Jonnet ei muista

No niin, loma on lusittu. Viikko Pohjanmaalla, viikko mökillä ja viikko Kreetalla. Näistä viimeinen jopa ilman nettiä, koska kiinalainen wifi-tekniikka noudattaa samaa periaatetta kuin kiinalainen työvoimapolitiikka. Ei haittaa, jos kännykkä tai työntekijä menee rikki, koska jos niitä tekee miljardin varastoon, aina saa uuden helposti ja halvalla tilalle.

Tarkastellaan sitä Kreetaa myöhemmin, kuten minulla on tapana ollut ulkomaanmatkojen kanssa. Otin hienoja luontokuvia. Mutta sitä ennen, lainaan blogistiikan oppi-isääni Yrjöperskelestä toisen kerran putkeen. Hän on kunnostautunut kirjoituksillaan, joissa hän muistelee 70- ja 80-luvun Suomea ja tutkii niiden eroja nykyaikaan, kuten tämä hiljattainen julkaisu. Sivulauseessa hän tuli ehdottaneeksi, että joku nuoremman sukupolven blogisti voisi myös tehdä vastaavan, ja olenhan minä täällä ennenkin haasteisiin tarttunut. Muistellaanpa siis lapsuuteni 90-lukua.

Ettei tämä menisi pelkäksi matkimiseksi, listaan ensin asioita, jotka ovat omasta lapsuudestani merkittävästi muuttuneet, minkä jälkeen listaan asioita, joiden olen yllätyksekseni huomannut olevan jo hyvää vauhtia muuttumassa. Lopuksi listaan asioita, jotka ovat tällä hetkellä arkipäivää, mutta joita oma jälkikasvuni todennäköisesti tähän ikään päästyään muistelee, että niin, tuollaisiakin oli joskus.

1. Ensimmäisenä kaikkein räikein itsestäänselvyys, puhelimet. Parissa vuosikymmenessä puhelin on muuttunut asunnon eteisessä makaavasta yhteydenpitovälineestä jatkuvasti taskussa kulkevaan tietokoneeseen. Tämä on vaikuttanut moneenkin asiaan, mutta erityisesti on muuttunut ihmisten suhtautuminen yhteydenpitoon. Koska teoriassa kaikkiin voi saada yhteyden koska tahansa, ihmiset ahdistuvat ja hätääntyvät, jos se ei jollain hetkellä onnistukaan.

Ennen vanhaan, jos kaveri ei vastannut puhelimeen, ajateltiin, että "se ei varmaan ole kotona, soitan muutaman tunnin päästä uudestaan". Nyt ajatellaan, että "jotain on varmaan tapahtunut, soitan viiden minuutin päästä uudestaan".

Vastaavasti jos on sopinut kaupungilla tapaamisen kaverin kanssa, ennen vanhaan oltiin aina sovittuun aikaan sovitussa paikassa, koska jos ei oltu, kaikkien aikaa tärvääntyi turhaan haahuiluun. Nykyään on vähän liiankin helppoa pirauttaa, että tulenkin puoli tuntia myöhässä, koska nlubliblugui. Onhan tällainen mahdollisuus kiva olemassa, jos syy on hyvä, mutta yleensä se ei ole. Tästä ei ole enää pitkä matka sellaiseen italialaistyyliseen anarkiaan, jossa ketään ei enää kiinnosta pitää kiinni mistään.

2. Tietosanakirjat. Juuri vähän aikaa sitten vein kaatopaikalle hyllymetrillisen sellaisia ja jätin hyllyyn lähinnä vain tunnearvollisia teoksia, kuten isoäidiltäni 7-vuotislahjaksi saamani Suuren maailmantiedon, josta voin oppia mm. että Neuvostoliiton BKT asukasta kohti on n. 14 000 markkaa.

Eihän niillä enää mitään tee. Sellaista painettua kirjasarjaa ei voi ollakaan, ettei Wikipediassa olisi tietoa useammista asioista, laajemmin ja ajankohtaisemmin. Tämän kun yhdistää edellämainittuun taskussa kulkevaan tietokoneeseen, mitään ei tarvitse enää tietää tai muistaa itse, koska kaiken voi aina halutessaan katsoa netistä. Joku saattaisi väittää tuota huonoksi asiaksi, koska se muka tyhmentää ihmisiä, mutta en usko siihen. Ne, jotka eivät vaivaudu tarkistamaan, eivät vaivautuisi opettelemaan ulkoakaan.

