Joulumusiikkia maailmalta

Jouduin pääsin eilen emännän vanhempien mukana käymään kirkossa jouluhartaudessa. Täytyy sanoa, että Helsingissä on ihan jumalattomasti uskovaisia, sellainen ruuhka oli. Kuulemma normaalisti on vielä pahempi, mutta kun satoi lunta ja oli miinusasteitakin, niin eihän silloin voi mennä. Kai se on sitten niin, että Helvetissä ainakin on lämmin.

Meillähän ei koskaan ollut kotona tapana käydä kirkossa, vaan laitettiin vain toinen kersoista, yleensä minut, lukemaan jouluevankeliumi, ja se on aina riittänyt. Nyt ei päässyt sitäkään, vaan piti olla töissä. Siinä mielessä ihan mukavaakin välillä istua rauhassa kirkossa.

Oli miten oli, Porstuasta toivotetaan oikein hyvää joulua kaikille lukijoille, niin kanta-asiakkaille kuin satunnaiskävijöillekin.

Nyt ajattelin juhlan kunniaksi soittaa vähän jouluista musiikkia. En mitään perusklassikoita, koska ne ovat soineet radiosta jatkuvalla syötöllä jo monta päivää muutenkin, vaan jotain sellaista, mihin ei välttämättä törmää, ellei osaa etsiä oikeista paikoista.

Laitetaanpas ihan alkuun oikein kunnon punaniskameininkiä Amerikasta. Amerikkalaiset jouluklassikot ovat jo juurtuneet sitkeästi Suomeen, mutta tätä en ainakaan vielä ole radiosta kuullut:

Seuraavassa kappaleessa ollaan samassa valtiossa, mutta hyvin erilaisessa kulttuuripiirissä:

Tuo kappale onkin tuttu kaikille klassisten toimintaelokuvien ystäville.

"Don't you have any Christmas music?"
"This IS Christmas music!"

Kun nyt tuolle linjalle lähdettiin, löysin jotain jännää Nigeriasta:

Vaikuttaisi, että tuossa laulaa iso porukka paikallisia kuuluisuuksia. Eiköhän räppiosasto tullut jo sillä käsiteltyä. Seuraavaksi tanssittavampaa Sloveniasta:

Youtubesta löytyy myös kappaleen alkuperäisversio ilman ylimääräistä jumputusta, mutta sen video oli täynnä kuvia vähäpukeisista miehistä, joten ajattelin, että tämä on asiallisempi. Mikähän noita slaaveja vaivaa, kun aina pitää olla paljasta pintaa? No mutta soromnoo, tyylilajinsa kullakin.

Minkähän takia muuten soromnoo tarkoittaa suomessa että "hällä väliä"? Se näyttää venäläisperäiseltä sanalta, mutta ukrainassa se tarkoittaa häpeää, enkä nopealla haulla löytänyt tietoa, että tarkoittaako se venäjässä yhtään mitään.

Oli miten oli, seuraava tulee Koreasta:

Tietysti myös Suomessa on paljon hyvää musiikkia, mutta valitettavan usein suomalaisessa joulumusiikki- ja ylipäänsä musiikkiperinteessä lähdetään siitä, että surumielinen = kaunis. Tästä syystä pelkän melodian perusteella ei useinkaan tiedä, onko jokin kappale joulu- vai hautajaislaulu. Tästä seuraavasta kuitenkin tykkään, kuten Kaijasta yleensäkin:

Seuraavaksi jotain rakkaasta länsinaapuristamme:

Eiku oho, ei tuo ollutkaan enää joulumusiikkia. No, ei kai se niin tarkkaa ole. Satuinpa löytämään joululaulun myös Iron Maidenilta:

Seuraava lasketaan kyllä mainstreamiksi, mutta laitan sen silti, koska se on joululauluista oma suosikkini:

Siinähän niitä jo sitten olikin. Lopuksi vielä herra Garrisonin jouluterveiset ei-kristityille:

Kuten tulikin jo sanottua, hyvää joulua.

Kannattiko kukkahattuilla?

Silloin tällöin kulttuuriin tehdään uutta sisältöä. Elokuvia, musiikkia, pelejä, nettisivuja ja vaikka mitä. Joskus niiden taiteellinen ja tieteellinen arvo on kyseenalainen ja jotkut saattavat jopa pitää niitä haitallisina. Silloin joidenkin ensimmäinen refleksi on kieltää asia tai ainakin asiasta puhuminen, etteivät viattomat ja hauraat mielet saisi edes tietää kyseisen asian olemassaolosta, vaan voisivat rauhassa jatkaa elämäänsä maailmassa, jossa ei ole väkivaltaa, seksiä, alkoholia tai muitakaan vitsauksia. Lopputulos kuitenkin on, että kieltokampanjoinnin tuoman julkisuuden seurauksena tieto asiasta leviää paljon laajemmalle, kuin mihin se olisi koskaan omillaan pystynyt.

Asia tunnetaan Streisandin ilmiönä. Barbra Streisand on siis ilmeisesti muusikko/näyttelijä, mutta ymmärtääkseni hänen elokuvissaan ei ole räjähdyksiä, joten en ole katsonut tarpeelliseksi nähdä yhtäkään. Oli miten oli, kymmenisen vuotta sitten joku otti 12 000 kuvaa Kalifornian rannikosta ja laittoi ne nettiin, ja yhdessä sattui olemaan Streisandin talo. Koska kuvaa oltiin käyty katsomassa peräti kuusi kertaa (joista kaksi oli rouva S:n asianajajan käyntejä), hän huolestui yksityisyydestään ja vaati oikeusteitse kuvaa poistettavaksi. Juttu ei mennyt läpi, mutta seuraavan kuukauden aikana, kun tapaus sai julkisuutta, kuvaa käytiin katsomassa 420 000 kertaa.

Ja nyt sen olet nähnyt sinäkin.

