kuvatulla tavalla. Se opettaisi ihmisille kunnioitusta ja nöyryyttä, ettei heti tarvitsisi tappaa kaikkia, jos ei kaikki tulekaan tarjottimella.

Jokaiselle tarpeensa mukaan.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Helsingin turvallisuustilannetta rapauttaa myös se, että siellä kasvattavat suosiotaan kielletyt ja vaaralliset murhaideologiat. Joku pahan kätyri on nimittäin liehuttanut parvekkeellaan hakaristilippua. Ymmärrän, että Metro-lehdessä on tällaisia uutisia, mutta näköjään Iltalehden mielestä asia ylittää uutiskynnyksen jopa valtakunnallisella tasolla.

Asia on kirvoittanut kansalaisista pöyristynyttä moralisointia, kuten useimmilla asioilla on tapana. Ollaan ihmetelty, että eikö tuollainen muka ole kiellettyä, ja jos ei, niin miksi ei ja miten sen voisi saada kielletyksi. Se varmaan kiihottaa kaikkia kansanryhmiäkin vastaan, koska hakaristin näkeminen saa normaalin ihmisen muuttumaan vasten tahtoaan somaleja potkivaksi natsiksi, ja vastaavasti natseja ja muita rasisteja ei olisi lainkaan olemassa, elleivät he voisi käyttää jotain tiettyä geometristä kuviota symbolinaan.

Polttaisitko vähemmän juutalaisia, jos tämä kiellettäisiin?

Eihän kukaan natseista tykkää, ja se on täysin ymmärrettävää. Jos siis natsisymboleiden kieltäminen nyt on jollekin niin tärkeää, antaa mennä vaan, ei minua kiinnosta. Kunhan vain muistatte, ettei natsi lakkaa olemasta natsi sillä, että häneltä viedään logot. Häntä vain ei enää sen jälkeen tiedä päällepäin natsiksi.

Samalla vaivalla voisi sitten myös kieltää kommunistisymbolit, kuten punatähdet ja sirpit ja vasarat. Kommunismi kuitenkin on tehnyt maailmalla paljon enemmän pahaa kuin natsismi, eivätkä natsit tehneet mitään sellaista, mitä kommunistit eivät olisi tehneet vähintään yhtä suurella innolla ja tehokkuudella. Che Guevara -paidat toki sallitaakoon, koska mielestäni on hänelle erittäin sopiva, jopa runollinen rangaistus, että hänen naamastaan on tehty yksi maailman tunnetuimmista tuotemerkeistä, joilla kapitalistit tahkoavat rahaa.

Serkku kertoi joskus, että Venäjältä saa haettua mafiosoilta pyssyjä. Pakko kai se kohta on, ei täällä muuten uskalla kulkea.


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sipsit ja kalja macht frei

Omasta mielestäni syön riittävästi. En kärsi jatkuvasta nälästä, en yritä laihduttaa, enkä hyväksy kevyttuotteita muuten kuin äärimmäisessä hädässä. Aineenvaihduntani nyt vain on kuivan kesän oravan tasolla, joten minulle ei tule kovin helposti nälkä. Syön yhden lämpimän aterian päivässä, ja proteiini-massanlisääjäjuomat sun muut ravintolisät siihen päälle.

Laskeskelin tässä uteliaisuuttani päivittäistä kalorinsaantiani, ja se näyttää yltävän hyvinä päivinä 1500 kcal:n kieppeille. (Tähän ei tietenkään ole laskettu pikkunaposteltavia tai satunnaisia megapekoniaterioita, mutta ei niistä päivää kohden montaa sataa kilokaloria kerry.)

Vertailun vuoksi sanottakoon, että suositus 30-vuotiaalle kohtuullisen aktiiviselle miehelle olisi 2600-2800 kcal päivässä. Auschwitzin työläisvangit saivat 1300-1700 kcal riippuen heidän tekemänsä työn raskaudesta. Ei ihmekään, ettei paino suostu nousemaan.

