Jossain vaiheessa tytölle tarjottiin aivan upeaa työpaikkaa toiselta puolelta mannerta tai planeettaa. Koska poika ei kuitenkaan olisi päässyt muuttamaan tytön mukana, ja tyttö oli niin rakastunut, ettei voinut luopua pojasta, hän kieltäytyi tarjotusta paikasta.
Sitten sattui jokin pieni yksittäinen väärinkäsitys tai muu kömmähdys, joka romutti suhteen saman tien. Tyttö päätti vihaisena ja pettyneenä sittenkin ottaa työpaikan, ja onnistui päivän varoitusajalla hankkiutumaan eroon kämpästään ja irtaimistostaan sekä järjestämään majoituksen kohdekaupungista. Samalla poika etsi tyttöä kaikkialta ja kyseli tämän kavereilta apua. He vastasivat, että "voit vielä tavoittaa hänet, jos pidät kiirettä."
Juuri, kun tyttö oli astumassa lentokoneeseen, poika sai hänet hengästyneenä juosten kiinni, selitti asioiden oikean laidan ja vakuutteli rakkauttaan. Hymyiltiin, itkettiin, aplodeerattiin. Tyttö päätti sittenkin jäädä, ja pari eli onnellisena yhdessä elämänsä loppuun saakka.
Tunnistaakohan kukaan, mistä elokuvasta on kyse? Varmaan useimmilla on ainakin jokin ehdotus mielessä, koska minähän tuossa juuri tein yhteenvedon joka ikisestä romanttisesta komediasta, joka koskaan on tehty tai tullaan tekemään.
Tämä elokuva julkaistaan uudestaan vähintään kerran vuodessa uusilla näyttelijöillä ja eri miljöihin sijoitettuna. Jokainen iteraatio on kansainvälinen yleisömenestys ja naiset kautta maailman huokailevat, kuinka ihanan romanttinen se on. Samaan aikaan miehet kiroavat sitä, että joutuvat menemään naistensa kanssa katsomaan sitä, vaikka viereisessä salissa olisi menossa uusi Bond, joka toki sekin noudattaa omaa peruskaavaansa, mutta jossa ainakin olisi räjähdyksiä.
Sitten joku päättää tehdä listan 2000-luvun sadasta parhaasta elokuvasta, ja suomalaiset alan asiantuntijat vattuuntuvat huomatessaan listan olevan pahasti Hollywood-painotteinen. Mitenkäs tässä nyt näin?
No, osittain suomalaisten elokuva-ammattilaisten katkeruus amerikkalaisia kollegoitaan kohtaan johtuu varmasti siitä, että menestyneen amerikkalaisen elokuvan ohjaaja voi elokuvan tuotoilla ostaa itselleen oman lentokoneen, kun taas menestyneen suomalaisen elokuvan ohjaaja voi elokuvansa tuotoilla ostaa pullakahvit, mutta ei nyt mennä siihen.
Muutama teksti sitten tuli kommenteissa puheeksi taiteen ja viihteen välinen suhde. Väitin, että viihdyttävyys on taiteelle ensisijaisen tärkeää. Perustelin tätä sillä, että jos vaikkapa elokuva olisi taiteellisesti kuinka loistava tahansa, ihmiset eivät jaksaisi katsoa sitä, ellei se olisi myös viihdyttävä. Jos ihmisiä ei kiinnostaisi katsoa sitä, se vaipuisi unohduksiin, jolloin sen taiteelliset ansiot menisivät aivan harakoille. Tästä voidaan johtaa, että taiteen on toimittava viihteenä voidakseen toimia taiteena, kun taas viihteen ei ole pakko toimia taiteena voidakseen toimia viihteenä.
Tämä liittyy asiaan sikäli, että amerikkalaiset elokuvat nyt vaan ovat parempia kuin muut. Toki hyviä elokuvia on tehty muuallakin, ja suurin osa amerikkalaisesta(kin) elokuvasta on mieleenpainumatonta sontaa, mutta siis keskimäärin. Tämä johtuu siitä, että muualla elokuvantekoa pidetään taiteena, kun taas amerikassa se on tiedettä.
