Kansandemokratian paluu

Blogistiikan oppi-isäni Yrjöperskeles kirjoitti vastikään parikin tekstiä nykyään päätään nostavasta uudesta, parannellusta demokratiakäsityksestä, joka ei oikeastaan olekaan mitenkään ennennäkemätön, ja ajattelin itsekin vähän asiaa pohtia.

Tehän tiedätte, mitä eroa on demokratialla ja kansandemokratialla.

Demokratia on sitä, että ihmisille annetaan äänestettäviksi eri vaihtoehtoja ja valtiota johdetaan eniten kannatusta saaneiden näkemysten mukaan. Tappiolle jääneiden näkemysten kannattajat saavat rauhassa kihistä raivosta ja yrittää uudestaan muutaman vuoden päästä. Voittanut näkemys ei välttämättä ole paras mahdollinen, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä saa koskaan taakseen niin paljoa kannatusta, että ne saisivat mahdollisuuden osoittaa paremmuutensa, mutta mitään ei erikseen kielletäkään, jolloin näkemysten menestyminen on vain niiden kannattajien aktiivisuudesta ja uskottavuudesta kiinni.

Kansandemokratia on sitä, että totalitaristinen diktatuuri antaa kansalle valittaviksi vain ennaltahyväksyttyjä vaihtoehtoja, jolloin tiedetään jo valmiiksi, että voittava näkemys on paras mahdollinen, eikä ole vaaraa, että jouduttaisiin ottamaan erimieliset huomioon. Helppoa ja tehokasta, ja jos joku yrittääkin tuoda kilpailevia näkemyksiä julkiseen keskusteluun, sellainen veneenkeikuttaja siivotaan äkkiä pois häiriköimästä.

Demokraattisen ja kansandemokraattisen valtion erottaa yleensä toisistaan ihan vaan valtion virallista nimeä tarkastelemalla. Demokratiat mainitsevat asiasta korkeintaan yksinkertaisella ja koruttomalla "tasavalta"-määreellä, kun taas mitä painokkaammin valtio julistaa nimessään kansaa ja demokratiaa, sitä varmempi voi olla, että kyseinen maa on totalitaristinen diktatuuri. Esimerkkinä sellaiset naapurukset kuin Korean tasavalta ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Kumpi kuulostaa kivemmalta paikalta?

Aiemmin luulin, että tämä on tietoista sumutusta. Luulin, että diktaattorit käyttävät tällaista termikikkailua vain uskotellakseen kansalaisilleen ja ulkomaailmalle, että kaikesta sorrosta ja riistosta huolimatta he ovat pohjimmiltaan kansan valitsemia ja ajattelevat kansan parasta, vaikka ei välttämättä ensisilmäyksellä siltä näyttäisikään. Ja kyllähän molempia hallintotapoja voi kutsua demokraattisiksi, koska ei voi väittää, etteivätkö kansalaiset saisi vapaasti valita mieleistään niistä vaihtoehdoista, jotka on annettu.

Sitten tuli Donald Trump, ja teoriani kaatui siihen. Tai siis tarkemmin sanoen, Trumpin vastustajat tulivat ja alkoivat heilutella esim. seuraavanlaisia plakaatteja:

En nyt ota kantaa siihen, onko Trump hyvä vai huono presidentti. Oleellisempaa on, että hän on vapaissa demokraattisissa vaaleissa valittu presidentti. Häntä myös syytetään jatkuvasti kaikenmoisista törkeyksistä ja nolouksista, mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista, jonka perusteella hänet voisi laillisesti panna viralta.

Tästä huolimatta sekä Amerikassa että varsinkin Euroopassa on valtavasti ihmisiä, joilla olisi suuri hinku saada Trump erotettua keinolla millä hyvänsä, koska onhan se nyt jumalauta, että USA:n presidenttinä on tyyppi, joka katsoo ykkösprioriteetikseen USA:n kansalaisten etujen ajamisen eikä eurooppalaisten vasemmistolaisten mielistelyn. Eikä siinä mitään, kyllä minä sen ymmärrän. Ei Trumpista ole pakko tykätä, ja demokratiassa saa vapaasti esittää protesteja, jos komento ei miellytä.

Se, mikä tästä tekee ainutlaatuista ja merkillistä, on se, että Trumpin vastustajat haluavat kumota demokraattisen äänestyksen tuloksen ja rajata Trumpin kaltaiset ihmiset ehdokkaiden joukosta ulos demokratian puolustamiseksi, koska erimieliset ihmiset ovat uhka demokratialle. Esimerkkeinä kansainvälisen oikeuden professori, joka puolitoista vuotta sitten ennakoi, että Trumpilla on korkeintaan vuosi aikaa ennen väistämätöntä viraltapanoaan. Toisena Hesarin kolumnisti, jonka mielestä se, että demokraattisesti valittu presidentti pysäyttää fasistisen vallankaappauksen, on jotenkin sama asia kuin se, että demokraattisesti valittu presidentti syrjäytetään epädemokraattisin keinoin. Lopuksi Aamulehden kolumnisti, joka vertaa Trumpia Idi Aminiin, Nicolae Ceausescuun, Xi Jinpingiin, Vladimir Putiniin ja Adolf Hitleriin, koska johtajan vahvuus on osoitus demokratian puutteesta.

