torstai 26. toukokuuta 2016

Mihin aseita tarvitaan?

Serkkupoika kertoi joskus, että laittomia aseita saa hyvin helposti Venäjältä. Joku hänen tuttunsa oli Pietarissa kysellyt oikeannäköisiltä ihmisiltä, osaisivatko he auttaa asiassa, ja aika äkkiä hänet oli ohjattu johonkin sivukujalle kauppoja hieromaan. Mafiosot olivat tarjonneet Uzi-konepistoolia ja ammuksia kaupan päälle 300 euron hintaan. Satasen lisämaksusta mafian kuriiri olisi tuonut aseen Suomen puolelle, ettei ottajan olisi tarvinnut itse ottaa riskiä tullissa kiinni jäämisestä.

Sellainen olisi kyllä näppärä, ja loppuvuodesta hankkimani Outokummun osakkeenikin alkavat olla juuri tuon summan verran plussalla. Saisivat päräkät ja citykanit kyytiä. Joku kertoi hiljattain, että rastaat ovat itse asiassa hyviä ruokalintuja. Ei vaiskaan, enhän minä lähtisi rikkomaan Suomen ase- ja metsästyslakeja tuolla tavalla. Sitten jos täällä olisi amerikkalaistyylinen aselainsäädäntö, varmaan kyllä hankkisin monipuolisen arsenaalin.


Pari päivää sitten tuli TV:stä Morgan Spurlockin dokumentti siitä, kuinka amerikkalaiset ostavat nyt asekaupat tyhjiksi, kun pelkäävät Obaman kieltävän aseet ihan kohta. Monet sellaisetkin, jotka eivät ole ikinä asetta omistaneet, hankkivat niitä nyt ihan vain varmuuden vuoksi, eikä iällä, sukupuolella, poliittisella suuntaumuksella tai sen sellaisella ole juuri merkitystä. Argumentteja aseiden hankinnan puolesta kuultiin monenlaisia, kuten kodinturva, itsepuolustus, kauriinmetsästys, urheilu ja mitä näitä nyt on. Dokumentin oma näkökulma oli kuitenkin, että aseita saa ihan liian helposti, kun sitten niillä kuitenkin tapetaan ihmisiä, eikä ihmisiä voi tappaa ilman tuliaseita.

En nyt halunnut ottaa kantaa aselainsäädäntöön tai siihen, pitäisikö pyssyjensaannin olla helpompaa vai vaikeampaa. Nyt halusin vain keskittyä yhteen tiettyyn kysymykseen. Siihen kysymykseen, joka aina pomppaa ensimmäisenä esiin, kun joku ilmoittaa vastustavansa aseiden täyskieltoa.

Olimme taannoin työporukan kanssa istumassa iltaa, ja sattumalta tulivat tällaiset asiat puheeksi. Sanoin sitten, että olisi hauskaa omistaa jokin pikku konepistooli. Näin naamasta, kuinka kommenttini särähti vasten yhden kaverin ideologiaa, ja hän tivasi minulta heti, että "mihin sinä muka tarvitsisit sellaista?"

Ai että mihinkö minä tarvitsisin konetuliasetta?

Olenko ainoa, jonka mielestä tuo on aivan käsittämättömän outo kysymys?

Kävin pikaisesti kirjahyllyni läpi, ja näytämme emännän kanssa yhteensä omistavamme 410 kirjaa, poislukien oppi- ja tietokirjat, joita niitäkin on pari hyllyllistä. 410 paperinidettä viihteellistä fiktiota, joista olen lukenut 220 eli noin puolet. Itsehän olen sitä mieltä, ettei ole olemassa sellaista ongelmaa kuin "liikaa kirjoja", vaan vain "liian vähän kirjahyllyjä", mutta ymmärrettävästi emäntä närkästyy aina, kun tulen kirjakaupan kautta kotiin.

Enhän minä tällaista kotikirjastoa mihinkään tarvitse. Kirjasto on alle puolen kilometrin kävelymatkan päässä, ja jos nyt on pakko ostaa omaksi, nykytekniikalla kannattaisi ostaa ne sähköiseen lukulaitteeseen. Kaikki nämä hyllymetrit saisi mahtumaan kännykän kokoiseen läpyskään. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, kirjojen lukeminen on muutenkin ihan turhaa. Senkin ajan voisin käyttää paremmin vaikkapa ottamalla lisää työvuoroja.

Silti kukaan ei tule kyselemään, että "mihin sinä muka tarvitset kirjoja?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että ostan kirjoja siksi, koska tykkään lukea niitä. Jokainen myös tajuaa, että vaikka itse ei olisikaan kiinnostunut kirjallisuudesta, ei ole hänen asiansa tulla kertomaan minulle, miten minä saan käyttää ylimääräisen aikani ja rahani ja millaista viihdettä minun sopii kuluttaa.

Sitten minulla on tällaista kalustoa:


Enhän minä kuntoiluvälineitä kotona tarvitse, kun kuntosaleja on useita ihan kävelymatkan päässä, eivätkä ne niin kalliita ole, että omat laitteet ihan heti maksaisivat itsensä takaisin. On kuitenkin monta syytä, miksi haluan omistaa monipuolisesti laitteita kotonani:

- En halua odotella vuoroani laitteisiin.
- En muutenkaan tykkää paikoista, joissa on muita ihmisiä.
- Jos minun pitäisi erikseen lähteä kotoani treenaamaan, tulisin treenanneeksi huomattavasti harvemmin, koska olen laiska.
- Kotona voin treenin yhteydessä katsoa DVD:ltä Steven Seagalin elokuvia, joita juuri lainasin appiukolta yhdeksän kappaletta.
- Kotona kukaan ei tule urputtamaan pukukoodista, jos treenaan pelkissä kalsareissa.

Niin hyviltä kuin nuo perusteet kuulostavatkin, ovat ne merkityksettömiä, koska eihän kenenkään tarvitse treenata. Jos työn puolesta tarvitsee hyvää kuntoa ja vahvoja lihaksia, ne kasvavat itsestään työtä tehdessä, ja jos kuluttaa aikansa tietokoneen ääressä, ei niillä tee mitään. Kuntoilu on toki terveellistä, mutta sitä voi harrastaa hyvin halvalla lenkkeilemällä, eikä terveellä itsetunnolla siunattu ihminen koe tarvetta pullistella lihaksilla. Laihduttaminenkin on turhaa, koska todellinen kauneus on sisäistä, joten mitä isompi perse ja maha on, sitä enemmän niiden sisään mahtuu kauneutta.

Silti kukaan ei tule kyselemään, että "mihin sinä muka tarvitset kuntoiluvälineitä?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että minulla on kuntoiluvälineitä, koska tykkään kuntoilla. Edellämainittu asevastainen työkaverini kertoi, että hänelle oli hänen aloitettuaan punttitreenin joku hintelä kaveri tullut väittämään, ettei kannata kasvattaa lihaksia koska gdaashrgaaaydmt, mutta itse en ole vielä kohdannut sellaista. Varsinkaan en ole kuullut kenenkään vaativan, että ihmisten kuntoilumahdollisuuksia pitäisi jotenkin rajoittaa.

Mitähän vielä? Noh, pariin kertaan olen tullut kertoneeksi tykkääväni leipoa, vaikka en valitettavasti ole pitkään aikaan sitä tehnytkään. Se jos mikä vasta turhaa hommaa onkin. Leivonnaiset koostuvat pelkistä tyhjistä kaloreista, ja jos nyt on aivan pakko jotain sokerimössöä mässyttää, kaupasta saa kyllä. Hinta ei ole paljon tarvikkeiden hintaa suurempi, eikä tarvitse ottaa riskiä että kermavaahto juoksettuu tai rommi on huonoa.

Silti kukaan ei tule kyselemään, että "miksi sinun muka tarvitsee leipoa?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että jos leivon, teen sen siksi, koska se on kivaa ja tykkään syödä leivonnaisia. Itse kun leipoo, saa myös juuri sellaista kuin itse haluaa, eikä tarvitse tyytyä kaupan suppeaan valikoimaan. Tykkään esimerkiksi laittaa sämpylöihini reilusti Tabascoa. Eikä siihen kukaan tule lässyttämään, että ämmien hommaa ja kunnon hetero tekee vain grilliruokaa, tai jos tulee, hänelle voi linkata tämän kirjoitukseni.


Mikä siis on johtopäätös? Mihin minä tarvitsisin konetuliasetta? Mihin ylipäänsä kukaan tarvitsee aseita?

No jumalauta, ampumiseen niitä tarvitaan. Niillä voi ampua maalitauluja, joko virallisia sellaisia tai sitten riviin pantuja peltipurkkeja. Niistä lähtee kiva ääni ja niiden aikaansaamaa tuhoa on hauska tarkastella. Porukalla voi ottaa kisaa, kuka osuu parhaiten. Niillä voi myös ampua eläimiä, sillä eläimethän ovat olemassa siksi, koska lihaskasvu vaatii proteiinia.

