Sinustakinko kolumnisti?

Suomessa on helppoa päästä kirjoittamaan kolumneja lehteen. Riittää, kun kuuluu älymystöön.

Suomessa on helppoa päästä älymystön jäseneksi. Humanistisesta maisterintutkinnosta ja selkeästä ulosannista on toki etua, mutta periaatteessa ja käytännössä riittää, kun on asioista oikeaa mieltä. Mutta mistä älyköksi pyrkivä nuori ja viaton mieli tietää, mitä mieltä pitää olla? Loistava vakiolukijani ja blogistikollegani Yrjöperskeles hahmotteli asian syksyllä näin:

1. Valitse aihe, josta aiot olla jotain mieltä.
2. Pyri hahmottamaan mielessäsi, mitä mieltä tavallinen suomalainen raappahousujätkä mahtaa olla tästä aiheesta.
3. Ole aiheesta juuri päinvastaista mieltä, kuin mitä kuvittelet sen raappahousujätkän olevan.
4. Julkaise.
5. Ota vastaan aplodit.

Tietenkään älymystön lippulaivaan, Helsingin sanomiin, ei pääse suoraan kympintyttöpohjalta, vaan omat oikeat mielipiteet ja niiden liturgianmukainen ilmaisutaito pitää todistaa pienemmissä julkaisuissa, kuten ilmaisjakelulehdissä ja korkeakoulujen ainejärjestöjen lehdissä ja mitä näitä nyt on. Niinhän se menee työelämässäkin, että pohjalta noustaan ylöspäin.

Loistavan esimerkin älyköksi-ilmoittautumisesta antaa Aino-Ilona Metro-lehteen kirjoittamallaan kolumnilla. (Metro on lehti, jota on tarjolla pääkaupunkiseudun junissa ja linja-autoissa ilmaiseksi matkalukemiseksi.)

Ennen mies oli perheen pää – nyt vaimon sylkykuppi

Nyt joulun aikana kauppakeskukset ovat täynnä naikkosia, jotka raahaavat miehiään ympäri ostoskeskuksia säksättäen heille koko ajan tuskastuneeseen äänensävyyn. Ja sitten mies hiljaa raahaa kasseja apaattisena perässä ja yrittää epätoivoisesti pitää matalaa profiilia. Mies on hiljaa, uupunut ja ilmeisen tottunut tähän kuvioon.

Joo, tämä tekstini on odottanut kirjoittamistaan jo kuukauden. Hiljaa siellä takarivissä. Mutta kuitenkin, täyttä asiaahan hän kirjoittaa. Naisten emansipaatio on edennyt Suomessa pisteeseen, jossa naisten mielipiteen huomioonottaminen tarkoittaa sitä, että vain naisen mielipide otetaan huomioon, ja miehet hyväksyvät tilanteen, koska se on kaikesta huolimatta pienempi paha kuin se, ettei olisi naista ollenkaan.

Myönnän kyllä itsekin joskus syyllistyväni samaan. Jos vaikka emännälle on tärkeää, että suihkuverhon värit sointuvat yhteen pyyhkeiden kanssa, ostakoon millaisen haluaa, vaikka mulletoi.comissa olisikin tarjolla aivan käsittämättömän hieno suihkuverho, jossa on kuviona verisiä kädenjälkiä. Enhän minä edes huomaisi, että meillä on suihkuverho, ellei se olisi koko ajan liimaantumassa jalkoihin kiinni.

Eikö mies joskus ollut perheen pää? Se joka sanoi sen viimeisen sanan. Se jota ei tossun alle litistetty.

En nyt halua syyttää Aino-Ilonaa feminismistä, koska en tunne häntä tarkemmin, mutta onhan se jännä, kuinka vuosikymmenien patriarkaatinmurskauksen jälkeen naisetkin alkavat pikkuhiljaa havahtua siihen, että homma on mennyt paikoin pahasti överiksi.

Mutta en minä kolumnin varsinaisesta asiasta halunnut puhua. Mainitsin koko tekstin siksi, koska huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen lauseeseen:

Uusioperheet ja monikulttuurisuus ovat tulleet jäädäkseen, mikä on hyvä asia ja rikkaus.

Eräs keskeisimmistä älykön opinkappaleista on se, että monikulttuurisuus (eli se, että katukuvassa näkyy erivärisiä ihmisiä) on rikkaus. Asiaa pitää toistaa uskontunnustuksenomaisesti jokaisessa yhteydessä, vaikka tilanne ei monikulttuurisuuteen millään lailla liittyisikään.