Heidän näkökulmansa siis on, että koska demokratian taso on vain yhtä korkea kuin ehdokkaiden alataso, demokratia on turvattava poistamalla äänestäjiltä epämiellyttävät vaihtoehdot, vaikka se sitten tarkoittaisikin demokratian muuttumista pelkäksi näennäiseksi kansandemokratiaksi. No, professorit ja toimittajat pääsevät helposti mukaan uuteen eliittiin, jos saadaan aikaan heidän ideologiaansa sopiva kansandemokratia, mutta entäs vaikkapa seuraavat ruohonjuuritason aktivistit?

Jos näiltä ihmisiltä kysytään, kannattavatko he totalitaristista diktatuuria, he vastaavat kovaan ääneen ja täysin rehellisesti, että eivät tietenkään. He kannattavat mahdollisimman laajaa demokratiaa, itsemääräämisoikeutta ja kansalaisvapauksia, eivätkä halua, että valtio tulee vaatimaan heiltä mitään tai kertomaan heille, miten heidän pitää elää ja ajatella.

Syykin on itsestään selvä. Tällaiset ihmiset ovat oikeuksien nauttijoita, eivät velvollisuuksien täyttäjiä. He ovat sitä mieltä itsekin, eivätkä näe siinä mitään pahaa. He tietävät oikein hyvin myös sen, että epädemokraattisessa valtiossa ihminen on valtiota varten eikä valtio ihmistä varten, eikä minkäänvärisellä diktatuurilla ole mitään käyttöä ihmisille, jotka viettävät aikansa mieluumin mielenosoituksissa kuin liukuhihnan ääressä. Jos demokratia korvataan diktatuurilla, tämä jengi lähetetään gulagille heti ensimmäisenä ideologioita kyselemättä.

Meillä on siis merkittävä määrä porukkaa, joka vilpittömästi haluaa demokratiaa ja jolle olisi demokratian rajoituksista pelkkää haittaa, mutta joka silti vaatii toimenpiteitä, jotka rajoittaisivat demokratiaa hyvinkin merkittävästi. Mitä voimme tästä päätellä?

Vaikuttaa siltä, että kansandemokratian ylistäjät ovatkin sittenkin tosissaan. Näille ihmisille mielipiteenvapaus tarkoittaa vapautta olla samaa mieltä oikeassaolijoiden kanssa, ja demokratian tehtävä on tuottaa tuloksia, jotka miellyttävät heitä. Tästä johtuen demokratia voi sitä paremmin, mitä laajempi ja vakaampi kannatus oikeilla mielipiteillä on, ja väärien mielipiteiden mukaantulo ja kannatuksen nousu uhkaavat demokratiaa.

Usein heillä on lisäksi idealistinen käsitys, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja niille on siksi annettava yhtäläisesti tilaa. Koska tämä näkemys ei sovi yhteen sen kanssa, että oma mielipide on absoluuttisesti oikein ja vastakkaiset ovat yhtä yksiselitteisesti vääriä, tämä looginen aukko korjataan toteamalla, että väärät mielipiteet eivät itse asiassa ole mielipiteitä, vaan pelkkää vihaa, väkivaltaa tai muuta sortoa, jollaista ilman maailma pärjäisi mainiosti, ja jonka voi siis aivan hyvin vaikka kieltää.

Totalitaristisessa diktatuurissa demokratia saavuttaa täydellisyytensä, koska silloin väärät näkemykset eivät kerta kaikkiaan pääse mukaan poliittiseen prosessiin, eikä tarvitse pelätä, että ne vaikuttaisivat mihinkään.

Tällainen ihminen ei tietenkään kannata vaikkapa Pohjois-Koreaa tai mitään muitakaan olemassaolevia diktatuureja, mutta ei hän tuomitse menetelmiä, vaan vain sisällön. Pohjois-Koreassa demokratia on nollassa, koska se on väärän mielipiteen diktatuuria, eikä oikeilla mielipiteillä ole siellä vaikutusvaltaa. Se, että valtio määrää ihmiset ajattelemaan väärin, on ihan eri asia kuin se, että valtio määräisi ihmiset ajattelemaan oikein.

"Itse asiassa oikeaa kommunismia ei ole vielä koskaan kokeiltu!"

Kansandemokratiat tapaavat yleensä olla sosialistisia, mutta en itse asiassa usko, että tällä on tekemistä vasemmistolaisuuden, oikeistolaisuuden tai muun poliittisen suuntautumisen kanssa. Kyseessä on luonteenpiirre, joka voi ilmetä kenessä tahansa. Miksi sitten juuri lajityypin sosialistiset yksilöt tapaavat saada touhulleen riittävästi tukea saadakseen kansandemokratioita aikaan, sitä en tiedä.


Mutta joo. Oltiin Trumpista mitä mieltä tahansa, juuri hänenlaisensa virkistävät häiriköt ovat paras todiste siitä, että demokratia voi hyvin. Demokratia voi hyvin silloin, kun vaaleissa ja niidenjälkeisessä politiikassa kuunnellaan kannattajien toiveita, ei vastustajien painostusta.