Niin, eihän maalitauluja varsinaisesti kenenkään tarvitse ampua. Kierrätykseen ne kannattaa laittaa. Pulloista saa pantinkin takaisin. Eläimiä nyt ei ainakaan tarvitse ampua, koska lihaa saa kaupasta, eikä lihaa muutenkaan tarvitse syödä, koska soijarouhettakin saa kaupasta. Marjapuskat saa suojattua harakoilta kätevästi verkolla, jos nyt ylipäänsä oletetaan, että ihmisillä on suurempi kosminen oikeus marjoihin kuin harakoilla.

Mutta mitä sitten? Ammuskelu on hauskaa ja riista maistuu hyvältä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että ammuskelu on tylsää ja eläimilläkin on tunteet, mutta jos häntä ei kiinnosta minun mielipiteeni asiasta, miksi minuakaan pitäisi kiinnostaa hänen mielipiteensä?

Kuten alussa sanoin, en halua tässä ottaa kantaa siihen, pitäisikö aselakeja löysentää vai kiristää. Vaikka nykyään ollaankin menty aivan naurettavaan kuristusnysväykseen, tuskin lakeja kuitenkaan löysennettäisiin niin paljoa, että olisi mahdollista saada lupaa uziin soramontturevittelyperusteella. Kunhan vain tulin huomauttamaan, että se, ettei jotain tarkkaan ottaen tarvita, on aika jumalattoman typerä syy kieltää yhtään mitään.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Kolmas vuosikatsaus

Tulipa käytyä työporukalla jossain pienessä pihviravintolassa vapaapäivänä. En enää muista paikan nimeä, mutta hyvää oli. Maininnanarvoiseksi tämän ravintolakäynnin tekee se, että nyt opin, että lasku pitää aina käydä tarkasti läpi ennen maksamista. Jouduin nimittäin lähettämään laskuni kaksi kertaa takaisin, ennen kuin se meni oikein. Jostain syystä tarjoilijattarilla oli vaikeuksia hahmottaa tilannetta, jossa joku ottaa kaksi jälkiruokaa.

Enhän minä voinut tietää, että heidän suklaakakussaan oli valkosuklaakerros, ennen kuin olin jo tilannut juustokakkua.

Mutta asiaan. Nyt kun on suurin piirtein toukokuun kymmenes, blogini on yltänyt kunnioitettavaan kolmen vuoden ikään. Kukapa olisi uskonut? Muut kuin minä siis. Mutta jee! Käydäänpäs vähän läpi tilastoja, jos ei muuten niin jälkipolville tallentamista varten. Ai miten niin ei muka kiinnosta?


Kirjoitushetkellä kokonaiskävijämääräni on 145 923, joten viimevuotiseen nousua on tapahtunut 58 968, eli 112 %:n verran edellisvuoden kävijämäärään nähden. Vähän on tahti hidastunut, mutta luultavasti se johtuu päivitystahtini hidastumisesta. Päivässä käyntejä tulee n. 100-400, ja tyypillisesti tekstini keräävät n. 400-600 lukukertaa. Tältä näyttää kaikenkaikkinen tilastoni:

Vasemman alanurkan lukemiin ei sitten voi luottaa, koska jostain syystä Blogger unohtaa vanhoja katselukertoja.

Kuten näkyy, suurin kiitos näkyvyydestäni kuuluu edelleen blogistikollegalleni Yrjöperskeleelle. Kiitoksia myös kollegoilleni Jaska Brownille, peräti kahdella blogilla vaikuttavalle Tom Kärnälle, Kumitontulle, Feyrikselle, Korppi on oikeudelle, Reijo Koiraalle, Notkoluodolle, Cosiddettolle, sekä juuri blogimaailmasta eläköityneelle Ruukinmatruunalle. Toivottavasti kukaan ei jäänyt muistamatta. Sekä tietysti myös teille, jotka olette levittäneet ilosanomaani Facebookissa, Twitterissä ja muilla alustoilla, mitä näitä nyt on.

Kävinhän minä itsekin Facebookissa alkuvuodesta. Kuukauden ajan ehdin kerätä kavereita, kunnes joku ilmiantoi minut valeprofiilista ja minut niitattiin pois. Kovin aktiivisesti en ehtinyt sosialisoida, mutta yksi omasta mielestäni hieno onnistuminen minulla oli. Joku nimittäin oli laittanut sinne tällaisen kuvan:


Kuvan laittaja oli laittanut kommentiksi vain sanan "suhteellisuudentaju". Tämä oli sitä aikaa, kun puhuttiin siitä, kuinka raiskauksista ei kukaan kiinnostunut, ennen kuin niiden varjolla sai ruveta olemaan rasisti ja ruveta syyttelemään turvapaikanhakijoita niistä. Lyhyt vastaus tuohon on, että on se aina kiinnostanut, mutta kotimaisille raiskaajille ei oikein voi mitään muuta kuin istuttaa vankilassa, kun taas ulkomaiset raiskaajat ovat maassa yksinkertaisen ja helposti kumottavissa olevan poliittisen päätöksen suorana seurauksena.

Mutta oltiin raiskauksista kiinnostuttu aiemmin tai ei, en silti vieläkään ymmärrä tuota logiikkaa. Ilmisesti jos ei ole ollut raiskauksista kiinnostunut aiemmin, ei niistä saa kiinnostua myöhemminkään.

Asiaan. Koska minäkin osaan tilastomatikkaa sekä piirtää käppyröitä Excelillä, päätin ottaa nuo ylläolevan kuvan luvut sellaisinaan ja suhteuttaa ne väestömäärään ja maassaoloaikaan. Ja hupsista, palkit pyörähtivätkin tällaisiksi:


Suhteellisuudentaju tosiaan.

Katsotaanpas seuraavaksi vuoden menestyneimpiä tekstejä. Ei ole yllättävää, että vuoden ja samalla koko blogini historian luetuimmaksi tekstiksi nousi Iso kyrpä kokonaisella 2368 lukukerrallaan. Koko tekstin tarkoitushan oli vain katsoa, kuinka monta Google-osumaa saan tuolla otsikolla. On tekstissä sinänsä ihan mielenkiintoinen ja informatiivinen sisältökin, ei siinä mitään.

Toisena on 788 lukukerrallaan Toimittaja, joka unohti, mitä järki tarkoittaa, jossa vastasin kolumniin, jossa joku toimittaja närkästyneenä moitti suomalaisia siitä, etteivät auta pakolaisia, vaikka Suomeakin on autettu. Yli kuudensadan luvun pääsi myös Se oleellinen kysymys Immosen vastustajille (632), jossa ihmettelin Meillä on unelma -porukan argumentteja sen jälkeen, kun Olli Immonen oli mennyt sanomaan tykkäävänsä yksikulttuurisuudesta; sekä Edistyksellistä ajattelua suomalaisesta kirjallisuudesta (620), jossa erään lukijan pyynnöstä käsittelin Koko Hubaran feministis-edistyksellistä valitusta Laura Lindstedtin Oneiron-romaanista.

Kirja-arvosteluja on tullut valitettavasti paljon vähemmän kuin ennen. Ne näyttävät lukukertojen perusteella kiinnostavan noin puolta lukijoistani, lukuunottamatta klassikoita ja menestyneitä uutuuksia, jotka vetävät paljon Google-osumia. Vuoden menestynein on ylivoimaisesti Jarkko Tontin Lento 551 lukukerrallaan, koska Tontti itse twiittasi tekstin alle kaksi tuntia sen julkaisun jälkeen. Oletankin, että Tontti seuraa tätä blogia, koska vaikka itsekin tykkään googletella blogini nimeä silloin tällöin nähdäkseni, mistä linkkejä löytyy, olisi aika legendaarista, jos Tontti olisi sitä kautta tullut tänne sellaisella ajoituksella.

Joo. Mitäs vielä? Varmaan musiikkia tapauksen kunniaksi. Eräs uusi naispuolinen työkaverini on sitä mieltä, että tämä on uusi tunnusbiisini. Kuulemma se tulee minusta kovasti mieleen:



En voi väittää vastaan. Pidän kovasti tuollaisesta vanhanaikaisenkuuloisesta. Ja ettei tämäkään teksti jäisi kokonaan ilman järkevää sisältöä, laitetaan loppuun vähäpukeisia naisia:

Viehättävä assistenttini Xenia Porstuan henkilökunnan vuosittaisella virkistysmatkalla Tunguskalla.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Anteeksi, että olen oikeassa

Tehän tiedätte, mitä sananvapaus on. Se on sitä, että jos on jokin mielipide jostain mielipiteitä herättävästä asiasta, sen saa ilmaista ja tuoda julki muille ihmisille ilman pelkoa rikostuomiosta tai Stasin visiitistä, vaikka kaikki eivät olisikaan samaa mieltä, ja vaikka joku sattuisi pahoittamaan mielensäkin siitä, että kohtaa omistaan poikkeavia mielipiteitä.

