Kirja-arvostelu: Hiroshi Sakurazaka - All you need is kill

Kävin alkukesästä katsomassa 3D:nä sellaisen elokuvan kuin Edge of Tomorrow. Tämä Groundhog Dayn ja Starship Troopersin ristisiitos oli oikein hyvä, ja Tom Cruise yleisestikin ottaen on hyvä, vaikka hänellä onkin kyseenalainen maine kaikesta istukansyönnistä ja linnunpaskakasvohoidoista ja skientologiasta ja mitä niitä vielä oli. Eräs kaveri vain valitteli, että 90 % elokuvasta oli jo näytetty trailerissa, eikä siis itse elokuvan katsomisessa ollut juuri jännitystä.

Rooman rautatieaseman kirjakaupassa etsiessäni jotain kevyttä lukemista paluumatkalle, törmäsin tähän. Yllätyin oikein iloisesti siitä, että elokuva perustuu kirjaan, eikä edes amerikkalaiseen, vaan japanilaiseen, mikä jo sinänsä on tae laadusta tai ainakin omaperäisyydestä.

Kirja alkaa parikymmentä vuotta alienien hyökkäyksen jälkeen. Alienit syövät maaperän pilalle ja jättävät jälkeensä pelkkää myrkyllistä aavikkoa, ja vuosi vuodelta ne leviävät laajemmalle ihmisten vastarinnasta huolimatta. Alienit ovat vallanneet Okinawan ja uhkaavat Japanin pääsaaria, kun kirjan sankari, sotamies Keiji Kiriya, lähtee ensimmäiseen taisteluunsa. Hän on osastostaan viimeisenä hengissä, kun hän törmää ns. upseeritason alieniin, tappaa sen ja kuolee samalla itsekin.

Heti kuoltuaan hän herää sängystään edellisen päivän aamuna. Aluksi hän luulee taistelua ja kuolemaansa uneksi, mutta kun sama toistuu muutaman kerran, hän vakuuttuu elävänsä oikeasti samaa taistelua uudelleen ja uudelleen. Kun ei muutakaan keksi, hän järkeilee, että ehkä kierre loppuu, jos hän voittaa taistelun, ja päättää treenata itsensä täydelliseksi taistelijaksi.

158 kierroksen jälkeen hän tapaa Rita Vratanskin, nuoren amerikkalaisen naissoturin, jolla on sama kyky kuin Keijillä. Rita selittää, että alienien upseereilla on kyky palata menneisyyteen ja yrittää taistelua uudestaan paremmilla tiedoilla, jos edellinen yritys epäonnistuu, ja tietyissä olosuhteissa kyky voi siirtyä ihmisillekin. Yhdessä he ryhtyvät yrityksen ja erehdyksen kautta haarukoimaan tapaa voittaa taistelu, mutta myös vastapuoli oppii samaa tahtia ja käy aina entistä hankalammaksi päihittää.

4,5 pistettä viidestä. Kirja oli valitettavan lyhyt, mutta silti kattoi tarinan riittävän hyvin. Selvää loppua ei ollut siinä mielessä, että sota olisi voitettu tai oltaisiin edes päästy taitekohtaan, jossa ihmiskunnalla alkaisi mennä paremmin, mutta eipä sellainen tällaisissa tarinoissa olekaan oleellista. Kokovartalohaarniskaäijät-vastaan-ötökkäalienit -genren perustana katsotaan usein olevan kolme klassikkoteosta: Robert Heinleinin Starship Troopers, Joe Haldemanin Forever War ja John Steakleyn Armor. Tämä ei jää kauas niiden tasosta, joskaan ei mene yhtä syvälle yhteiskuntafilosofian puolelle.

Elokuva oli kirjalle melko uskollinen lähestulkoon loppuun asti lukuunottamatta sitä, että miljöö oli siirretty Japanista Eurooppaan. Loppu oli kuitenkin aivan erilainen, koska tietysti elokuvaversio oli pitänyt hollywoodisoida niin, että sivuhahmot kuolevat urheasti, päävihollinen tuhotaan ja lopussa kaikki on hyvin. Japanilaisessa kulttuurissa ei tunnu olevan samanlaista patologista tarvetta onnellisille lopuille, joten loppuratkaisujen ei tarvitse noudattaa tiettyä kaavaa, vaan voidaan rauhassa olla hardcoreja.

Se on mukavaa.