Toimittaja, joka unohti, mitä järki tarkoittaa

Jokainen, joka on koskaan kerrostalossa asunut, tietää sen tunteen, kun naapuri alkaa tehdä remonttia seitsemältä lauantaiaamuna. Ensimmäisenä veri kuohahtaa, että kuinka jumalattoman vajaaälyinen sen täytyy olla, mutta sitten tulee ajatelleeksi, että ehkä sillä ei parempaakaan aikaa ole, kyllähän kaikkien pitää joskus jotain vastaavaa tehdä, eikä yhden reiän poraamiseen nyt montaa tuntia voi mennä. Jos taas asiasta tulee jokaviikkoinen ilmiö, rauhallisemmallekin kaverille tulee ennemmin tai myöhemmin pakottava tarve käydä puhumassa vähän järkeä.

Minulle tämä raja tuli vastaan tänä aamuna, kun löysin Hesarin sivuilta heti paraatipaikalta tämän kolumnin. Siinä toimittaja ottaa kantaa kehitysavun ja muun pakolaisten auttamisen puolesta kertomalla tarinan maasta, josta kymmeniä vuosia sitten lähdettiin sankoin joukoin ulkomaille sekä siirtolaisiksi että sotaa pakoon, ja joka sai muilta mailta ja hyväntekeväisyysjärjestöiltä rahallista tukea jälleenrakennukseen. Niille, jotka eivät vielä artikkelia lukeneet, nyt spoilerivaroitus:

Se maa on Suomi.

Näihinhän törmää usein. Perusajatus näissä on, että koska Ruotsi auttoi Suomea, Suomi on velkaa afrikkalaisille. Tuo kirjoitus on hyvä siinä mielessä, että siihen on listattu kaikki yleisimmät argumentit ja vielä laitettu mukaan numeroita laskemista varten. Ajattelin tässä sitten käydä tekstin kohta kohdalta läpi - vaikka useimmat lukijani varmasti tietävätkin jo, mitä aion sanoa - ihan vain esimerkkisuorituksena rautalanganväännöstä. Näin kesäkuukausina lukijamäärät romahtavat muutenkin, joten voi vapaasti hölistä itsestäänselvyyksiä kenenkään huomaamatta. No niin, katsotaanpas:

Syksyllä valtava joukko oli liikkeellä. Kun suurhyökkäys oli kesällä alkanut, valtaisa maa-alue oli täytynyt tyhjentää. Yli 420 000 joutui jättämään kotinsa. Suuri osa kulki satoja kilometrejä jalkaisin, joten mukaan otettiin vain se, mitä jaksettiin kantaa. He eivät palaisi.

Näinhän siinä kävi. Heidät kuitenkin asutettiin omaan maahan, eikä toiselle puolelle planeettaa. Siitäkin huolimatta, että se tuli kalliiksi eivätkä asiat aina sujuneet kitkattomasti, oli se varmasti pakolaisten itsensäkin kannalta paras olemassaolleista vaihtoehdoista. Ei tarvinnut opetella vierasta kieltä eikä vieraita elämäntapoja, ja silleen.

Ensimmäiset kiintiöpakolaiset olivat lähteneet maasta länteen jo viisi vuotta aiemmin. Ensin laivoilla meren yli, sitten rautateitse pohjoista reittiä. Kolme maata oli tarjoutunut ottamaan vastaan noin 80 000 pientä viatonta. Ehkä jotkut pelkäsivät, että heistä tulisi taakka. Ajattelivatkohan, että jäisivät ja veisivät vielä naiset ja työt?

 Toimittaja varmaan tässä puhuu ns. sotalapsista. Katsotaanpas kuvia:

Sotalapsia 1940-luvulta.

Sotalapsia 2010-luvulta.

Kieltämättä pieniä ja viattomia. Tuon yhdenkin ipanan hauis on melkein pienempi kuin minun pääni.

Lähtemisestä oli maassa kokemusta. Jo aiemmin yli 300 000 oli jättänyt laakean maan ja suunnannut toiselle puolelle maapalloa paremman elämän perässä.

Totta. Minultakin lähti esivanhempia Amerikkaan. Isovaarini kuoli siellä töissä kaivoksilla; virallinen tieto oli, että hän jäi kaivoskärryn alle, mutta ilmeisesti todellisuudessa se meni niin, että hän oli esimiehenä niin mulkku tyyppi, että alaiset ampuivat hänet.

Avainsana tässä anekdootissa oli tuo "töissä". Silloin siellä tarvittiin tekijöitä, eikä loikoilusta maksettu. Ennen kuin joku tulee puhumaan kantaväestölle kelpaamattomista paskaduuneista, tässä tekstini siitä, mitä mieltä olen kehitysmaalaisten rekrytoimisesta niihin. Mutta eihän se ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka antaa, ja niinpä "suuntaaminen toiselle puolelle maapalloa paremman elämän perässä" voi tarkoittaa aikakaudesta riippuen hyvin eri asioita.

