keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Kirjallisuutta ja natsinlahtausta

Joskus kerroin Counter-Strike-tietokonepelissä myytävistä tarroista, joita voi pelissä liimailla pyssyjensä koristeeksi ja joita pelaajat voivat keskenään ostaa ja myydä oikealla rahalla. Pari päivää sitten otin kolme tarraa, jotka olin muutama vuosi sitten ostanut yhteensä noin 5 €:lla odottamaan arvonnousua, ja myin ne pois n. 62 €:lla. Tienesteilläni ostin toissa viikonloppuna julkaistun Call of Duty -sarjan uusimman pelin, jossa onkin pitkästä aikaa palattu vanhaan kunnon toisen maailmansodan lihamyllyyn. Pelin nimi on, kuten odottaa voisi, Call of Duty: WWII.

Normandian maihinnoususta alkava ja Reinin ylitykseen päättyvä yksinpelikampanja on aivan huikea, ehkä jopa paras tähänastisista (ainakin Black Ops 1:n jälkeen). Juoneltaan se noudattaa perinteistä amerikkalaista toisen maailmansodan elokuvan kaavaa kaikkine mahdollisine kliseineen. Esim. henkilöhahmoissa on edustettuina seuraavat välttämättömyydet:

- Päähenkilönä teksasilainen maalaispoika, joka välillä muistelee, kuinka lapsena isoveli opetti häntä metsästämään.
- Parhaana kaverina juutalainen, joka osaa saksaa ja pystyy puhumaan vangeille ja siviileille.
- Kiva joukkueenjohtaja, joka uhraa itsensä että miehet pääsisivät hengissä pakoon.
- Kusipäinen sotahullu kersantti, joka ei malta odottaa täydennysjoukkoja ja pitää ylempää tulleita käskyjä noudattamisenarvoisina vain, jos käskynä on rynnäköidä vihollisen kimppuun.
- Tummaihoinen tekniikka-aliupseeri, jota aluksi ihmetellään, mutta jota opitaan kunnioittamaan hänen todistettuaan kykynsä taisteluissa.
- Kaunis naisagentti, joka työskentelee Ranskan vastarinnan hyväksi.
- Italialaistaustainen sivuhahmo.
- Latinotaustainen panssarivaunukuski.
- Yliopistonörtti, jonka käyttämät sivistyssanat ärsyttävät muita.
- Harmaaviiksinen eversti, joka osaa pitää inspiroivia puheita.
- Natsiupseeri, joka haluaa puhua englantia harjoituksen vuoksi.

Viime vuosinahan Call of Duty -sarjaa on kritisoitu kovasti siitä, että touhu on mennyt yhä pahemmin scifin puolelle. Juonet ovat sijoittuneet osittain tai kokonaan tulevaisuuteen, aseina ja varusteina on käytetty nykyään vasta konseptiasteella olevia vehkeitä, ja vihollisina on ollut milloin mitäkin yksityisarmeijoita tai Etelä-Amerikan Unionia. Pari kertaa ollaan päästy jopa avaruuteen räiskimään. CoDien pitäisi olla sotapelejä eikä mitään Star Trekkiä, ollaan huudeltu.

Tämän pelin kanssa onkin ilmeisesti todettu, että jos kerran mielikuvituksen käytöstä rutistaan, pistetään sitten kasaan niin kliseinen perusrymistely kuin vain osataan. Aivan mahtava keskisormenojennus valittajille. Juonen kliseisyys ei tietenkään tarkoita, ettei se olisi vahva ja vaikuttava. Muutenkin pelissä on koko ajan tekemisen meininki, eikä tule samaa vaikutelmaa kuin monissa aikaisemmissa osissa, että juostaan rännissä ja välillä napsitaan hernepyssyllä eteen pomppaavia vihuja. Tai siis tulee, mutta ainakin tämä peli osaa peittää sen paremmin kuin monet aikaisemmat osat.

Moninpelikin on pitkästä aikaa siedettävä, vaikka jostain syystä edelleen halutaan pitää kiinni naurettavan pienestä 12 pelaajan maksimimäärästä. Omaksi hahmokseni olen valinnut mulattinaisen, ihan vaan koska se on mahdollista:


Joo, minulla on tuo sama hahmo silloinkin, kun pelaan saksalaisten puolella.

Vähän huonosti näkyy, mutta tuossa keskellä.

No, kehitys kehittyy ja edistys edistyy jne.

Pyssyihinkin saa jo heijastintähtäimiä.

Aika kädetöntä touhua natseilta.

Kuten aina, liekinheitin on pelin hauskin ase.

Kunnorrrähinä.