Täytyy kai pyrkiä lisäämään ruoansaantia väkisin, leipää ja muita välipaloja. Aina silloin tällöin olen sitä yrittänyt, mutta ei sellaiset kokeilut yleensä montaa viikkoa kestä. Jos ei vaan tee mieli, niin minkäs sille voi.

No joo, kyllähän kaloreita löytää, jos se siitä on kiinni. Taannoin citymarketissa hortoillessani havaitsin, että lastenkutsujen suolapurtava on omalla hyllyllään, ja miesten perunalastut ovat kokonaan erikseen. Siltä hyllyltä nappasin mukaani Blair's Death Rain -merkkisen pussin. Lupaavankuuloinen nimi, vai mitä?


Keskitulisia jalapeno-cheddar-lastuja. Olivat todella herkullisia; cheddarin maku oli voimakas, ja tulisuutta oli riittävästi, mutta ei niin paljon, että sen takia pitäisi pitää taukoja syödessä. Suurena miinuksena vaan oli se, että näiden kanssa pitää olla todella tarkkana, ettei hengitä sisään, kun näitä laittaa suuhun. Jalapenojauhe menee helposti henkeen, ja sitten yskityttää. Myöskään amerikkalaiset eivät näköjään osaa sipsinvalmistuksen tekniikkaa yhtä hyvin kuin pohjoiseurooppalaiset - tai ainakin itse pidän Estrellan ja Taffelin lastujen rakenteesta paljon enemmän. Kaikesta huolimatta erittäin suositeltava ostos.

En ole varsinaisesti suuri oluen ystävä. Kerran viikossa juon yhden saunakaljan, ja siihen se jää. Mutta se viikon ainoa ei olekaan mitään Koffia tai Karjalaa, vaan tässäkin asiassa haluan aina kokeilla uutta. Siispä kaljani tulevat ulkomaisten erikoiskaljojen hyllyltä, siitäkin huolimatta, että ne ovat siellä ärsyttävän kalliita perusmerkkeihin verrattuna. Tai no, turha valittaa; baarissa sillä neljällä ja puolella eurolla ei aina saa sitä hanatavaraakaan.

Enkä tapaa juoda samaa ainetta kahta kertaa. Viikon pullon valinta tapahtuu yleensä pitkän ja huolellisen harkinnan jälkeen, mutta tällä kertaa en ollut edes mukana, vaan emäntä toi kauppareissulta jotain omin päin.


"Inferno." Täytyy sanoa, että kyllä tuo emäntä minut tuntee. Noin hienon etiketin perusteella olisin varmaan itsekin valinnut saman. En vielä maistanut, vaan se odottaa saunailtaa sunnuntaihin asti jääkaapissa.

Huvittavana yksityiskohtana korkkiin on liimattu pieni valkoinen tarra, jossa lukee:

Olut/Öl - Sisältää ohramallas / Innehåller kornmalt

Ymmärrän, että on varmaan joku laki, jonka mukaan kaikessa pitää olla tuoteseloste suomeksi ja ruotsiksi, ja yleisesti ottaen se on varmaan ihan hyvä juttu. Silti tekisin uuden lakialoitteen: jos joku on jo valmiiksi niin tukevassa jurrissa - tai muuten vaan niin tyhmä - ettei pysty arvaamaan, että tuonnäköinen puteli todennäköisesti sisältää kaljaa, niin ei sellaiselle tyypille tarvitse kaljaa myydäkään.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Kirja-arvostelu: Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuten aiemmin kerroin, sain jouluna taulutietokoneen, jolla voi ladata netistä luettavaksi ilmaiseksi vanhoja klassikkoteoksia englanninkielisenä. Yksi lataamistani oli Jane Austenin suuri rakkaustarina Ylpeys ja ennakkoluulo; normaalisti nuo naistenkirjat eivät ole suosikkigenreni, mutta tuo on sen mittaluokan klassikko, että pakkohan se oli lukea. Jos ei muuten, niin ainakin nähdäkseni, mistä siinä oikein on kyse.