Keskiajalla saattoi joutua kirkonkiroukseen, jos epäili kirkon opetuksia, ja yhteiskunnallinen asema riippui täysin siitä, kuinka kyseenalaistamattomasti osasi toistaa virallisia opinkappaleita. Nykyään, kun Kristinusko on jäänyt pois muodista, kirkonkirous seuraa siitä, jos julkisesti vihjaa, ettei pigmentin määrä korreloikaan suoraan ihmisen hyvyyden kanssa.

Aino-Ilona on siis kovaa vauhtia matkalla maineeseen. Jarkko Tontti, tuo aikamme Sun Tzu, nauttii jo yleistä arvostusta ja mainetta, ja tarjoaa meille Hesarin sivuilta toisen älykön tunnusmerkin:

Umpiperäsuomalaisuudessa on hyvät puolensa

Toinen välttämätön ja edellämainittuun kiinteästi liittyvä älykön opinkappale on, että suomalaiset ovat kaikin puolin perseestä. Suomalaiset ovat tyhmempiä ja rumempia kuin kaikki muut ja tekevät kaiken väärin, sanoivat tutkimuksiin pohjautuvat tilastot mitä tahansa.

Jarkolla on kuitenkin jo niin paljon prestigeä, että hän voi antaa pieniä myönnytyksiä ja todeta, että kyllä suomalaisistakin jotain hyvää voi löytyä. Hän on todennut, että vaikka onkin hirvittävän junttia, kun suomalaiset eivät höpise lämpimikseen jokaisen vastaantulijan kanssa, siinä on se hyvä puoli, että aikaa säästyy järkevämpään tekemiseen.

Seitsemän ihmistä istui lähekkäin ahtaassa kopissa ja oli kuin muita ei olisi olemassa. Tunnit kuluivat, kukaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus lepäsi päällämme kuin paksu matto, painavana ja tukahduttavana. ... Kyllä tällä pallolla näinkin voi hyvin elää. Siitä nimittäin on hyötynsä. Minä sain hiljaisen junamatkan aikana luettua kirjan ja kirjoitettua kolumnin.

Minun mielestäni juuri tuo on suomalaisuuden paras puoli.

Olen toki junassa saanut vierustoverikseni hyvinkin jännää porukkaa, ml. kaukopartioretkistään kertoilevan sotaveteraanin, uuden poikaystävänsä luokse muuttavan homon, pari nättiä tyttöä (sellaisen vinkin annan, että matkustakaa junassa ensimmäisessä luokassa. Siellä todennäköisyys kauniin nuoren naisen saamiseksi vierustoveriksi on jostain syystä paljon korkeampi.) ja vanhoja koulututtuja ja armeijakavereita.

"The more the merrier." Suomeksi: "Pidot ei parane, ellei väki vähene."

Useimmiten kuitenkin on niin, että minulla ei ole tuntemattomille mitään asiaa, eikä heillä ole mitään sellaista sanottavaa, joka minua kiinnostaisi. Keskustelu tällaisen henkilön kanssa menee nopeasti siihen, että minä nyökkäilen hiljaa, kun keskustelukumppani pitää monologia Australiassa asuvasta pitkäjalkaisesta serkustaan tai siitä, kuinka pelasi 30 vuotta sitten jalkapalloa jonkun suuren tähden kanssa samassa juniorijoukkueessa (kysyttyään ensin, kiinnostaako minua jalkapallo ja minun vastattuani, että ei sitten pätkääkään). Kymmenen minuuttia tällaista menee vielä siedettävästi, mutta kun keskustelu kestää kolmatta tuntia alkaen puolen tunnin välein alusta, sitä alkaa miettiä, että mitähän syntiä on oikein tullut tehtyä kun näin rangaistaan. Yleensä nuo vielä tulevat juttelemaan silloin, kun olen töissä, jolloin niille ei voi oikein sanoa, että painu nyt helevettiin siitä horisemasta, koska sellainen olisi huonoa asiakaspalvelua.

Jos siis on jokin mielenkiintoinen ja luonteva keskustelunaihe tiedossa, voi ihan hyvin tulla juttelemaan. Jos taas haluaa vain jutella peittääkseen hiljaisuuden, voi mieluumin jutella itsekseen. Myös ne mielenkiintoisilta vaikuttavat avaukset kannattaa analysoida objektiivisesti ja varmistaa, että ne saattavat kiinnostaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan keskustelun aiheena olevista ihmisistä.

Kohtaamisen helpottamiseksi ihmislaji on keksinyt rituaaleja. Yksi on automatisoitu keskustelun avaaminen kysymyksellä 'Mitä kuuluu?' Suomeksi se ei jostain syystä toimi. ... Moni ottaa hänelle esitetyn keskustelunavauksen tosissaan ja alkaa avautua. Ulkomaalainen hämmentyy, kun saa kuulla suomalaisen ummetuksesta ja enon kuolemasta, sen sijaan, että saisi odottamansa vastauksen "Hyvää kiitos, entä sinulle?"