4/5, suosittelen. Älytön, mutta viihdyttävä. Nyt kovasti toivoisin, että ensi syksynä tekijät päättäisivät repäistä oikein kunnolla ja tehdä vaikka Call of Duty: Cross of Ironin, jossa mentäisiin saksalaisten puolella itärintamalla. Siitä saisi irti oikein kunnon sodan tuntua ja hardcoreilua. Taitaa kuitenkin olla, että tekijöillä ei ole pokkaa tarjota amerikkalaiselle kohdeyleisölle sellaista, ja muutenkin kun sarjan johtoajatuksena on tavannut olla 'Murica fuck yeah, ei sellainen sopisi jatkumoon. Toisaalta, kun nykyään mikään ei tunnu faneille kelpaavan, ei olisi paljoa hävittävääkään.

Natseja vastaan taistelemisesta täytyy näin ohimennen todeta, että enhän suinkaan ole ainoa, joka viime aikoina on siinä kunnostautunut, vaan se on Suomessa kovassa nousussa ihan livenäkin. Tampereelle kokoontui muutama natsi lippujaan heiluttelemaan, mikä puolestaan sai sankarilliset antifasistiset aktivistimme nousemaan vastarintaan ja puolustamaan ihmisoikeuksia mm. heittelemällä poliiseja räjähteillä.

Nöyrästi väitän, että istumalla viikon kotona ammuskelemassa muutamia satoja virtuaalinatseja, sain itse enemmän aikaan natsismin vastustamiseksi, kuin yhteensä kaikki mieltään osoittavat antifasistit, jotka onnistuivat lähinnä viestittämään yleisölle olevansa itse suurempi uhka kuin vastustamansa natsit.

Ei siitä sen enempää. Tämänkertaisen kirjoituksen pääaiheena piti olla Helsingin kirjamessut, joilla pääsin vaihteeksi käymään. Viimeksihän kirjamessuviikonloppu meni synnytyssairaalaan hälytystä odotellessa, joten nyt piti ostella kahden vuoden edestä. Tällaista settiä:


Ensiksi elokuvia:

Bullet in the head. Ohjaajana John Woo, mikä on jo itsessään laadun tae, ja noin asiallinen nimi voi kuulua vain erittäin asialliselle elokuvalle.

Robotic cop. Vähän tuntemattomampi teos, jonka ostin vain nimen takia. Odotan tämän olevan niin huono, että se on oikeastaan hyvä.

Dredd. 90-luvulla Sylvester Stallone tähditti loistavaa Judge Dredd -toimintapläjäystä, joten ostin tämän 2010-luvun uudisversion, jota on kovasti kehuttu, vaikka siinä ei Stallonea olekaan.

Myn bala. Kazakstanilainen historiallinen elokuva, joka tehtiin tilaustyönä juhlistamaan maan 20-vuotista itsenäisyyttä. Ostin päästäkseni tutustumaan alueen historiaan ja kulttuuriin siten kuten paikalliset sen näkevät.

Ylioppilasrykmentti. Eteläkorealainen sotaelokuva, joka on ollut hankintalistallani jo jonkin aikaa. Aasiasta tulee nykyään paljon hyviä sotaelokuvia.

Herkules New Yorkissa. Arnold Schwarzeneggerin ensimmäinen elokuva. Olen iloinen ja suorastaan helpottunut, että pääsen vihdoin paikkaamaan sivistyksestäni sen aukon, jonka tämän elokuvan näkemättömyys on aiheuttanut.

Lopulta tärkeimpänä Babylon 5:n kaikki tuotantokaudet yhdessä nipussa. Vihdoinkin. Kyllähän sen 20 vuotta vanhat tietokonegrafiikat olisivat kovasti uudistamisen tarpeessa, mutta menee se näinkin.

Sitten kevyempää:

Mauri Kunnas - Huhuu, kuka siellä -kurkistuskirja lapselle. Olen aivan varma, että itselläni on pienenä ollut tuo sama, mutta ei kurkistuskirjaversiona. Pienenä rakastin niin kovasti Kunnaksen kirjoja, että täytyy tutustuttaa jälkipolvikin niihin.

Sokal - Ankardo: Kuolema järvellä. Ankardo-albumeja ostin tällä kertaa vain tämän yhden, koska sinne asti päästyäni oli budjettia jo tullut venytettyä vähän liikaa. Rahallista budjettiahan minulla ei kirjamessuille ole, vaan budjetti perustuu sormien kantokestävyyteen. Tällainen parinkymmenen kilon lasti muovipusseissa kannettuna katkaisee vähänkin pidemmällä matkalla inhottavasti verenkierron sormenpäistä.