Ilman Wikipediaa minäkään en tietäisi, että Perbrinckia scansor on Sri Lankan ainoa puissa kiipeilevä makeanveden taskurapulaji.

3. Musiikin fyysiset tallennusvälineet. Tässä voisi mainita LP-levyt, c-kasetit, CD-levyt ja mitä niitä nyt oli, mutta niiden erottelu on aika epäoleellista. Siirtyminen c-kasetista CD-levyyn kun ei muuttanut mitään muuta kuin hintaa reilusti ylöspäin. Nykyään taas, kun on Youtube ja Spotify, musiikkia voi kuunnella paljon helpommin, halvemmalla ja ennen kaikkea laajemmalta skaalalta. Nykyään pääsee helpommin käsiksi ulkomaiseen musiikkiin, vähemmän suosittuihin musiikkilajeihin ja uusiin nouseviin kykyihin.

Parasta on se, että muusikoiden riippuvuus levy-yhtiöistä on loppunut, kun he voivat itse tuoda tuotoksensa kansalle julki netin kautta, minkä ansiosta tarjolla olevan musiikin määrä on moninkertaistunut. Joo, suurin osa siitä on järkyttävää paskaa, mutta niinhän se on ollut aina. Musiikkibisnes on aina ollut määrä- eikä laatuteollisuutta. Mitä enemmän on massaa, sitä enemmän sieltä löytyy yksittäisiä helmiäkin.

Niin, ja löytyy netistä myös sellaisia lapsuuteni lempikappaleita, joiden olin jo luullut olevan olemassa enää omissa hämärissä muistoissani, kuten tämä:

4. Hedelmät. Ennen vanhaan oli banaaneja, omenoita, kiivejä, vesimeloneja sekä sitrushedelmiä akselilta appelsiini - mandariini - sitruuna. Nykyään on lisäksi pomeloita, kumkvatteja, ananaskirsikoita, pitahajoja, rambutaaneja, annoonia, donitsipersikoita, violettia parsakaalia, karamboleja, paraabeleja, neljää erilaista melonia jo ennen vesimeloneille asti pääsyä, sekä armeijan alati kasvavaan kasvisruoan tarpeeseen kehitettyjä kranaattiomenoita. Ja vielä kiwano eli suomeksi kivakurkku:

Mitä kivaa tuossa nyt on? Ymmärtäisin, jos tuota sanottaisiin kurkuksi ja sitten sinkkunaiset olisivat nimenneet tavallisen kurkun kivakurkuksi, mutta tuollainen ei oikein mahdu jakeluun.

En nyt sitäkään sano, että hedelmävalikoiman lisääntyminen olisi huono juttu. Ainoa ongelma on vain se, että joskus emäntä erehtyy kirjoittamaan ostoslistaan vain "hedelmiä", jolloin minä luonnollisesti ostan sellaisia, joita en ole ennen maistanut. Sitten tulee kiukkuista palautetta, että mitäköhän minä kuvittelen hänen kokkaavan jostain tangelosta tai jaboticabasta.

5. Filmi. Ennen vanhaan, kun kameran filmirullassa oli ne pari tusinaa kuvanpaikkaa ja kuvien kehittämisestä katseltavaan muotoon piti maksaa, oltiin hyvin tarkkoja siitä, että otettava kuva varmasti on ottamisen arvoinen. Ja jos kuva meni pilalle, sitä ei tiennyt pariin viikkoon, joten uusintaotoksiakaan ei saanut.

Eikä varmasti innokkainkaan kuvaaja ottanut viikon lomamatkalla nelinumeroista määrää kuvia.

Elokuvafilmiin taas pätee sama kuin musiikkiinkin. Kun harrastelijaohjaajat voivat ladata tuotoksensa nettiin, julkisuuteen ponnahtaminen helpottuu huomattavasti. Laadukkaita elokuvia tietysti harvemmin saa aikaan ilman mittavaa rahoitusta, mutta Youtuben kautta sponsorienkin löytyminen helpottuu.

Ilman digikuvia ja nettiä tämänkin pistoleron idiotismi olisi jäänyt vain oman jengin tietoon.

