sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Armeijanostalgiaa Hesarin malliin

(Ensi alkuun varoitus, että jos joku haluaa lukea asiallista argumentointia yleisen asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta, sitä olen tarjoillut jo aikaisemmin täällä. Tässä postauksessa keskitytään sarkastiseen huuteluun.)

Hesariin kirjoitti kolumnin kirjailija nimeltä Jarkko Tontti. En tunne lainkaan hänen tuotantoaan, mutta sehän on minun häpeäni. Nimi ja naama jäivät kuitenkin lähtemättömästi mieleen kaksi vuotta sitten, kun hänet nimitettiin PEN:in, kirjailijoiden sananvapausjärjestön, Suomen osaston puheenjohtajaksi. Nimityksensä aikoihin hän ilmoitti, että Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on "loukkaus kaikkia maailman sotarikosten uhreja kohtaan."

Tiesin silloin, että tuosta tyypistä kuullaan vielä, eikä mitenkään hyvässä mielessä. Tällä kertaa hän on vankan asiantuntemuksensa ja objektiivisuutensa voimin ottanut kantaa maanpuolustuksellisiin asioihin kirjoittamalla söpön novellin omista armeijakokemuksistaan.

Hän aloittaa huomauttamalla käyneensä reserviupseerikoulun, joten asiantuntemusta on enemmän kuin tyypillisillä armeijakriitikoilla, joiden käsivarret tuppaavat olemaan päistä roikkuvia rastanyörejä ohuemmat. Lopuksi tullaan johtopäätökseen, että hän ei aio osallistua maanpuolustukseen, että muidenkaan ei kannattaisi, ja että saman tien voisi allekirjoittaa adressin, jolla moinen touhu vaaditaan lakkautettavaksi kokonaan. Välissä johtopäätöstä perustellaan jotenkin niin, että on niin noloa, kun Suomella on yleinen asevelvollisuus, vaikka millään muulla länsimaalla ei ole. Paitsi Sveitsillä ja Tanskalla ja Itävallalla ja Norjalla ja mitä näitä nyt on, mutta niitä ei lasketa.

Make love, not war.

Mutta kuten sanoin, novellin muotoon kirjoitettu kolumni oli ihan söpö. Koska olen itsekin kirjallisesti suuntautunut ihminen, aion nyt tässä kirjoittaa itselleni sopivan mukaelman Tontin alkuperäistekstistä. Niinhän sitä sanotaan, että parodia imitaatio on kuittailun ihailun viihdyttävin vilpittömin muoto. No niin, tästä lähtee:



Olipa kerran nuori poika, ruskeatukkainen ja -silmäinen. Kuten hänen kotimaassaan oli tapana, poika lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan heti koulusta päästyään. Hän oli 18-vuotias. Naisiakin päästettiin jo armeijaan, ja se oli ihan kiva, kunhan satakiloiset olivat parin ensimmäisen viikon aikana karsiutuneet pois.

Pojan suvussa oli sotaveteraani. Toinen isoisä oli ollut liian nuori, mutta toinen oli heti iän riittäessä lähtenyt taistelemaan maailman oikeutetuimmassa sodassa. Iso öykkäri vastaan pieni ja puhtoinen. Urhea puolustustaistelu lumivalkeilla hangilla. Se velvoitti ja innosti.

Tästä tulee jännää, poika mietti maatessaan yöllä alokastuvan hiljaisuudessa. Evoluutio ei ollut antanut hänelle pituutta eikä ladonleveitä harteita, mutta motivaatio ja nopea oppimiskyky tuottivat tulosta.

Aliupseerikoulun kurssijuhlassa ei juhlapukuja tai daameja näkynyt. Hyvä kun hämärtyvässä joulukuisessa illassa pystyi erottamaan puhetta pitävän prikaatin komentajan, jota kuuntelemaan oltiin kokoonnuttu sotilaskodin parkkipaikalle puolisääreen ulottuvassa hangessa ja kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Me, niin poika ajatteli, olemme historian puhtaimmassa sodassa uhrautuneiden nuorten alikessujen seuraajia, sen Tuntemattoman Sotilaan ärsyttävän turkulaisen henkisiä perillisiä. Uusia alokkaita juoksutettiin hetken aikaa, kunnes ylemmältä taholta alkoi tulla tiukkasävyisiä viestejä, että enää ei saa teettää mitään, mistä saattaa tulla paha mieli, ja päällystön mielestä oli paljon tärkeämpää, ettei johtajien tuvassa ollut elektroniikkaa tai nojatuoleja, kuin se, että totteliko miehistö minkäänlaista kuria. Oli se silti mukavaa aikaa.