Jossain Englannin maaseudulla asuu viisi sisarusta, joiden äidin elämäntehtävänä on saada heidät kaikki naimisiin tasokkaiden miesten kanssa. Kirjan päähenkilö on Elizabeth, sisaruksista toiseksi vanhin. Alussa hän tapaa juhlissa erittäin rikkaan ja komean herra Darcyn, mutta koska Darcy ei pyri harrastamaan smalltalkia kaikkien tapaamiensa kanssa, Elizabeth toteaa hänen olevan koppava kusipää, ja päättää vihata häntä. Sitten hän kuljeskelee siskojensa kanssa tapailemassa isoa laumaa muita miehiä, kunnes lopulta tajuaa, että herra Darcy onkin itse asiassa ihan mukava tyyppi, mutta ei vain oikein osaa lähestyä tuntemattomia.

Ymmärrän hyvin, miksi englanninkielisessä maailmassa tätä luetetaan äidinkielen tunneilla. Se on teknisesti oikein hyvin kirjoitettu, ja kiinnostaisi tietää, puhuttiinko 1800-luvun alun Englannissa tosiaan noin huolitellusti. Juonellisesti kirja tosin on kuin Sinkkuelämää, mutta ilman seksiä ja huumoria. Kyllä sellaisellekin varmaan löytyy oma lukijakuntansa, mutta en vain pysty tajuamaan, miten tämä kirja on voinut saada niin suuren suosion ja maineen, kuin sillä nykyään on.

Kaksi pistettä viidestä. Lähinnä kirjoitustyylin ansiosta. Kannattaa lukea alkuperäiskielellä, jos englanti kiinnostaa. Muuten suosittelen jännemmäksi luettavaksi vaikka kreikkalaisten firmojen tilikirjoja.

No, rehellisesti sanottuna suurin syy, miksi luin tuon kirjan, on se, että viime kirjamessuilta tarttui vitosella mukaan paranneltu versio: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Ajattelin, että sen tarjoama lukunautinto ei ole täydellinen, ellen tutustu ensin alkuperäiseen. Kansilehdellä siitä luvataan, että:

Klassinen rakkaustarina - nyt mukana myös väkivalta!

Alkuperäisen mitäänsanomattomuudesta huolimatta odotukseni tätä kirjaa kohtaan ovat edelleen korkealla.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

Penisshortsit

Hesarin vakiofemakko Rosa Meriläinen on pitkästä aikaa innostunut valittamaan siitä, kuinka irstaat rumat sedät mittailevat naisia katseellaan ja näin degeneroivat nämä arvottomiksi kyljyksiksi. Tähän tietysti Internetin Vastarintaliike vastasi millisekunnissa, että mitäs naiset kulkevat minihameissa ja tissitopeissa, jos eivät halua tulla katselluiksi. Perunasäkki päälle ja ruokavalioon tofusalaatin tilalle pikmäkkiä, niin johan alkaa katseet kääntyä toiseen suuntaan. Tottahan tuo on, mutta ei siitä ole kyse. Kun feministinen tietoisuus on yliherkistynyt, varmaan maskottini Pörrönkin katse koetaan loukkaavana, alistavana ja esineellistävänä; sekin kun on urospuolinen ja sillä on tapana jäädä tuijottamaan ihmisiä pitkiksi ajoiksi.

Eikä Rosan ongelma rajoitu katseisiin, vaan häntä ei yleensäkään oteta vakavasti:


Edelleen keski-ikäisenäkin törmään tilanteisiin, missä tuntematon vanhempi mies pyytää minua polvellensa istumaan. Viimeksi niin kävi osallistuessani kahden miestutkijan kanssa keskustelutilaisuuteen Tampereen taisteluista vuonna 1918. Olenhan kirjoittanut huolelliseen historialliseen taustatyöhön pohjautuvan romaanin siitä sodasta. Minä tiedän, ettei asiantuntemustani himmennä se, että olen nainen. Yleisössä kaikki eivät sitä ymmärtäneet.