Sitten osa 2. Työyhteisössäni on paljon minua kymmenenkin vuotta nuorempia jäseniä, mikä on oikein mukavaa. Eräs sen hyvistä puolista on, että pääsen heidän kauttaan seuraamaan maailman muuttumista paljon lähempää kuin ikätovereideni seurassa. On paljon pieniä asioita, joiden muuten luulisin olevan ikuisia vakioita, mutta jotka näyttävätkin olevan pelkkää katoavaa kansanperinnettä.

1. Kaunokirjoitus. Ilmeisesti sitä ei enää opeteta kouluissa. Havaitsin asian, kun Tumblrin puolella tuli vastaan taas uusi kysymyslista (pariin sellaiseen olen itsekin täällä vastannut), jossa yhtenä kysymyksenä oli "osaatko kirjoittaa kaunolla?" Ja suurin osahan palvelun käyttäjistä on koulunsa käyneitä nuoria aikuisia. Mikä ihmeen kysymys tuo oikein on?

Toisaalta, nyt kun asiaa mietin, en minäkään ole kirjoittanut kaunolla enää mitään moneen vuoteen, ja kun kokeilin, huomasin, etten osaa enää. Aloinkin opetella uudestaan.

2. Deittailu. Kun olin nuori, netin deittisivut tekivät tuloaan. Aluksi niillä oli maine, että niissä pyörii lähinnä epätoivoisia, pervoja, huijareita tai muuten vaan vinksahtaneita tyyppejä, joten ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta pikkuhiljaa varsinkin nuorissa ikäluokissa ne saavuttivat suosiota.

Ennen vanhaan oli Suomi24:n deittiosio, joka sekin oli melkoinen lihatiski, koska sen hakualgoritmi mahdollisti ehdotusten hakemisen tarkasti määritettyjen ikä-, pituus- ja painohaarukoiden ja hiusten, silmien ja ihon värin ja monen muun asian perusteella. Oletus kuitenkin oli, että ensin luetaan profiili ja sitten vasta mietitään, kiinnostaako vai ei.

Nykyään on Tinder. Kännykkäsovellus, joka arpoo jonkun pärstän ruudulle, ja sitten se pyyhkäistään joko oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kiinnostaako vai ei, ja kone arpoo saman tien uuden tilalle. Kokeneelta selaajalta menee puoli sekuntia päätöksen tekemiseen, ja myöhemmin voi paremmalla ajalla käydä läpi kiinnostavat profiilit tarkemmin. Monesti olen vierestä seurannut naisten Tinder-selausta ja kauhistellut, kuinka raakaa peliä olisi, jos vielä pitäisi mennä etsimään naisia ja menestys olisi siitä kiinni, onnistunko näyttämään hyvältä puolen sekunnin naamanväläytyksessä.

3. Pihaleikit. Nykyään, kun lapsi on siinä iässä, että ulkoilu kiinnostaa, lähialueen leikkikentät ovat tulleet tutuiksi. Täällä on paljon kerrostaloja, ja jokaisen taloyhtiön pihalla hiekkalaatikkoja ja keinuja. Monenko perheen kanssa arvaatte minun jutelleen lasta ulkoiluttaessani vuoden 2018 aikana?

Varmaan arvasitte yläkanttiin. Oikea vastaus on, että kahden.

Lapsia on, mutta ei niitä juuri pihalla näe. En tiedä sitten, ovatko ne pelaamassa tietokoneella vai mitä. Tosin jos vanhemmat murehtivat lastensa sosiaalisten taitojen kehityksen puolesta, kun ne vain istuvat huoneessaan pelaamassa, ei se ole niin vaarallista. Nykyään pelaaminen on joukkuehuvia, ja vaikka huoneessa ei lapsen lisäksi muita istukaan, kyllä siellä kuulokepiuhan toisessa päässä on neljä kaveria. Liikuntaakin ne saavat kyllä, nykyään on tarjolla niin paljon erilaisia maksullisia ja ohjattuja harrastuksia, joihin vanhemmat sitten lapsiaan kuskaavat.

4. Pakkoruotsi. Minäkään en juuri osaa ruotsia. Koulussa asia ei minua kiinnostanut, joten ruotsinnumeroni olivat keskiarvoni alapuolella, enkä YO-kirjoituksissakaan saanut siitä kuin M:n. Kun en koulun jälkeen ole ruotsia käyttänyt, ja olen opetellut muita kieliä sen päälle, minun on turha yrittääkään keskustella kenenkään kanssa ruotsiksi.