Muualla keskitytään pelkkään sisältöön, eli juoneen, kantaaottavaan viestiin ja sen sellaiseen. Amerikassa ollaan ymmärretty, että kokonaisvaltainen elokuvaelämys ei riipu pelkästään tuosta, vaan suuri merkitys on myös äänimaailmalla, toiminnan sekunnintarkalla jaksotuksella, visuaalisella näyttävyydellä ja monella muulla pieneltä vaikuttavalla yksityiskohdalla. Tästä seuraa, että muualla tehty elokuva on hyvä lähinnä sattumalta, kun taas amerikassa osataan säännönmukaisesti saada ihan millaisesta paskasta tahansa aikaan jotain, jota kestää paremman tekemisen puutteessa katsoa. Noh, 2000-luvun puolella erot ovat alkaneet pikkuhiljaa tasoittua, mutta se johtuu lähinnä siitä, että Amerikan ulkopuolella ollaan ruvettu ottamaan amerikkalaisesta elokuvasta yhä enemmän mallia.
Ei enää tarvitse ihmetellä sitäkään, miksi kaikki romanttiset komediat ovat samanlaisia. Eikä sitä, miksi kauhuelokuvat ovat täynnä kirkuvia 25-vuotiaan näköisiä teinejä, jotka tykkäävät mennä yksin pimeisiin paikkoihin; tai sitä, kun toimintasankarin täytyy kostaa perheensä kuolema ampumalla tusinoittain nimettömiä pahiksia sadan metrin päästä lonkalta tarkoilla sarjoilla konepistoolilla, jonka lippaaseen mahtuu viisinumeroinen määrä luoteja. Kun ollaan löydetty jokin peruskaava, joka jostain syystä tökkii ihmisten aivoratoja toivotulla tavalla, totta kai sitä käytetään.
Mutta siis joo, kun tämä tiedepuoli on kunnossa, voidaan todeta, ettei sen kummempaa sisältöä tarvitakaan. Tuotetaan kansalle viihdettä, jolla saa nopeasti rahat pois, ja sitten tekeleen voikin unohtaa ja ruveta puuhaamaan seuraavaa samanlaista. Tai sitten voidaan panostaa sisältöönkin, jolloin käy niin, että elokuva, jossa sekä sisältö että tiedepuoli ovat kunnossa, on huomattavasti parempi kuin elokuva, jossa keskitytään vain sisältöön ja todetaan kaiken maailman tietokonegrafiikan ja orkesterimusiikin olevan junttien sirkushuvia.
Tietysti osansa on silläkin, että Amerikassa budjetit ovat suurempia. Tämähän ei sinänsä vaikuta käsikirjoituksen tai ohjaustyön laatuun oleellisesti, mutta se laajentaa huomattavasti aiheskaalaa, jonka puitteissa elokuvia voidaan tehdä.
![]() |
| Tuskin onnistuisi tämäkään suomalaisilla elokuva-apurahoilla. |
Eipä siitä sen enempää. Katsotaanpas tuota listaa. Hesari oli näyttänyt vain kymmenen parasta:
1. Mulholland Drive (2001)
2. In the Mood for Love (2000)
3. There Will Be Blood (2007)
4. Henkien kätkemä (Spirited Away, 2001)
5. Boyhood (2014)
6. Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004)
7. The Tree of Life (2011)
8. 1+2 (Yi Yi: A One and a Two, 2000)
9. Nader ja Simin: Ero (A Separation, 2011)
10. Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007)
Ykköstä ovatkin kaikki kehuneet, mutta en ole vielä päässyt näkemään. Sama pätee kolmoseen, kiinnostaisi kovasti. Nelonen on aivan loistava, ja japanilaiset osaavatkin tehdä hienoja piirrettyjä. Jos länsimaisen elokuvan peruskaavat alkavat kyllästyttää, Japanista löytää aina jotain varmasti omaperäistä.
Vitosen kohdalla täytyy nostaa hattua sille, että sitä kuvattiin 11 vuotta päähenkilön kasvun mukaan. Nuoren pojan kasvutarina aiheena sen sijaan ei oikein innosta. Olen itsekin joskus kasvanut nuoresta pojasta, eikä se nyt niin ihmeellistä ollut. Kutonen minulla on DVD:llä, joskaan en ole katsonut sitä moneen vuoteen. Ihan OK muistaakseni, vaikka ei ihan mindfuck-genren terävintä kärkeä.