Minä vihaan suunnattomasti sitä, jos joku vastaa "hyvää, entä itsellesi", kun kysyn, mitä kuuluu. Ei se ole mikään vastaus. Se on väistö. Tuo standardinmukainen kysymys/vastaus-pari ei ole keskustelun avaus, vaan lopetus, koska siitä ei voi luontevasti jatkaa eteenpäin. Ainakaan minä en voi, koska olen epäsosiaalinen pökkelö. Jos kysyn, mitä kuuluu, tarkoitan sen oikeaksi keskustelunavaukseksi niin, että vastapuoli antaa siihen rehellisen vastauksen, johon voin sitten esittää jatkokysymyksiä tai kommentteja. Koski asia sitten suolisto-ongelmia tai jotain muuta.

"Oikein hyvää, kiitos. Entä itsellesi?"

Mutta takaisin asiaan. Saska Saarikoski on jo toisen sukupolven älykkö, joten hänen ei tarvitse edes teeskennellä loogista tai sivistynyttä, vaan hän voi rauhassa tykittää täydeltä laidalta:

Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita

Vaikka suomalaiset ovatkin pääsääntöisesti kelvottomia, siinä on aste-eroja. Jotkut ymmärtävät oman huonoutensa ja pyrkivät sovittamaan rikoksiaan äänestämällä kolumnisteja ja heidän kavereitaan, mutta kaikki eivät edes ymmärrä hävetä itseään. He äänestävät persuja, ja älymystön kolmas perusteesi onkin, että persuja pitää aina ohimennen potkia.

Timo Soinia Saska ei uskalla lähteä haastamaan, koska Timo on perehtynyt asioihinsa, ja faktoihin on paha sanoa mitään vastaan. Hän kutsuukin Timoa "älykkääksi populistiksi", ja keskittää kritiikkinsä "älyttömiin populisteihin", joihin oletan itsekin kuuluvani.

Älykäs populismi vaatii kuitenkin ajatustyötä. Helpommalla pääsee, kun tyytyy älyttömään populismiin.

Silloin voi ehdottaa roturekistereitä tai etnisiä hihamerkkejä, vaatia slummeja rupusakille tai lietsoa pahvinaamari päässä luokkasotaa – puhumattakaan kaikesta muusta älämölöstä, jota verkkosivut nykyään tulvivat.

Nyt tarkkana, lapsukaiset, seuraa tärkeä opinjyvä kolumnismista. Tarkoitan noita etnisiä hihamerkkejä. Saska ei ole klassisessa mielessä aivokuollut, joten hän tietää ja ymmärtää oikein hyvin, ettei kukaan ole sellaisia ehdottanut. Hän vain luottaa siihen, että hänen lukijansa eivät ole lukeneet Helena Erosen alkuperäisen kohun aiheuttanutta kirjoitusta, ja uskovat kyselemättä, kun hän kertoo. Niiden lukijoiden varalta, jotka tietävät, mistä jutussa on kyse, hän toteaa, etteivät älyttömät populistit "seiso sanojensa takana".

Siitä lähtee. Klikkaa isommaksi.

Sama pätee roturekistereihin ja rupusakkien slummeihin. Jos haluaa kritisoida älytöntä populismia, paras mahdollinen lähestymistapa ei ehkä ole ymmärtää vastapuolen argumentteja ja ideoita tahallaan päin seiniä ja sitten puhua niistä (niihin perehtymättä) mahdollisimman negatiivisin ja leimaavin termein. Tuo luokkasodan lietsominen on tyylikäs lisä - yleensä sen porukan mielestä persut ovat yhteiskunnan syöpä numero uuno, mutta kun persut harvoin rupeavat riehumaan, ja olisi niin kiva saada tekstiin mukaan väkivaltasyytöksiäkin. Toisaalta eipä Saska maininnut persuja sanallakaan Timo Soinia lukuunottamatta, jotta voisi tarvittaessa väittää tekstin kertovan jostain ihan muusta porukasta.

Täytyy kyllä myöntää, että yhdestä asiasta olen Saskan kanssa samaa mieltä. Kaikki mielipiteet eivät todellakaan ole yhtä arvokkaita.


Kolumnien kirjoittaminen on toki lähes yhtä raskasta ja vaativaa työtä kuin blogikirjoittelu (kolumnistien ei tarvitse googletella epämääräisiä kuvia tekstejään värittämään), mutta nuo kolme nyrkkisääntöä ja alussa mainitun yleisohjeen kun pidät mielessäsi, unelmiesi ura suurena ajattelijana ja tähtikolumnistina sekä kuolema maksakirroosiin on jo huiman askeleen lähempänä.