Ei mennyt ihan putkeen. Vaikka ilmiö toistuu samalla kaavalla joka ikinen kerta, kun vastaavaa sensuuria yritetään, ei se estä yrittämästä ja toistamasta asiaa vähintään muutamaa kertaa vuodessa. No mutta mitäs tällä kertaa?

Tykkään Hesarin Nyt-liitteestä. Sen toimittajilla on toki usein jokseenkin erikoinen näkökulma asioihin, mutta Nytistä voi lukea asioista, joita vakavamminotettavat mediat eivät pidä maininnanarvoisina. Esimerkiksi siitä, että Puolassa on tekeillä Hatred-niminen tietokonepeli, jonka juoni menee yksinkertaisuudessaan niin, että tapetaan kaikki. Ai miksikö? No kun ihmiset nyt vaan ovat perseestä.

Ideahan ei ole mitenkään uusi, vaan jo 17 vuotta sitten kauhua herätti nyt jo klassikoksi nousseen Postal-sarjan ensimmäinen osa. Ainakin esittelykuvien perusteella Hatred näyttää ihan samalta peliltä, joskin paremmilla grafiikoilla:

Postal 1 vuodelta 1997.

Hatred.

Onhan se inhimillisesti ymmärrettävää, että tällainen herättää voimakkaita reaktioita varsinkin siinä väestönosassa, jonka kokemus väkivaltapeleistä rajoittuu siihen, että he ovat joskus katsoneet vierestä kaverin pelatessa Miinaharavaa. Joillain heistä on myös ylimääräistä energiaa, jonka he mieluusti käyttävät erilaisten protestien ja kampanjoiden järjestämiseen.

Steam-peliverkkokaupassa on ominaisuus, jolla jäsenet voivat äänestää keskeneräisistä peliprojekteista, haluavatko he ne Steamiin myytäväksi, kun ne joskus valmistuvat. Aluksi Hatred poistettiin palvelusta vihaisten moralistien raivokkaiden vaatimusten takia, mutta palautettiin pian anteeksipyyntöjen kera, kun pelaajayhteisö vuorostaan ärähti sensuurista.

Asia eteni juuri Streisand-kaavan mukaan, eli peli nousi saman tien palvelun toivotuimmaksi ja odotetuimmaksi peliksi. Nyt on turha kuvitellakaan, että tekijätiimi luopuisi projektista, kun protestoijat ovat onnistuneet julkisuudella satakertaistamaan odotettavat myyntitulot.

Minäkään en olisi kuullutkaan koko pelistä, ellei joku Nytin toimittaja olisi kirjoittanut asiasta artikkelia, jossa hän paheksuu luiskaotsaisia pelejä ja niiden kieltämistä vastustavia "kiukkuisia sananvapauden sotureita". Nyt minäkin joudun tuhlaamaan tähän sairaaseen paskaan kymmenisen euroa - jolla olisin muuten voinut ostaa vaikkapa suurta taiteellista arvostusta nauttivaa Streisandin musiikkia - ja pelaamaan pelin läpi. Juoni kuulemma etenee epälineaarisesti, joten saatan joutua pelaamaan sen montakin kertaa. Yritän olla herättämättä naapureita mielipuolisella naurullani, kun veri lentää.

Oletteko te kukkahattutädit nyt tyytyväisiä?

No joo, se siitä. Katsotaankos, mitä muuta olen tässä joulukuun mittaan pelannut? Koska pidän Call of Duty -sarjasta, ostin uusimman osan, Advanced Warfare, kun se oli hetken alennuksessa. Täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Juoni toki vaikuttaa mielenkiintoiselta ja grafiikat upeilta...

Kyllä, tuo on Kevin Spacey. Tekee hienon roolisuorituksen.

Billy oli nuorena voimistelija, mutta polvivamma tuhosi ammattilaishaaveet ja hän ajautui terroristin uralle. Vielä kuollessaankin hänen täytyy silti päteä kollegoilleen ja näyttää, että notkeutta ja koordinaatiota löytyy kyllä vanhoista nivelistä vieläkin.

...mutta aseiden tekemät äänet eivät muistuta niinkään laukauksia, vaan paremminkin sitä, kun kaadetaan kipollinen pakasteherneitä muovimattolattialle. Vaikka sisältö olisikin kuinka hyvä tahansa, ei tuolla lailla saa aikaan tunnelmaa.

Sitten olen pelannut sellaista kuin Mount & Blade: Warband, joka onkin paljon koukuttavampi. Kyseessä on keskiaikaan sijoittuva seikkailu/kaupankäynti/politiikka/sotimispeli, joka muistuttaa paljon Heroes of Might & Magic -sarjaa, paitsi että se on reaaliaikainen sekä realistinen siinä mielessä, ettei siinä ole mitään yliluonnollisia elementtejä.

Sen verran väkivaltaa, että kai tämäkin pitää kieltää.

Jotain bandiitteja vastaan varmaan rynnistetään. Tuosta taustalla sirpin kanssa hyökkäävästä eukosta on varmasti paljon hyötyä.

Ei tunnu missään, vaikka on kaksi keihästä rinnassa pystyssä ja hevosellakin kirves päässä.

Sitten nukkumaan. Piti valvoa taas pari tuntia, koska on flunssa, enkä silloin saa mennä nukkumaan ennen kuin emäntä on nukahtanut, etten valvota häntä rohinallani ja köhinnälläni. Tästä pitääkin kysyä, josko lukijoissani olisi aktiivisia urheilunuoria.

Joskus muinoin, seitsemisen vuotta sitten, kun ei ollut töitä eikä naista ja opiskelukin meni rauhalliseen tahtiin, oli aikaa ja energiaa nostella puntteja ja urheilla vaikka kymmenen kertaa viikossa, eikä tuntunut missään. Sittemmin, kun elämääni on tullut muitakin kiireitä (tai ikää kertynyt), minulle on kehittynyt omituinen vaiva, jonka takia voin treenata enää vain muutaman kerran viikossa: jos nimittäin teen kovan treenin peräkkäisinä päivinä, iskee heti flunssa.