Ehkä Rosan uskottavuusongelma tässä tilanteessa ei johdu hänen naiseudestaan. Ehkä häntä ei oteta vakavasti, koska hän on kirjoittanut sisällissodasta punaisia ihannoivan kirjan, ja sellainen on omiaan kompromettoimaan kenet tahansa ulkonäköön, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Amerikkalaistakaan kirjailijaa tuskin otettaisiin vakavasti, jos hän kirjoittaisi sisällissotaromaanin siitä, kuinka pahat siniset lahtarit estivät hyviä Etelän vapaustaistelijoita orjuuttamasta neekereitä, vaikka siihen on oikein jumalallinen oikeutus.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut vastata Rosan 1 200 000 kertaa esitettyihin väitteisiin ihan yhtä monta kertaa toistetuilla vastaväitteillä siitä, mitä naiset omalla pukeutumisellaan ajavat takaa tai kuinka naisten katseleminen on kivaa ja harmitonta estetiikan arvostusta eikä mikään raiskaukseen verrattava hyökkäys. En toisaalta halua myöskään puolustella tuijottajia, koska sellainen on tyylitöntä. Kyllä vähän voi edes yrittää esittää katselevansa välillä muuallekin. Lisäksi jos joku nainen suoraan sanoo, ettei häntä tarvitse katsella, ei siihenkään auta ruveta lässyttämään mistään geneettisistä käyttäytymismalleista.

Katsokaa hetki Candicea, ettei tarvitse Rosaa tuijottaa.

Tarkoitukseni oli ottaa kantaa Rosan vihjaukseen, että miehet ovat kuolaavia sikoja ja naiset puolustuskyvyttömiä uhreja. Väitän, että naiset ovat tässä asiassa ihan samanlaisia kuin miehet, ja ainoa syy, miksi miehillä on huonompi maine, on se, että naisilla on vain tiukemmat kriteerit miesten suhteen.

Kerronpa siis pienen tositarinan viime kesältä:

Vietin viime heinäkuussa muutaman viikon Sloveniassa. Säät olivat kauniit ja lämpimät, ja tungosta ei ollut missään, koska puolet paikallisväestöstä oli lähtenyt rannikolle lomanviettoon. Ljubljanan vanhassakaupungissa oli mukavaa kierrellä pitkin päivää ravintoloissa ja vaikka ihan muuten vaan istuskelemassa ja maisemia ihailemassa.

Huomasin jo ensimmäisinä päivinä kaupungissa kävellessäni, että silloin tällöin vastaantulevat naiset kohdistivat silmänsä jalkoväliini. Kyseiset naiset eivät edes olleet humalaisia vanhojapiikoja, vaan nuoria, tyylikkäitä ja hyvinkin kauniita. Se ei ollut vilkuilua tai ohimenevää tsekkausta, vaan tiivistä ja keskittynyttä tuijotusta, joka kesti katkeamatta siihen asti, kunnes nainen oli ohittanut minut. Parhaimmillaan heidän kaulansa ojentui eteenpäin ja otsalle ilmaantui hämmästynyt kurtistus.

Tämä ahdisti minua. Eivät suomalaiset naiset tuollaista harrastaneet. Oliko kyseessä jokin paikallinen tapa? Olinko kaatanut housuilleni jotain? Olinko pukeutumisellani rikkonut jotain paikallista tabua? Ihmettelin asiaa monta päivää, kunnes lopulta mysteeri ratkesi.

Olin pitänyt jalassani uusia shortseja, joita en ollut ennen sitä reissua käyttänyt. Ne olivat mukavan väljät ja ilmavat, mutta eivät hopparityylisen löysät. Tapanani on myös pitää lompakkoani vasemmassa etutaskussa. Shortsini olivat juuri sen verran tiukat, että näki jonkin suuren pullottavan lahkeessani, mutta sen verran löysät, ettei sen muodosta voinut päätellä, mikä se on. Niinpä asiasta tietämätön vastaantulija saattoi helposti luulla, että minulla on 30-senttinen mulkku.