Voisi luulla, että nuorempi polvi osaisi paremmin. Niillä se on tuoreemmassa muistissa, ja varmaan opetustakin on vuosien varrella tehostettu. Mutta ei. Tuttavissani on pari innokasta ruotsifania, jotka osaavat hyvin ja ovat kovasti sitä mieltä, että pakkoruotsi on "just hyvä", mutta kaikille lopuille numeroidenkin osaaminen ruotsiksi on haastavaa.

5. Fyysinen turvallisuus. Ainahan koulukiusaamista on ollut, enkä minäkään siltä säästynyt. On minulla kuitenkin kaikki hampaat tallella. On jännää kuunnella vierestä, kun nuoremmat kaverit vertailevat tekohampaitaan osoittelemalla suuhunsa, että tämä, tämä ja tuo hammas on posliinia. He vielä ovat keskimääräistä älykkäämpiä, leppoisia ja muutenkin sellaisia, ettei heillä ole tapana aloittaa tappeluita.

He eivät edes miellä tulleensa mitenkään erityisesti kiusatuiksi, vaan sellaista se nyt vaan on, koulunkäynti. Jätän lukijoille kotitehtäväksi pohtia, mistä tämä muutos johtuu, mutta sanottakoon, että näiden kavereiden mielestä monikulttuurisuus ei ole rikkaus.

Lopuksi osa 3, eli asioita, joiden normaaliusstatus on jo murtunut, mutta jotka ovat yhä arkipäivää ihan vain sen takia, että kaikki ihmiset eivät ole vielä ehtineet kehitykseen mukaan.

1. Kahvi. Kahvi on pahaa, se kellastuttaa hampaat ja se pitää erikseen valmistaa. Energiajuoma on raikasta ja trendikästä ja nykyään siitä on saatavilla hyvänkinmakuisia vaihtoehtoja.

Kahvi raaka-aineena ei toki ole poistumassa. Starbucks-tyyppiset kahvilat ja niissä juotavat kalliit erikoiskahvit pitävät varmasti pintansa. Sen sijaan kotona pelkäksi kofeiininlähteeksi keitettävä peruskahvi poistuu, koska se on energiajuomaan verrattuna yksinkertaisesti vanhentunutta teknologiaa.

Voin toki olla väärässäkin. Voi olla, että kofeiiniriippuvuuden kymmenvuotiaina ES:llä hankkineet nuoret tarvitsevat aikuisina vahvempia aineita, jolloin kahvin suosio vain kasvaa entisestään. Saa nähdä.

2. Savukkeet. En suinkaan tarkoita, että tupakkatuotteiden käyttö vähenisi. Ainoastaan poltettava muoto poistuu ja korvautuu nuuskatyynyillä.

Mietitäänpäs Suomen lainsäädäntöä. Savukkeita saa myydä, mutta ei alaikäisille. Nuuskaa saa tuoda Ruotsista omaan käyttöön, mutta myydä ei saa kenellekään. Koska Torniossa ei kuitenkaan käytännössä kovin tarkasti valvota nuuskakuljetuksia, sitä tuodaan maahan rekkalasteittain myytäväksi.

Tupakkaharrastus aloitetaan yleensä roimasti alaikäisenä. Jos alaikäinen haluaa tupakkaa, on kaksi vaihtoehtoa. Joko hän pyytää jotain spurgua tuomaan kaupasta savukkeita, jolloin hän joutuu maksamaan reilusti hakupalkkaa ja ottamaan riskin, että spurgu häipyy rahojen kanssa tai tuo pelkkää muumilimpparia; tai sitten hän ostaa salakuljettajalta nuuskaa normaaliin hintaan, koska salakuljettajaa ei kiinnosta, minkä ikäisiä hänen asiakkaansa ovat.

Sitten, kun hän täyttää 18, savukkeisiin siirtyminen ei enää onnistu, koska nuuska on niin paljon vahvempaa, etteivät savukkeet enää riitä tyydyttämään nikotiininhimoa. Eipä kenelläkään ole mielenkiintoakaan siirtyä, koska savukkeita voi polttaa vain erikseen määrätyillä ja koko ajan harvenevilla alueilla, kun taas nuuskatyynyjä voi imeskellä missä ja koska tahansa.