Emäntä tuli jonkin nettijutun perusteella johtopäätökseen, että kyseessä on ylikunto. En tiedä. Onko kellään kokemuksia vastaavasta ja keinoja, jolla sen voisi välttää? Vitamiineja ja hivenaineita syön kyllä.

Sainpahan viikonlopun sairaslomaa, että jotain positiivista sentään.

Homofobian vaikutuksesta tyylitajuun

Lukijani ovat saattaneet tulla johtopäätökseen, että olen jokseenkin kansallismielinen. Se on oikein, ja olenkin sitä mieltä, että suomalainen kulttuuri on yksi maailman parhaista niin objektiivisesti tarkasteltuna (koska se on onnistunut tuottamaan yhden maailman vauraimmista ja vakaimmista yhteiskunnista) kuin henkilökohtaisten mieltymystenikin kannalta (on mukavaa, että täällä ihmisten ei ole aivan pakko esim. hölistä kaikkien vastaantulijoiden kanssa ihan vain hiljaisuuden täyttääkseen, vaan ihmiset osaavat istua linja-autossakin turvat kiinni ja perseet penkissä tiiviisti ikkunasta ulos tuijottaen ja sivullisia häiritsemättä).

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Suomessakaan osattaisiin hoitaa asiat täydellisesti, vaan käsittämätöntä typeryyttä löytyy niin valtio- kuin yksilötasoltakin. Tyypillisesti typeryyttä perustellaan valtiotasolla sillä, että kun kerran kaikki muutkin tekevät näin, ja yksilötasolla sillä, että ainahan näin on tehty. Kaikilla tasoilla lisäksi suosittu peruste on, että jos teemme näin, vaikka periaatteessa tiedämmekin sen olevan vajaaälyistä, ehkä muut sitten pitävät meitä kovina jätkinä ja tykkäävät meistä enemmän.

Asiaan. Blogistikollegani Korppi on oikeuden blogin kommenteissa tuli sivuttua erästä asiaa, joka varsinkin naisten mielestä on pahasti vialla kulttuurissamme ja josta he jaksavat aina muistuttaa miehiä. On kuulemma niin, että italialaiset ja muut eteläeurooppalaiset miehet ovat seksikkäitä, koska he huolehtivat itsestään ja kiinnittävät huomiota ulkonäköönsä, kun taas suomalaiset miehet näyttävät lähinnä noloilta kaljamahoineen ja vaarilta perittyine tupakanpolttamine tuulihousuineen. Eteläeurooppalaiset miehet ovat avoimia, tulisia ja seurallisia, kun taas suomalaiset ovat sulkeutuneita ja tunnekylmiä pökkelöitä.

Suomalainen mies flirttailemassa ns. silmäpelillä.

Toisaalta tiedämme myös, että eteläeurooppalainen mies pystyy huolehtimaan ulkonäöstään ja puhumaan tunteistaan, mutta olemaan silti samaan aikaan miehekäs, katu-uskottava ja naisten mielestä vetoava, kun taas samaan pyrkivä suomalainen mies onnistuu vain näyttämään homolta.

Mitähän tässä sitten pitäisi tehdä, kun kaikin päin näyttää menevän väärin? Naiset vastaavat, että lukekaa vaikka joitain muotilehtiä, niin opitte. Katsokaa, miten julkkikset pukeutuvat ja ottakaa naispuolisia kavereita vaateostoksille mukaan. Todellisuudessahan asia ei ole aivan noin yksinkertainen.

Perimmäisenä syynä tähän ongelmaan on suomalaista kulttuuria edelleen riivaava homokammo. Vaikka homofobia terminä onkin puhdasta propagandaa, tähän yhteyteen se sopii. En nyt tarkoita, että homoja vedettäisiin rutiininomaisesti turpaan tai muutenkaan pyrittäisiin syrjimään tai välttelemään. Suurin osa suomalaisista suhtautuu homoihin samoin kuin muihinkin seksuaalisiin poikkeavuuksiin, eli toteaa vain välinpitämättömänä, että tehkööt keskenään mitä huvittaa, kunhan eivät tule koko kansalle sitä esittelemään, koska ketään ei kiinnosta tietää, millaisia röörejä kukakin satunnainen vastaantulija tykkää rassata.

Suomalaiset miehet pääsääntöisesti eivät henkilökohtaisesti välitä, onko joku muu homo vai mikä. Tarkoitankin sitä, että he pelkäävät suunnattomasti sitä, että joku muu saattaisi erehtyä pitämään heitä homoina.

Kuten viimeksikin, tekstin aihe vaatii kuvitukseen kiintiöhomoja.

Jokaisessa kulttuurissahan on aina tiettyjä kirjoittamattomia normeja ja etikettisääntöjä, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, joskus tiedostamattakin, ja useimmissa kulttuureissa mieheltä edellytetään miehekästä käytöstä. Se, mikä sitten on miehekästä käytöstä, vaihteleekin melkoisesti kulttuurien välillä, mutta yleisesti se on vastakohta nais- tai homomaiselle käytökselle.

Niinpä jos tunnetusti (tai stereotyyppisesti) homot huolehtivat ulkonäöstään ja puhuvat tunteistaan, suomalainen etiketti vaatii, että heteromies ei saa niin tehdä. Se, että mies ei yrityksestä huolimatta onnistu olemaan eteläeurooppalaistyylinen miehekkäällä tavalla, ei siis johdu siitä, että eteläeurooppalaiset osaisivat jotain mitä suomalaiset eivät, vaan siitä, että suomalainen menettää uskottavuutensa jo lähtökohtaisesti yrittäessään.

Eteläeurooppalaisilla on varmaan asiaan liittyen omat sääntönsä, mutta ilmeisesti ne ovat erilaiset kuin suomessa, eikä suomalaisen heteron puku/käytöskoodi siis koske heitä. Suomessa käydessäänkään heiltä ei vaadita suomalaisen normin noudattamista, koska hehän ovat ulkomaalaisia; mistä ne reppanat voisivat tietää, kuinka täällä kuuluu olla?