En enää pitänyt tuijotusta ahdistavana, vaan lähinnä huvittavana. Aion ottaa samat shortsit mukaan kun lähden tänä kesänä samalle reissulle, jos vain emäntä hyväksyy.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Suomalaista lainsäätämistä

Suomalaisessa ja yleisesti eurooppalaisessa lainsäädännössä on mielenkiintoinen erityispiirre. Jossain vaiheessa se menee aina päättömäksi sähellykseksi, ellei ole sitä jo alkuasetelmaltaan. Hyvätkin ideat sotketaan viimeistään yksityiskohtia hiottaessa. Se, että tehtäisiin tehokkaita ratkaisuja havaittuihin ongelmiin, ei ole harkittavissaoleva vaihtoehto. Moista ehdottaessakin pitää olla hyvin tarkkana, koska siitä joutuu äkkiä tuomiolle kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tai neuvostovastaisuudesta tai mitä näitä nyt on.

Suomessa säädettävät lait jakaantuvat karkeasti kolmeen kategoriaan. Käyn ne tässä läpi esimerkkien kera.

1. Lakeja säätämisen riemusta

Usein poliitikot ottavat käsiteltäväkseen ongelman, joka tavallisen kansalaisen mielestä ei ole ongelma ensinkään, mutta jonka ratkaisu on kallista ja vaivalloista. Esimerkkinä tästä on jätevesiasetus, jonka mukaan haja-asutusalueella ei enää riitä, että paskat säilötään likakaivoon tyhjennystä odottamaan, vaan on rakennettava viisinumeroisella hintalapulla varustettu suodatinjärjestelmä.

Vaikka säädöstä on höllennetty ja siirtymäaikaa jatkettu, näyttää siltä, että suurin osa haja-asutusalueilla asuvista on päättänyt, että "säätäkää keskenänne, me jatkamme vanhalla linjalla". Nähtäväksi jää, takavarikoiko valtio puutteellisiksi jääneet kiinteistöt määräajan umpeutuessa, vai toteaako vain, ettei tästäkään tullut mitään, ja unohtaa koko jutun. Rahallista kompensaatiota suodatinkentän rakentaneille tuskin tulee kumminkaan. Usko kumminkin on vielä kova:

”Oletus kuitenkin on, että ihmiset noudattavat lakeja.”

Valvonta jää kunnan vastuulle. Vilpas toivoo, että aikarajan jälkeen naapurit ilmiantavat kiinteistöt, joissa remonttia ei ole vielä tehty.



Toinen vaihtoehto on, että kielletään jokin vähäpätöinen pikkuasia, kuten polkupyöräily ilman kypärää, mutta lisätään sanamuotoon sana "yleensä", minkä ansiosta kiellon rikkomisesta ei rangaista.

Ainoa looginen selitys tälle on, että poliitikolle tulee aika ajoin biologinen tarve säätää lakeja. Sillä ei ole väliä, mitä säädetään, kunhan vain päästään purkamaan paineita. Hetken aikaa puuhastellaan eduskunnassa ja virkamiestyöryhmissä, maksetaan kovat rahat erilaisista selvityksistä, ja napinpainon jälkeen kansa saa olla pari kuukautta rauhassa, kunnes himo alkaa kalvaa uudestaan. Se on siis verrannollista huorissakäyntiin, mutta sillä erotuksella, että lasku ei tule asiakkaan itsensä, vaan veronmaksajan maksettavaksi.

2. Järkevään ongelmaan järjetön ratkaisu

Silloin tällöin käy niin, että mediassa on esillä asia, joka kirvoittaa kansalta voimakkaita reaktioita ja vaatimuksia toimenpiteistä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi kouluammuskelut ja vastaavat viattomiin sivullisiin kohdistuvat silmittömät väkivallanteot.

