Kirja-arvostelu: Clifford D. Simak - All Flesh Is Grass

Tehdäänpäs pitkästä aikaa kirja-arvostelu. Talvella luin uudestaan Clifford Simakin legendaarisen City-novellikokoelman, jossa oman sivilisaationsa kehittäneet koirat tarinoivat leirinuotiolla ja pohtivat, ovatko vanhoissa myyteissä mainitut "ihmiset" olleet oikeasti olemassa, vai ovatko ne vain satuolentoja. Luin sen jo lukiossa parin muun Simak-kirjan ohella ja innostuin niin, että jossain vaiheessa tilasin läjän hänen vähemmän tunnettuja kirjojaan.

Amazonin kautta kun tilaa amerikkalaisista divareista, saa hyvään hintaan. Ainakin silloin joskus postimaksu oli kympin luokkaa (koko läjältä, eli kannattaa tilata monta kerralla), mutta kirjat itse olivat halvimmillaan vain yhden (amerikkalaisen) sentin. Matkaan saattaa kulua useampi kuukausi, jos pääsevät perille ollenkaan, mutta ei se tuolla hinnalla iso riski ole.

Ne olivat sitten istuneet hyllyssäni lukemattomina n. 10 vuotta, mutta nyt ajattelin pitkästä aikaa lueskella vähän klassista scifiä. All Flesh Is Grass on vuodelta 1965, eli keskeltä genren kulta-aikaa. Ajalta, jolloin ideat olivat vielä uusia.

Kirjan päähenkilö on Brad, huono-onninen bisnesmies persaukisessa pikkukaupungissa jossain Amerikan takamailla. Tarina alkaa, kun hän törmää autollaan näkymättömään muuriin, joka ympäröi kaupunkia eikä päästä lävitseen mitään elävää. Alkuasetelma muistuttaakin Stephen Kingin Under the Dome -kirjaa (en ole lukenut, mutta olen katsonut TV-sarjaa), enkä ihmettelisi, vaikka King olisi saanut vaikutteita tästä kirjasta. Aluksi samaan tyyliin totutellaan uuteen tilanteeseen ja seurataan, miten eri tavoin ihmiset reagoivat.

Jotkut epämääräiset tyypit ottavat Bradiin puhelimitse yhteyttä tarjoten kovapalkkaista työtä "edustajanaan". Pitkän aikaa hän miettii, uskaltaisiko, kun ei tiedä, keitä tyypit ovat ja mitä edustajuus pitää sisällään - varsinkin häntä huolestuttaa, että heillä saattaa olla jotain tekemistä kuvun kanssa.

No, tyypit ovat sitten vieraasta ulottuvuudesta tulleita alieneita, jotka sattuvat olemaan nättejä violetteja kukkia. Jokin muinainen kansa oli geenitekniikalla kehittänyt älykkään, telepaattisilla kyvyillä varustetun kasvilajin tiedonvarastointijärjestelmäkseen. Kansa katosi kauan sitten, mutta kasvusto jäi ja tarkoituksensa mukaisesti keräsi ympäristöstään kaiken mahdollisen informaation ihan vain koska sitä varten se oli olemassa. Sitten se oppi siirtymään eri ulottuvuuksien välillä ja jatkoi toimintaansa lukemattomilla eri versioilla Maa-planeetasta, kunnes lopulta vastaan tuli ihmisten asuttama versio.

Kasvit tarjoavat ihmisille yhteistyötä: ne antavat kaiken varastoimansa tiedon ihmisten käyttöön, jos ihmiset antavat kasvien levittäytyä planeetalleen ja laittavat tiedon hyötykäyttöön, koska kasvit eivät pysty itse tekemään fyysisesti mitään. Kaupan päälle kasvit lupaavat ratkaista kaikki aliravitsemusongelmat, lääkittävissä olevat sairaudet ja ylipäänsä kaiken, mihin kasvimateriaalilla voi olla osuutta, koska ne pystyvät halutessaan muuttamaan perimäänsä niin, että ne voivat kasvaa millaisiksi tahansa.

Sattumalta Brad pääsee livahtamaan naapuriulottuvuuteen, jossa ei ole mitään muuta kuin silmänkantamattomiin violetteja kukkia muinaisen sivilisaation raunioiden päällä. Sitten mietitäänkin, onko kasveilla ihan puhtaat jauhot pusseissaan, vai onko kyseessä vain juoni maapallon valtaamiseksi ja ihmisten hävittämiseksi. Jos ehdotukseen suostuttaisiin, ihmisistä tulisi täysin kasvien panttivankeja, koska ne voisivat helposti tappaa ihmiset sukupuuttoon vaivihkaa ja huomaamatta korvaamalla kaikki planeetan kasvit omilla imitaatioillaan ja sitten vain yhtäkkiä päättämällä olla kasvamatta.

Kirjan loppupään pääosassa onkin Bradin mietiskely siitä, kannattaako kasveihin luottaa vai ei. Ettei asia olisi turhan helppo, viranomaiset uhkaavat pysäyttää kasvi-invaasion hävittämällä kaupungin ydinpommilla ja muut kaupunkilaiset jahtaavat häntä lynkkausaikeissa.

Neljä pistettä viidestä. Tämä on näitä tällaisia yhden nokkelan idean ympärille rakennettuja tarinoita. Vaikka idea onkin yksinkertainen, on se silti omaperäinen ja jännä, ja vaikka kirja onkin lyhyt, ehditään siinä käsittelemään aihe riittävän kattavasti. Ajankohtainenkin se aikanaan oli, kun käsitellään geenimanipulaation mahdollisuuksia ja ydinasevarustelua.

Ainoa, mikä ärsytti, oli loppuratkaisun surkea kliseisyys. Samanlaisia toki näkee nykyäänkin, mutta ei missään sellaisessa tuotannossa, jota kukaan kehtaisi kehua hyväksi. Toisaalta, silloin 60-luvulla se ei ehkä vielä kliseinen ollutkaan.