Mikä nyt sitten oli pointtini? En suinkaan vaadi, että suomalaisten miesten pitäisi ryhtyä porukalla kiinnittämään olemukseensa enemmän huomiota, koska eihän asia minulle kuulu, ja onhan se nyt aivan turhaa näpertelyä, jolla ei ole sielun ja sisällön kannalta mitään merkitystä. Koska olen fanaattinen murehdivainomiaongelmiasismi-aatteen kannattaja, toivoisin vain, että jokainen voisi näyttää juuri niin tyylikkäältä kuin huvittaa ilman, että tuntemattomat sivulliset alkavat tekemään psykoanalyysiä. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö rakentavaa palautetta saisi antaa mauttomista tyylivalinnoista, kuten seuraavanlaisista kampauksista:

Äitini on kieltänyt kiroilemasta täällä, mutta nyt on pakko sanoa, että on muuten aika helvetin ruma frisyyri.

Sekä hyvät tavat että itsesuojeluvaisto toki suosittavat, ettei sitäkään harrastettaisi tuntemattomille päin naamaa.

Lisäksi esittäisin sellaisen hartaan toivomuksen, että naiset voisivat vähän hillitä itseään haukkuessaan suomalaisten miesten paskaa tyylitajua, koska kuten selitin, se on asia, jolle emme itse voi mitään.

Tuho- ja koristehyönteisiä itsenäisyyspäivän kunniaksi

Pari tekstiä sitten lupasin teille luontokuvia. Koska kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta, mikä on mielestäni kaikkein hienoin ötökkä, vastaan nyt täällä blogissani. Kyseessä on Acraga coa -lajin perhonen Keski-Amerikasta:

Tuostahan monet saattavat olla sitä mieltä, että se on oikein suloinen, mutta on niitä näyttävämpiäkin lajeja. Sen kotelo onkin erikoisempi:

Eniten huomiota kuitenkin herättää sen toukka, joka on särmikäs, värikäs ja läpikuultava. Lisää kuvia löytääkin paljon hakusanalla "jewel caterpillar":

No niin. Itsenäisyyspäivääkin vietettiin vielä, ja toki tutuin perintein. Katsottiin sotaelokuvia; päiviteltiin sitä, kuinka jotkut akat kehtaavat kättelyjonossa näyttää kaula-aukkoa, ja toisaalta sitä, kuinka jotkut muut eivät näyttäneet yhtään, kun ei kai tässä nyt sentään mitään mummoja pidä olla; ja lopuksi pantiin paskaksi kaikki, missä ei ole omaa rahaa kiinni, koska nyt on protesti, ja jos halutaan saada aikaan yhteiskunnallinen muutos, jolla köyhien ostovoima kasvaa, mikään ei toimi paremmin kuin sellainen ruohonjuuritason toiminta, jolla saadaan vakuutusmaksut kalliimmiksi ja enemmän resursseja kiinni järjestyksenvalvontaan.

Hesarin sivuilla oli persoonallisuustesti, jolla saa selville, mikä hahmo Tuntemattomasta sotilaasta on. Näihin on aina hauska vastailla. Olen näköjään kapteeni Kaarna, jota kuvaillaan näin:

Herätät luottamusta. Kapteeni Kaarna on iäkäs upseeri ja isähahmo miehilleen. Tiettävästi roolihahmon esikuvana toimi jääkärikapteeni Toivo Kärnä. "Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa”, on hänen kuuluisia lauseitaan.

Olikos tämä myös se, joka sanoi, että tyttö kyllä antaa, jos äitiinsä tulee, ja jos isäänsä tulee, suorastaan pyytää? En nyt muista. Joka tapauksessa kapteeni Kaarna on elokuvasta lempihahmoni, joten hyväksyn tuloksen. Pitäisi näin juhlavuoden kunniaksi lukea kirjakin, kun menin ostamaan sen kirjamessuilta.

Takaisin asiaan. Tässä kun googlettelin toukkia, törmäsin moneen muuhunkin hienoon. Monilla blogisteilla on tapana tehdä erilaisia top10-listoja omien erikoisalojensa vähemmän tunnetuista jännyyksistä, ja koska ötökät ovat olleet oma erikoisalani jo lapsuudesta asti, voisin periaatteessa tehdä saman. En nyt kuitenkaan keksi mitään mielekästä kategoriaa tai teemaa, joten postaan nyt vain satunnaisessa järjestyksessä, mitä sattui tulemaan vastaan.

Tuo on USA:n kaakkoisosissa elävä Acharia stimulea. Ei kannata mennä käpälöimään, koska nuo piikit ovat teräviä ja niiden sisältämä myrkky aiheuttaa turvotusta, ihottumaa ja pahoinvointia.

Seuraava on niin ikään Pohjois-Amerikan eteläosissa pörräävä Citheronia regalis. Harmi, kun näille useimmille ei ole suomenkielistä nimeä. Tuo on kuitenkin sukua Suomen riikinkukkokehrääjille.

Ai niin, tulihan itsenäisyyspäivänä käytyä vähän luokkasotaakin. Sinänsä touhu jäi vähän vaisummaksi kuin viime vuonna, kun tällä kertaa ei saatu oikein aikaan keskustelua siitä, että jos anarkistit hakkaavat poliisihevosia jääkiekkomailoilla, syyllistyvätkö silloin eläinrääkkäykseen anarkistit vai poliisit, eikä itsensä loukanneiden ja siitä virkavaltaa syyttävien solidaarisuudenjulistajien sydäntäsärkeviä haastattelujakaan taidettu päästä kuulemaan. Oikeastaan koko tapaus on tiivistynyt yhteen ainoaan kuvaan:

Kuva saattaa herättää katsojassa useita ajatuksia, kuten että onko tuo oikeanpuoleinen kussut housuun jo ennen poliisin saapumista, tai että onpas Suomi yksi maailman parhaista ja vapaimmista maista, kun järjestelmää voi vastustaa ihan niin noloilla metodeilla kuin haluaa tulematta esim. ammutuksi.