Poliitikolle tulee valtava paine. Jotain olisi pakko tehdä. Mutta sen sijaan, että ruvettaisiin loogisesti selvittelemään asioiden syy-seuraussuhteita ja etsimään toimivia ratkaisuja, poliitikossa ottaa vallan ideologia, ja ratkaisuja ruvetaan kehittämään ideologianmukaisten ennakko-oletusten perusteella. Kuten voisi olettaa, tällä periaatteella säädetyt lait ovat parhaimmillaankin neutraaleja eivätkä vaikuta mihinkään, ja pahimmillaan voivat pahentaa ongelmaa ja luoda uusia ongelmia.

Ei siis mietitä, miksi porukka on niin sekaisin, että ammuskelee toisiaan, ja että voisiko asialle tehdä mitään. Todetaan vain, että väkivaltaan on yksinomaan syynä tuliaseiden määrä, ja ongelma ratkeaa, kun kansalta kerätään pyssyt pois. Kuten tunnettua, Eurooppa oli täysin väkivallaton 1300-luvulle asti, jolloin tuliaseteknologia tuotiin tänne Kiinasta. Tuliaseilla myös tehdään 16% Suomen vuotuisista henkirikoksista, minkä rinnalla esim. puukolla tai nyrkillä tehdyt 63% on naurettavan vähän. Lisäksi ylivoimainen enemmistö pyssytapoista tehdään laittomilla aseilla, joten ainakin ne olisi pikimmiten kiellettävä.


Kun aseet on kielletty, ongelma on ratkaistu. Enää ei haittaa, vaikka kadut olisivat täynnä murhanhimoisia hulluja, koska eiväthän ne ilman pyssyjä voi mitään pahaa tehdä.

Mielenterveyden parantaminen on vaikeaa, kieltojen säätäminen helppoa. Täytyy ymmärtää, että poliitikkoa kiinnostaa lähinnä vain urakehitys ja äänestetyksi tuleminen, joten hänen itsensä kannalta on aivan sama mitä tekee, kunhan vain näyttää tekevän jotain. Koska suurin osa kansasta ei jaksa perehtyä asioihin, väärien ja haitallisten ratkaisujen tekeminen näyttää paremmalta kuin päätösten tekemättömyys ja valittaminen jonkin asian vaikeudesta.

Tämä teoriani ei kuitenkaan ole vielä ihan valmis, koska sillä ei voi selittää poliitikkojen haluttomuutta ratkaista romanirikollisten aiheuttamia ongelmia.

3. Järkevien ratkaisujen ryssiminen käsittämättömällä säätämisellä

Joskus harvoin käy niin, että kohdassa 2. mainitunkaltaiseen ongelmaan kehitetään ratkaisu, joka sellaisenaan voisi olla hyvä, mutta joka tehdään tyhjäksi oudoilla yksityiskohdilla.

Tästä päästäänkin asiaan, joka inspiroi minut kirjoittamaan tämän tekstin. Kävi nimittäin niin, että pikavipeille asetettiin 51%:n katto todelliseen vuosikorkoon, koska liian monet nuoret joutuivat velkakierteeseen kohtuuttomien korkojen takia. Tietysti fiksu ihminen toteaa, että on täysin oma moka, jos joutuu velkakierteeseen, eikä niitä vippejä ole mikään pakko ottaa. Tuo on ihan totta, mutta politiikan tarkoitus ei ole olla kaikille reilu tai toteuttaa teoreettista ideologiaa, vaan saada homma pyörimään käytännössä mahdollisimman hyvin. Luottotiedottomien nuorten armeija ei ole kenenkään etu.

