tiistai 1. joulukuuta 2015

Kirja-arvostelu: Teuvo Pakkala - Vaaralla

Kävin tuossa syksyllä kurssin suomalaisesta 1800-luvun kirjallisuudesta. Puoliakaan kurssin lukemistosta en ehtinyt saada luettua, mutta kuitenkin ne oleellisimmat, joista piti sitten palauttaa kaksi analyysiesseetä. Kuukausi oli aikaa tehdä ne, ja koko ajan emäntä hiillosti minua asiasta. Sitten tein ne viimeisenä iltana, ja oikein hyvin ehdin palauttaa ne 15 minuuttia ennen deadlinea. En minä ymmärrä, minkä takia naisilla on aina niin kova kiire kaikkien asioiden tekemisen kanssa.

Kotitöiden kanssa on sama juttu. Jos olen luvannut jotain tehdä, kyllä minä sen teen, kunhan kerkiän. Ei siitä tarvitse joka viikko muistuttaa.

Mutta asiaan. Realismi taiteellisena tyylisuuntana tarkoitti sitä, että taiteessa kuvattiin tavallista rahvasta (eikä mitään ritareita tai prinsessoja, kuten romantiikan aikakaudella) tavallisen arjen ongelmineen ja samalla otettiin kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Sitten realismi kehittyi naturalismiksi, jolloin aihepiiri laajeni hyvinkin rumaksi ja mukaan tuli pessimistinen asenne, että kaikki on paskaa eikä muuksi muutu.

Teuvo Pakkalan vuonna 1891 ilmestynyt Vaaralla on tyylipuhdas esimerkki naturalistisesta kirjallisuudesta.


Kirjassa ei ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan useiden perheiden elämää Oulun Vaaran köyhälistökaupunginosassa. Jokaisella perheellä on omat ongelmansa: yhdessä ainoa poika on kuollut, isäntä on invalidi ja emäntä dementoituu hyvää vauhtia; toisessa isäntä on kuollut ja töitä pitää tehdä kellon ympäri nälkäpalkalla; kolmannessa lapset uhkaavat kasvaa kieroon; ja neljännessä lasten täytyy kerjätä, koska työttömän isännän tulot eivät riitä heidän ruokkimiseensa, ja niin edelleen. Kaikille yhteistä on köyhyys ja siitä seuraava jatkuva nälkäkuoleman vaara.

Jokaisella on kuitenkin omat psyykkiset selviämiskeinonsa. Joku luottaa Jumalaan, jollain taas on muuten vaan optimistinen asenne. Naturalismille tyypillisesti mitään pelastusta ei tule, vaan asiat vain huonontuvat loppua kohti. Näennäisetkin onnenpotkut kostautuvat; esimerkiksi jos köyhän perheen lapsi pääsee ottopojaksi rikkaalle rouvalle, perhe köyhtyy entisestään, kun poika ei ole enää auttamassa kerjäämisessä.

Kontrastina köyhien kärsimyksille seurataan välillä hienostorouvien elämää. He puuhastelevat lähinnä omassa kerhossaan keräten hätäapua Afrikan köyhille lapsille, mutta omalle ovelle tulevat kotimaiset kerjäläislapset ajetaan tylysti hankeen. Kun köyhä lapsi ilmaisee halunsa syödä jouluruuaksi jotain muutakin kuin kuivaa leipää, hienostorouvat tuomitsevat heidät huonoiksi ja syntisiksi ihmisiksi, jotka eivät mitään apua ansaitsekaan.

Kirjan maailmassa lapset ovat ainoat onnelliset. Vaikeutensa on toki heilläkin, mutta he ovat tottuneet asiaan ja osaavat tyytyä vähään ja nauttia pienistä asioista. Vähän väliä annetaan kuitenkin ymmärtää, ettei asia jatku kauaa, vaan aikuistuttuaan heistä väistämättä tulee yhtä köyhiä, syntisiä ja surkeita kuin vanhemmistaankin. Muu ei ole mahdollista, kun he joutuvat kasvamaan sellaisessa ympäristössä.

Neljä pistettä viidestä. Vaikka kirjassa ei olekaan kovin kummoista juonikaarta, on mielenkiintoista seurata elämää yli sadan vuoden takaa.