Ksenofon & Petri Hiltunen: Anabasis, 2. osa: Tuhanten miesten marssi. Loppuosa 3 vuotta sitten ostamalleni Sokrateen oppilaan Ksenofonin silminnäkijäkuvaukselle kreikkalaisten palkkasotilaiden seikkailuista antiikin Persiassa, jossa kaikki vastaantulijat hyökkäilevät kimppuun. Tämä oli tänä vuonna oikeastaan ainoa kirja, jota minulla oli tarkoitus messuilta etsiä.

Tuuli Hypén - Nanna 2. Sarjakuvastrippialbumi tytöstä, joka on puoliksi kettu ja puoliksi helsinkiläinen yliopisto-opiskelija. Ostin, kun ei maksanut kuin 2 euroa, ja on minulla sarjishyllyssä hämärämpiäkin juttuja. Lyhyellä vilkaisulla vaikuttaa yllättävän hyvältä.



Sitten varsinaisia kirjoja:

Arvid Järnefelt - Maaemon lapsia. Tykkäsin Järnefeltin Isänmaasta, joten otin sitten tämänkin, kun ei kovin paksu läpyskä ole.

Antti Tuuri - Ikitie. Tuurin kirjat ovat hyviä varsinkin kirjoitustyyliltään. Tämän ostin lähinnä elokuvatrailerin perusteella, jonka mukaan kirja käsittelee Neuvostoliittoon karkoitetun kommunistin kohtaloa tjsp.

Samassa hyllyssä oli toinenkin kirja, joka kertoi "Lapuan liikkeen synkistä vuosista" ja kommunistien kyydityksistä. En enää muista nimeä enkä kirjailijaa. Olin jo ottamassa kirjaa mukaani, kun muistin, että olen nykyään perheenisä, eikä siihen enää monta vuotta mene, kun jälkikasvu jo lueskelee omin päin kaikkea, mitä käsiinsä saa, eikä siinä vaiheessa ole hyvä pitää hyllyssä mitään epämääräisyyksiä. Voi lapsi saada vielä päähänsä, että kommunistien karkoittamisessa olisi jotain pahaa. Mielestäni se on vain ystävänpalvelus. Jos joku välttämättä haluaa asua kommunistisessa yhteiskunnassa, on sekä hänelle että kaikille muille parempi, että hänet siirretään jo valmiiseen sellaiseen, kuin että hän joutuisi muuttamaan Suomen sellaiseksi.

Asiaan. Alastair Reynolds - Poseidonin lapset. Reynolds-kokoelmani vain kasvaa, koska hänen kirjojaan saa halvalla ja kaverit suosittelevat, että on kovaa scifiä. Tämä on jo viides. Pitäisi varmaan joskus lukeakin niitä.

Veronica Roth - Neljä. Outolintu-sarjan neljäs osa. En itse ole lukenut, mutta emäntä tykkää, ja hänelle tämänkin ostin. Sarja on siis nuorille naisille suunnattua dystopiascifiä vähän Nälkäpelin tyyliin.

Ernest Hemingway - Kuolema iltapäivällä. Kunnon klassikko ja Nobel-voittaja. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan, Vanhus ja meri. Armeijakaveri otti sen mukaansa matkalukemiseksi Rovajärvelle mentäessä, ja lukaisin sen junassa muiden nukkuessa. Tykkäsin, vaikka Hemingwayn kirjoitustyyli muistuttaakin viidesluokkalaista. Joskus joku häntä tästä moittikin, ja hän vastasi vain jotain sellaista, että montakos Nobelia sinä sitten olet kirjoituksillasi voittanut.

Reino Lehväslaiho - S/S Bombata. Lehväslaiho tunnetaan sotakirjoistaan, mutta tämä harvinaisuus perustuu hänen kokemuksiinsa merimiehenä.

Sam Eastland - Punatsaarin silmä. En yleensä lue jännäreitä, mutta tämä onkin erikoinen. Amerikkalaisen kirjailijan Stalinin Neuvostoliittoon sijoittuva tarina suomalaistaustaisella päähenkilöllä.

Janet Evanovich - Kuudestilaukeava. Jännäri tämäkin, mutta kun takakannessa luvattiin mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja sen maksoi vain 2 euroa, niin antaa mennä.

Virginia Woolf - Orlando. Kummallista, ettei minua ole vielä laitettu koulussa lukemaan tätä. Feministisen kirjallisuuden klassikko, jossa päähenkilö vaihtelee sukupuoltaan, elää satoja vuosia ja seurustelee kulloistenkin aikakausien merkkihenkilöiden kanssa. Kuulemma terävä ja humoristinen. Ajattelin, että tämän lukeminen olisi talvella sopiva lopetus femistiselle kirjallisuushaasteelleni.

Jan Salminen - Äidinmaa. Kun saan kirjallisuushaasteeni päätökseen, tarvitsen tietenkin kovat vastalääkkeet. Sitä varten ostin tämän feministisen dystopian, jossa akkavalta on ajanut tulevaisuuden Suomen totalitarismiin.