En siis mitenkään vastusta korkokattoa, mutta syystä, jota ainakaan minulle ei kukaan ole selittänyt, korkokatto laitettiin koskemaan vain alle 2000:n euron lainoja. Tietysti kävi heti niin, että Vivus sääti sopimusehdoissaan lainasumman automaattisesti kahteen tonniin, ja lainaaja saa nostaa siitä käyttöönsä haluamansa summan. Näin vuosikorko saatiin taas päräytettyä laillisesti 200-1000%:iin.

Oliko tässäkään taas mitään järkeä? Ylittääkö porsaanreiän löytyminen uutiskynnyksen, jos porsaanreikä näyttää olevan lakiin ihan varta vasten lisätty? Muutakaan selitystä en tuolle keksi.


Voisi kuvitella, että jokin raja se on sähellykselläkin, mutta vaikuttaa siltä, ettei parannusta ole lähiaikoina luvassa. Päin vastoin, Vasemmistoliiton uusi puoluevaltuuston puheenjohtaja Hanna Sarkkinen sanoo, että:

Tehdään puolueesta entistä punavihreämpi.

Eikä kyseessä ole vain yksittäisen elämysmatkailijan hamppuhoure, vaan asiasta on oikein kokoustettu:

Sunnuntaina puoluekokous hyväksyi Punavihreä tulevaisuus -asiakirjan. Kymmensivuisessa visiopaperissa hahmotellaan vasemmistoliiton ihannevaltiota.
Asiakirjassa kannatetaan muun muassa perustuloa ja toivotetaan lisää siirtolaisia Suomeen.

Vasemmistoliiton kannattama ihannetalous on ”omistussuhteiltaan monimuotoinen ja moniarvoinen talousjärjestelmä”. Kokous hylkäsi lausuman, jonka mukaan puolue olisi kannattanut reiluilla pelisäännöillä toimivaa markkinataloutta.

Vieläkö joku muka näitäkin äänestää?


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

CCR-päivä

On oikein mukavaa, että huoltoasemien ruokasaleissa soitetaan musiikkia taidolla ja rakkaudella rakennetuilta soittolistoilta, eikä vain kuunnella geneerisiä radiokanavia, jotka soittavat samaa top 40 -ulostetta mitä muutkin, koska ne joutuvat kilpailemaan kuuntelijoista, jotka vuorostaan kuuntelevat niitä vain koska kaikki kaveritkin kuuntelevat. Istuin jälleen kerran töiden jälkeen ABC:lla megapekonia syömässä, kun ruokasalin viihtyvyydestä vastaavista kaiuttimista pärähti soimaan Lodi. Siis tämä:


Sillä hetkellä päätin, että tänään on CCR-päivä. Kuten kaikki hyvin tiedätte, CCR eli Creedence Clearwater Revival oli kantri/rockbändi, joka teki John Fogertyn tunnetuksi 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Sen kuuluisimpia kappaleita ovat mm. Up Around the Bend:


...ja Fortunate Son, jota tarttuvan melodiansa takia pidetään yleisesti jonkinlaisena Amerikan teemabiisinä, mutta joka onkin oikeasti katkera protestilaulu Vietnamin sodalle:


Joku ystävällinen internettiläinen oli näköjään tehnyt sille musiikkivideon, jolla poksahteli ydinpommeja.

Yksi niistä harvoista asioista, joiden suhteen minä ja isäni olemme samanlaisia, on musiikkimaku. Hänen suosikkikappaleensa on Travelin' Band, ja on pakko sanoa, ettei hän ainakaan pahasti väärässä ole:


Olisin pistänyt tuon edellisen vaihteen vuoksi Doc Hollidayn esittämänä, mutta tämä Blogger sekoilee jotain omiaan. Ei suostu näyttämään kaikkia Youtuben vaihtoehtoja. Menkää itse etsimään, se on kyllä sen arvoinen. Oli miten oli, seuraavaksi oma ikuinen lempparini, Lookin' Out My Back Door:


Leppoisa meininki näyttää pojilla olevan. John Fogerty on muuten vieläkin 68-vuotiaana täydessä vedossa, tekee uutta musiikkia ja keikkailee Suomea myöten. Siitä osoituksena tämä alle pari viikkoa sitten julkaistu kappale:


Olisihan näitä vielä vaikka kuinka paljon, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Youtube-seikkailu on kivaa ja avartavaa, sinne vaan suosituksia klikkailemaan.