Sitten tuo kymmenen. Kamalin ja pitkäveteisin elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Harvoin käy niin, että jo ennen puoltaväliä kaikki ajatukset keskittyvät siihen, että miksei tämä jo lopu. Henkilöhahmot olisivat varmaan ihan hyviä, mutta se ei käy mistään ilmi, koska ne eivät oikeastaan tee mitään. Enkä ymmärrä, miksi ne palkkasivat loistavan Xavier Bardemin esittämään sitä tappajaa, vaikka Arte Biennale -jakkara olisi suoriutunut roolista yhtä kunniakkaasti, eikä sillä olisi ollut hintaa kuin 743 €. Toivoin, että Tommy Lee Jones pelastaisi elokuvasta edes osan läsnäolollaan, mutta eihän hänellä ollut ruutuaikaa kuin se pari sekuntia, mikä tarvittiin kuuluisan "implied facepalm"-kuvan ottamiseen. Potentiaaliahan olisi tarinassa ollut vaikka mihin, joten ostin alkuperäisen kirjaversion, jos se olisi parempi.
No niin, sitten postauksen varsinaiseen asiaan. Kun kerran muutkin, teen nyt minäkin listan parhaista elokuvista. En keksi sataa, joten listaan kymmenen, enkä rajoita sitä vuosituhannen mukaan. Mitään selkeää mitta-asteikkoa ei ole, joten listalle voi päästä niin taiteellisilla kuin viihteellisilläkin ansioilla.
1. Terminator 2. Legendaarinen alkuasetelma, hyvä juoni sekä Schwarzenegger. Sarjan se osa, jossa suosio oli jo taattu, eli budjetissa ei tarvinnut pihistellä, mutta jossa taustatarina oli vielä selkeä ja koherentti, eikä sarjan omaa logiikkaa oltu ruvettu sörkkimään ihan vain sen takia, että saataisiin vanheneva Arnold mukaan.
Mielenkiintoinen knoppitieto: sarjan ykkösosassa Schwarzenegger palkattiin aluksi Kyle Reesen rooliin eli hyvikseksi, mutta kun hän luki käsikirjoituksen, hän päättikin, että hän haluaa ehdottomasti olla Terminaattori. Terminaattorin rooli oltiin sitä ennen nakitettu O.J. Simpsonille.
2. Expendables 2. Tässä ei sitten ole mitään taiteellista tai syvempää merkitystä. Vain kaikki parhaat näyttelijät ja kunnon toimintaa. Ykkösosa vielä yritti olla jollain tapaa vakavastiotettava elokuva, mutta kakkososassa ollaan vain lyöty 150 miljoonaa dollaria tiskiin ja katsottu, kuinka paljon hauskaa sillä rahalla voi pitää.
3. Fifth Element. Tulevaisuuden Die Hard, jossa Bruce Willis saattaa nättiä punapäätä planeetalta toiselle. Paljon räjähdyksiä ja rumia avaruusmörköjä. Erityisesti tässä viehättää se tarkkuus ja syvyys, jolla tulevaisuuden yhteiskunta on rakennettu ja saatu sovitettua toimintaelokuvan suoraviivaisiin puitteisiin. Onhan tämä kliseinen ja monin paikoin suorastaan naurettavan kömpelö, mutta jotenkin se onnistuu olemaan sitä riemastuttavan hyvällä tavalla. Tämän voisi oikeastaan jo luokitella taide-elokuvaksi.
4. Inception. Leonardo DiCaprio tunkeutuu ihmisten uniin ja varastaa heidän alitajunnastaan salaisuuksia. Nyt hän saa uudeksi tehtäväkseen sijoittaa kohteen päähän ajatus unien kautta. Räiskintää monitasoisessa unimaailmassa, joka ei tottele todellisuuden lakeja. Tämä elokuva osoittaa, että psykologinen jännitys ja näyttävä toiminta sopivat oikein hyvin samaan elokuvaan.
5. Butterfly Effect. Ashton Kutcher huomaa, että hänellä on kyky muuttaa menneisyyttä muistojensa kautta. Hän yrittää korjata vanhoja virheitään siinä toivossa, että tulevaisuus muuttuisi paremmaksi, mutta aina, kun hän jotain muuttaa, asiat menevätkin vain pahempaan suuntaan. Upean ahdistava tunnelma jatkuu läpi koko elokuvan. Mindfuckia parhaimmillaan.
