sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kirja-arvostelu: Stephen E. Ambrose - Taistelutoverit

Olipas mukava torstai-ilta viikko sitten. Kun tulin töihin, tyhjensin taskuistani tavarat lokeroon, mutta kun lähdin kotiin varttia vaille kolme yöllä, unohdin ottaa ne takaisin. En päässyt kotiin, kun ei ollut avainta; en voinut soittaa kellekään ilman puhelinta; enkä kehdannut mennä huoltoasemalle norkoilemaan, kun ei ollut lompakkoa. Onneksi sentään ystävällinen hesarinjakaja päästi minut viideltä rappukäytävään, ettei tarvinnut pakkasessa koko yötä odottaa, mutta emäntä ei herännyt ovikellon rimputukseen, joten sain odotella käytävässä vielä seitsemään.

Noh, onneksi tätä sattuu vain keskimäärin kerran parissa vuodessa.

Hyvä puoli asiassa oli se, että sain odotellessani luettua rauhassa loppuun työlukemisena mukanani kulkeneen Taistelutoverit-kirjan. Tähän kirjaan pohjautuu samanniminen suurta mainetta niittänyt TV-sarja, jota valitettavasti en ole vieläkään nähnyt kokonaan. Pitää kai etsiä joskus jostain alelaarista DVD-boksina.


101. maahanlaskudivisioona, lempinimeltään Screaming Eagles, on yksi USA:n armeijan tunnetuimmista yksiköistä. Kirja seuraa divisioonan, ja erityisesti sen 506. laskuvarjorykmentin E-komppanian, vaiheita läpi toisen maailmansodan. Selkeää päähenkilöä ei ole, vaan pääosassa on koko yksikkö ja ääneen pääsevät vuorollaan kaikki komppaniasta hengissä selvinneet sotilaat, jotka kirjailija tavoitti haastateltaviksi vuonna 1990 tai joilta jäi jälkeen muistiinpanoja.

Kirja alkaa genrelle tyypillisesti esittelemällä ankaraa koulutusta, jolla sekalaisesta junttiporukasta rääkätään huippuunsa viritettyjä sotureita. Keskeisiin hahmoihin tutustutaan koulutuksen ohessa, ja hyviä upseereita kehutaan ja huonot - joita on suurin osa - haukutaan.

Intoa puhkuen sotilaat pääsevät hyppäämään saksalaisten selustaan Normandian maihinnousua tukemaan. Matka jatkuu Ranskasta Hollantiin ja Belgiaan operaatio market gardeniin ja Ardennien taisteluun, ja miesten motivaatio ja usko selviytymiseen rapistuvat taistelujen pitkittyessä ja varustehuollon heikentyessä.

Pinta kuitenkin pidetään, ja saksalaisten sotainto kuluu loppuun ensin. Saksalaiset antautuvat tuhansittain amerikkalaisten marssiessa Ruhrin kautta Hitlerin Kotkanpesälle, jossa käydään enää ankaria kulutustaisteluja natsien viinakokoelmia vastaan. Kirja loppuu osioon, jossa kerrotaan, mitä miehille nykyään (tai siis 20 vuotta sitten) kuuluu: paria rappioalkoholistia ja muuten vaan elämäänsä kyllästynyttä lukuunottamatta hyvin on mennyt.

Neljä pistettä viidestä. Tämä ei yritäkään olla kaunokirjallisuutta, vaan todenmukainen reportaasi sodasta sotilaiden silmin, joten fiktiolle tyypillisiä juonikaaria ja hyytävää jännitystä on turha odottaa. Sotahistoriasta kiinnostuneille tätä voi kuitenkin suositella.

En aina kuuntele heviä, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen yleensä Sabatonia. Eräs heidän kappaleistaan kertoo divisioonan taistelusta Bastognen motissa:


5 kommenttia:

  1. Sotasarjoista Ranskalainen sarja Ranskalainen kylä on hyvä, siinä ei Saksalaisia kuvata pelkästään pahoina tai Ranskalaisia hyvinä, vaan todellakin kaikke löytyy laidasta laitaan, Saksalaiset oli tenheet minsarjan sodansukupolvi, joka oli esitetty jopa Briteissä BBC:llä..

    -jpt-

    VastaaPoista
  2. Suosittelen lämpimästi DVD-boxin hankkimista. Lisämateriaali on hyvin valaisevaa ja hienosti toteutettu. Omasta puolestani ruodin Taistelutoverit läpi jo muutama vuosi sitten.

    VastaaPoista
  3. Huomenta, jpt ja Jaska, ja kiitos vinkeistä. Jaskalla olikin aiheesta paljon syvällisempi analyysi kuin minulla.

    Jäi mainitsematta, että Taistelutovereissakaan saksalaisia ei mitenkään demonisoida, vaan jopa päinvastoin: Euroopan kansoihin tutustuttuaan amerikkalaissotilaat yllättyvät huomatessaan, että saksalaiset ovat kansanluonteeltaan lähimpänä amerikkalaisia, ja siksi tavallaan pitävät heistä.

    Hyllyssä vuoroaan odottaa jo Tyynenmeren taistelutoverit. Saa nähdä, jos ehtisin kesään mennessä lukea.

    VastaaPoista
  4. Tyynenmeren taistelutoverit oli sekä kirjana että TV-sarjana pykälää eurooppalaisversiota heikompi. Tosin se Okinawa-jakso oli todella vakuuttava, jopa raakuudessaan ahdistava.

    VastaaPoista
  5. Jep. Yksittäisiä jaksoja olen molemmista nähnyt, ja muistelenkin, että Okinawassa päitä lenteli komeasti. Tyynenmeren taistelutovereissa ei enää kirjoittajana ole Stephen Ambrose vaan hänen poikansa Hugh; ehkei hän ole kirjoittajana samaa kaliiberia, ja siitä johtuu tason lasku.

    VastaaPoista