...no hyvä on. Yksi vielä.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Say hello to my little friend

Sitä ei pieni ihminen uskoisi, kuinka paljon byrokratiaa ja muuta säätämistä liittyy niinkin yksinkertaiseen operaatioon kuin kaihdinten laittaminen ikkunoihin. Ensiksi täytyy tehdä taloyhtiölle kirjallinen anomus. Kun lupa (jota ei ilmeisesti kovin herkästi evätä) saadaan, varataan aika sille, että asentaja käy mittaamassa ikkunat. Tämän jälkeen jonkin määrittelemättömän ajan kuluttua asentaja tulee tunnin varoitusajalla tekemään varsinaisen asennustyön. Ei tässä muuten mitään, mutta kun jokaisen askeleen välillä kuluu aikaa viikko tai pari.

Nyt lopulta kaihtimet kuitenkin saatiin, emmekä ole ehtineet vanheta täällä edes kahta kuukautta. Tänään sitten viimeistellään työhuoneen sisustus; työpöydän laitoin jo paikalleen, ja seuraavaksi pitää ruveta virittämään tietokonetta paikoilleen. Ei siinäkään muuten mitään, mutta edellisestä kämpästä lähtiessä kaikki talon piuhat heitettiin kiireellä yhteen säkkiin, ja nyt ne ovat sellaisessa Gordionin solmussa, että sitä ei pelkällä puhejudolla selvitetä.

Ennen kuin ryhdyn siihen, haluan esitellä lukijoilleni pikku ystäväni, joka siirtyy nyt työpöytäni nurkalle asumaan.

Pahoittelen kuvanlaatua. Kännykästä loppui virta, joten jouduin ottamaan kuvat perunalla.

Tämä on Pörrö. Pörrö on noin 7-vuotias ghost-värimuotoinen viljakäärmepoika, joka on ollut perheeni jäsen reilut 4 vuotta.

Vähän näyttää ujostuttavan.

Se alkaa pikkuhiljaa olla täysikasvuinen. Kevät on sille rankkaa aikaa, kun sillä on kiima-aika, eikä ruoka maistu moneen kuukauteen. Se vain painelee ympäri koppiaan mylläten kaiken ympäri etsiessään epätoivoisesti tyttökäärmeitä. Kovasti olen yrittänyt kaikille käärmeistä pitäville tutuilleni ehdotella sellaisen hankkimista, että pääsisi munittamaan niitä ja saisi pieniä vauvakäärmeitä. Ne vasta suloisia ovatkin.

Nyt se alkaa olla tältä vuodelta jo ohi, ja ruoka alkaa taas maistua. Rauhoittumisen kunniaksi uudet sisustukset koppiin ja koppi lopulliselle paikalleen työpöydän kulmalle.

Uusia puruja haistelemaan.

Emäntä ei vieläkään ole uskaltanut ottaa sitä syliin, koska hän on aina pelännyt kuollakseen käärmeitä. Sen verran hän on jo tottunut, että uskaltaa silittää sitä häntäpäästä ja vaihtaa vedet juomakuppiin, mutta jos se alkaa tuijottaa takaisin, voi tulla painajaisia.


Siinä se nyt on. Jostain syystä mielenkiintoisin paikka näyttää olevan seinälevyn ja lasin väli, johon se on vääntänyt muutaman sentin raon. Siellä se nyt on ollut taas koko päivän. Alkuaikoina tuollaiset päähänpistot aiheuttivat minulle huolta ja murhetta, mutta nyt niihin on jo tottunut. Kyllä se itse tietää mitä tekee.

Rottaa naamariin.

 Tällä ilmoituksella Pörrö nimitetään Pekan porstuan viralliseksi maskotiksi.