Sananvapaus keksittiin aikoinaan varmaankin sen takia, että yhteiskunnissa, joissa oli sallittu vain yksi virallinen totuus (joka tuppasi olemaan paikallisen hallitsijan mielipide) oli kaikenmoisia ikäviä jännitteitä eikä epäkohtiin voitu puuttua. Avoimempi yhteiskunta on yksinkertaisesti tehokkaampi ja kivempi kaikille; myös niille johtajille, jotka voivat kettuilun määrästä ja laadusta päätellä, kuinka hyvin he hoitavat hommansa, eikä tarvitse pelätä, että palaute tulisi aivan yllätyksenä 7,62-millisinä annoksina niskaluuhun.

Tehän tiedätte, mitä sananvastuu on. Se on sitä, että vaikka kaikilla onkin vapaus ilmaista mielipiteensä ilman pelkoa rangaistuksesta, vaikka siitä tulisikin jollekulle paha mieli, on kuitenkin syytä estää ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitä, joista saattaa tulla jollekulle paha mieli, tarvittaessa esim. rangaistuksin. Suomenkielisessä Wikipediassa asiasta sanotaan näin:
Entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on määritellyt vastuun niin, että jos julkaistavan asian tiedetään loukkaavan ja aiheuttavan riskejä, sitä ei pidä julkaista.
Esimerkkinä hän käyttää Googlen omistamassa Youtubessa julkaistua Muhammed-videota, joka aiheutti levottomuuksia, joissa kuoli ihmisiä. Pentikäisen mukaan Googlen olisi pitänyt poistaa video, eikä tuolloin kyse olisi sensuurista vaan vastuun kantamisesta.
Mielenkiintoista.

En ole nähnyt kyseistä videota, mutta kovasti tekisi mieli kyllä nähdä, millainen video pystyy tappamaan ihmisiä. Onhan tuosta aiheesta kauhuelokuvia, kuten The Ring. Alkuperäinen japanilainen on näin sivumennen sanoen parempi kuin Hollywood-versio, mutta siinähän ei nyt ole mitään poikkeavaa.

Mutta joo, uskoisin, että tuossa tapauksessa kuolemia ei niinkään aiheuttanut video, vaan riehuvat muslimit, mutta koska rasisti-Pentikäisen mielestä muslimit eivät ole täysipäisiä ihmisiä, joilla olisi päätäntävalta omasta käytöksestään, valkoisen miehen taakka on suojella muslimeja (itse)tuhoisilta vieteiltään rajoittamalla omaa ilmaisunvapauttaan.

Maailmalla ollaan totuttu, että on journalistien tehtävä murtaa virallisia totuuksia ja rajoja, joiden puitteissa asioista saa puhua. Suomi on siitä jännä maa, että täällä juuri journalistit ovat etunenässä vaatimassa, että vääristä asioista ei sitten puhuta väärään sävyyn. Nyt ne ovat keksineet sananvastuuvalan, jolla pyritään saamaan kansalaiset velvoittamaan itsensä pysymään ruodussa. Se kuuluu näin:
Ilmaisen itseäni ihmisoikeuksia kunnioittaen. Vihapuhe ei vaienna minua. Kannan vastuun sanoistani. #sananvastuuvala
Mietitäänpäs tuota hetki, vaikka lause kerrallaan. Ilmaisenko itseäni "ihmisoikeuksia kunnioittaen"? On vaikea keksiä, miten ilmaisuni loukkaisi kenenkään ihmisoikeuksia, koska eriävien mielipiteiden kuulemiselta välttyminen ei ole ihmisoikeus. Tietenkin saatan joskus sanoa jotain, joka loukkaa ihmisiä itseään, mutta jos se on joidenkin mielestä ihmisoikeuskysymys, silloin heidän ongelmansa on jossain aivan muualla kuin siinä, että he altistuvat mielipiteiden kirjolle.

Entäs vaientaako vihapuhe minut? Wikipedian mukaan:
Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotuksen mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen.
Mitenköhän tämä pitäisi tulkita? Ylempänä lainaamani Pentikäisen tapa leimata muslimit vajaamielisiksi puoli-ihmisiksi vaikuttaa vihapuheelta, mutta se ei taida perustua suvaitsemattomuuteen, vaan paremminkin överiksi vedettyyn suvaitsevaisuuteen, mikä ei kyllä ole yhtään sen parempi. Oli miten oli, ei se minua vaientanut, vaan paremminkin inspiroi.

Kannanko vastuun sanoistani? Ymmärrän, että jos vaikka sanoisin jollekin itsetuhoiselle tyypille, että hän on paska tyyppi ja hänen pitäisi tappaa itsensä, ja hän sitten menisikin tekemään sen, minulla olisi asiasta jonkinlainen vastuu ja minulle tulisi siitä paha mieli. Muutenkin itsetarkoituksellinen loukkaaminen on noloa enkä kannata sellaista, joten kannan vastuuta siinä mielessä, että pysyn asiakysymyksissä, vaikka sävyni olisikin asiaton.

Aion kuitenkin edelleen pysyä anonyyminä nettihuutelijana välttääkseni mielipiteideni katkerien uhrien ilmiannot, koska mielestäni Neuvostoliiton vankileireillä kituneet toisinajattelijat olivat vankeina totalitarismin uhreina, eivätkä vain kantamassa vastuuta omista sanoistaan.

Voin siis hyvillä mielin itsekin yhtyä tuohon valaan. Onneksi tuossa ei edes määritelty, millaisista asioista tarkkaan ottaen pitäisi kantaa sananvastuuta, joten voin pysyä onnellisen tietämättömänä, vaikka olisinkin noita periaatteita vastaan rikkonut.


Asiahan ei kuitenkaan ole aivan noin yksinkertainen, koska vaikka minä sanoisinkin, ettei totuuden kuulemisesta pidä pahoittaa mieltään, se ei tarkoita, etteivätkö mielet silti tulisi pahoitetuiksi, ja silloin hyvät tavat vaativat pyytämään anteeksi. Siihenkin on onneksi nyt olemassa ohje.


Tämä on lähinnä poliitikoille suunnattu, ja tunnetusti poliitikolle onkin tärkeää olla diplomaattinen ja pystyä miellyttämään kaikkia.

Vai onko sittenkään? Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen tilanne, jossa vaikka perussuomalainen poliitikko kertoo unelmoivansa yksikulttuurisesta Suomesta. Hänen vihervasemmistolaiset vastustajansa raivostuvat ja vaativat suureen ääneen julkista anteeksipyyntöä sekä poliitikolta itseltään että kaikilta muiltakin persuiksi tunnustautuvilta.

Jos persupoliitikko pyytää anteeksi, siirtyvätkö vihervasemmistolaiset hänen äänestäjikseen? No eivät. He pitävät häntä yhtä vastenmielisenä natsina kuin aina ennenkin. Ei heitä edes kiinnosta, pyytääkö poliitikko anteeksi, koska anteeksipyynnön vaatiminen on vain luontainen refleksi sekä näppärä tilaisuus nostattaa ryhmähenkeä omissa porukoissa.

Poliitikon kannattajat sen sijaan saattavat todeta, että hän on selkärangaton tyyppi, jonka periaatteet antavat periksi kohdatessaan vastustusta, mikä saattaa ajaa heidät äänestämään jotain toista. Lisäksi, pyytämällä anteeksi poliitikko myöntää, ettei ole sopivaa unelmoida yksikulttuurisuudesta, jolloin hän siirtää vastustajilleen päätäntävallan siitä, mitä mieltä hänelle tärkeistä asioista saa olla julkisessa keskustelussa. Poliitikolla on siis vain hävittävää, jos hän pyytää puheitaan anteeksi.

(Tätä ei pidä tulkita niin, että poliitikkojen pitäisi reteästi puhua julki ihan kaikki fantasiansa, koska suurin osa äänistä kerätään edelleen keskimääräiseltä enemmistöltä, ja se kuuntelee maltillista järkipuhetta, eikä mitään öyhötystä.)

Asiaan. Saatan kyllä joskus pahoitella puheitani. Se johtuu siitä, että saatan sanoa asiat tavalla, joka tulkitaan väärin, ja jos viesti ei mene perille, se on yleensä viestijän eikä kuulijan vika. Jos kuitenkin joskus pyydän puheitani anteeksi, aloitan sen nimen omaan sanomalla "anteeksi, jos" enkä "anteeksi, että". Se johtuu juuri tuosta:
Jos taas "pyydät anteeksi, jos joku on loukkaantunut", siirrät vastuun loukkaantujalle etkä ota kantaa omaan tekoosi. Tämä ei ole anteeksipyyntö. Se on siltä kuulostava tapa sanoa, että olet oikeassa.
Jos minä olen oikeassa, miksi minun pitäisi ottaa vastuuta siitä, että joku väärässä oleva närkästyy? Lukekoon argumenttini ja muuttakoon mieltään. Jos lukemisen jälkeenkin hän on eri mieltä, kommenttiosiossa saa tulla jatkamaan keskustelua. Sitä varten se on siinä. Vaikka emme pääsisikään yksimielisyyteen, en silti näe mitään väärää siinä, että olen eri mieltä kuin vastaväittäjäni.