3. Mainos-TV. Ennen vanhaan, kun TV:stä tuli kiinnostava ohjelma, piti järjestää aikataulut niin, että voitiin olla lähetysaikaan TV:n ääressä katsomassa. Nykyään voi kännykällä merkata kiinnostavat ohjelmat suoratoistopalveluun niin, että ne voi katsoa seuraavan parin vuoden aikana, kun aikatauluun sopii. Koska yhä harvempi ihminen istuu TV:n ääressä parhaaseen katseluaikaan, mainosten vaikutus vähenee, ja sitä kautta vähenevät myös mainostajien lähetysajasta maksamat summat.

Kehitystä vauhdittaa sekin, että nykyään yhä harvempi laadukas sarja on nähtävissä ilmaisilta kanavilta, kun maksulliset kanavat tuottavat omat ohjelmansa eivätkä myy niitä muiden levitykseen.

Tulevaisuudessa selviävät lähinnä em. maksukanavat, joilla on omat tuotantonsa ja suoratoistopalvelunsa, ja yleisradiokanavat, joiden ei muutenkaan tarvitse murehtia rahoitustaan.

4. Kaupat. Siis fyysiset myymälät. Alkukesästä kävin ostamassa uudet farkut, sitä ennen taisin keväällä käydä ohimennen kirjakaupan alelaareja penkomassa. Muuten ei tule näin suoralta kädeltä mieleen, koska viimeksi olisin käynyt varsinaisessa kaupassa ruokakauppaa ja Kreetan matkamuistokauppoja lukuunottamatta. Miksi viitsisin, kun kaiken saa netistä? Aikaahan siinä menee, kun odottaa postin saapumista, mutta harvoin minä tarvitsen jotain sellaista, jota ei ehdi paria päivää odottaa.

Nykyään ruokakaupastakin saa tilattua netistä. Pari kertaa on tullut kokeiltua, kun on tarvittu iso lasti ja on ollut kiirettä tai flunssaa. Näppärää ja muutenkin kaltaiselleni sosiaalisesti rajoittuneelle pökkelölle oikein sopivaa.

5. Valtamedia. En nyt tässä tarkoita sitä, kuinka Hesarin ja Ylen punaviheragendaan kyllästyneet ihmiset siirtyvät porukalla lukemaan uutisensa kansallismielisemmiksi profiloituvista lähteistä. Onhan tuokin totta, mutta se on vain yksi osa koko ilmiötä. Vastaavasti Suomessa on merkittävästi ihmisiä, jotka hylkäävät valtamedian sen tunkkaisen persuagendan ja fasismin kanssa flirttailun takia ja siirtyvät lukemaan vihreämpää, vasemmistolaisempaa ja feministisempää vaihtoehtomediaa.

Kansan uutiset kyselee, että mihin tarvitaan MV-lehteä, kun oikea media on tällainen.

Vanhat uutisfirmat kaatuvat, kun ihmiset kautta linjan siirtyvät hakemaan uutisensa lähteistä, jotka aatteiltaan sopivat paremmin omaan maailmankuvaan. Ainoa, mitä vanhat, neutraaleiksi itsensä brändänneet firmat voivat tässä yrittää tehdä, on olla yrittämättäkään miellyttää kaikkia ja rohkeasti valita puolensa. Sekään ei toimi, koska vanha neutraali media ei voi mitenkään olla yhtä räväkkä kuin uusi aatteellinen media, ellei halua vuotaa toisesta päästä ulos enemmän asiakkaita kuin mitä toisesta päästä tulee sisään.

Lopulta kansa on jakautunut ryhmiin, jotka eivät yritä ymmärtää toisiaan sitäkään vähää kuin nykyään. Tai no, ei se vielä haittaa mitään. Ennemminkin ongelma on, että kansa jakautuu ryhmiin, jotka eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta. Sitten meillä onkin maa täynnä porukkaa, jolle erimielisen kohtaaminen ei ole jännä tilaisuus väittelyyn, vaan shokki ja järkytys, josta toipuminen vaatii safe spacen ja vertaistukea. Yritä siinä sitten saada mitään järkevää aikaiseksi.