Ilmestymisaikanaan kirjalla oli merkittävä vaikutus yhteiskunnallisten ongelmien esillenostamisessa, ja nykyään asiat onkin niiltä osin saatu pääosin kuntoon. Nykylukijan kannalta mielenkiintoisinta onkin verrata nyky-yhteiskuntaa ja ihmisten asennetta silloiseen. Sosiaaliturvaa oli silloinkin, mutta se oli niin kamala kohtalo, että ihmiset eivät turvautuneet siihen, ennen kuin kuolema oli ainoa toinen vaihtoehto. Kaikki tunsivat toisensa, ja jos rahat loppuivat, naapurilta sai aina lainattua sen verran, että pärjäsi seuraavaan tilipäivään. Lapset tappelivat toki keskenään, mutta yleensä heidät pidettiin tiukassa kurissa, ja varsinkin tytöt peloteltiin lähes vainoharhaisiksi varoittelemalla synnistä.

Samankaltaisuuksiakin nykyiseen löytyy. Kuten se, kuinka humanistiaktivistit edelleen murehtivat muiden mantereiden ihmisten kärsimyksiä, ja hyökkäävät vihaisina niiden kimppuun, jotka ovat sitä mieltä, että oman yhteiskunnan vähäosaisista kannattaisi huolehtia ensin, ennen kuin lähtee koko maailmaa pelastamaan.

6 kommenttia:

  1. Kun näistä ajan kuvauksista puhutaan, niin suosittelisin Kalle Päätaloa, vaikka miehen tuotantoa olikin aikanaan niin muodikasta mollata. Enhän minäkään ole lukenut miehen koko tuotantoa, mutta ne sodan ajasta kertovat kirjat kyllä, ja ne kertoivat mielestäni vallan mainiosti siitä ajasta ja sitä aikaa eläneistä ihmisistä.

    Vertauksesi silloisista hienostorouvista ja nykyisistä humanistiaktivisteista sattuu erinomaisen kohdalleen.

    VastaaPoista
  2. Huomenta, Ykä, ja kiitos vinkistä.

    Jännä juttu muuten, että vaikka olen yliopistolla jo useammankin kurssin käynyt niin kirjallisuudesta yleensä kuin kotimaisesta kirjallisuudesta erikseen, Päätaloa minua ei olla laitettu lukemaan vielä kertaakaan. No, ehkä sitä tulee sitten vuodenvaihteen jälkeen, kun päästään 1900-luvun lopun kirjallisuuteen. Nyt on menossa 1900-luvun alku, Leinoa ja Waltaria ja sen sellaista.

    VastaaPoista
  3. Itsehän olen ajatellut teettää tästä kyltistä huoneentaulun:

    http://lolheaven.com/wp-content/uploads/2012/11/1708.jpg

    VastaaPoista
  4. Iltaa, Ghettomaksaja, ja kiitos kommentista. Hahaa, tsekkailen kommentteja töissä, eikä kukaan huomaa.

    Mutta joo, juuri tuollainen olisi asiallinen.

    VastaaPoista
  5. Pitäisi kai Oulussa asuvana joskus lukaista joku Teuvo Pakkalan kirja. Pakkala on täällä ilmeisesti jonkinlaisen suurmiehen maineessa, kun patsas löytyy ja ainakin koulu ja katu on nimetty kaverin mukaan.

    Sen olen muuten pannut merkille näistä sinun kirja-arvosteluista, että melkein kaikki saavat arvosanaksi 4 tai 5. Jätätkö paskat kirjat arvostelematta vai etkö ole lukenut sellaisia, vai kuinka tämä selittyy?

    VastaaPoista
  6. Huomenta, Reijo, ja kiitos kommentista.

    Olen itsekin huomannut, että antamieni pisteiden keskiarvo on ikävän korkea. Toisaalta se johtuu hyvästä tuurista, ettei käsiini ole osunut kovinkaan usein paskoja kirjoja; ja toisaalta siitä, että olen viime aikoina lukenut melko paljon kuuluisia klassikkoaseman saaneita kirjoja, jotka harvemmin sellaisen aseman saavuttavat, jos ovat paskoja. Poikkeuksiakin siihen sääntöön toki löytyy.

    En arvostele läheskään kaikkia lukemiani kirjoja. Joskus harvemmin se johtuu siitä, että kirja on niin mitäänsanomaton, etten keksi siitä mitään sanottavaa, mutta yleensä se johtuu vain ajanpuutteesta ja siitä, että jos arvostelisin säännönmukaisesti kaiken, tästä tulisi pelkkä kirjallisuusblogi.

    VastaaPoista