Itselläni päällimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että kuinkahan jumalattoman ruipeloita noiden täytyy olla, että niitä tarvitaan kaksi heiluttamaan nelipaikkaista pyörätelinettä? Tulee mieleen sauvasirkat, joihin olen yrittänyt emännältä anoa lemmikinhankintalupaa, mutta ei ole herunut.

En ymmärrä, miksei. Ihan hienojahan nuo ovat.

Jatketaan. Afrikassa ja Etelä-Aasiassa elävän, mutta joskus Suomeenkin harhautuvan oleanterikiitäjän toukka on sinänsä melko tavallinen, mutta jos sitä menee tökkimään, se saattaa näyttää hapanta naamaa:

Seuraava on brasilialainen Lonomia obliqua. Sen piikit eivät aiheuta mitään nössöä kutinaa ja yökötystä kuten tuon yhden aikaisemman, vaan 1,7 % tähän itsensä tyrkänneistä kuolee. Se on samaa suuruusluokkaa kuin kalkkarokäärmeen pureman saaneiden keskuudessa. Myrkyllisistä käärmeistä ja hämähäkeistä kaikki vouhottavat, mutta ettepäs arvanneetkaan, että on tappavia perhosentoukkiakin.

Intialaisen brahmakehrääjän toukan ulkonäkö toi eräälle nettikirjoittelijalle mieleen erään hämähäkkimiehen vihollisen, toiselle Tim Burtonin tuotannon.

Koska tämä on itsenäisyyspäiväkirjoitukseni, olkoonkin vähän myöhässä, kuuluu asiaan laittaa myös kotimaista faunaa. Haarukkakehrääjä:

Jotenkin surullisen oloinen. Sen vastapainoksi laitetaan australialainen Eloasa symphonistis, joka näyttää vesimelonilta:

Eipä minulla muuta. Linnan juhlia en tietenkään katsonut, enkä siis aio laittaa tähän mitään mekkokuvia. Jos kuitenkin laittaisin, laittaisin tämän:

Jonossa näkee leidien päälle viritettynä jos jonkinmoista telttaa, animehaarniskaa ja mielenilmausta, tai sitten vain asuja, jotka voisivat jopa näyttää hyvältä sellaisen ihmisen päällä, jonka ruumiinrakenteeseen ne ovat oikein mitoitetut, mutta joiden kantajille ei ole tullut mieleen vilkaista peiliin tarkistaakseen asiaa omalla kohdallaan. Jenni Haukio on kuitenkin aina tyylikäs.

Kirja-arvostelu: Hugh Howey - Siilo

Pääsikin vierähtämään melkein kaksi kuukautta edellisestä kirja-arvostelustani. Se ei toki tarkoita, ettenkö olisi lukenut mitään tässä välissä, vaan aika monet lukemisistani jäävät käsittelemättä täällä. Joskus ajan, joskus sanottavan puutteen takia. Nykyisellä päivitystahdillani voisi muussa tapauksessa käydä niinkin, että puolet teksteistäni olisi kirja-arvosteluita. Tai no, haittaisikohan sekään mitään.

Voisi oikeastaan joskus erottaa nämä omaksi blogikseen, niin sinne voisi sitten laittaa mainoksiakin. Nykyisellään blogini on Google Adsin käyttäjäehtojen suhteen niin syvällä harmaalla alueella, etten usko, että onnistuisi. No, en taida jaksaa.

Mutta asiaan. Tämänkertaisen kirjan emäntä bongasi kirjamessuilta ja vaati ostettavaksi. Ilmeisesti oli jostain kuullut puoltavia kommentteja. Kun olin vasta ruvennut lukemaan, eräs koulukaverini huomasi tämän pilkistävän laukustani ja ryhtyi heti kehumaan sitä innostuneeseen sävyyn; joutuipa vähän hillitsemäänkin itseään, ettei paljastaisi koko juonta. Odotukseni siis olivat korkealla.

Määrittelemättömän katastrofin seurauksena ilma on muuttunut myrkylliseksi. Koska maan pinnalla ei voi elää, ihmiskunnan rippeet ovat muuttaneet maan alle rakennettuun siiloon. Siilo on pystysuora kerroksiin jaettu kuilu, jonka korkeintaan kymmenissä tuhansissa laskettava väestö on elänyt jo satoja vuosia täysin omavaraisena ja jopa hyvinvoivana farmeineen, tehtaineen, öljypumppuineen ja mineraalikaivoksineen.

Seinillä on monitoreja, jotka näyttävät jatkuvaa kuvaa pinnalta siilon ympäriltä, ja joista väki voi halutessaan käydä toteamassa, että maisema aavikoituu ja rapautuu edelleen, eikä ulos ole vieläkään menemistä. Kuri on kovaa, koska pienessä yhteisössä ei ole perseilyyn varaa, ja ankarin rangaistus on joutua ulos puhdistamaan kameroiden linssit. Syövyttävässä ulkoilmassa ei selviä hengissä montaa minuuttia ilmatiiviistä suojapuvusta huolimatta, ja vuosien varrella pihalle onkin kertynyt melkoinen läjä nopeasti maatuvia ruumiita kansalaisten pällisteltäväksi.

Siilon uudeksi sheriffiksi nimitetään pohjakerroksen sähkölaitokselta ronskiotteinen ja poikkeuksellisen neuvokas koneasentaja Juliette. Koska kannatamme feminismiä, hän on myös nuori ja kaunis nainen. Avainhenkilöitä kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, ja hän huomaa äkkiä, että siilossa tapahtuu yhtä sun toista muutakin outoa. IT-osastolle vaikuttaisi olevan pesiytynyt jonkinlainen salaliitto, jolla on siilossa paljon enemmän valtaa kuin pitäisi ja joka ei halua ihmisten tietävän totuutta siitä, mitä siilossa tehdään ja miksi.

