Ensi viikonloppuna onkin sitten taas kirjamessut. Otin perjantain töistä vapaaksi, että pääsee aikaisin lauantaina kiertelemään, eikä tule kiire.
Vuonna 2075 Kuuhun on perustettu siirtokuntia. Alun perin ne olivat vankiloita, mutta ne ovat sittemmin kehittyneet maatalousyhteisöiksi, joiden viljasta ylikansoittunut Maa on riippuvainen. Alkuperäinen valvontavirasto on samalla kehittynyt yhtiöksi, joka hoitaa kaiken kaupankäynnin siirtokunnissa, maksaa työläisten palkat ja määrää hinnat. Ei siinä muuten mitään, mutta kun palkat laskevat, hinnat samaan aikaan moninkertaistetaan, eikä kestävään kehitykseen kiinnitetä mitään huomiota, kansa alkaa tuumata, että yhtiön monopoli olisi hyvä jotenkin murtaa.
Päähenkilöinä hääräävät tietokoneteknikko, anarkistinen professori, isotissinen blondi ja siirtokuntien keskustietokone, jolle on kenenkään huomaamatta kehittynyt tietoisuus. Sivuhahmoina sitten jokunen muista Heinleinin kirjoista tuttu kierrätyshahmo. Yhdessä he organisoivat vastarintaliikkeen, kääntävät eri keinoin yleisen mielipiteen valtaapitäviä vastaan, ryhtyvät rekrytoimaan väkeä ja lopulta nousevat aseisiin ja julistavat itsenäisyyden.
Maa ei tietenkään hyväksy asiaa sellaisenaan, vaan vapaussota täytyy käydä. Eiväthän kuusiirtokuntien viljelijät ja kaivostyöläiset mahtaisi muuten mitään Maan avaruusaluksille, mutta onneksi heillä on magneettikiihdytin, joka on suunniteltu viljalastien ampumiseen Maahan, mutta sopii yhtä hyvin Maan pommittamiseen isoilla kivillä.
Kirjassa kuvaillaan vastarintaliikkeen muodostaminen oikein mielenkiintoisesti ja yksityiskohtaisesti. Valitettavasti vain siinä on muutamia scifipullonkauloja, jotka vähentävät realismia; esimerkiksi kapina on täysin riippuvainen keskustietokoneesta, joka pystyy kontrolloimaan kaikkea siirtokunnissa tapahtuvaa ja jolle kehittyneestä älystä ja tietoisuudesta vastapuoli ei tiedä mitään.
Vakavia juonellisiakin epäuskottavuuksia on. Alkuasetelma, jossa sama yritys maksaa käytännössä koko kaupungin asukkaiden palkat ja samalla omistaa kaikki vuokra-asunnot ja kaupat, ei ole mitään scifiä, vaan varsinkin amerikan kaivosalueilla sellainen on normaalia. Tai on ainakin ollut varmaan vielä 60-luvulla kirjan kirjoittamisen aikoihin, en tiedä miten nykyään. Sata vuotta sitten palkkoja ei usein edes maksettu oikeana rahana, vaan yhtiön poletteina, jotka toimivat maksuvälineenä vain yhtiön omissa kaupoissa, eikä työläisillä siis ollut edes mahdollisuutta muuttaa muualle. Kirjassa kuvattu kehitys, jossa yhtiö pudottaa palkat, mutta nyhtää työläisiä entiseen malliin, tapahtui oikeasti vuonna 1894 Pullmanin kaupungissa, joten sen haitat ovat tiedossa ja sitä osataan nykyään välttää.
Toinen asia, mikä ihmetytti koko kirjan ajan, oli se, että kuinka muutaman miljoonan ihmisen kansoittama tunneliverkosto pystyy tuottamaan niin paljon viljaa, että sillä olisi oikeasti merkitystä ylikansoittuneen Maan jatkuvan nälkäongelman lievittämisessä.
3,5 pistettä viidestä. Sinänsä mielenkiintoinen ja jännittävä, mutta liian monin paikoin epäuskottava. Lisäksi vielä yksi ärsyttävä yksityiskohta: luin tämän englanniksi, joten en tiedä, miten kääntäjä oli käsitellyt asian suomenkielisessä käännöksessä, mutta kirjoitustyyli oli kuvitteellisella Kuun murteella, joka ilmeisesti oli ottanut paljon lainasanoja ja muita vaikutteita venäjästä. Artikkelit olivat miten sattuu, eikä sanaa 'the' käytetty käytännössä ollenkaan. Oli raskasta lukea sellaista.
