Näin teet kansanmurhan

Edellisessä numerossa listasin kymmenen mielestäni kauneinta laulajatarta, mutta tähän mennessä heistä vain yhden virallinen fanikerho on noteerannut tekstini foorumillaan. Kyseessä on saksalaisneito Lena. Harmi vain, etten jaksa tehdä tunnuksia foorumille päästäkseni näkemään, miten tekstiini on reagoitu ja ovatko saksalaiset ylipäätään saaneet siitä mitään tolkkua. Noh, tiedänpä ainakin, kuka noista kymmenestä on tästä lähtien lempparini.

Sitten asiaan. Kuten olen tainnut mainita, olin joskus hurjassa nuoruudessani teekkari. Sen jäljiltä humanistisia ajatteluprosessejani rasittaa riippakivenä edelleen jonkinlainen tieteellisten menetelmien ja objektiivisuuden tarve. Tämä ilmenee esim. siten, että mielestäni hypoteesit pitää todistaa kokeellisesti, ennen kuin niitä voi ruveta julistamaan totuutena.

Kaikissa piireissä ei ajatella näin, vaan voi käydä kuten marraskuussa käsittelemissäni putinis... eikun pasifistipiireissä, joissa todetaan maanpuolustuspolitiikasta ilman empiiristä dataa, että:

Mikäli käy niin ikävästi ja epäuskottavasti, että Putin ratsastaa karhulla ja tankeilla rajan yli, rypälepommit eivät tule Suomea pelastamaan. Maamme mahdollisuus onkin diplomatiassa ja luottamuksessa kansainväliseen oikeuteen ja aseliennytykseen - ei sen vastustamisessa.

Itse olin eri mieltä, mutta ei siitä sen enempää. Nythän on Ukrainassa tarjoutunut tilaisuus kansainväliselle oikeudelle näyttää kyntensä ja testata käytännössä, kumpi on oikeassa. Kansainvälisen oikeuden sisäpiirissä kilpailevia näkemyksiä kannattavat Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves, jonka mielestä:

Venäjältä saadun aseavun vuoksi separatistien aseet ovat Ukrainan armeijan aseita uudenaikaisempia, minkä takia Ukraina häviää osapuolten käymissä taisteluissa.

...ja Saksan valtakunnankansleri Angela Merkel, joka sanoo:

Saksa ei aio antaa Ukrainalle aseellista apua taistelussa Venäjä-mielisiä separatisteja vastaan. Saksa keskittyy diplomaattisen ratkaisun saavuttamiseen Ukrainan konfliktissa.

Koska näistä kahdesta Merkel on se, jonka sanalla on ylipäänsä jonkinlaista painoarvoa, Saksan malliin tullaan näillä näkymin etenemään.

Toistaiseksi diplomatialla, kansainvälisellä oikeudella ja aseliennytyksellä ollaan saavutettu se, että kun aikaisemmin separatistit riehuivat Itä-Ukrainassa Venäjän tukemina ja Putin puhui ukrainalaisista fasisteista Venäjän mediassa, nyt separatistit riehuvat Itä-Ukrainassa Venäjän tukemina ja Putin puhuu ukrainalaisista fasisteista länsimaisessa mediassa.

Aseellisen avun vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että apu saattaisi provosoida Putinia ja saada Venäjän hyökkäämään, ja että jos ollaan tarpeeksi hiljaa, ehkä Putin menee pois. Ehkä ajatellaan, että ennen pitkää Putin kyllästyy sotimaan, jos kukaan ei suostu sotimaan häntä vastaan. Todellisuudessahan sotaan ei tarvita kahta sotivaa osapuolta, vaan riittää, että toinen osapuoli sotii ja toinen käpertyy sikiöasentoon vikisemään (tai aseiden puutteessa joutuu tyytymään räkimiseen ja kivien heittelyyn). Tällaisesta sotimisen erikoismuodosta käytetään termiä "kansanmurha".

Mutta kokeellisista todisteistahan minun piti puhua. Tällaista yksipuolista kansainvälistä oikeutta ollaan kokeiltu aikaisemmin ihan lähiaikoina eikä edes kovin kaukana, nimittäin Bosniassa 90-luvulla.

Taisin asiasta puhuakin jo hiljattain, mutta homma lähti käyntiin siitä, että bosniakit eivät halunneet jäädä alivoimaiseksi vähemmistöksi serbipainotteiseen hajoavaan Jugoslaviaan, vaan julistautuivat itsenäisiksi. Päätös ei ollut yksimielinen, koska Bosnian väestöstä lähes puolet oli serbejä, joten he vuorostaan kapinoivat, ja syttyi sisällissota, jossa molemmat osapuolet yrittivät siivota haltuunsa saamansa alueet vastapuolen edustajista keinolla millä hyvänsä.

Kansainvälistä oikeutta vaadittiin puuttumaan asiaan, ja kyllähän se puuttuikin, nimittäin diplomatian ja aseliennytyksen hengessä. Aseiden vienti Bosniaan kiellettiin, koska eihän ilman aseita voi sotia. Käytännössä aserajoitus kuitenkin koski vain bosniakkeja, koska serbit saivat kaiken tarvitsemansa kaluston Serbialta. Nyt voittekin kotitehtävänä pohtia, tuoko 90-luvun Bosnian mainitseminen ensimmäisenä mieleen:

A) Historian ensimmäisen sodan, joka tyssäsi taisteluvälineiden puutteeseen,

vai

B) Euroopan tuhoisimman kansanmurhan 2. maailmansodan jälkeisenä aikana?

En nyt väitä, että nykyisellään Itä-Ukrainan tilanne väistämättä kehittyy kansanmurhaksi, mutta parhaansa Merkel ja muut länsieurooppalaiset tekevät, että olosuhteet sille olisivat ihanteelliset.

Aiemmin mainitsemani Mount&Blade-pelin jatko-osassa With Fire and Swordissa voi halutessaan mm. ampua musketilla ukrainalaisia marjanpoimijoita.

Aseellisella avulla kansanmurhat sun muut jäynät voitaisiin, jos nyt ei kokonaan estää, niin ainakin minimoida. Ja jos neuvottelulinjalla halutaan jatkaa, siinäkin on suurta etua, jos sanojen takana on rautaa painona. Voi olla, että Putin närkästyy aseavusta, mutta ei se pelkällä kauniilla pyynnölläkään lopeta.

Sekin on kokeellisesti tutkittu jo aiemmin. Jos ette usko, kysykää Neville Chamberlainilta. Historia muistaa hänet brittien pääministerinä, joka myötäili Hitlerin aluevaatimuksia 30-luvun lopulla ja onnistui siten turvaamaan Euroopan rauhan omana aikanaan.