Luonnollisesti hänellekin sitten tekaistaan puhdistustuomio. Mutta sen sijaan, että käyttäisi muutamat minuuttinsa linssien hinkkaamiseen, hän rientää katsomaan, mitä näköalaa rajoittavan kukkulan takana on.

Kun aloin lukea, ajattelin tarkkailla, onko tässä mitään yhtäläisyyksiä Metro 2033:n kanssa. Eipä juuri; enemmänkin siiloasuminen tuo mieleen Fallout-pelisarjan holvit. Toivonkin, että tästä tulee vielä jatko-osa, jossa autiota maailmaa ruvetaan asuttamaan uudelleen.

Toivon myös, että Wasteland 2 tulee jouluna alennukseen, kun Fallout-sarja mentiin muuttamaan 3D-muotoon. En ole kokeillut uusia Fallouteja, mutta en silti tykkää.

Viisi pistettä viidestä. Tämä on oikein jännittävä ja ymmärrän hyvin, miksi kaikki kehuvat tätä. Siilon toimintaan ja yhteiskuntaan olisin toivonut enemmän selitystä, mutta kun kirja oli jo nyt melkein 600-sivuinen, annan puutteen anteeksi. Toinen, mikä vähän ärsytti, oli hahmojen ylitunteellisuus. Iästä ja sukupuolesta riippumatta kaikki alkavat parkumaan pienimmästäkin tunneärsykkeestä. En tiedä, ehkä se Amerikassa onkin nykyään sellaista. Suomalaisen kulttuurin viitekehyksessä se ei vain oikein toimi.

Vielä vähän anarkisteista

No niin, käydäänpäs vähän läpi lukijakyselyn tuloksia. Vastaajia oli 101, mutta vain yksi tunnustautui tuttavakseni/sukulaisekseni. Joko he ovat lopettaneet seuraamiseni, tai sitten he kaikki vaativat kuorossa lisää tissejä. Niitä nimittäin vaati peräti 17 lukijaa, mikä on merkittävästi enemmän kuin viime vuonna. Ei kai siinä sitten muu auta.

Ei paljaita tissejä kuitenkaan, koska tämä on sentään koko perheen blogi.

56 tunnustautui vakiolukijaksi ja 26 satunnaiseksi paikallehortoilijaksi, mikä on molemmissa lähes kaksinkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna. Ihan hyvä kasvu, eikä pidäkään ahnehtia liikaa. Kuten viimeksikin, taas oli yksi, joka ei hyväksynyt ilosanomaani, mutta prosentuaalisestihan se tarkoittaa selvää laskua, joten jotain hyötyä tästä kirjoittelusta on.

Sitten asiaan. Syyskuussa kirjoitin anarkisteista ja pari tekstiä sitten kommunisteista, mutta on pakko vielä yksi teksti pistää silläkin uhalla, että tää on jo ihan tylsää ja keksi nyt jo jotain muuta. Kävi nimittäin niin osuvasti, että Hesari teki hienon artikkelisarjan anarkisteista ja aatteen eri vivahteista. Artikkelissa on suoria lainauksia siitä, mitä anarkistit tulevaisuudelta toivovat, enkä voi vastustaa kiusausta kumota heidän aivoituksiaan, koska en aiemmin yksityiskohtiin mennyt.

Sinänsä on tiedonvälityksellisistä syistä ihan mukavaa, että Hesari tekee tällaisia juttuja, niin ihmiset näkevät, että noinkin jotkut ajattelevat. Olivat sitten asiasta samaa mieltä tai eivät. Tietysti odotan Hesarin seuraavaksi tekevän vastaavan esim. Suomen Vastarintaliikkeestä, mutta katsotaanpas, mitä anarkistit puhuvat:

Paikalla on kymmenen nuorta aikuista. Kaikilla on farkut, yhdelläkään ei ole irokeesia.

Puheenjohtajaa ei ole, on "fasilitoija" eli keskustelun johdattelija. Puheenvuoroja käytetään hyvässä järjestyksessä, ja jos joku puhuu vahingossa toisen päälle, hän pyytää kauniisti anteeksi. Sitten keskustellaan. Ja keskustellaan. Ollaan kohteliaita ja reiluja. Seksismiä, rasismia tai homofobiaa ei täällä suvaita.

Tuohan kuulostaa oikein mukavalta. Tavallisia kohteliaita nuoria ihmisiä, eikä mitään sellaisia liimanhaistelijoita, jollainen kuva heistä välittyy erilaisten sabotaasi-iskujen yhteydessä. Rento meininkikin on kokouksissa, kun ei edes puheenjohtajaa ole. Tai on, mutta sitä ei saa sanoa puheenjohtajaksi, koska anarkismissa ei ole johtajia.

Mistään ei äänestetä, vaan erimielisyyksistä jutellaan niin kauan, että ne ratkeavat. Sitä kutsutaan konsensuspäätöksenteoksi. Ja jos asia ei ratkea, se siirretään seuraavaan kertaan.

No eipä siinä kauaa mennyt, kun jo sai lukiessaan yskiä juomia monitorille. Edellisen homofobiamaininnan perusteella nuo varmaan toivoivat avioliittomahdollisuutta homoille. Kauankohan luulette, että lainmuutoksen saamisessa olisi mennyt, jos kaikilta kahdeltasadalta kansanedustajalta oltaisiin vaadittu yksimielisyyttä? Entäs jos eduskuntaa ei olisi ja yksimielisyyttä vaadittaisiinkin kaikilta 5,45 miljoonalta suomalaiselta?

Historia muuten tuntee (ainakin) yhden valtion, jonka parlamentin jäseniltä edellytettiin yksimielisyyttä päätöksenteossa: Puola-Liettua. Perinne loppui siihen, kun 1700-luvun lopussa naapurimaat Preussi, Itävalta ja Venäjä napsivat siitä sopivaksi katsomiaan paloja 20 vuoden aikana kolmessa rupeamassa, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä vallattavaksi.

