perjantai 20. kesäkuuta 2014

Kirja-arvostelu: Arkadi Babtšenko - Sodan värit

Yleensä en mielelläni lue kahta saman genren kirjaa peräjälkeen, joten minun ei pitänyt lukea heti edellisen perään toista sotakirjaa, mutta koska tämä tuli muissa yhteyksissä puheeksi ja sitä suositeltiin, ajattelin siirtää lukulistani kärkeen venäläisen toimittajan Arkadi Babtšenkon Tšetšenian sodista kertovan kirjan Sodan värit.


Arkadi ja muut 18-vuotiaat nulikat passitetaan sotaan julmia kapinallisia vastaan ilman edes sen vertaa peruskoulutusta, että he osaisivat ampua kunnolla. Lentokentällä odotellessaan siirtoa sota-alueelle he seuraavat vierestä, kun helikopterit vievät tuoreita joukkoja määränpäähänsä katkeamattomana virtana ja palatessaan purkavat kyydistään foliopusseihin pakattuja ruumiinkappaleita.

Kasarmille päästyään he joutuvat välittömästi edellisen saapumiserän miesten hakattaviksi ja orjuutettaviksi, eikä heidän kohtalonsa kiinnosta ketään. Kaikki, jotka suinkin saavat raavittua kokoon tarpeeksi rahaa, karkaavat, eikä kukaan kysele perään. Rahaa saadaan röyhkeästi varastamalla armeijan omaisuutta, jopa aseita, ja myymällä sitä paikallisväestölle - eli niille kapinallisille, joita vastaan ollaan sotimassa. Tässä ei nähdä mitään outoa, vaan jopa kantahenkilökunta tekee samaa, usein yhteistyössä sotamiesten kanssa.

Harvoja onnellisuuden hetkiä on, kun joskus saa mahansa täyteen tai pääsee nukkumaan johonkin, josta muut eivät löydä. Niin kurjaa kuin elämä kasarmilla onkin, on se kuitenkin houkuttelevampi vaihtoehto kuin rintamalle lähteminen, koska ainakin henki säilyy.

Ennen pitkää rintamallekin on kuitenkin lähdettävä. Aloittelijoiden tehtävänä on ruumiinkappaleiden lastaaminen kotiinkuljetuksiin, mistä sitten yletään miinanraivaajaksi ja muihin sotilastehtäviin. Kun ensimmäinen sota on ohi ja toinen alkaa (vähän jää epäselväksi, miksi Arkadi joutui siihenkin), Arkadi on jo kokenut jermu, joka vuorostaan vetää alokkaita turpaan ja pysyy vaistojensa avulla hengissä pahoissakin paikoissa.

Taistelukohtauksia kirjassa on hyvin vähän ja se keskittyykin enemmän kuvaamaan sotilaan arkiselviytymistä Venäjän armeijassa. Varastelu ja kaikenmoinen korruptio hankaloittaa elämää omalta osaltaan, mutta suurimman huomion saa ilmiö nimeltä dedovšina, vapaasti suomennettuna "vaaritus", eli perinne, jossa palvelusiältään vanhemmat ihan everstitasolta alkaen vetävät rutiininomaisesti alempiaan turpaan tehostaakseen käskyjään, kiristääkseen rahaa tai palveluksia, tai ihan muuten vaan. Välillä touhu saa suoranaisen kidutuksen piirteitä ja menee hengenvaaralliseksikin. Ohessa vähän autenttista kuvamateriaalia:


Sinänsä ihmetyttää, että millainen oikein on venäläinen kansanluonne, kun tuollainen on ylipäätään mahdollista. Meinaan vain, että vaikka armeijassa huuto ja juoksutus kuuluvat asiaan ja sen kaikki pääsääntöisesti hyväksyvät, niin jos itse olisin meinannutkaan käydä alokkaisiini käsiksi, olisi ympärilläni ollut välittömästi kymmenen äijää piirissä kysymässä, että kenestä meinasin aloittaa, ja sitten minusta olisikin ollut jäljellä enää vain märkä läntti. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt, jos olisin komentanut koko patterin riviin ja alkanut yksitellen mätkiä porukkaa nurin.

Mutta asiaan. 4,5 pistettä viidestä. Kirjaa verrataan kannessa Erich Maria Remarquen klassikkoon Länsirintamalta ei mitään uutta, ja vertaus on kieltämättä osuva; samalla tavoin molemmissa kuvataan nuorten miesten tuntoja ja arkea sodassa, vaikka välissä onkin 80 vuotta. Venäläisiä kirjoja on myös silloin tällöin virkistävää lukea, koska niiden kirjoitustyyli on jotenkin runollisempaa kuin lännessä. Alle 200-sivuisena kirja jää kuitenkin ikävän lyhyeksi.

4 kommenttia:

  1. On tullut aikaisemminkin todettua, että jos joudutaan joskus venäläisten kanssa tositoimiin, niin tuo dedovtshina on kyllä meidän salainen ase. Kun iivana vihaa esimiestään enemmän kuin vihollista, niin se on meille aina kotiopäin.

    Hyvää ja rauhallista juhannusta sinne porstuaan.

    VastaaPoista
  2. Hyvää juhannuksen loppuosaa myös hotelli Yrjöperskeleehen. Täällä päässä juhannus menee kokonaisuudessaan töissä. Onneksi väki on kaikonnut jonnekin muualle, joten on hiljaista. Tämän illan jälkeen lomakin alkaa.

    Näinhän se on, suomalaisesta näkökulmasta en lainkaan kyseistä käytäntöä vastusta, kunhan se pysyy Venäjällä. Käsittääkseni se on sielläkin kyllä ankarasti kiellettyä, mutta eipä taida ketään kiinnostaa valvoa asiaa.

    Se, mikä tässä kirjassa yllätti, oli se, kuinka äärimmäisen vähän sotilaat kuitenkaan fantasioivat esimiestensä selkään ampumisesta taistelun kaaoksessa, puhumattakaan sen tekemisestä oikeasti. En sitten tiedä, eikö moinen petturuus juolahda heillä mieleenkään, vai onkohan kirjaa vain kaunisteltu sen osalta, etteivät samassa asemassa olevat nykyiset varusmiehet saisi ikäviä ideoita.

    VastaaPoista
  3. Ehkä tuossa videossa näkyy kahden kansanluonteen ero. Venäläiset ovat aina olleet alistettuja, ja tottuneet siihen. Suomalaisessa tapauksessa ryhmänjohtaja olisi ehtinyt lyödä ensimmäistä alokasta turpaan ja ehkä toistakin, kun heput eivät tajuaisi että tuohan lyö oikeasti. Kolmas alokas löisi taas ryhmänjohtajaa turpaan, ja kun asiasta kirjoitettaisiin pöytäkirjoja, esimiehetkin toteaisivat että sotilas puolustautui esimiehen perusteetonta mielivaltaa vastaan.

    Venäläisessä tapauksessa taas on vissiinkin niin, että jos nuo venäläiset alokkaat olisivat antaneet selkään sadistisille ryhmänjohtajille, ne tietäisivät joutuvansa vielä suurempaan kuseen kuin missä siinä tilanteessa olisivat. Ehkä tuo on venäläinen näkemys siitä, kuinka tehdään kovia sotilaita.

    VastaaPoista
  4. Huomenta taas ja kiitos kommentista. Noin se varmaan on. Vaikka Venäjälläkin laki lienee alokkaiden puolella, siellä perinteisesti teoria on teoriaa ja käytäntö on kokonaan oma lukunsa.

    VastaaPoista