Sitten on pitkä teksti siitä, kuinka Karjalan evakkoja kohdeltiin aikanaan kylmäkiskoisesti, ja siitä kai jotenkin seuraa se, että olemme nykyajan pakolaisille velkaa paremman kohtelun, tai jotain. Sitten raha-asioita:

Maa oli käytännössä kehitysmaa – ja myös kehitysavun kohde vielä vuosia sodan jälkeen. YK:n lastenavun rahasto UNICEF esimerkiksi toimitti lapsille ruokaa, lääkkeitä, säilykkeitä, kenkiä ja maitopulveria vuosien ajan.

Hätäapua saatiin 14,5 miljoonan euron verran. Se oli tuohon aikaan paljon rahaa.

Tukea virtasi myös Yhdysvalloista. Amerikkalaiset järjestöt antoivat Yhdysvaltojen ulkoministeriön kehotuksesta taloudellista apua maan opiskelija- ja muille järjestöille.

Amerikkalaiset ja brittiläiset kveekarit jakoivat satoja tonneja vaatteita ja elintarvikkeita ja auttoivat pohjoisen jälleenrakentamisessa esimerkiksi järjestämällä kansainvälisiä työleirejä.

Kehitysapuakin saatiin, lähinnä eri vapaaehtoisjärjestöiltä. Se on muuten jännä juttu, kuinka suurin osa suomalaisista on sitä mieltä, että kehitysapu on tärkeää, mutta osa antaa itse omistaan hyväntekeväisyysjärjestöille lahjoituksina sopiviksi katsomiaan summia, kun taas toiset vaativat muita antamaan jonkun muun sopiviksi katsomia summia verovarojen muodossa. Olisikohan tällä jotain yhteyttä muuhunkin poliittiseen suuntautumiseen?

Itse olen kirkon ulkomaanavun kuukausilahjoittaja. Eihän minulla paljoa ole varaa antaa, mutta en silti vaadi, että joku muu jakaa ilmaista rahaa kolmansille osapuolille minun puolestani.

Länsimaissa jotkut varmasti ajattelivat, että itsepä ojanne kaivoitte – sortukaa nyt sitten. Virallisesti kuitenkin katsottiin, että apu maalle oli paras lääke pahaa ideologiaa vastaan.

No joo, valtiotkin auttoivat, mutta ihan omista hyvistä syistään. Oli niiden oma etu, ettei kommunismi leviä yhtään pidemmälle kuin on pakko. Pakolaisten otolla tuppaa olemaan kehitysmaaideologioiden leviämisessä vain päinvastainen vaikutus. Mitä kehitysapuun tulee, senkin kohdentaminen olisi parempi jättää niille vapaaehtoisjärjestöille.

Seuraavaksi päästäänkin kaikkien lempiosuuteen, matematiikkaan:

Ilman Maailmanpankkia ei silti olisi tullut mitään. 27 vuoden aikana maa sai siltä kaiken kaikkiaan 18 kehitysluottoa, joiden yhteismäärä nousi nykyrahassa 2,1 miljardiin euroon.

...mikä tekee vuotta kohti alle kymmenesosan siitä määrästä, mitä Suomi nykyään leikkausten jälkeenkin vuosittain lahjoittaa. Melkoisesti on velka kasvanut korkoa vuosien saatossa.

Toisin kuin myöhemmin aina toisteltiin, aivan kaikkea velkaa ei maksettu takaisin. Ruotsi antoi 14,6 miljoonan euron edestä sotavelkoja anteeksi.

Eihän tuo ole raha eikä mikään. Perimätiedon mukaan yhden turvapaikanhakijan ylläpito maksaa vuodessa 57 000 €, joten tuolla summalla saisi kustannettua vain 256 hakijaa yhden vuoden ajan. Koska kuulemma määrä voidaan huoletta moninkertaistaa ilman merkittäviä kustannuksia, tarvitseeko tuollaisia pikkuhiluja mainitakaan?

Ja kun vuosia kului, monelta unohtui, mitä hätä ja köyhyys oikeasti ovat. He eivät vuorostaan halunneet auttaa muita maita.

Tai sitten he ymmärsivät, että jos suomalaisia on vajaat 5,5 miljoonaa maailmassa, jossa väkeä on yhteensä yli 7 miljardia, se tekee heidän väestöosuudekseen vajaat 0,08 %. Toisin sanoen heiltä loppuvat rahat heti alkuunsa, jos he yrittävät toimia koko maailman sosiaalitoimistona, eikä kehitysmaita auta pätkääkään, jos Suomi taannutetaan takaisin kehitysmaaksi.

En tiedä, ovatko suomalaiset unohtaneet, mitä hätä tarkoittaa. Oleellisempaa onkin, etteivät he ole unohtaneet, mitä käytännön realiteetit tarkoittavat.


Olipas turha kirjoitus. Tuskin tänne löytää kukaan, joka olisi eri mieltä. Olen viime aikoina yrittänyt palailla Facebookiin, mutta sitten pomo otti ja lisäsi minut kavereihinsa, joten en voi näitä sinnekään postailla, etten saa potkuja. Hesarin kommentteihin en ainakaan kehtaa tätä laittaa, koska olen siellä appiukon tunnuksilla. Onpahan nyt kuitenkin kirjoitettu.