Kirja-arvostelu: Hugh Howey - Sand

Talvella luin Hugh Howeyn huippusuositun Siilo-kirjan, joka muutamista pienistä epärealistisuudellaan häiritsevistä yksityiskohdistaan huolimatta oli oikein koukuttava ja omaperäinen. Niinpä nappasin tämän kirjakaupasta heti nähtyäni sen, koska en muistanut, mikä Siilon jatko-osa oli nimeltään, ja ajattelin, että se olisi saattanut olla tämä. Ei ollut, mutta ei se mitään.

Eletään määrittelemättömän kaukaista tulevaisuutta Coloradossa. Vanhat kaupungit ovat peittyneet satojen metrien paksuiseen hiekkakerrokseen, eikä sivilisaatiosta ole jäljellä kuin pari muutaman tuhannen asukkaan hökkelikylää aavikolla. Ainoa asia, mikä tekee yhteiskunnan toiminnan mahdolliseksi näissä olosuhteissa, on sukelluspuvut, jotka saavat värinällään hiekan virtaamaan nestemäisesti ja mahdollistavat sukeltamisen vanhoihin kaupunkeihin käyttötavaroiden hakemiseksi.

Päähenkilöinä on enemmän tai vähemmän sukeltamisesta innostuneet kolme veljestä ja heidän isosiskonsa, jotka ovat etääntyneet toisistaan sen jälkeen, kun heidän isänsä lähti itään katsomaan, mitä aavikon takaa löytyy, ja jäi sille tielleen. Jokainen viettää arkensa murehtien ihmissuhdekuvioitaan ja/tai päivittäistä elantoaan, kuten tapana on.

Aavikkobandiitit palkkaavat heistä yhden etsimään hiekan alta myyttisen suurkaupungin rauniot. Vastoin odotuksia hän onnistuu, mutta kuten bandiiteilta sopii odottaa, eivät ne mitään palkkaa maksa, vaan hän saa olla tyytyväinen, että onnistuu pakenemaan hengissä.

Kaupungin löytyminen pistää eloa yhteisöön, kun kaikki kynnelle kykenevät lähtevät hortoilemaan aavikolle aarteenmetsästykseen. Asia on tietysti vain bandiittien harhautus, jonka avulla he pistävät toimeen suunnitelmansa koko yhteisön joukkomurhaamiseksi. Samalla selviää, mitä sisarusten isä aavikon takaa löysi.

Kirjan idea on oikein omaperäinen ja jännä, joskin siitä kehitetty juoni on melko yksinkertainen. Tämä tuntuukin enemmänkin naistenkirjalta, jos tällainen seksistinen ilmaus sallitaan; pääpaino on henkilöiden välisissä suhteissa, ja juoni menee suoraviivaisesti siinä sivussa. Jopa loppuratkaisu on muotoa "ja sitten ne menivät sinne ja hoitivat hommansa".

Teknisesti Howey on kyllä erinomainen kirjoittaja, mutta scifin ja yhteiskunnan kuvaamisen kannalta tässä on jopa häiritsevämpiä uskottavuusongelmia kuin Siilossa. Voin sietää ajatuksen puvusta, jolla voi sukeltaa hiekassa, mutta esimerkiksi se, että mistä ne saavat ruokaa, jos kaikkialla on pelkkää hiekkaa eikä koskaan sada? Tai mistä on tullut niin paljon hiekkaa, että satojen tai korkeintaan tuhansien vuosien aikana sitä kertyy kilometrin kerros? Jotain vähän yritetään selittää, mutta aika kevyeksi jää.

Neljä pistettä viidestä. Plussaa jännästä ideasta ja taitavasta kirjoittamisesta, miinusta epäuskottavasta miljööstä ja yksinkertaisesta juonesta. Sen verran täytyy juonta kuitenkin puolustaa, että tällaisenaankin sivuja oli jo 368. Jos kirjoittaja olisi oikeasti panostanut siihen, mitä aavikon takana tapahtui, kirja olisi paisunut niin, että asia olisi ollutkin parempi erottaa jatko-osaksi. Jos myöhemmin ilmenee, että tälle tulee jatkoa, arvosana nousee automaattisesti 4,5:een.