Sergei Lukjanenko - Viimeinen partio ja Uusi partio. Yöpartio-sarjan neljäs ja viides osa, jotka vihdoin on saatu suomeksi kovakantisina. Samalla päivitin ykkösosankin kovakantiseen, kun sen divaripuolelta halvalla sai.

Philip K. Dick - Cantata 140. Tästä minulla ei ollut taustatietoja, enkä taida vieläkään olla lukenut sen takakansitekstiä. Kunhan vain tulee aina napsittua mukaan Dickin kirjoja, joita en ole vielä lukenut.

Kari Hotakainen - Sydänkohtauksia sekä Hannu Luntiala - Viimeiset Viestit. Löysin pöydän, jolla oli suomalaista kirjallisuutta käännettynä kaiken maailman ulkomaankielille. Ostin nämä ulkomaankielisinä ihan vain treenimielessä. Aioin ostaa vain yhden, mutta ystävällinen kauppias antoi toisen kaupan päälle, kun autoin häntä tunnistamaan, millä kielellä eräs hänen kirjoistaan oli kirjoitettu.

Terry Pratchett - Pienet jumalat sekä Herraskaista väkeä. Nämä Kiekkomaailma-jutut ovat ihan hauskoja, vaikka kannattaisikin lukea ne englanniksi.

Lee Child - Tappotahti. Tietysti nuo Pratchettit olivat kolmen kirjan yhteistarjouksessa, eikä niitä ollut kuin kaksi. Piti ottaa jotain kolmanneksi, ja otin sitten tämän rikosjutun, koska sen pääosassa on Jack Reacher, ja minulla on hämärä muistikuva, että senniminen elokuva, jossa on Tom Cruise pääosassa, on ihan asiallinen.

Tuomas Muraja - Sotilaana Afganistanissa. Kokemuksia rauhanturvaajan arjesta. Joo, tuo on se Tuomas Muraja, joka meni kihloihin Rosa Meriläisen kanssa.

J. Pekka Mäkelä - Karsta. Suomalaista scifiä. Se on niin harvinainen ilmiö, että pitää aina ostaa kun näkee. Lisäksi aiemmin Mäkelältä lukemani Alshain vakuutti minut Mäkelän taitavuudesta, vaikka siinä olikin havaittavissa pientä kliseisyyttä, josta amerikkalainen scifi on jo päässyt yli.

Hannu Rajaniemi - Näkymättömät planeetat. Scifinovellikokoelma. En yleensä harrasta novelleja, mutta Rajaniemen kohdalla voin tehdä poikkeuksen. On hänen läpimurtoteoksensa Kvanttivaras sen verran nerokasta työtä.

Vernor Vinge - Rauhansota. Vielä vähän avaruusscifiä.

Lopuksi fantasiasarjan alku Erin Hunter - Soturikissat: Villiin luontoon sekä kissaterapia-stressinpoistovärityskirja. Nämä ostin työkaverille kiitokseksi siitä, että hän otti minulta työvuoron päästääkseni minut messuille. Tykkäsi kovasti.


Sellaista. Pitkästä aikaa kohtuullinen määrä scifiä.

18 kommenttia:

  1. Onhan se Babylon5 cgi vähän vanhentunut kun toi tehostetekniikka on kehittynyt kovasti 20v, mutta parasta sarjassa oli jatkuvuus, jota monet sarjat alkoi vasta 2000-luvulla toteuttaa..
    ei siitä turhaan tullut kulttisarjaa
    Uudessa batlestar calacticassa vähän ehkä häiritsi että yhteiskunta oli kuin yhdysallat siirretty capricalle.

    -jpt-

    VastaaPoista
  2. Iltaa, Jpt, ja kiitos kommentistasi.

    Joo, ei näitä tehosteiden takia katsotakaan. Tuli vaan mieleen, että DVD-julkaisua varten olisi voinut harkita cgi-kohtausten korvaamista uusilla, mutta kun en ole alan ihmisiä, en tiedä, paljonko sellainen maksaisi ja olisiko se hintansa arvoista.

    B5:n ainutlaatuinen jatkuvuushan johtui siitä, että kuulemma koko sarja oli valmiiksi käsikirjoitettu ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa oli kuvattu. Vielä nykyäänkin sarjat yleensä tehdään tuotantokausi kerrallaan ja aina päästään jännittämään, että oliko viimeiseen jaksoon laitettu cliffhanger riittävän koukuttava, että kannattaisi edes ruveta miettimään, että mitäköhän seuraavalle kaudelle laitetaan tapahtumaan.