Sitten se oli ohi.

Vuodet kuluivat. Asevelvollisuuden muisto haalistui. Ulkomaille poika ei päässyt muuttamaan, mutta se ei tarkoittanut, ettei hänellä olisi ollut kontakteja ulkomaalaisiin. Internetin keskustelupalstoilla tuli väännettyä kättä kaikista mahdollisista asioista kaikkien mahdollisten kansalaisuuksien ja argumenteista päätellen kaikkien mahdollisten tautiluokitusten kanssa. Poika huomasi, että joissain maissa armeijaan suhtauduttiin toisin; kotimaan puolustus ei niissä ollut koko kansan yhteinen velvollisuus, vaan se oli ulkoistettu niille, jotka sellaisesta pitävät.

Poika huomasi myös, että jokaisella kansalla on omat sokeat kipupisteensä, joihin ne eivät yksinkertaisesti pysty suhtautumaan objektiivisesti ja matalalla pulssilla. Esimerkiksi saksalaiselle oli tärkeää todistella jatkuvasti, ettei tykkää natseista eikä varsinkaan itse ole natsi. Amerikkalaisen sai räjähtämään viihdyttävästi, jos edes vihjaisi julkisten paikkojen videovalvonnasta tai muista konsteista, joilla valtio voisi saada tietoa kansalaisistaan. Pojan oman kansan kipupiste oli pelko siitä, että muut kansat, jos ylipäätään ovat kuulleet siitä, luulevat sitä itäeurooppalaiseksi jälkikommunistiseksi takapajulaksi eivätkä sivistyneeksi länsimaaksi.

Poika istui aamuyöllä koneella blogitekstiä kirjoittamassa. Armeija-ajoista oli kulunut toistakymmentä vuotta, mutta pojan kotimaa, kotiplaneetasta puhumattakaan, ei ollut muuttunut yhtään miksikään, tai ei ainakaan parempaan suuntaan. Maailma ei itse asiassa ollut muuttunut tuhansiin vuosiin muuten, kuin että pommit olivat tulleet isommiksi. Poika mietti, että mitä jos marssisi verovirastoon, ojentaisi verokorttinsa virkailijalle ja toteaisi, että "en ole enää käytettävissä verotukseen. Tämä poika tekee jatkossa hommansa pimeänä." Kun nyt näyttää olevan muotia valikoida velvollisuutensa sen mukaan, mikä sattuu huvittamaan.

Pojan nimi on Pekka. Nyt hän miettii, riittääkö aikuisen miehen määritelmän täyttämiseen tietyn iän saavuttaminen, vai pitäisikö myös tajuta elämästä ja maailmasta jotain. Hän kuitenkin toivoo sinun ymmärtävän, että valtiolla on käytettävissään tasan sen verran resursseja - myös inhimillisiä - kuin sen kansalaiset sille suvaitsevat antaa. Hän myös haastaa sinut esittämään malleja maan sotilaallisen koskemattomuuden takaamiseksi armeijalla, jolla riittäisi miesvoimaa juuri ja juuri paraateihin ja rauhallisempien kaukomaiden rauhanturvaoperaatioihin, mutta ei minkään Liechtensteinia suuremman maan puolustamiseen.

Lopuksi hän pyytää, että jos yleisesti ottaen uskot, että jos tarpeeksi lujasti toivoo jonkin asian olevan jotenkin, se oikeasti muuttuu sellaiseksi, niin jättäisit kaikki adressit allekirjoittamatta ihan kaikkien parhaaksi.

Kirjoittaja on blogisti ja kylähullu.


Laitetaan lopuksi vielä Jarkolle musiikkiterveiset.


8 kommenttia:

  1. Kas, eipä ole Jarkko ollut vähään aikaan tapetilla. Tai siis tontilla. Tai whatever. Jos vertaa Tontin kirjoitusta ja sitten omaasi, niin omassasi olet sottaillut ja tuuminut asioita ja sitten päätynyt johtopäätöksiin. Niin kuin tietysti viisasta onkin. Tontille taas riitti, että ulkomaalaiset ihmettelivät ja sitten menikin passi sotilaspiirin. Vaan Tonttihan onkin älykkö.