Kettuilu ja räyhääminen eivät edistä keskustelua millään tavalla, mutta eivät sitä edistä anteeksipyytely tai itsesensuurikaan.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kirja-arvostelu: Jeff VanderMeer - Hävitys

Onpas tullut luettua vähän viime aikoina, ja nekin vähät ovat olleet lähinnä vanhoja klassikoita tai alelaaritavaraa. Tuoreita menestyneitä kirjoja luen silloin tällöin, jos saan hyviä vinkkejä, mutta ei ole vähään aikaan tullut vastaan.

Hittikin on kirjallisuudessa suhteellinen käsite. Joistain kotimaisista jännitysdekkareista tietävät kaikki nekin, jotka eivät kirjoja lue, koska niitä mainostetaan laajalti, mutta jos scifikirjasta tulee kansainvälinen myyntimenestys, asiasta ei koskaan kuulekaan kukaan aiheeseen perehtymätön, koska eihän sellaisista yleisöä tiedoteta. Oletus taitaa olla, että scifinörtit kyllä kertovat toisilleen, eikä muita kuitenkaan kiinnosta.

Nyt käsiteltävänä olevalla kirjalla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä scifin kanssa, mutta kaupallisen kirjallisuuden maailmassa on ikävä tapa luokitella scifiksi kaikki sellainen epämääräinen härökirjallisuus, joka sisällöltään vähänkään poikkeaa luonnollisen maailman arkitodellisuudesta. Sitten potentiaaliset lukijat kiertävät ne kaukaa, kun ei kiinnosta lukea valomiekoista ja avaruusaluksista. Ärsyttää.

Oli miten oli, eräs seuraamani blogisti tuli sivumennen maininneeksi Jeff VanderMeerin tuoreen läpimurtoteoksen Hävitys. Hän kertoi, että se oli "hirvein kirja, mitä on lukenut" ja että siitä tuli "fyysisesti paha olo ja pelotti jatkaa lukemista". Enhän minä enempää mainostusta tarvinnut, vaan riensin heti seuraavan tilaisuuden tullen kirjakauppaan vaatimaan, että ottaisivat jo rahani. Olihan se siellä, kuten myös jatko-osat Hallinta ja Hyväksyntä. Yhdessä ne muodostavat Eteläraja-trilogian.


Tarina sijoittuu jonnekin USA:n etelärannikolle lähitulevaisuudessa. Kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin muodostui "Alue X", jonka alkuperästä ei tiedetä yhtään mitään. Yhtäkkiä vain ilmestyi näkymätön, mutta tuhoisa energiakenttä, joka rajasi muutaman tuhannen neliökilometrin alueen hävittäen kaikki ihmiset sisältään ja läheisyydestään. Sen jälkeen asutuksen jäänteet ovat rapistuneet ja luonto on villiintynyt alueella.

Hallitus on luonnollisesti kiinnostunut asiasta, joten se lähettää jatkuvasti eri alojen asiantuntijoista koostuvia retkikuntia alueelle tutkimaan kaikkea mahdollista, että saisi edes jonkinlaisia vastauksia. Useimmat alueelle menneet eivät palaa takaisin, ja jos palaavatkin, he vaikuttavat jotenkin epämääräisesti muuttuneilta ja kuolevat syöpään melko pian. Näin kävi myös päähenkilön puolisolle, joten hänellä on tehtävänantonsa lisäksi myös henkilökohtaisia mysteerejä selvitettäväksi.

Kirjassa seurataan 12. retkikuntaa, joka koostuu neljästä naisesta: psykologista, joka on samalla seurueen johtaja; antropologista; maanmittarista ja kirjan päähenkilöstä biologista. Tuon kummempia nimiä heistä ei anneta ja muutenkin heistä kerrotaan hyvin vähän.

Nopeasti löydetään selittämätön maanalainen portaikko, jonka seinään on kirjoitettu jonkinlaista modernia runoutta eloperäisellä materiaalilla. Tutkiessaan kirjoitusta biologi altistuu aineelle, joka alkaa muuttaa hänen tietoisuuttaan hitaasti tarinan edetessä. Ensimmäisenä hän kehittää immuniteetin hypnoosille, jolla psykologi alistaa ryhmäänsä kenenkään tietämättä ja pakottaa heitä tekemään hengenvaarallisia asioita tutkimustensa puolesta.

Havaittuaan hypnoosin biologista tulee epäluuloinen, ja pikku hiljaa muut jäsenet kääntyvät häntä vastaan. Koska kavereiden pelkäämisessä ei vielä ole tarpeeksi, rämeympäristö on täynnä omituisesti mutatoitunutta ja vaarallisenoloista elämää, menneistä taisteluista löytyy hylsyjä ja verijälkiä, ja kaikkein eniten huolestuttaa portaikon perukoilla tekstiä seinään kirjoittava selittämätön ja pelottava Mönkijä.

Neljä pistettä viidestä. Omasta mielestäni tämä ei ollut ollenkaan niin pelottava ja ahdistava kuin luvattiin, eli siinä mielessä pieni pettymys, mutta oli se silti koukuttava ja oikein jännä. Tuli ahmittua nopeasti. Pidän myös avoimista lopuista, vaikka joitain sellaiset raivostuttavatkin. Vähän lyhyeksi kirja jäi, sillä oudossa ympäristössä olisi riittänyt tutkimista paljon enemmänkin.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että henkilöt ovat aika tylsiä. Psykologin, antropologin ja maanmittarin osalta sen ymmärtää, koska kirjassa täysin tietoisesti ja julkilausutusti pyritään esittämään heidät vain osaamisalueidensa ja omien rooliensa edustajina, mutta kyllä kai sentään päähenkilön persoonallisuutta olisi voinut kuvata jotenkin muutenkin kuin pitkillä takaumakohtauksilla, joita lukiessa vain miettii, että loppuisi tämäkin jo, että päästäisiin takaisin asiaan.

Saa nähdä, jos biologin keskenjääneeseen tarinaan palataan kolmososassa. Nyt on kakkososa jo puolessavälissä, ja siinä keskitytään aluetta tutkivan viraston touhuihin.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Pekka lukee lehteä 19: Logiikkaharjoituksia

Perhana kun nykyään on kiire. Kaiken maailman deadlineja ja työvuoroja niin, ettei sen vertaa meinaa ehtiä hiljentyä ja rauhoittua, että voisi seurata uutisia, puhumattakaan siitä, että niitä voisi kommentoida täällä.

Näköjään sama ongelma riivaa monia muitakin. Nyt, kun vähän katselin uutisia, huomasin, että kiireen ja lukuisten vastuidensa stressaamat ihmiset joutuvat reagoimaan asioihin niin nopeasti ja niin pienellä huomiolla, että heiltä jää välillä selkeitä ja suorastaan oleellisia päätelmiä tekemättä. Käydäänpäs tässä muutama läpi.


Suomi voitti nuorten jääkiekon maailmanmestaruuden. Hieno juttu. Koska jääkiekkoilijat ja missit tuntevat geneettisesti vetoa toisiinsa, joku entinen missi oli heti onnittelemassa ja vaistojensa ohjaamana päätti liittää onnitteluviestiinsä kuvan itsestään alusvaatteissa.

Tuollainen.
Normaalistihan tässä ei olisi mitään epätavallista, mutta nyt ongelma on siinä, että 17-vuotias kloppi on virallisesti vielä lapsi, jolloin tällainen on sairasta pedofiliaa, minkä lisäksi tämän irstaan puuman viattomat uhrit saavat tällaisesta peruuttamattomia psyykkisiä traumoja, koska ikärajoihin vakavasti suhtautuvassa Suomessa ei ole mahdollista, että 17-vuotiaat pojat olisivat siihen ikään mennessä nähneet kuvia naisten navoista ja reisistä. Ai niin, seksin suhteen ikäraja on 16 eikä 18, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin.

Kohun keskiössä on kysymys, että jos tällainen on ihan jees, olisiko vastaavasti hyväksyttävää, jos joku komea mies lähettelisi kalsarikuvia menestyneelle tyttöjoukkueelle. Jotkut miespuoliset koomikot ja toimittajat ja sen sellaiset ovat intoutuneet ottamaan itsestään kuvia samassa hengessä ja jakelemaan omia onnentoivotuksiaan pikkuleijonille.

Onkohan Suomessa muuten joku laki, että päästäkseen julkisuuteen miehen on oltava lihava ja karvainen? Antaa kaikkien kukkien kukkia ja silleen, mutta ei kai nyt kukaan sellaisesta halua kuvia nähdä. Katsotaan silti nuo kuvat:

Ali Jahangiri: lihava ja karvainen, joten näyttää kaiken ylpeänä.
Tommi Manninen: lihava, mutta vain naamasta karvainen, joten on valinnut asennon, jossa vain naama näkyy kunnolla.
Arttu Wiskari: lihava ja karvaton, mutta haluaa olla karvainen, joten kasvattaa naamaansa epämääräistä haituvaa.

Mutta joo, varmaan kansa reagoisi vielä raivokkaammin, jos Mr. Finland lähettelisi herutuskuvia teinitytöille. Vain yksi ryhmä luultavasti ei siitä pahastuisi, nimittäin kuvat vastaanottavat tytöt.