    Toinen, mistä B5:ssä tykkään, on henkilöiden välinen dynamiikka. Se, miten humoristisesti hahmot suhtautuvat itseensä ja toisiinsa. Sen ansiosta voin antaa anteeksi senkin, kuinka mielikuvituksettoman ihmismäisiä kaikki alienit tuntuvat olevan.

    Itsellenikin pisti Galactican jenkkiys pahasti silmään, mutta muuten sekin oli oikein hyvä sarja. Eniten vain harmitti, että viimeisillä tuotantokausilla selvästi alkoivat ideat loppua kesken, ja touhu alkoi mennä tylsäksi ja itseään toistavaksi.

    VastaaPoista
  3. poliittisesti korrektia ison rahan hollywoodRÄISKINTÄÄ! "hei ernesti, muista laittaa sinne pari neggeriä mukaan niin ollaan sitten varmasti hip" ...johan ne äsken tajosi meikälle world of tanksissa naismiehistöä.. öö. naisnaisistoa / henkilöstöä tms tankkeihini. Ei onnistunu. isoihin peliyhtiöihin pesiytyy kommarisuvakit siinä missä mihin tahansa muuallekin. indiejulkasijat silti kusevat noitten kintuille ja nauravat päin naamaa epäkorrekteilla peleillään. onkohan riippumattomat pelintekijät pelialan "valhemediaa"... örhhghhhh...

    VastaaPoista
  4. Why don't you eliminate the entire Narn homeworld while you're at it?

    Baabeli 5:sta ostin kaiken jo monenmonituista vuotta sitten. Paljoa muusta en oikeastaan välitäkään. Pienin pikkuveljeni myöskin pitää kauheasti sarjasta.

    Mutta ruutukaappaukset ovat aina kivoja ja saavat minut valittamaan sitä, etten jaksa opetella pelaamaan uusia (tai uusvanhoja) pelejä.

    Arvid Järnefeltia olen nuorena lukenut, mutta en tarkkaan muista, mitä.

    Tallensin muistiin tiedon Reynoldsin kirjasta. Ja Mäkelän Karstasta. Ja Vingen Rauhansodasta.

    Pratchettiä tulen lukemaan vielä pitkään. Vasta joku harva kirja luettu.

    Lee Childin Jack Reacher -kirjat ovat minusta liian raakoja. Olen lukenut niistä vain kaksi.

    Hannu Rajaniemi on paras. Luin joku vuosi sitten hänen mainion trilogiansa. Kovaa scifiä niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti. Mielestäni.

    VastaaPoista
  5. Olenko oikeassa, jos sanon, että et ole varsinaisesti maininnut ko. pelin nimeä täällä?

    VastaaPoista
  6. Nyt päästiin Pekka asiaan! Ekat COD:t tuli aikoinaan pelattua ja ne olivat mielettömän hyvin toteutettuja erityisesti kenttäsuunnittelultaan. Voi niitä aikoja! Sitten tuli World At War. Mitä paskaa! Ehkä pitäisi vielä COD moninpeliä kuitenkin kokeilla. Niitä tahkoaa 13 v. veljenpoika ja on siinä aika pro. Katselin silmät renkaina miten se vetää. Pikkuisen hävetti oma osaaminen. Semmoinen vaatii hitosti aikaa ja vähän mietin miten se repii sen ajan koulunkäynniltä ynnä kaiken maailman futistreeneiltä.

    VastaaPoista
  7. Babylon 5:ssa komentaja Ivanova oli hyvää settiä, pitkät brunetit hiukset yhdistettynä hoikkaan kroppaan. Kas siinä kaikille nykyajan überfeministeille hiukan makua omilla ansioilla noususta, eikä millään sukupuolikiintiöillä. Narnien ja Kentaurien väliset skismat olivatkin eeppiset tuossa sarjassa. Muuan Mr. Morden toimii yhdyshenkilönä Kentaurien ja "Varjojen" välillä.

    Eikös toi Call of Duty pelisarja saanut kimmokkeen leffasta Saving Private Ryan? Ainakin jossain jaksossa maihinnousu Omaha beachille tuntui samanlaiselta kuin se elokuvan alkukohtaus?

    Tässä pari hyvää pätkää kun soturit ovat vallanneet tutka-aseman ja he ovat saaneet haltuunsa saksalaisen sotavangin, heillä herää kiihtynyt keskustelu mitä hänelle pitäisi tehdä.

    Halftrack cover!

    Venäläinen moniosainen dokkarisarja "Velikaja voina" - Suuri sota ja Bitva za Stalingrad eli taistelu Stalingradista. Vielä kun joku keksisi tuohon vaikkapa enkku-tekstitykset. Muutamista repliikeistä saan selvää missä mennään ja pystyn lukeen kyrillisiä, mutta en valitettavasti ymmärrä puoliakaan mitä niissä on. No, opinnot jatkuvat vielä venäjän suhteen.