    Suomessa on helppo olla älykkö. Toimintatapa pähkinänkuoressa:

    1. Valitse aihe, josta aiot olla jotain mieltä.
    2. Pyri hahmottamaan mielessäsi, mitä mieltä tavallinen suomalainen raappahousujätkä mahtaa olla tästä aiheesta.
    3. Ole aiheesta juuri päinvastaista mieltä, kuin mitä kuvittelet sen raappahousujätkän olevan.
    4. Julkaise.
    5. Ota vastaan aplodit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. on teillä veljet sana(t) hallussa :) täältä "raappahousujätkä" kuittaa.

      Poista
  2. Huomenta, Ykä.

    Kiitos kommentista. Niin, tuon kolumnin pääasiallinen tarkoitus taisikin olla se, että kun ei Tontti ole ollut hetkeen näkyvillä, niin piti julkaista jotain tyyliin, että "hei, minäkin olen vielä täällä".

    Juuri noinhan se älyköksi yleneminen Suomessa menee, ja näitä tulee vastaan päivittäin. Tontin kirjoituksessa kuitenkin yllätti argumenttien lähes täydellinen puute, ikään kuin hän uskoisi olevansa jo niin korkealla älykköhierarkiassa, että hänelle riittää, kun kertoo kansalaisille mitä tehdä ja ajatella ilman sen kummempia perusteita. Yleensähän nuo sentään pyrkivät perustelemaan väitteitään vakiomuotoisilla tekosyillä, vaikka ne olisivat jo kuinka loppuunkaluttuja ja kumoonperusteltuja tahansa.

    VastaaPoista
  3. No samanlaisia huomioita minullakin tuosta Tontista. Heppu vissiin kuvittelee olevansa niin kova jätkä, ettei hänen tartte perustella, kunhan toteaa. Tosin suurin osa ihmisistä esittää aiheellisen kysymyksen, että kuka vitun Jarkko Tontti.

    Vaan off-topicia. Aikaisemman juttusi kommenttiosiossa puhuttiin tuosta Ukrainasta. Kerroit ukrainankielen häviämisestä ja se oli minulle yllätys, kun en ole asiaa tarkemmin seurannut. Kuvittelin tietty että ukrainalaiset puhuvat ilman muuta ukrainaa. Ja hiljattain luin (älä kysy mistä, en minä enää muista) että sama ilmiö on Valko-Venäjälläkin. Venäjää puhutaan ja valkovenäjä on vain halveksittu rahvaan kieli. Yllätys tuokin.

    Tuo pistää vaan miettimään, että kuinka pitää yllä kansallista identiteettiä, kun oma kieli ei ole oma kieli? Mitä itse tuumit? Noin Ukrainan ja Valko-Venäjän kohdalla? Tietysti puhutaanhan Itävallassakin silkkaa saksaa eikä mitään itävaltaa ja itävaltalaiset mieltävät käsittääkseni olevansa ihan vaan itävaltalaisia eikä mitään rajan ulkopuolisia eteläsaksalaisia.

    Ukrainan kohdallahan kansallista identiteettiä varmaan pitää yllä tieto historiasta ja pelko tulevasta, sillä käsitykseni mukaan Ukraina ei suinkaan vapaaehtoisesti liittynyt Suureen Kansojen Perheeseen ja Stalinin Neuvostoliitto tappoi ukrainalaisia läjäpäittäin ihan puhtaaseen nälkään 1920 – 1930-luvuilla.

    VastaaPoista
  4. Venäjänkieli valtaa pikkuhiljaa alaa Ukrainasta, mutta ei ukrainan katoaminen ole vielä tämän tai seuraavankaan sukupolven murhe. Ukrainalle on tyypillistä kielten alueellinen jakautuminen: idässä ja etelässä puhutaan suurimmaksi osaksi venäjää, mutta länsi on lähes täysin ukrainankielinen. Eliitti myös arvostaa ukrainankieltä. Esim. presidentti, joka on äidinkieleltään venäjänkielinen, on opetellut ukrainaa ja puhuu sitä virallisissa tilaisuuksissa. Siellä myöskään ei ole kovin merkittävää eroa kielissä kaupunkien ja maaseudun välillä, kun taas Valko-Venäjällä kaupungit ovat selkeästi venäjänkielisiä, ja valkovenäjää puhutaan lähinnä maaseudulla.

