You gotta cock it, motherfucker

Ihan ensiksi haluan esittää nöyrähkön anteeksipyyntöni Creative Assemblyn hienoille ihmisille toissaviikkoisesta vihakirjoituksestani. Väitin, ettei Total War: Rome II:ssa saa päitä ja raajoja lentelemään, mutta kyllä näköjään saa. Piti vain odottaa, että saa tehtyä riittävän äkäisiä miekkamiehiä.

Perääntyvä spartalainen saa perääntyä yhdellä kädellä.

Vähän huonosti saa kuvankaappauksia, kun nuo tapaukset ovat niin nopeita ja yllättäviä, mutta kyllä tuossa pää tippuu.

Anteeksipyyntöni on kuitenkin vain puolittainen, koska olen edelleen sitä mieltä, että lisämaksun vaatiminen verestä ja ruumiinvammoista sotapelissä on sellaisen luokan koijaamista ja lypsämistä, että historiassa on tehty kansanmurhiakin sellaisen takia. Katsoin sarjan muidenkin pelien myyntisivuja, ja näköjään sama meininki jatkuu niissä jopa kiihtyvällä tahdilla.

O tempora, o mores, pelin hahmot sanoisivat, mutta asiaan. Kävin viikonloppuna katsomassa kotimaisen elokuvan Big Game. Yleensä vieroksun suomalaisia elokuvia, koska niitä on sotaelokuvien lisäksi vain kahdenlaisia: draamaa ja komediaa. Molemmissa tyypillinen juoni menee niin, että masentuneet mulkvistit juovat viinaa, tappelevat ja kärsivät ennenaikaisesta siemensyöksystä, ja tyylilajien ero on, että komediassa sille on tarkoitus nauraa, kun taas draamassa sen on tarkoitus kertoa jotain syvällistä suomalaisesta sielunmaisemasta.

Joskus kymmenen vuotta sitten ajattelin, etteivät ne voi oikeasti niin paskoja olla. Että minä vain olen ennakkoluuloinen. Testasin asiaa päättämällä katsovani seuraavan nykyaikaisen suomalaisen elokuvan, joka TV:stä tulee. En enää muista, mikä sen nimi oli, enkä haluakaan, mutta ensimmäisen viiden minuutin aikana siinä joku esitti kärkevää taidekritiikkiä naiskentelemalla takaapäin lampaanmuotoista ilmapalloa.

Pidin taas vähän aikaa taukoa suomalaisista elokuvista.

Onneksi viime vuosina on tullut muutosta parempaan. Big Game on Suomen historian kallein elokuva, ja siinä näyttelee Samuel L. Jackson, joten lupaavalta kuulostaa.

Air Force One lentää Lapin jylhien vuoristomaisemien yli, kun USA:n presidentti (Jackson) on tulossa vierailulle Suomeen. Kun hänen lentokoneensa aloittaa lähestymislaskeutumisen Helsinki-Vantaan lentokentälle jossain Korvatunturin tienoilla, terroristit ampuvat koneen alas. Onneksi Lapissa on ikiaikainen perinne, että 13. syntymäpäivänään pojat laitetaan yksin metsään metsästämään jousipyssyllä peuroja, karhuja, susia tai mitä nyt sattuukaan vastaan tulemaan, ja eräs tällainen poika sitten löytää presidentin ja auttaa häntä pakenemaan terroristeilta.

Kuten jo edellämainitusta juonikuvauksesta voi päätellä, elokuva on alusta loppuun täyttä riemuidiotismia, joka suhtautuu realismiin suunnilleen samalla asenteella kuin muslimit pekoniin. Komeita räjähdyksiä, nopeatempoista toimintaa ja suorastaan schwarzeneggermaisen nerokasta dialogia. 10/10, suosittelen tätä elokuvaa varauksetta kaikille.

Lisäksi täytyy sanoa, että vasta tämän elokuvan myötä huomasin nyt, että minähän olen suuri Samuel L. Jacksonin fani. Toki olen aina pitänyt häntä erinomaisena näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hänen lahjakkuutensa pääsee loistamaan täydeltä terältä. Seuraavassa lisää näytteitä Jacksonin taidoista hänen uransa varrelta:

Myös David Hasselhoff tuli Suomeen uraa luomaan. Hänen talkshownsa suhteen odotukseni eivät olleet korkealla, vaan lähinnä pohdin, onkohan se huono itseironisella ja viihdyttävällä tavalla, vaiko vain nololla tavalla. Yllätyin siitä, että se onkin ihan hauska. Vielä enemmän yllätyin siitä, että Hoff on kaiken muun lisäksi laulaja, ja vieläpä aivan tajuttoman hyvä sellainen. Miksi en tiennyt asiasta aiemmin?

Nyt päästäänkin sitten kirjoituksen varsinaiseen asiaan, eli Hasselhoffin musiikkiin. Nauttikaa:

Näitä ei vain malta lopettaa kesken. Vielä yksi klassikko:

Noin. Kun tuossa nyt tuli iso lasti äijäenergiaa, laitetaan loppuun jotain rauhallisempaa. Hasselhoffin musiikillinen tuotanto on valitettavan suppea, mutta Johnny Cash ehti monikymmenvuotisella urallaan tekemään niin paljon musiikkia, että törmään jatkuvasti uusiin kappaleisiin, vaikka luulen aina häneltä jo kaiken kuulleeni.