Ja joo, onhan missin kuvienlähettely tyylitöntä, mutta ei siitä syystä, kuin nyt meuhkataan. Kyseessähän on vain entisen missin muistutus ihmisille, että hänkin on vielä täällä, ja yritys lisätä omaa julkisuuttaan nakuilulla.

Sitten toinen someraivojuttu vähäpukeisesta naisesta:


Taas on kuvia, joissa näkyy vähän pakaran alareunaa.
Kaunottaren aiemman päivityksen perusteella hän on joutunut vastaanottamaan myös kritiikkiä paljastavista kuvistaan. Nainen ei kuitenkaan lannistu kritiikistä, vaan selvästi jatkaa asukuvien jakamista entiseen malliin.
Kuvatekstissä Penttilä toi esiin sen, että hänen jotkut kuvansa ovat saattaneet aiheuttaa mielipahaa niiden katselijoille.
Nyt vain mietityttää, että mikähän niissä kuvissa aiheutti mielipahaa? Artikkelissa ei kerrota. Liian hyvät pakarat? Toinen viettää tuhottomasti aikaa salilla ja näkee vaivaa kehonsa eteen, ja sitten tullaan urputtamaan, että ei saisi, koska siitä tulee paha mieli niille, jotka eivät viitsi. Tai ainakin pitäisi pitää jotain säkkiä päällään, ettei muiden tarvitse kadehtia. Taas jotain kommunismia tämäkin.

Miettikää nyt itsekin. Otetaan kuviteltu tilanne, että naapurillasi menee paremmin kuin sinulla jossain asiassa, aivan sama missä. Vaihtoehtoja omalle suhtautumisellesi on kolme:

1) Ota mallia ja pyri samaan. Vaikka et aivan samaan suoritukseen pystyisikään, tilanteesi silti paranee ainakin jonkin verran.
2) Totea, että se on hänen asiansa, eikä kuulu sinulle.
3) Suutu hänelle ja vaadi, että hän lopettaa pärjäämisen.

Ei tämäkään nyt niin suurta järkeilykykyä vaadi.

3. Poliisi laski: Näin paljon Björn Wahlroosin tuloilla voisi rapsahtaa sakkoa ylinopeudesta

No niin, suurista sakoista kitisevä miljonääri. Taas vaihteeksi.
Wahlroos kertoi Hjallikselle pitävänsä nykyäänkin nopeista autoista ja ajavansa joskus vähän liian lujaa. Mutta Suomessa hän ei aja. Hän sanoi kuitenkin ajavansa paljon autoa Ranskassa ja Ruotsissa.
– Suomessahan mä en voi ajaa autoa tällä sakotushommalla, että täällä jotkut muut ajaa mua. Sakot ovat aivan absurdeja, eikö totta?
Björnillä on vaikea valinta:

1) Maksaa suuria sakkoja,
2) Olla kokonaan ajamatta.

Ilmeisesti se, että ajaisi nopeusrajoitusten mukaan, ei ole lainkaan varteenotettava vaihtoehto.

Ensiksi täytyy huomauttaa, että vaikka 212 000 euroa onkin suuri summa, asia pitää suhteuttaa. Olen melko varma, että jos Björn tienaa nettona miljoonan kuukaudessa, 212 000 euron sakko vaikuttaa hänen kauppakassinsa sisältöön paljon vähemmän kuin se 276 euron sakko, jonka minä saisin samasta rikoksesta, vaikuttaisi minun elämiseeni.

Vaikka tätä sakotussysteemiä vastustettaisiin ja pidettäisiin absurdina, yksi asia täytyy myöntää: sehän toimii. Björn ei riko nopeusrajoituksia Suomessa. Tehtävä suoritettu. Luuletteko, että parin sadan euron kiinteät sakkosummat saisivat tehokkaasti Björnin suostuteltua olemaan kaahailematta? Jos ette luule, mitä toimivaa vaihtoehtoa ehdottaisitte tilalle?

Yllähän hän suoraan ilmoittaa boikotoivansa autoilua Suomessa, koska ei saa rikkoa sääntöjä ilman tuntuvia sanktioita. Menee taas siihen lasten ja vanhempien kasvatusaiheeseen, josta viimeksi puhuin.

Mutku emmä haluu!

4. Utahin osavaltio julisti pornon vaaraksi kansanterveydelle
Utah julisti tiistaina ensimmäisenä Yhdysvaltalain osavaltiona pornon kansanterveydelliseksi kriisiksi.
Utahin kuvernöörin Gary Herbertin tiistaina allekirjoittamalla julistuksella ei kuitenkaan ole suoria käytännön vaikutuksia, sillä se ei esimerkiksi kiellä pornoa tai edes rajoita sen jakelua.
Utah tunnetaan ehkä parhaiten siitä, että siellä asuu paljon mormoneja ja osavaltion väki on vahvan uskonnollisuutensa vuoksi myös hyvin konservatiivista. Toinen asia, mistä Utah tunnetaan, on se, että siellä on väkilukuun suhteutettuna USA:n eniten maksullisten pornosivustojen jäsenyyksiä.


Julistus listaa useita pornon kielteisiä vaikutuksia. Sen mukaan myös usein lapset ja nuoret saavat sukupuolivalistuksensa pornosta.
Toisaalta...
In lieu of sex-ed, most of Utah’s schools continue to offer abstinence-only programs and prohibit public school teachers from encouraging contraceptives, which could be why chlamydia was the most frequently reported communicable disease in Utah in 2011. Two-thirds of those cases were among 15 to 24 year olds.
Elikkä paikallisissa kouluissa opetetaan, että seksiä ei tule harrastaa muuten kuin lisääntymistarkoituksessa, eivätkä opettajat saa kannustaa käyttämään kondomeja. Sitten ihmetellään, kun klamydia on alueen yleisin tartuntatauti.

Ymmärrän, että paikalliset päättäjät ovat huolissaan kansalaistensa pornoriippuvuudesta, mutta ehkä kansanterveyttä ajatellen huomio kannattaisi kohdistaa johonkin ihan muuhun.

Lopuksi eräs selkeä ja looginen huomio, joka on itseltäni välttynyt huomaamasta jo parikymmentä vuotta:

5. Pro-Migration Newspaper: Lion King’s Simba Is ‘Fascist’, Anti-Migrant Propaganda

Disneyn Leijonakuningas-elokuva on siis fasistista ja maahanmuuttajavastaista propagandaa, kertoo Aftonbladetin kolumnisti. Siskoni oli juuri Leijonakuninkaan kohdeikäryhmässä elokuvan ilmestyessä, joten minäkin olen nähnyt sen moneen kertaan hänen katsoessaan sitä videolta, mutta täytyy myöntää, että tuo näkökulma ei koskaan tullut mieleeni.

Erityisen jännää on, että elokuvan tekijät ovat kertoneet ottaneensa pääpahis Scariin mallia Hitleristä, ja elokuvassa onkin mm. tällaista grafiikkaa:


Tästä huolimatta vasemmistolaiseksi itsensä luokitteleva kolumnisti toteaa, että heikkona, epämuodostuneena ja feminiinisenä kuvattu Scar on marxilaisen johtajan allegoria, kun taas vahva päähenkilö Simba on perinteisen maskuliinisena enemmän oikeistopopulistien makuun.

Tiedänhän minä, että marxistien mielestä fasistit ovat syypäitä kaikkiin maailman vääryyksiin, ja fasismia on kaikki muu paitsi marxismi, mutta jos vasemmistolaisella toimittajalla itsellään on mielikuva, että vasemmistolaiset ovat luihuja ja akkamaisia, ei kai siitä sentään voi fasisteja syyttää.

Toisaalta, jos amerikkalaista elokuvaa ryhtyy tulkitsemaan eurooppalaisten ideologioiden kautta, lopputulos on väistämättä jotain jännää. Sitä kyllä sopii odottaa erityisesti ruotsalaisilta poliittisilta aktivisteilta, koska tunnetusti heidän mielestään Ruotsi on maailman merkityksellisin osa ja ruotsalaiset tietävät parhaiten.

Myös elokuvan juoni on avoimen natsistinen. Marxilaisjohtaja tuo maahan laumoittain hyeenoita eli ahneita ja laiskoja maahanmuuttajia, joita kantaväestö joutuu elättämään. Maa kurjistuu ja leijonaväestö nälkiintyy, kun hyeenat syövät kaiken. Lopulta, kun enää hyeenoitakaan ei voida elättää, ne kapinoivat ja tappavat Scarin.

Ei hitto, tuossahan on järkeä. Kyllähän tuo on ihan selkeää maahanmuuttovastaista propagandaa, aivan kuten toimittaja väittää. Se vaatii vielä vähän sulattelemista, että totalitaristisen diktaattorin vastustaminen on fasismia, mutta kuten jo yllä mainitsin, kaikki paitsi marxismi on fasismia.

