Feminismiä ja roolimalleja

Feministeillä on muutamia ikuisia valituksenaiheita, jotka pulpahtavat mediaan tasaisin väliajoin. Esimerkkeinä vaikkapa se, että naiset kuulemma tienaavat vähemmän kuin miehet, tai se, että pitäisi voida käyttää paljastavaa kaula-aukkoa ilman, että miehet vilkuilisivat sen suuntaan. Eniten tunteita kuitenkin kuumentaa naisten ulkonäkö ja se, mitä mieltä siitä saisi olla.

Barbie-nuket ovat olleet tähtäimessä kautta aikain. Oikean naisen on käytännössä mahdotonta saavuttaa Barbien vartalon mittasuhteita, ja sen on väitetty aiheuttavan pikkutytöille kohtuuttomia ulkonäkö- ja suorituspaineita. Koska kukaan ei kuitenkaan ikuisesti jaksa samaa tutkainta vastaan potkia, tällä kertaa aktiivinen lukiotyttö Amerikasta on kohdistanut huomionsa Disneyn piirrettyjen naissankareihin ja todennut heidän olevan liian hoikkia.

Mooren toiveena on, että tulevaisuudessa Disney tekisi elokuvan, jossa seikkailisi pluskokoinen prinsessa.

Jätetään nyt mainitsematta, mitä ajattelen tuollaisista kiertoilmauksista kuin "pluskokoinen".

Moore kirjoittaa vetoomukseensa Disneyn vaikuttavan niin monen nuoren tytön naiskuvaan, että elokuvajätin tulisi muuttaa prinsessojensa vartalotyyppejä.

- Olen itse pluskokoinen nuori nainen, ja tiedän monia pluskokoisia tyttöjä ja naisia, jotka kamppailevat itsevarmuutensa kanssa. He kaipaavat positiivisia roolimalleja mediasta, Moore kirjoittaa.

Iltalehti havainnollistaa ongelmaa seuraavalla kuvalla:

Kuvatekstin mukaan "Disneyn prinsessojen vyötärö on kaukana todellisuudesta."

Tähän voisi tietysti huomauttaa, että eipä tuo jätkäkään miltään George Costanzalta näytä. Lisäksi voisi pohtia, että disneyn maailmassa nainen voi olla mitä tahansa prinsessasta vessanpesijään, mutta hänen puolisokseen päätyvä mies on lähes poikkeuksetta ylhäistä syntyperää ja siten rikas, kuuluisa ja kaikkien muidenkin naisten himoama. Kumpi loppujen lopuksi on pahempi asia: se, että pikkutyttöjen annetaan ymmärtää kunnon naisten olevan vartaloltaan timmejä, vai se, että heidän annetaan ymmärtää ainoastaan täydellisten prinssien olevan kunnon miehiä?

Tähän tietysti feministit toteavat, että määritelmänmukaisesti heitä kiinnostavat vain naisiin kohdistuvat epäkohdat, ja jos miehet haluavat parantaa maailmaa omalta osaltaan, he voivat perustaa omia sovinistisia puuhakerhojaan. Tuo on tietysti ihan totta, enkä siis puhukaan yllämainitusta asiasta tämän enempää. Sen sijaan haluan vähän vilkaista pienille pojille tarjottuja roolimalleja.

Ensimmäinen piirrossarja, jota muistan innokkaasti seuranneeni alle kouluikäisenä, oli Masters of the Universe, eli tuttavallisemmin He-man. Nimikkohenkilö kuvassa keskellä:

Huomatkaa myös naishahmojen feministis-tiedostava pukeutuminen.

Kyseinen sankari ei ole ainoastaan maailman, vaan koko maailmankaikkeuden vahvin mies, ja jo hänen nimestään voi päätellä, että nyt ollaan maskuliinisuuden syvimmillä alkulähteillä. Hänen päävihollisensa Skeletor on tiettävästi universumin ainoa luuranko, joka saa Arnold Schwarzeneggerin näyttämään Gwyneth Paltrow'lta.

