tiistai 26. elokuuta 2014

Kirja-arvostelu: Hiroshi Sakurazaka - All you need is kill

Kävin alkukesästä katsomassa 3D:nä sellaisen elokuvan kuin Edge of Tomorrow. Tämä Groundhog Dayn ja Starship Troopersin ristisiitos oli oikein hyvä, ja Tom Cruise yleisestikin ottaen on hyvä, vaikka hänellä onkin kyseenalainen maine kaikesta istukansyönnistä ja linnunpaskakasvohoidoista ja skientologiasta ja mitä niitä vielä oli. Eräs kaveri vain valitteli, että 90 % elokuvasta oli jo näytetty trailerissa, eikä siis itse elokuvan katsomisessa ollut juuri jännitystä.

Rooman rautatieaseman kirjakaupassa etsiessäni jotain kevyttä lukemista paluumatkalle, törmäsin tähän. Yllätyin oikein iloisesti siitä, että elokuva perustuu kirjaan, eikä edes amerikkalaiseen, vaan japanilaiseen, mikä jo sinänsä on tae laadusta tai ainakin omaperäisyydestä.


Kirja alkaa parikymmentä vuotta alienien hyökkäyksen jälkeen. Alienit syövät maaperän pilalle ja jättävät jälkeensä pelkkää myrkyllistä aavikkoa, ja vuosi vuodelta ne leviävät laajemmalle ihmisten vastarinnasta huolimatta. Alienit ovat vallanneet Okinawan ja uhkaavat Japanin pääsaaria, kun kirjan sankari, sotamies Keiji Kiriya, lähtee ensimmäiseen taisteluunsa. Hän on osastostaan viimeisenä hengissä, kun hän törmää ns. upseeritason alieniin, tappaa sen ja kuolee samalla itsekin.

Heti kuoltuaan hän herää sängystään edellisen päivän aamuna. Aluksi hän luulee taistelua ja kuolemaansa uneksi, mutta kun sama toistuu muutaman kerran, hän vakuuttuu elävänsä oikeasti samaa taistelua uudelleen ja uudelleen. Kun ei muutakaan keksi, hän järkeilee, että ehkä kierre loppuu, jos hän voittaa taistelun, ja päättää treenata itsensä täydelliseksi taistelijaksi.

158 kierroksen jälkeen hän tapaa Rita Vratanskin, nuoren amerikkalaisen naissoturin, jolla on sama kyky kuin Keijillä. Rita selittää, että alienien upseereilla on kyky palata menneisyyteen ja yrittää taistelua uudestaan paremmilla tiedoilla, jos edellinen yritys epäonnistuu, ja tietyissä olosuhteissa kyky voi siirtyä ihmisillekin. Yhdessä he ryhtyvät yrityksen ja erehdyksen kautta haarukoimaan tapaa voittaa taistelu, mutta myös vastapuoli oppii samaa tahtia ja käy aina entistä hankalammaksi päihittää.

4,5 pistettä viidestä. Kirja oli valitettavan lyhyt, mutta silti kattoi tarinan riittävän hyvin. Selvää loppua ei ollut siinä mielessä, että sota olisi voitettu tai oltaisiin edes päästy taitekohtaan, jossa ihmiskunnalla alkaisi mennä paremmin, mutta eipä sellainen tällaisissa tarinoissa olekaan oleellista. Kokovartalohaarniskaäijät-vastaan-ötökkäalienit -genren perustana katsotaan usein olevan kolme klassikkoteosta: Robert Heinleinin Starship Troopers, Joe Haldemanin Forever War ja John Steakleyn Armor. Tämä ei jää kauas niiden tasosta, joskaan ei mene yhtä syvälle yhteiskuntafilosofian puolelle.

Elokuva oli kirjalle melko uskollinen lähestulkoon loppuun asti lukuunottamatta sitä, että miljöö oli siirretty Japanista Eurooppaan. Loppu oli kuitenkin aivan erilainen, koska tietysti elokuvaversio oli pitänyt hollywoodisoida niin, että sivuhahmot kuolevat urheasti, päävihollinen tuhotaan ja lopussa kaikki on hyvin. Japanilaisessa kulttuurissa ei tunnu olevan samanlaista patologista tarvetta onnellisille lopuille, joten loppuratkaisujen ei tarvitse noudattaa tiettyä kaavaa, vaan voidaan rauhassa olla hardcoreja.

Se on mukavaa.