"Vastalääkkeeksi" toimittaja ehdottaa, että hyeenalaumassa pitäisi olla pentuja mukana. Ei ole kuulemma sattumaa, että ne ovat kaikki aikuisia. Kai ajatus on se, että jos loismaisia pahiksia inhimillistää enemmän, loismaisuutta on helpompi sietää, tai jotain. Ja niinhän se on, että jos on jokin asia, mitä Ruotsissa ei vielä näe tarpeeksi, se on maahanmuuttajalapset.

Leijonakuningas onkin jopa parempi elokuva kuin muistin. Harmi, kun Disney-piirrettyjä ei näytetä televisiossa.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Lasten ja keski-ikäisten kasvatuksesta

Selailin pitkästä aikaa uutisia, ja vastaani tuli artikkeli, jossa fitness-urheilija Mari Valosaari...


...kertoi saaneensa blogissaan ankaraa kritiikkiä lastenkasvatusmetodeistaan. Lapsi oli parkunut ja kiukutellut, kun ei ollut saanut rusinoita aterioiden välisenä aikana, ja tokihan moisesta käytöksestä pitää rangaista. Kuten otsikossakin sanotaan, "pitää olla kova kuri."

Minkähänlaista julmaa sadismia Mari oli harjoittanut tytärtään kohtaan? Jos kansan pöyristyminen on ollut niin merkittävää, että siitä saa revittyä otsikoita, vähintäänkin on varmaan annettu piiskaa kuoritulla imurinpiuhalla, jossa on vielä virrat päällä.

No ei. Ipana vain ei saanut viikkoon rusinoita. Ei kuulemma sen jälkeen ole itkupotkinut samasta aiheesta.

Ja tämän kansa sitten tuomitsee liian ankaraksi? Kyllähän lapsen pitää saada kaikki heti, koska itsekin on aina saatu ja lapsen pitää oppia saamaan vaatimalla tahtonsa läpi ja ei lapsen henkinen kehitys voi olla parista rusinasta kiinni ja Afrikan lapsilla ei ole rusinoita ollenkaan ja haistakaa nyt jo paska. Mari jatkaa:
Valosaaren mielestä osa nykyvanhemmista kasvattaa lapsiaan liian lepsusti.
– Jos ollaan leikkipaikoilla ja siellä joku lapsi lyö toista lasta tai rikkoo jotain, niin vanhemmat saattavat olla vain, että: ”Äläpä nyt.”
Valosaaren mielestä tilanteisiin pitää puuttua. Sopivina keinoina hän pitää muun muassa puhuttelua tai jäähylle laittoa. Tärkeintä on, että lapsi ymmärtää tehneensä väärin.
Joo, näitä näkee välillä. Kersat riehuvat kuin puna-armeija Berliinissä, ja äiti vain hokee, että "shh, shh..." niin hiljaa, etteivät lapset huomaakaan. Pistäkää se jälkikasvunne kuriin. Aivan sama, laitatteko te ne "jäähylle" vai painatteko ne rannelukolla tonttiin, mutta muistakaa, että perseily jatkuu, kunnes joku laittaa sen loppumaan. Se joku voitte olla te, tai sitten se voi olla lapsenne tuleva sellitoveri.

Ennen wanhaan sai tukistaakin.

Reiluuden nimissä on sanottava, ettei nykynuoriso (siis kuitenkin 18+v.) niin pahaa ole, mitä vanhempien puheista voisi luulla. Itse asiassa kun olen ollut asiakaspalvelutehtävissä monenlaisissa paikoissa, olen havainnut, että nuorison suosimissa paikoissa on paljon miellyttävämpää olla töissä kuin vanhemman väen paikoissa.

Nuoret saattavat kyllä näyttää ryhdittömiltä liian isoine vaatteineen, epämääräisiin suuntiin sojottavine lippiksineen ja kännykän räpläyksestä korppikotkamaiselle mutkalle taipuneine niskoineen. Oikeasti he ovat silti asiallisia tyyppejä, jotka kunnioittavat niitä, jotka vastaavasti kohtelevat heitä kunnioituksella.

Oikeastaan ainoa ongelma nuorissa on ns. apinalaumaefekti. Yksittäinen nuori mies on fiksu ja asiallinen. Kaksikin nuorta miestä ovat fiksuja ja asiallisia. Sitten, kun heitä on kolme, porukasta alkaa jo lähteä ääntä. Mitä enemmän mukaan liittyy porukkaa, sitä meluisemmiksi ja typerämmiksi he käyvät. Tämä johtuu siitä, että apinalaumassa jokainen yksilö pyrkii alfaurokseksi, eli siksi suurimmaksi, kauneimmaksi ja vahvimmaksi yksilöksi, joka saa kaikkien muiden huomion ja ihailun. Tähän asemaan päästäkseen jokainen yksilö pyrkii olemaan kaikkein äänekkäin ja tekemään kaikkein huomiotaherättävimmät tempaukset.

Mutta joo, rakastan nuorisoa asiakkaina. Tämä johtuu siitä, että he uskovat, kun heille jotain sanoo. Vaikka he saattavatkin joskus riehaantua vähän liikaa, meno rauhoittuu heti, kun vähän ärähtää. Jos heidän kanssaan tulee erimielisyyttä jostain asiasta, heidän kanssaan voi keskustella, eivätkä he vain huuda omaa näkökulmaansa, ja he jopa hyväksyvät sen mahdollisuuden, että ovat itse väärässä. Sanotaan vaikka niin, että he ovat vastaanottavaisia uudelle informaatiolle, eivätkä he ole vielä päättäneet, kuinka maailma heidän mielestään toimii.

Voipa joskus käydä jopa niinkin, että minä olen tehnyt virheen. Tai siis en minä henkilökohtaisesti, mutta joku samassa asemassa oleva kollegani. Nuoret toteavat, että ei se mitään, sellaista sattuu. Ei se niin vakavaa ole. Vaikka mielet tulisivatkin pahoitetuiksi, seuraavaan kertaan mennessä asia on jo unohdettu, eikä sitä muistella pahalla, vaikka vähän saatetaankin vitsailla. Vanhempi väki on paljon herkempää vaatimaan ja odottamaan täydellistä suoritusta, ja he kärkkäästi tekevät asian selväksi, elleivät sellaista saa.


Jos työntekijä tekee virheen, kyllähän siitä on ihan asiallista huomauttaa ja laittaa palautetta eteenpäin. Varsinkin asiakaspalveluhommissa on tärkeää, että tohelot ja mulkut saadaan karsittua pois, koska sellaiset pilaavat firman maineen ja sitä kautta tuloskehityksen. Asiakaspalvelijat myös ovat paikalla asiakkaita varten eikä toisinpäin, joten ei valittamisessa sinänsä mitään väärää ole.

Nyt vain on muutamia asioita, jotka toivoisin rakkaiden keski-ikäisten asiakkaideni muistavan tämän asian suhteen. Kuukausi sitten vähän sivusin jo aihetta, mutta jostain syystä tätä on juuri nyt harvinaisen paljon liikkeellä.

1. Tämä ei ole viimeinen päiväni tässä firmassa. Teoriassa on mahdollista, että teen jotain niin kamalaa, että ansaitsen potkut siltä seisomalta, mutta käytännössä luultavasti asia on oikeasti paljon vähäpätöisempi, tai sitten se, mitä sinä pidät virheenä ja henkilökohtaisena kunnianloukkauksena, onkin oikeasti standardikäytäntö. Jos siis teet valituksen pomolleni, on kaksi vaihtoehtoa: joko nauramme asialle yhdessä, tai sitten pomo sanoo, että "älä tee noin enää", johon vastaan, että "OK", ja asia on sillä kuitattu.

2. En usko, että olet pomoni paras kaveri, varsinkaan jos joudut kysymään minulta hänen puhelinnumeroaan. En varsinkaan usko, että sinä itse olet edustamani firman "johtokunnan puheenjohtaja".

3. Minun ei tarvitse kertoa sinulle sukunimeäni. Itse asiassa jo se, että vihaisesti tivaat sitä minulta, kertoo minulle, ettei sinulla ole kaikki muumit laaksossa, ja siinä tapauksessa en varmasti kerro sitä, vaikka onnistuisit järjestämään paikalle poliisipartion, joka lukee minulle manuaalistaan että kyllä periaatteessa pitäisi. (Todellisuudessahan tuossa tilanteessa kävisi vain niin, että poliisit löisivät sinulle sakot heidän aikansa haaskaamisesta.) Etunimeni riittää vallan mainiosti valituksen tekemiseen, mutta henkilökohtaiseen vainoamiseen tarvitset enemmän tietoja. Kumpaakohan luulet, että minä uskon sinun suunnittelevan, jos sukunimeni tietäminen on sinulle ehdottoman tärkeää?

4. Minuun ei tee vaikutusta se, että olet firman X myyntipäällikkö ja järjestön Y puheenjohtaja. Suomessa on tasa-arvo, joten viimeisiä viikkorahojaan laskeskelevan abiturientin asiakastyytyväisyys on minulle ihan yhtä tärkeää kuin sinunkin. Jos sinun asiakastyytyväisyytesi taas jollain tapaa riippuu em. abiturientin asiakastyytyväisyyden huomiottajättämisestä (tykkäät vaikka etuilla jonoissa tms.), saat ihan vapaasti vaihtaa firmaa käytettävissä olevista rahavaroistasi riippumatta.