    - Soomepois Eestist -

    VastaaPoista
  8. Iltaa, Feyris, Tom, sinä kolmas ja Soomepois, ja kiitos kommenteistanne.


    Feyris: Joo, vihaiset feministit valittavat kaikille, jotka jaksavat kuunnella, ja kyllähän kaikki isommat firmat jaksavat. Eri asia sitten on, miten asia vaikuttaa myyntilukuihin, koska luulen, että kovin moni vihainen feministi ei pelaa CoDeja, oli niissä minkänäköiset hahmot tahansa.

    Voi tosin olla, että tämä mustien naisten lebensraum on vain lyhytkestoinen välivaihe. Kohta joku kyllä huomaa, että kun aiemmin peleissä vain valkoiset miehet tappoivat toisiaan, kuten ihan oikein on, nyt voivat valkoiset miespelaajat toteuttaa kolonialistisia perversioitaan ja lahdata mustia naisia sydämensä kyllyydestä pelin verukkeella, eikä sellaista voi suvaita.

    Tom: Elokuvat vielä ovat minulta hankkimatta, sekä Crusade-sarja, mutta se ei muistaakseni niin hyvä ollutkaan. Reacher-kirjojen raakuus ei haittaa, tykkään sellaisesta. Taidat olla oikeassa, etten maininnut pelin nimeä. Se on osuvasti Call of Duty: WWII. Lisäänkin sen tekstiin.

    Sinä kolmas: Itseltäni kaksi ensimmäistä osaa on vielä kokeilematta. Emäntä aikoinaan tutustutti minut Modern Warfare 1:een, minkä jälkeen olen ollut koukussa näihin. Silloin moninpelikin oli vielä hauskaa. Kenttäsuunnittelu on mitä on, mutta elokuvatasoinen juoni tekee näistä pelaamisen arvoisia. Ja vaikka rännijuoksu voi tylsäksi mennäkin, on se silti huima parannus Doom-aikojen kenttäsuunnitteluun, kun piti juoksennella tuntikaupalla sokkeloissa, joista oli jo kaikki viholliset tappanut, avainkortteja etsimässä.

    Nuoriso on hyvä näissä. Nuorena menee oppi helpommin lihasmuistiin, ja reaktioaikakin on parempi. Aivan turha minunkaan ikäisenä on enää yrittää harrastaa näitä vakavasti ja kilpailullisesti, vaikka sillä nykyään jo monet tienaavat elantonsakin.

    Soomepois: Joo, Ivanova on kaikin puolin viehättävä nainen, vaikka itse jostain syystä pidin vähän enemmän minbarien Delennistä.

    Voi olla, että Saving Private Ryan on noihin vaikuttanut, ja tämäkin osa alkaa juuri sellaisella maihinnousukohtauksella. CoDeissa panostetaan aina valtavasti kaikkeen ympärillä tapahtuvaan, minkä ansiosta ne näyttävätkin elokuvilta. Tykistökeskitystä paetessa voi ohimennen kauhistella jalattomana maassa ryömivää kaveria jne.

    Pitää vilkaista tuota dokumenttia. Jotain pientä minäkin siitä ymmärtänen. Jotenkin vain vaikea luottaa siihen, että venäläinen dokumentti toisesta maailmansodasta olisi objektiivinen.

    VastaaPoista
  9. Crusade-sarja oli syvältä. Siinä ei ollut samassa määrin jatkuvuutta kuin B5:ssä. Kyllä Baabeli kaiken voittaa.

    Saatan jossain vaiheessa palata Lee Childin pariin. Nimittäin olen alkanut katsella uudestaan The Walking Dead sarjaa. Voi olla, että päässäni on tapahtunut jotain sellaista, jonka vuoksi raakuuskin voisi mennä välillä minulla läpi. Tai siis romaaneissa ja muussa taiteessa. Jack Reacher -kirjat ovat ihan hyvin kirjoitettua tavaraa.

    VastaaPoista
  10. Oi lapsuudenajan yhdestä suosikisteistani avaruusagentti laurien ja valerianista tehty elokuva Valerian and the City of a Thousand Planets, vois melkein käydä elokuvisssa pitkästaikaa, ainaki traileri näyttäs lupaavalta ja ohjaaja on luc bessoni, näkis millanen on, millonhan keksivät tehdä mm yoko tsunosta elokuvat
    Mulla on vintilla tallessa viellä nuo avaruusagentti sarjakuvat kaikki ja myös yoko tsunot ja muita mm marsupilami janiilo pielinen mmm ..
    -jpt-

    VastaaPoista
  11. ... Hmm, ei muropaketissa olllut oikein mairittelevia arvosanoja tuolle elokuvalle, harmi sinänsä, jos kärsii nykysestä mekalomaanisisesta tehostesopasta, ilmeisesti teinit ei pysty kattoon jos elokuva ei ole yhtä tehosttykitystä ..