6 kommenttia:

  1. Tuosta teemasta ihmiset vs. ulkoavaruuden hättiäiset on saatu aikaiseksi kyllä komeanlupsakoita elokuvia. Niissä on tosin pahana puolena se epärealistisuus, eli ihmiset yleensä voittavat ylivoimaiset hättiäiset, joilla on kyky lentää tähdeltä toiselle ja muutenkin aivan ylivoimainen teknologia. Asiaa voisi verrata vaikka siihen, että tuhat kirvein aseistautunutta metsäläistä pistää rumasti turpaan täysivahvuista jääkäriprikaatia. Tyylikkäin todellisuuden ohiajo oli mielestäni siinä Independece Day-leffassa, jossa maailma pelastettiin siten, että Jeff Goldblumin läppäristä syötettiin tietokonevirus hättiäisten emoalukseen. Näköjään Microsoftin tuotteita käytetään varsin laajalti.

    Tosin jos tehtäisiin semmoinen täysin realistinen kalliin budjetin alieninvaasioleffa, jossa hättiäiset voittavat, niin tuskinpa se sitten menestyisi.

    VastaaPoista
  2. Starship Troopers oli aikoinaan riemastuttava elokuva. Sitä kun ei aluksi tiennyt, onko tämä vakavasti otettava vai kunnon parodia.

    Indepence day oli taasen lähinnä nolo. Voisi tosiaan olettaa, että jos pystyy lentämään aurinkokunnasta toiseen, niin tietotekniikka on hivenen Windows-tasoa kehittyneempää.

    Jos autot pyörisivät windows-pohjalla, niin tokko niillä aina pääsisi edes naapurikaupunkiin asti...

    VastaaPoista
  3. Huomenta, Ykä, ja kiitos kommentista.

    Joo, nuo elokuvien yllätysvoitot ovat juuri sitä hollywoodisointia, mistä mainitsin. Onnellinen loppu on saatava vaikka väkisin. Independence Dayta tulikin nuorempana naurettua ja kirottua, mutta ehkä vielä klassisempi tapaus on Maailmojen sota, jossa ihmiset eivät saa yhtään mitään aikaan alieneja vastaan, mutta sitten alienit kuolevat itsekseen joka ikinen ihmisten flunssavirukseen. Voisi kai sellainen periaatteessa olla mahdollista, mutta luulisi, että alienit olisivat osanneet ennakoida asian ja suojautua siltä. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, koska alkuperäinen Maailmojen sota -kirja kirjoitettiin jo 1800-luvun puolella ja se on se ensimmäinen ja alkuperäinen ihmiset-vastaan-alienit -teos.

    Starship Troopersia täytyy edelleen hehkuttaa. Siinä osapuolet ovat tasaväkisempiä, eikä vippaskonsteilla oteta yllätysvoittoja.

    VastaaPoista
  4. Huomenta Ekullekin, ja kiitos kommentista.

    Ei Starship Troopersia varmaan ollut ainakaan pääasiallisesti tarkoitettu parodiaksi, mutta eipä tuosta genrestä kai pystykään nykyään tekemään elokuvaa, jossa ei olisi ainakin jonkin verran parodisia elementtejä 50-luvulla aiheesta tehtyjen vakavien elokuvien suuntaan. Asiaan vaikuttaa tietysti sekin, että elokuva pohjautuu 50-luvulla kirjoitettuun kirjaan.

    Eniten siinä kyllä naurattivat ne natsiunivormut.

    VastaaPoista
  5. Täytyy vielä kiittää Porstuan isäntää inspiraatiosta. Tämä kirjoituksesi ja sitä seurannut yleinen pulina sai minut kokeilemaan siipiäni scifin alalla. Tuotos tulee ulos vissiin ensi viikolla.

    Yleensä scifistä olen tainnut todeta ennenkin, että leffojen sijaan tykkään enemmän sarjoista, koska niissä on niin paljon pitempi juoni. Esmes Babylon 5 oli klassikko. Mutta Starship Troopers oli kyllä mainio elokuva.

    VastaaPoista
  6. Iltaa taas. On suuri kunnia toimia inspiraationa novelleillesi.

    Minullakin on hämärä muistikuva, että tuosta aiheesta on ollut puhetta. On periaatteessa totta, että sarjoissa on enemmän tilaa juonenkehitykselle, mutta sarjoilla on ikävänä tapana tulla lopetetuksi kesken. Ja mitä parempi ja mielenkiintoisempi sarja on, sitä nopeammin se tyypillisesti lopetetaan. Tämähän johtuu siitä, että tutkitusti toimiva draama seuraa tiettyjä kaavoja, ja jos sarja rikkoo niitä, suuri yleisö ei pidä sitä positiivisesti yllättävänä ja tuoreena, vaan sekavana ja outona. Toki hyviä poikkeuksia on niin sarjoissa, joissa kaavojen rikkominen ei haittaa, kuten X-files; ja sarjoissa, joissa kaavojen noudattaminen ei haittaa, kuten Stargate ja Babylon 5.

    VastaaPoista