5. En kauhistu uhkauksestasi "en enää koskaan tule tänne!" Tuntipalkka nääs. Sano mieluumin, että huomenna nähdään uudestaan. Se on paljon pelottavampaa. Saman tien voit myös jättää sanomatta, etten koskaan tule työskentelemään sinun alaisuudessasi. Ihan hyvä vaan.

6. En ole aivokuollut, eikä ole suurin osa kollegoistanikaan. Negatiivinenkin palaute käsitellään asiallisesti, mutta riittää, kun asian selittää kerran. Ei tarvitse toistaa tapahtumaselostusta viittä kertaa, että ymmärtäisin. Ei myöskään tarvitse varmistaa palautteen perillemenoa selostamalla sitä viittä kertaa erikseen joka ikiselle työntekijälle. Itse asiassa yleensä käy niin, että ensimmäisellä kerralla valitus kuulostaa järkevältä, mutta mitä useammin sen toistaa, sitä varmemmaksi tulen siitä, että valittaja on vain niin kännissä, ettei tajua mistään mitään eikä siis voi olla oikeassa. Sano asiasi kerran sille tyypille, joka eniten näyttää päälliköltä, ja laita aamulla sähköpostia firman kotisivuilta löytyvään osoitteeseen, ja asia on sillä selvä.

7. Ihan joka asian ratkaisemiseen ei tarvita omistajan päätöstä eikä kameratallenteiden tutkimista. Varsinkaan, jos virhe on jo tunnustettu ja pyritty sovittelemaan sitä ennalta ohjeistetuin keinoin.

8. Jos työntekijä sählää, ei se huutamalla ja haukkumalla sen paremmaksi opi. Huudon jälkeen se on yhtä amatööri kuin ennenkin, mutta lisäksi vielä hermostunut, ja paniikissa virheitä tulee tehtyä vielä enemmän. Itse asiassa äkäisiksi ja vaativiksi tunnettujen asiakkaiden läsnäollessa virheitä sattuu tavallista enemmän, koska työntekijät ovat jo tilanteeseen mennessään valmiiksi jännittyneitä. Tämähän ei sinänsä ole asiakkaan ongelma, mutta se on hyvä pitää mielessä, jos tarkoituksena on oikeasti saada hyvää palvelua, eikä vain päästä nöyryyttämään parikymppisiä harjoittelijatyttöjä.

9. Minulla ei ole huumorintajua. En minä siitä mieltäni pahoita, jos sanot minua pojaksi, mutta siinä vaiheessa, kun alat vaikkapa kysellä naistyöntekijöiden hintoja, on turha kysellä perään, miksi olet lentänyt pihalle. Enhän minäkään tule sinun työpaikallesi vattuilemaan.

Ja kaikkein tärkeimpänä:

10. Vaikka oletkin vanhempi, se ei tarkoita, että olisit viisaampi, varsinkaan asiassa, jota minä teen työkseni. Jos olet kanssani eri mieltä, olet todennäköisesti väärässä. Lopeta se inttäminen. Lähetä se sähköposti, jos vielä kotiin päästyäsi olet sitä mieltä, että sinua on kohdeltu väärin, mutta jos jatkat asiasi toistoa vielä sen jälkeen, kun olen jo pariin kertaan perusteellisesti selittänyt, miksi olet väärässä, haaskaat vain molempien aikaa.


Tosiaan, tasoa saa vaatia, puoliaan saa pitää ja oikeuksiaan saa perätä, mutta se on myös mahdollista tehdä saattamatta itseään samalla naurunalaiseksi. Riittää, kun vain seuraa noita ohjeita.

Mitenköhän tämä liittyy lapsuusajan kurinpitoon? Luulisin, että tuota ikäryhmää on pienenä vedelty turpiin oikealta ja vasemmalta, ja silti ei ole oppi mennyt perille. Onkohan se, että pienenä ollaan opetettu kunnioittamaan auktoriteetteja, jotenkin yhteydessä siihen, että sitten vanhana kuvitellaan itse olevansa auktoriteetteja?

Toisaalta parikymppisetkin taitavat vielä olla sitä ikäpolvea, jolle on vielä saanut opettaa, miltä kuri tuntuu. Ehkä nekin vanhemmiten kasvavat kieroon ja alkavat isotella, ja sitten, kun nykyiset yläastelaiset aikuistuvat, päästään uuteen harmonian aikaan, jossa kaikki ovat kavereita keskenään.

Jotenkin minä vaan epäilen sitäkin. Nykyään törmää välillä 13-vuotiaisiin kirppuihin, jotka uhoavat hakkaavansa pariksi viikoksi sairaalaan. Ihmettelisin, että millä lihaksilla, mutta täytyyhän sen onnistua, kun TV:ssäkin vain vähän korkeammassa painoluokassa pyörivät tytöt hakkaavat rutiininomaisesti tajuttomiksi isojakin äijäporukoita kerralla. Muutenkin, helppohan se on hakkailla, kun on pienestä pitäen kasvanut tietäen, ettei kukaan kuitenkaan saa lyödä takaisin. Se hyvä puoli vanhemmassa väessä on, että he harvemmin uhkaavat vetää turpaan, ainakaan miespuolisia työntekijöitä.

Miten tätä nyt sitten pitäisi tulkita? Keksin kaksi vaihtoehtoa.

Vaihtoehto 1: Meillä on vanha, kuriin perustuva kasvatusmetodi, jolla saadaan aikaan ihmisiä, jotka luulevat, että ikä tuo auktoriteettia; ja uusi, vapaaseen rusinansaatavuuteen perustuva kasvatusmetodi, jolla saadaan aikaan ihmisiä, jotka luulevat, että iän puute tuo auktoriteettia. Valitse siinä nyt sitten.

Vaihtoehto 2: Ihmisen henkilökohtainen auktoriteettikokemus kasvaa aina iän myötä, ja kotikasvatuksella voidaan vaikuttaa vain sen lähtötasoon. Sittenpä onkin riemukasta, kun ne tämän päivän 13-vuotiaat ovat viisikymppisiä. Onneksi itse olen silloin jo eläkkeellä.

Itse veikkaan vaihtoehtoa 2. Mutta joo, pistäkää se jälkikasvunne kuriin. Ei siinä mitään ainakaan häviä. Ja pitäkää itse mielessä, että ikä ei tuo auktoriteettia, vaan asiaosaaminen. Sitäkään ei pidä tulkita niin, että jos olet maailmanluokan ammattilainen asiassa A, se tekisi sinusta pätevän kouluttamaan ihmisiä asiassa Ж.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Sivistyksen rappio

Eräs Counter-Strike-aseveljeni täytti edellisenä viikonloppuna 30 v. No, itse asiassa hän täytti jo pari viikkoa sitten ja juhli jo silloin, mutta koska en itse päässyt silloin paikalle, piti pitää nyt uudet juhlat, että minäkin pääsen. Vietin siis edellisen viikonlopun sekavissa ja riehakkaissa tunnelmissa Tampereella.

Jännä juttu muuten, kuinka paljon synttäreitä tuossa maaliskuun lopulla oli. Työporukassani melkein puolella oli silloin, ja Facebook muistutteli joka ikinen päivä ainakin yksistä, usein kaksistakin synttäreistä. Facebookissa on ominaisuus, jossa kaikkien kavereiden synttärit saa näkymään taulukossa kuukausittain jaoteltuina, ja vaikka ympäri vuoden löytyy ruuhkaisempia ja hiljaisempia kuukausia, maaliskuussa synttäreitä on kaksi kertaa enemmän kuin missään muussa kuussa.

Kertoo kai jotain tämän kansan juhannusperinteistä.

Mutta asiaan. Kohtaamisen teemakappale oli tämä:



Illan, tai siis iltojen, toimintasuunnitelma oli seuraava:

1. Rullakebab,
2. Kaliaa,
3. Counter-Strikeä,
4. Lisää kaliaa,
5. Karaokebaariin,
6. Lisää kebabia,
7. Lisää Counter-Strikeä,
8. Aamusauna joskus neljältä iltapäivällä.

Karaokessa suunnittelimme laulavamme ainakin tämän:


Aluksi meitä oli neljä: minä, synttärisankari, eräs nuorempi aseveljemme ja iranilainen vaihto-oppilas, jonka synttärisankari tunsi koulustaan.

Iranilainen varustautui iltaan kolmella kaljatölkillä, joista yhden hän säästi seuraavalle päivälle. Tapahtuma taisi olla hänelle muutenkin kulttuurishokkitäyteinen. Ensimmäinen asia, minkä hän oppi, oli että suomalainen huumori on erittäin, öh... penispitoista. Esimerkiksi, käytössämme oli seuraavanlainen pullonavaaja:


Selitin että: "This is very good thing. Look: here is bottle opener, here is can opener, here is knife, here is saw, and the circle in the corner is for measuring the thickness of penis."