Minä luin tämän kirjan suomenkielisenä versiona joskus aikoja sitten. Mikäli nyt oikein muistan, niin suomennoksessa ei tätä kuun murretta sillä lailla havainnut, vaan se oli ihan tavallista puhekieltä. Tietysti suomentajan urakka olisi ollut aikamoinen, jos se olisi kehittänyt jotain vastaavaa, sillä eihän suomenkielessä noita etuartikkeleita ole ollenkaan. Sinänsä pidin tuosta kirjasta. Muistelen, että sille tehty eräänlainen jatko-osa ”Kissa Muurin Läpi” oli jotenkin sekava.
VastaaPoistaHuomenta, Ykä, ja kiitos kommentista.
VastaaPoistaVähän ajattelinkin, ettei suomentaja edes yritä kääntää tuota artikkelipuutosta mitenkään. Siihen olisi pitänyt kehittää jotain ihan muuta, ja lopputulos olisi joka tapauksessa ollut jotain rallikuskisuomea.
Kissa muurin läpi vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, koska pidän aikamatkustusjutuista. En tiedä tuosta, mutta useinhan niihin pitää keskittyä tarkemmin kuin suoraviivaisempiin tarinoihin, tai ne saattavat tuntua sekavilta.
Divarissa törmäsin myös sellaiseen Heinleinin kirjaan kuin Galaksin kansalainen, joka vaikutti mielenkiintoiselta siksi, koska takakannen mukaan päähenkilö on suomalainen. Jätin kuitenkin toistaiseksi hyllyyn. Pidän vähän taukoa Heinleinista.
Olen myöskin lukenut tuon kirjan suomeksi ja osittain siinä suomentaja oli kääntänyt tiettyjä nimityksiä suomeksi (kuukko, kimppuamiskoppi jne.) ja osin käytti venäjän kielisiä ilmaisuja (gospodin, bose moi jne.). Onhan tarinassa tiettyjä "älyttömyyksiä" mutta ei sen ole tarkoituskaan olla ns. hard sci-fiä, jossa pitäydytään tiukasti fysiikan lakien ja muiden luonnonlakien puitteissa. Heinlein on aina kirjoittanut eräänlaista "avaruusoopperaa". Nyt arvosteltua teosta vielä vielä "älyttömämpi" on Seitsemän miehen sota (The day after tomorrow). Mikäli blogisti ei ole teosta lukenut, niin kannattaa kysellä esim. kotipaikkakunnan kirjastosta.
VastaaPoistaHuomenta Jannellekin, ja kiitos kommentista.
VastaaPoistaNiin, onhan se totta, että fiktio ylipäänsä ei koskaan sijoitu reaalimaailmaan, vaan reaalimaailmaa enemmän tai vähemmän vastaavaan kirjailijan näkemykseen, joka taas voi olla yksinkertaistunut tai vääristynyt siksi, ettei kirjailija tiedä kaikkia faktoja, tai sitten ihan vain siksi, että hän on tarkoituksella halunnut tuoda mukaan fantasiaelementtejä. Siksi vaikkapa Tarua sormusten herrasta ei voi tuomita paskaksi sillä perusteella, ettei örkkejä ja taikavoimia ole oikeasti olemassa, vaan teoksen uskottavuutta pitääkin arvioida sen oman sisäisen maailman sääntöjen mukaan.
Tiedän kyllä nipottavani turhasta, mutta kyllähän tuo vähän häiritsee. Vaikka Heinlein ei vaivautunutkaan menemään tieteellisen tarkkoihin yksityiskohtiin, vaan keskittyi enemmän henkilöihin, hän silti pyrki ainakin jonkinasteiseen uskottavuuteen. Teinipoikien avaruusseikkailukirjat hänellä taisivat olla erikseen, ja jossain vaiheessa hän totesikin olevansa kyllästynyt olemaan tunnettu pelkästään sellaisten kirjoittamisesta.
Seitsemän miehen sodan kanssa minulle kävi samoin kuin Starship troopersin, eli lainasin sen kirjastosta kymmenisen vuotta sitten, ostin sen myöhemmin poistomyynnistä, ja siitä lähtien se on ollut lukemattomana hyllyssäni. Muistaakseni oli tosiaan älytön, mutta ihan viihdyttävä.