6. Talvisota. Listan kiintiösuomalainen, mutta myös paras koskaan tehty sotaelokuva. Ei mitään ylevää juonta, jossa käydään pelastamassa sotilas etulinjasta, ettei perheen viimeinenkin poika kuolisi. Ei mitään filosofista pohdiskelua sodan oikeutuksesta, merkityksestä tai vaikutuksesta. Vain likaisia, väsyneitä ja epätoivoisia miehiä torjumassa ylivoimaista vihollista. Tämä olisi listalla ylempänä, mutta elokuvaversio on tehty sarjaversiosta tylysti pätkimällä, ja paikka paikoin pätkintä on johtanut selittämättömiin hyppäyksiin ja mainintoihin kohtauksista, joita ei ole mukana. Myös Antti Tuurin alkuperäistä kirjaa voi lämpimästi suositella.
7. Die hard 2. Oikeastaan koko sarja, mutta jos nyt yksi suosikki pitää valita, se on tuo kakkonen, koska siinä on synkin ja jännittävin tunnelma. Liittyyköhän asiaan se, että se on sarjan ainoa Renny Harlinin ohjaama osa? Sarjan varsinainen toiminta on aika geneeristä, ja suurimmaksi osaksi sarjan viehätys perustuukin John McClanen jäyhään ja konstailemattomaan hahmoon. Hyvin kuvaava on pieni dialoginpätkä, jonka John käy poikansa kanssa vitososassa:
John: Need a hug?
Poika: We're not a hugging family.
John: Damn straight!
8. Starship Troopers. Hardcorea scifisotaa avaruusötököitä vastaan Robert Heinleinin kirjan pohjalta, samalla hupaisaa piiloironiaa militarismia ja totalitarismia kohtaan.
9. Serenity. Kun Joss Whedonin erinomainen länkkärityylinen avaruusseikkailusarja Firefly lopetettiin tylysti alkuunsa, hän päätti viedä projektin kunnialla loppuun tekemällä sarjan pohjalta elokuvan. Elokuva on kaunis, vauhdikas, jännittävä, omaperäinen ja hardcore, mutta kuten Whedonin tuotannossa yleensäkin, kirkkaiten loistaa nerokas dialogi.
10. Life of Brian. Tämä Monty Python -klassikko on hulvaton parodia Jeesuksen elämästä ja monen tunnetun sketsin alkuperä. Nuori nasaretilaismies liittyy roomalaismiehitystä vastustavaan järjestöön ja tulee vahingossa hurmoksellisen uskonlahkon profeetaksi. Lopussa jopa ristiinnaulitseminen onnistutaan esittämään ikimuistoisen hymyilyttävässä valossa.
Vielä kunniamaininta sellaiselle suomalaiselle merkkiteokselle kuin Star Wreck: In the Pirkinning. Tämä Star Trek -parodia on harrastelijavoimin olemattomalla budjetilla kasattu, mutta silti näyttävä ja mieleenpainuva huumoripläjäys. Jos tuon meinaa katsoa, kannattaa katsoa ensin aiemmat osat, jotka kyllä löytyvät Youtubesta, koska vaikka tämä onkin ensimmäinen ihan myyntitarkoituksella tehty osa, on se sarjassaan jo kuudes.
Sellaista. Joku voisi kritisoida listaani siitä, että sitä ei juuri vaivaa realismi tai muukaan sellainen arkitodellisuus, jolla olisi merkitystä normaalien ihmisten jokapäiväisessä elämässä. No ei niin. Sellaista näkee ihan tarpeeksi luonnossakin. Jos sellainen kiinnostaa, kannattaa laittaa ruutu kiinni ja mennä kokemaan sitä ihan livenä. Minun nähdäkseni yksi viihteen tarkoituksista on nimenomaan laajentaa kokemuspiiriä asioihin, joita ei muuten voi nähdä.
Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö niissä voisi käsitellä ihmisten arkiongelmia tai polttavia yhteiskunnallisia aiheita. Tuollaiset asiat kun ovat sen verran universaaleja, että ne voidaan sijoittaa oikeastaan mihin ympäristöön tahansa.


