    -jpt-

    VastaaPoista
  12. Iltaa, Tom ja Jpt, ja kiitos taas kommenteistanne.

    Tom: Joo, mutta toisaalta Crusade lopetettiin niin lyhyeen, ettei sillä ollut tilaisuuttakaan kehittyä täyteen potentiaaliinsa. Olisi siitä saattanut ihan kelvollinen tulla. Walking Deadin ensimmäiset tuotantokaudet olivat kauhean masentavia, mutta onneksi jaksoin katsoa, koska myöhemmin siitä on tullut oikein hyvä sarja.

    Jpt: Nuo avaruusagenttijutut eivät ole minulle lainkaan tuttuja, mutta tuosta elokuvasta joskus olen kuullut, ja pitäisi katsoa se ihan vaan Luc Bessonin takia. Yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvistahan on hänen nerokas 5th Elementinsä.

    Tehostetykitys oli vielä 2000-luvun alussa hyvällä tasolla, mutta nykyään siitä on tullut niin tavanomaista, että se on jo tylsää. Toisaalta, tykityksen pointtina onkin, että sitä pitää mennä teatteriin katsomaan, koska pienemmältä ruudulta se on tylsää eikä siksi kannata warettaa.

    VastaaPoista
  13. Lee Child on edustamansa kirjallisuuslajin huippu. Olen lukenut hänen tuotannostaan parikymmentä kirjaa. Jack Reacher on six foot five 250 pounds. Ja häntä esittämään laitetaan elokuvaan kääpiö!
    Muuten hyvä blogi.

    VastaaPoista
  14. Huomenta, Veijo, ja kiitos kommentistasi.

    On se uskottava, ettei se Reacher-kirja ollut virheostos, kun sitä näin monen lukijan toimesta mainostetaan. Taidankin lukea sen pikapuoliin heti vuodenvaihteen jälkeen.

    Noh, tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun valitaan näyttelijä, joka ei lainkaan näytä roolihahmoltaan. Joskus juonen ja dialogin uskottavuus kärsii pahastikin sen takia, mutta en nyt muista, tuliko se Reacher-elokuvassa kovin pahasti vastaan. En toki osannut kiinnittää asiaan huomiotakaan.

    VastaaPoista
  15. Pikkuhuomio, asiakokonaisuudessasi merkityksetön. Siis se kääpiö.
    Ehkä enemmänkin halusin puolustaa tätä Lee Childin edustamaa roskakirjallisuutta. Olkoon sitä sitten, mutta suunnaton määrä lukijoita häntäkin arvostaa. Onko sitten kerrosta ylempänä ylivoimainen suosikkini James Lee Burke, en tiedä. Tottahan täytyy lukea leCarréa, koska se on sitä parempaa väkivaltakirjallisuutta. Sanallinen toteutus kuin M Koiviston sekalaiset-näppäimistöltä. Mulle riitti pari kirjaa leC:tä, lukematon jälkimmäiseltä.
    Monet meistä elää kirjojen lumoissa, te onnekkaat sekä siellä että visuaalitodellisuuden ilmeisen kiehtovassa maailmassa. Helpottaa oloa tässä monikerrosvärikulttuurissa, kirjatkin ja hyvät blogit.

    VastaaPoista
  16. Huomenta taas, ja kiitos kommentista.

    Joo, roskakirjallisuuttakin pitää puolustaa. Itse kyseenalaistan vahvasti koko roska- ja korkeakirjallisuuden käsitteet. Ei kirjallisuuden kuulukaan aina heijastaa jotain syvällistä ihmisyydestä ja yhteiskunnasta, vaan erityyliset kirjallisuudenlajit täyttävät eri tarkoituksia.

    Hyviä ja huonoja kirjoja toki on kaikissa kategorioissa, mutta sehän on ihan eri asia.

    Hyvät kirjat tuovat väriä elämään ja vireyttä aivoihin. Uudempana keksintönä hyvät elokuvat, ja uusimpana nykyään täysin samalle tasolle nousseet hyvät pelit.

    VastaaPoista
  17. Tere Pekka,

    kun sitä Antony Beevorin kirjaa "Stalingrad" tuli luettua, niin se saksalaisten päivittäinen mieshukka oli aivan järkyttävä, verrattuna siis heidän aikaisempiin saavutuksiinsa itärintamalla suhteutettuna menetyksiin, länsirintamasta nyt puhumattakaan. Esim. Kiovan 1941 ja Rostov-na-Donun valtauksissa 1942 ei kaatunut lähellekään noin paljon "Landsereita", vaikka kummatkin olivat isoja ja strategisesti tärkeitä kaupunkeja, ja sen mukaisesti myös kovia taisteluita.