Ehkä asiaa helpottaa, jos keskustelu- ja konsensuskumppaneiksi hyväksytään vain muut anarkistit:

"Ei ole sattumanvaraista, mitä hajotetaan. ... Jos asialla ovat anarkistit, paikkojen hajottamiselle on poliittinen motiivi. Jos esimerkiksi puoluetoimiston ikkuna rikotaan tai poliisiauto poltetaan, kyse on hyökkäyksestä poliittista vihollista vastaan."

Kun Sampo Terhon eurovaalitoimiston ikkunat syyskuussa kivitettiin, anarkistit halusivat siis hyökätä perussuomalaisia vastaan ja vaikeuttaa heidän toimintaansa.

Kun valtiot on lakkautettu, siitä ei ilmeisesti seuraa, että rosvojoukot ottavat vallan, vaan että ihmiset alkavat päättää itse omista asioistaan. Myöskään niin ei käy, että suuryhtiöt ottavat valtioiden paikan, koska kapitalismikin lakkautetaan. Kapitalismiahan täytyy tunnetusti ylläpitää pakottamalla ihmiset ostamaan ja myymään asioita, ja muuten ihmiset rupeaisivat holtittomasti jakamaan omaisuuttaan pois ilmaiseksi.

Tehtaassa ei olisi johtajaa vaan työntekijät päättäisivät kaikesta itse. Jos tulisi erimielisyyksiä, niistä keskusteltaisiin.

Vaikuttaa siltä, että anarkistisen talouden kuumin kasvuala on pulla- ja kahviteollisuus, tupakkateollisuutta tietenkään unohtamatta.

Saisimmeko me palkkaa?

Emme ainakaan rahana, sanoo Auvinen. Jonkinlaisia vaihtoyksiköitä ehkä.

Jos joku ihmettelee, niin raha poikkeaa vaihtoyksiköstä siten, että raha on kaiken pahan alku ja juuri, kun taas vaihtoyksiköt ovat välttämättömiä, että ylipäänsä saadaan tavarat liikkumaan tehtailta ihmisille; ja tietysti siten, että ahneet ihmiset pyrkivät haalimaan rahaa ihan vain rahan vuoksi, kun taas vaihtoyksiköitä kukaan ei halua yli oman tarpeensa.

"Yksi työ ei olisi arvokkaampaa kuin toinen. Kaikesta työstä saisi saman verran yksiköitä, joita voi sitten vaihtaa palveluihin tai esineisiin."

Tuo kuulostaa kivalta siihen asti, kunnes muistetaan muutama asia:

1. Jotkin työt vaativat kymmenen vuoden koulutuksen ja niissä ollaan vastuussa ihmisten hengistä, kun taas joihinkin muihin töihin pääsee kymmenen minuutin koulutuksella ja ainoa vastuu on siinä, että jos sattuu nukahtamaan töissä, pitää kaatua sellaiseen suuntaan, ettei ole kenenkään tiellä. Miksi mennä vaativalle alalle, jos saman palkan saa vähemmälläkin?

2. Joissain töissä on vaara kuolla spektaakkelimaisesti tai vammautua, ja joissain muissa töissä istutaan toimistossa lukemassa ja kirjoittamassa artikkeleita feministisen filosofian historiasta. Miksi altistaa itsensä riskeille, jos saman palkan saa turvallisemminkin?

3. Jotkin työt tuottavat yhteisölle sellaista lisäarvoa, että se konkreettisesti lisää yhteisön vaurautta ja elämänlaatua, kun taas joissain muissa töissä istutaan toimistossa lukemassa ja kirjoittamassa artikkeleita feministisen filosofian historiasta. Miksi vaivautua tekemään jotain hyödyllistä, kun höperehtimisestä saa saman palkan ja se on mielenkiintoisempaakin?

4. Se, että kaksi ihmistä viettää yhtä monta tuntia päivässä työmaalla, ei vielä tarkoita, että he olisivat saaneet saman verran aikaan, vaan voi olla, että toinen tekee töitä parhaansa mukaan, kun toinen istuu puolet ajasta tupakalla ja toisen puolen kuluttaa yrittäen juntata kairatankoa maahan poikittain. Miksi nähdä vaivaa ja pyrkiä hyvään tulokseen, jos saman palkan saa perseilemälläkin?

Kakkos- ja kolmoskohtaan vastaus tulikin:

Miten päätetään, kuka saa olla näyttelijä ja kuka viljelee lanttua?

"Jotkut epäsuositut työt on pakko jakaa. Inhoaisin lantun viljelemistä, mutta tekisin sitä tarvittaessa, vaikka kuukauden vuodessa. Kyllä ihminen ymmärtää, että jos kukaan ei halua kasvattaa ruokaa, niin ruokaa ei ole."

En ole koskaan kokeillut lantun tai minkään muunkaan viljelemistä, mutta voisin kuvitella, että siinä pitää osata jotain muutakin kuin heitellä siemenet keväällä peltoon ja käydä syksyllä noukkimassa valmiit lantut pois. Kyseisiä taitoja tuskin opetetaan Teatterikorkeakoulussa, josta edellisen kommentin esittäjä on valmistunut. Sama linja jatkuu:

Puolustus hoituu kansanmiliisillä,

Nykyaikaisessa sodankäynnissä tosin tarvitaan muutakin kalustoa ja osaamista kuin vain äijiä pyssyt kädessä. Ja tietysti sitä, että upseerit komentavat ja miehistö tottelee kyselemättä ja tarvittaessa jopa ilman konsensusta.

tuomiovalta on yhteisöllä tai kansankokouksella,

 ...Josta helposti seuraakin, että tuomiot annetaan "tuo se varmaan oli"-periaatteella. Tuomiot varmaan olisivat huomattavasti nykyistä ankarampia, eli siitä sentään plussaa.