Ensimmäisillä kerroilla häntä nauratti kovasti, mutta kun samantasoista huumoria oli melkeinpä joka toisessa lauseessa, häntä taisi pikku hiljaa ruveta hirvittämään, että ovatkohan nuo kristityt ihan oikeasti noin rappeutuneita?

Kuuntelimme taas musiikkia. Joku muisti seuraavan kiinalaisen kappaleen:


Tästä etenimme tutkimaan, miten delfiinit harrastavat itsetyydytystä:



Tuo musiikki on kyllä ihan mahtava ja sopii teemaan. Oli miten oli, mursut pärjäävät ilman päättömiä kalojakin:



Tässä vaiheessa iranilaisvahvistuksemme alkoi jo olla melko järkyttynyt, ja viimeinen niitti tuli, kun aloimme soittaa siveysrappiollista musiikkia, kuten tätä:



Saimme hänet lopulta palaamaan TV:n ääreen, kun laitoimme vastapainoksi soimaan tämän:


Tuo video on myös Pekan Porstuan virallisella suositus- ja soittolistalla, koska Porstuan markkinointipäällikkö Candice esiintyy siinä suuressa roolissa.

Laitetaan nyt varmuuden vuoksi vielä toinenkin naiskauneusvideo. Ei tästä muuten mitään tule.


Sitten lähdettiin etsimään karaokebaaria. Valikoimaa rajoitti se, että kolmas jäsenemme oli vasta parikymppinen, jos sitäkään, mutta onneksi läheltä löytyi pienehkö tarpeisiimme sopiva kuppila. No, Tampereella kaikki on lähellä.

Se onkin muuten jännä, kuinka Helsingissä asuessa käsitykset etäisyyksistä muuttuvat. Aikoinani kun aloitin nykyiset työni ja asuin Otaniemen teekkarikylässä, tapanani oli kävellä aina öisin töiden jälkeen kotiin. Ajattelin, että eihän se paljoa ole, 6-7 kilometriä. Kotiin pääsee jo aamuviideksi. Emännän luokse oli matkaa parikymmentä kilometriä ja junallakin sinne meni matkatessa yli tunti. Sitten huvikseni vertailin etäisyyksiä netin karttapalveluissa, ja huomasin, että työmatkani oli yhtä pitkä kuin Nurmon keskustasta Seinäjoen ABC:lle, jonka näköetäisyydellä asuin ennen etelään muuttoani. Ei olisi nulikkana tullut mieleenkään lähteä tallustamaan Nurmosta kotiin, varsinkaan päivittäisenä rutiinina.

Mutta joo, Sepalus auki ei löytynyt paikan suppealta soittolistalta, joten päädyimme laulamaan tämän ekaluokkalaisesta asti suosikkeihini kuuluneen kappaleen:


Suppeasta soittolistastaan, pienestä koostaan ja lähiöpubiulkoasustaan huolimatta paikka oli yllättävän tasokas, koska sieltä sai Laphroaig-viskiä ja vieläpä harvinaisen halvalla.

Seuraavaksi sitten lauloimme tämän:


Päälläni tietysti oli jussipaita, kuten minulla baariin mennessä yleensä tapana on sääolosuhteiden vaatiessa muuta kuin T-paitaa. Pitäisikin hommata jussi-T-paita, jos sellaisen vain jostain löytäisi. Onhan niitä kaikenlaisia Duudson-fanituotteita ja muita salmiakkikuviopaitoja, mutta sellaisen aidonvärisen löytäminen on hankalampaa.

Paikka meni aikaisin kiinni, joten jouduimme palaamaan tukikohtaan kesken illan. Koska meitä oli neljä ja tietokoneita vain kaksi, jouduimme virittämään toisen koneista televisioon, että vuorotellen toiset saavat pelata ja toiset sitten katsoa räiskintää isolta näytöltä. Aamulla huomasimme, että volyymi oli säädetty 40:een, kun normaali katseluäänenvoimakkuus on n. 15.

Että terveisiä naapureille vaan.

Aamulla iranilaisvahvistus ei enää jaksanut, vaan lähti kotiinsa. Nuorempi aseveljemme sai äkillisen sairauskohtauksen ja joutui myös poistumaan, joten seuraavana iltana oltiin vain kahdestaan. Toisaalta onhan se luonnollista, että taistelun edetessä osaston vahvuus pienenee.

Pääsimme nyt vähän vanhempien ihmisten paikkoihin. Yleisistä luuloista poiketen se ei kuitenkaan tarkoita, että paikka olisi tasokkaampi, vaan vain että se on kalliimpi. Sen lisäksi, että keski-ikäisillä on yleensä enemmän rahaa kuin teineillä, heillä on usein myös jännä tarve esitellä kaikille näköetäisyydellä oleville tuntemattomille, että meikäpoijalla kyllä on millä mällätä jumalauta. Mikäs siinä silloin on hinnoitellessa.

Myönnetään, että musiikki oli parempaa, eikä tarvinnut kuunnella mitään Cheekiä tai JVG:tä. Olihan siellä livebändi, mutta on silti aika raakaa peliä, että rahaa on mennyt jo 18 € ennen kuin pääsee edes tiskille asti. Hyvää musiikkia:


Blackjack-pöytäkin löytyi. Menin siihen 30 €:n alkusijoituksella. Aluksi peli meni vähän pieleen, kun nousin nopeasti noin 70 €:een, mutta kyllä ne onneksi sitten kaikki lopulta hupenivat pois. Tuntuu jotenkin intuitiivisesti luonnonvastaiselta voittaa noista.

Luonnonvastaisuuksista puheen ollen, seuraava baari olikin jännä. Karaokebaari sekin, mutta selvästi isompi ja korkeatasoisempi kuin edellisiltainen. Synttärisankari suositteli sitä, koska oli vähän aikaa sitten laulanut siellä tämän:



Jono oli jo täynnä, joten sinä iltana emme päässeet laulamaan, mutta ei se mitään. Emme me niin suurelle yleisölle olisi uskaltaneetkaan, varsinkaan kun siellä oli oikeasti kovatasoisia laulajia.

Siinä sitten pöytää etsiskellessämme joku ystävällinen herra kommentoi ohi kulkiessaan jompaa kumpaa meistä, että "tosi komee". Pöydästä katselimme tanssilattian meininkiä, ja huomasimme siellä ainakin yhden jätkäparin suutelevan kiihkeästi tanssiessaan. Vähän sivummalla huomasimme kahdestaan istuvia naisia, jotka hius- ja muusta tyylistä päätellen eivät olleet siellä ainakaan miehiä iskemässä. Kun vessan lattialta löytyi käytetty kondomi, totesimme, että ehkä on aika vaihtaa taas baaria.

Ei sillä, että minulla olisi mitään homoja vastaan, mutta olisivat ne edes voineet drinkin tarjota. Olisi kai pitänyt ottaa jussipaita pois ja kuljeskella hihattomassa.

Viimeisestä paikasta ei sitten ole kummempaa raportoitavaa. Paikka oli täynnä, joten jouduimme istumaan röyhkeästi toisten pöytiin. Siinä sitten ystävystyimme joidenkin taiteilijoiden ja neekereiden kanssa, kunnes valojen kirkastuminen kertoi, että oli tullut aika lähteä metsästämään kebabeläimiä.


On hienoa, kuinka paljon ystäviä Tampereen kaduilla saa viikonloppuyönä, kun vain huutaa että "Tappara!" Itsehän en seuraa pesäpalloa lainkaan, mutta on mukavaa huomata ihmisten kotiseuturakkaus.

Ja jännää. Eihän urheilujoukkueilla ole ammattilaistasolla juuri muuta yhteyttä kotikaupunkiinsa kuin stadionin sijainti. Suomessa nyt vielä ehkä on jonkin verran tamperelaispelaajia tamperelaisjoukkueessa, mutta jos ajatellaan vaikka Englannin jalkapalloliigaa, siellä joukkueen omistaa joku saudisheikki ja pelaajat ovat Norsunluurannikolta ja Bosniasta, ja sitten fanit tappelevat verissä päin että kyllä Arsenal on parempi kuin Chelsea koska minä olen syntynyt tällä puolella Thamesia ja sinä sillä puolella.

Kaikkea sitä joutuukin pieni ihminen tässä maailmassa todistamaan.

En edes keksi, mitä musiikkia tähän yhteyteen laittaisin soimaan. Vaihdetaan aihetta. Eilen kävin kylässä erään työkaverini luona, joka on innokas hifi-harrastaja. Hän sitten soitti meille vinyyliltä Finlandia-hymniä, kunnes naapuri tuli valittamaan, että viiden tunnin päästä on herätys, nyt jumalauta jotain rajaa tuolle kansallistunteen nostatukselle.


Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,
Pääs' seppelöimä suurten muistojen.
Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,
Sa että karkoitit orjuuden,
Ja ettet taipunut sa sorron alle,
On aamus' alkanut, synnyinmaa.

Olimme yhtä mieltä siitä, että tuon pitäisi olla Suomen kansallishymni.