He-man on myös pääasiallinen syy, miksi lähes kaikki ikäluokkani pojat osasivat lukea sujuvasti jo aloittaessaan koulunkäynnin. Niihin aikoihin kun jopa lastenohjelmat tekstitettiin, eikä niitä raiskattu nenä-äänisten teatterikoulupudokkaiden dubbauksilla. Jos siis ihmetyttää, minkä takia nuorison lukutaito on viimeisten 10-20 vuoden aikana romahtanut, syytä ei tarvitse etsiä tuon kauempaa.

Sitten tulivat Ghostbustersit. Nimenomaan sarja nimeltä The Real Ghostbusters; alkuperäisistä elokuvista on vuosien mittaan tehty useita piirrossarjaversioita, mutta Realiin verrattuna ne kaikki näyttävät enemmän tai vähemmän karvalakkimalleilta.

Joku ystävällinen internettiläinen oli näköjään tehnyt fanitaidetta bustersien sihteeristä, sarjan ainoasta huomionarvoisesta naishahmosta.

Suuria lihaksia päähenkilöiden haalareiden alta ei erottanut, mutta oli heillä niin valtavat sädepyssyt, että niitä piti kanniskella repussa.

Sitten tietysti kaikkein suurin ja kaunein ilmiö, eli Turtlesit. Ensimmäisenä pitää kysyä, että mitä kamaa täytyy vetää, että tulee edes mieleen tehdä sarja teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista. Sitten kiinnostaa tietää, että mistä sitä saa, paljonko se maksaa ja voiko sen yliannostukseen kuolla. Taiteilijoiden näkemykset asiasta kuitenkin vaihtelevat tällaisesta...

Kukahan värisokea tämänkin kuvan on värittänyt?

...tällaiseen:

Molempien kuvien otukset näyttävät silti käyneen yhtä ahkerasti salilla.

Myöhemmin, kun aloin jo pikkuhiljaa kasvaa ulos piirrettyjen kohderyhmästä, pääsivät vuoroon Prätkähiiret Marsista.

Huom. korvakorut vain vasemmassa korvassa; oikeassa ne olisivat homon merkki.
(Henk. koht. en toki kannata korviksia miehille lainkaan.)

Heillä ei ole pelkästään massiiviset lihakset, vaan myös miehekkäitä sotavammoja, ja heidän jälkeensä kysymys "oletko mies vai hiiri?" on melko epäolennainen.

Että tällaista minun nuoruudessani. Nykyään käsittääkseni ainakin He-manista ja Turtleseista pyörii uudisversioita, enkä tiedä, että hauikset olisivat yhtään pienentyneet. Muilta osin en sitten tiedä, mitä nykyipanat katsovat. Oli miten oli, jos pienet tytöt menevät rikki siitä, että heidän vyötärönsä on piirroshahmoja suurempi, miten steroidiriippuvaiset piirrossankarit vaikuttavat poikien minäkuvaan? Feministejä tietysti huolettavat ainoastaan poikien mahdollisesti saamat maskuliiniset käyttäytymismallit.

Haluanko sitten satakiloisten prinsessojen rinnalle seikkailemaan kulottuneen heinän fysiikalla siunattuja sankareita? No en. Kannatan edelleen solakoita nais- ja lihaksikkaita mieshahmoja lapsille, koska väitän, että vaikka täydellisyyttä ei saavuttaisikaan, itsensä kehittämiseen pyrkiminen on sekä fyysisesti että psyykkisesti terveellisempää kuin "itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on", vaikka siitä tulisikin suorituspaineita ja se inhottava tunne, että on velvollisuuksia. Ainakin jos "itsensä hyväksymisellä" tarkoitetaan sitä - kuten nykyään usein tarkoitetaan - että lakataan huolehtimasta itsestä ja vaaditaan hyväksyntää muilta.

Loppuhuomautus: en myönnä, että oma ahkera punttitreenaamiseni johtuisi joistain lapsuuden traumoista. Syytän siitä kaveriporukoita, joihin nuorena ajauduin. Väitänkin, että jos lapsella tai nuorella on minäkuvaongelmia, ne johtuvat hyvin vähäisessä määrin piirretyistä ja paljon enemmän arkielämässä kohdatuista ihmisistä.