Siinäpä oli aatteesta yleisesti. Mutta minkälaisesta ihmisestä tulee anarkisti, ja millaisessa tilanteessa? Katsotaanpa muutama henkilöhaastattelu. Ensiksi edellä haastateltu anarkofeministi Suvi:

Sain ateistisen kasvatuksen, mutta teini-iässä tulin uskoon ja liityin pieneen, karismaattiseen lahkoon. Siellä oli pari miesjohtajaa, jotka määräsivät, kenen kanssa saimme seurustella, miten pukeuduimme ja mitä teimme. Näin, miten yhteisö vääristyy, kun pienellä patriarkaatilla on valta muiden ihmisten elämiin.

18-vuotiaana muutin Turkuun opiskelemaan nukketeatteria. Ihmiset eivät olleetkaan niin kauheita ja syntisiä kuin minulle oli vuosia uskoteltu. Turku pelasti minut Jeesukselta.

Voi olla, että nukketeatteripiireissä pyörii mukavaa porukkaa. Ehdotan Suville, että menee yökerhoon töihin, niin näkee, että kyllä ihmiset ovat juuri niin vanhatestamentillisen perseestä kuin hihhulit väittävät. Tässä muuten on yksi syy, minkä takia lapsi pitäisi aina kasvattaa tavalliseen puoliagnostiseen tapaluterilaisuuteen. Kun lapsi oppii, että hänellä on uskonto, mutta että sitä ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, vältytään ylenpalttiselta käännynnäisyydeltä ja hihhuloinnilta.

Ihmiskuvani on positiivinen. Uskon ihmisen älykkyyteen ja siihen, että meillä on sisäänrakennettu tarve huolehtia itsestämme ja toisistamme.

Voihan se olla. Omat havaintoni vain viittaavat, että noihin "toisiin" lasketaan vain ne, jotka tunnemme ja joista pidämme, kun taas muut ovat kilpailijoita, joita mahdollisuuksien mukaan puukotetaan selkään.

Sadan vuoden päästä 2000-luvun alkua katsotaan ja ihmetellään, että miten nuo nuijat ovat voineet ajatella, että kapitalismi toimisi.

Tjaa... En väitä, etteikö siinä olisi mitään kyseenalaistettavaa, mutta ainakin tähän asti se on toiminut vähemmän huonosti kuin mikään muu vaihtoehto.

Jos joku ei halua olla osa anarkistista yhteiskuntaa, hän voi tehdä jotain muuta. En minä vallankumouksen koittaessa todennäköisesti ole juuri ketään ampumassa. Historiassa ei tosin taida olla yhtään vallankumousta, jossa ketään ei ole kuollut.

Tämä jos mikä herättää luottamukseni.

Sitten on anarkokommunisti Antti, jonka mielestä:

Anarkismi lähtee siitä ajatuksesta, että kapitalismi ei ole elinkelpoinen järjestelmä ja tulee tuhoutumaan väistämättä.

Tuo tulikin jo käsiteltyä. Asenne hänellä ainakin on juuri niin kohdallaan kuin kunnon aatesoturilta voi odottaakin:

Henkilökohtaisesti minulle ei ole väliä, elänkö näkemään anarkistisen yhteiskunnan. Jossain vaiheessa sekin tuhoutuu ja korvataan uudella systeemillä. Ja lopulta ihmiskunta tulee joka tapauksessa tuhoutumaan.

Yllättäen samasta porukasta löytyy anarkokapitalistikin, joka on nuoruuden punaviherryksen jälkeen vaihtanut kovan linjan libertarismiin. Tällä tyypillä on itse asiassa pari ihan hyvääkin huomiota, mutta sitten mennään taas utopian puolelle:

Hyvä tapa järjestää asiat voisi olla se, että yhtiöt alkaisivat ylläpitää oikeuspiirejä. Ne laatisivat omat lakinsa ja tarjoaisivat erilaisia palveluita kuten poliisin ja sosiaaliturvan. Ihminen voisi valita, mikä oikeuspiiri miellyttää häntä eniten ja liittyä siihen. Yhdessä piirissä eutanasia ja huumeet voisivat olla kiellettyjä, toisessa sallittuja. Jos lait eivät miellytä, voi oikeuspiiriä vaihtaa.

Yhtiö määrittelisi, millaista maksua vastaan sen palveluista pääsisi nauttimaan. Jossain piirissä voisi olla kattavat palvelut ja korkea jäsenmaksu, toisessa taas hyvin halpa maksu ja hyvin vähän palveluita.

Keskiajalla tätä kokeiltiin sillä erotuksella, että silloin yhtiöiden tilalla oli aatelisto, ja silloin se tunnettiin feodalismin nimellä. Yleisesti ottaen siitä ei tykätty, koska se on juuri sitä, mistä vasemmistolaiset puhuvat valittaessaan alaluokkien sorrosta ja riistosta. Kyllä työpäivän pitää päättyä siihen, kun työntekijä leimaa itsensä ulos, eikä työnantajalle pidä antaa valtaa tulla perässä kertomaan, miten vapaa-ajalla sopii olla. Muuten on enemmän kuin todennäköistä, että lainsäädännössä priorisoidaan firman tuloskehitystä ja että kansalaisen hyvinvointiin kiinnitetään huomiota vain sikäli, kuin se tekee hänestä tehokkaamman työmuurahaisen.

Tämä ei enää liity aiheeseen. Väsyttää, pitäisi mennä jo nukkumaan.

Yhteistä anarkisteille näkyy olevan, että kaikki ovat löytäneet aatteensa teini-iässä, vaikka yksityiskohdat olisivatkin tarkentuneet myöhemmin. Käsittääkseni on ihan normaalia, että silloin ihmisellä on radikaaleja ajatuksia ja että ne myöhemmällä iällä ikään kuin vesittyvät. Miksiköhän näille ei ole käynyt niin? Tässä olisi jollekin psykologille mielenkiintoista tutkittavaa.

Tulipas tästä pitkä teksti. Ensi kerralla sitten kirja-arvostelu tai joitain luontokuvia. Luontokuvilla en tarkoita tissejä.