    Kaveri laittoi FB:ssä privana linkkivinkkiä tällaiseen puolihumoristisesti tehtyyn saittiin kuin "Badass of the week", josta tuli poimittua muutama hyvä tosielämän sankari. Tuolta löytyvät myös Simo Häyhä ja Lauri Törni.

    Stalingradin taistelussa kunnostautui eräs rakennus josta käytetään nimeä Pavlovin talo, kersantti Jakov Pavlov johti yksikköä ja hän selvisi tuosta tulihelvetistä, plus tähän päälle kaikki kunniamerkit. Taisteluiden tauottua kaupungissa 1943 helmikuussa, kenraali Tshuikov (ei siis Zhukov) totesi ironisesti että saksalaiset menettivät enemmän miehiä tämän talon valtausyrityksissä kuin Pariisin valtauksessa 1940.

    Kauniimpikin sukupuoli osaa myös taistella isänmaansa puolesta, tässä muutama esimerkki Itänaapurista, sitä en sit osaa sanoa jotta paljonko on "maustettua" eli propagandan värittämää? Mutta tosiasia on että Puna-armeijan riveissä taisteli myös naisia, eivätkä he kaikki todellakaan olleet mitään soppatykin vartijoita, tuulimyllyjen lämmittäjiä tai lääkintähenkilöstöä.

    Aleksandra Samushenko T-34:n komentajana. Kaatui taistelussa suht'koht ironisella tavalla, hänellä oli todella todella huonoa "duuria". Jäädä nyt pimeydessä omien tankkien ylijyräämäksi.

    Ljudmila Pavlichenko tarkka-ampujana, hän ei ihan päässyt Häyhän "kaatolukemille", mutta jos teilaa n. 300 vihollista niin aikas paha "amatsooni". Selvisi sodasta, lempinimenä osuvasti "Lady Death".

    Lydia Litvjak eli "Stalingradin Valkoinen Lilja tai Ruusu", kun hän pudotti Luftwaffen hävittäjälentäjä-ässän (Erwin Maier, 11 pudotusta), niin hän halusi tavata pilotin joka hänet pudotti. Kun hänen eteen tuotiin nainen, niin hän luuli aluksi että hänestä tehdään pilaa, mutta kun Lydia kuvasi ilmataistelun kulun, niin hän uskoi. Nainen kaatui myöhemmin ilmataistelussa.

    Iljushin IL-2 pilotti Anna Jegorova ja hän sentään selvisi tuosta hullunmyllystä. Haavottui vakavasti ja kun hänet vapautettiin sotavankeudesta, niin hän joutui NKVD:n kuulusteluihin kaikkine "hienouksineen", vaikka hän oli aiheuttanut vakavia tuhoja Wehrmachtille. Huhhuh.

    Nyt kun vertaan näitä venäläisiä/ukrainalaisia tuonaikaisia soturidaameja nykyajan feministeihin, niin eiväthän jälkimmäiset pääse lähellekään, mokomat hienohelmat ja tyhjästä nillittäjät. Olen tainnut syntyä kaksi sukupolvea liian myöhään....

    - Soomepois Eestist -



    VastaaPoista
  18. Huomenta, Soomepois, ja kiitos kommentistasi.

    Tuo Beevorin Stalingrad löytyy omastakin hyllystäni, mutta olen vain selaillut sitä sieltä täältä, pitäisi joskus lukea kunnolla. Mieleen on siitä jäänyt vain se tragikoominen puna-armeijan sotilas, joka yön pimeydessä pakeni loikatakseen saksalaisten puolelle, mutta eksyi väärään juoksuhautaan ja antautui vahingossa omilleen.

    Puna-armeijassa tosiaan soti paljon naisia ja lapsiakin, mikä tietysti johtui taistelutaktiikoista, joissa tapatettiin omaa väkeä aivan sumeilematta. En nyt muista tarkkoja lukuja, mutta 20-luvun alussa syntyneiden ikäluokkien miehistä ei kovin montaa kymmentä prosenttia ollut enää vuonna 1945 elossa. Silloin on pakko rekrytoida jokainen otus, jolla on kaksi jalkaa ja kädet, joissa kivääri pysyy.

    Synnyimme ehkä pari sukupolvea liian myöhään, tai sukupolven tai pari liian aikaisin. Nykyfeministithän ovat vain jokin kosminen häiriö, joka ennemmin tai myöhemmin korjaa itsensä. Tuskin kovinkaan miellyttävästi tai edes verettömästi, mutta niin se maailma pyörii.

    VastaaPoista