    Veikkaankin, että valkovenäläinen kulttuuri taantuu marien ja karjalaisten kaltaiseksi Venäjän sisäiseksi hiipuvaksi vähemmistökansaksi sadan vuoden sisällä, ellei mitään yllättävää kansallistunteen kohotusbuumia tapahdu. Valko-Venäjä ei kuitenkaan ole minun alaani, joten mielipiteeseeni ei kannata kovin tukevasti luottaa.

    Itävalta on ihan oma lukunsa, koska 1800-luvulla muu Saksa oli jakautunut kymmeniin pieniin ruhtinaskuntiin, mutta Itävalta oli valtava imperiumi. Itävaltahan kävi Preussia vastaan sodan saksan yhdistämisestä; jos se olisi voittanut, ruhtinaskunnat oltaisiin luultavasti liitetty Itävaltaan, mutta koska Preussi voitti, liittäminen tapahtui sen johdolla, ja Itävalta jäi ulkopuolelle, koska oli vieläkin lähes yhtä suuri kuin uusi Saksa. Siitä minulla ei sitten ole mitään käsitystä, onko esim. hannoverilaisilla tai baijerilaisilla omaa selkeää kansallistunnetta saksalaisuuden lisäksi.

    Ukrainan suurvalta-ajoista on jo tuhat vuotta, joten se ei varmaan vaikuta enää niin paljoa kansallistunteeseen. Toisaalta venäläiset ovat kautta historian kohdelleet heitä sen verran kaltoin, ettei etnisillä ukrainalaisilla ole yhtään sen enempää luottoa heitä kohtaan kuin meillä tsuhnillakaan.

    Huomenna meillä on taas Ukrainan maantuntemusta. Jos muistan, kysäisen opettajalta aiheesta. Syntyperäisenä paikallisena hän varmaan osaa kertoa lisää.

    VastaaPoista
  5. No niin, kysyin opettajalta lisätietoa. Hän oli sitä mieltä, että ukrainankielen tulevaisuus näyttää valoisalta ja sen puhuminen on lisääntynyt huomattavasti parinkymmenen vuoden takaisesta. Neuvostoliiton aikoinahan sitä yritettiin ihan tosissaan tappaa, joten ihan ymmärrettävää, etteivät silloin kaikki sitä halunneet puhua. Maan ainoa virallinen kieli on ukraina, mutta toisaalta hyvin suuri osa ukrainalaisesta populaarikulttuurista on venäjänkielistä.

    Katsoin tarkat tilastotiedot. Tällä hetkellä etnisiä ukrainalaisia on siellä 77,8% ja venäläisiä 17,3%. Ukrainankielisiksi itsensä merkinneitä on kuitenkin vain 67% ja venäjänkielisiä 24%.

    Kansallistunnetta he ammentavat paljolti kasakoista, urheasta soturikansasta, josta aikaisemmassa postauksessani puhuin. Heidän joukossaan oli kansallissankarin asemaan nousseita suuria sotapäälliköitä, kuten Ivan Mazepa, joka suuren pohjan sodan aikaan liittoutui Ruotsin kanssa Venäjää vastaan ja sai selkäänsä Pultavassa.

    Monen muun itäeurooppalaisen maan tavoin Ukraina itsenäistyi Venäjästä ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, mikä myös antaa polttoainetta kansallistunteelle. Heillä itsenäisyys kesti vain muutaman vuoden, mikä taas on jättänyt jonkinlaiset traumat, jotka tietysti lisäävät kansallistunnetta entisestäänkin.

    Meillä on ukrainalaisesta nationalismista kokonaan oma luentonsa joskus syksyn mittaan. Valko-Venäjästä opettajanikaan ei osannut sanoa mitään.

    VastaaPoista
  6. Kiitokset lisätiedosta. Ykkösrähinänhän jälkeen myös moni Kaukasuksen valtio itsenäistyi, ja lyhyeksihän se niilläkin jäi. Vuonna 1991 yritettiin sitten uudestaan ja paremmalla menestyksellä, ainakin toistaiseksi.

    VastaaPoista
  7. Kaukasukseen en ole niin paljoa perehtynyt, mutta ilmeisesti niillä mailla, vaikka historiaa ja itsenäisyyshaaveita riittikin, ei talous ollut vielä silloin tarpeeksi kehittynyt, että olisivat tulleet toimeen omillaan, ja ne romahtivat äkkiä takaisin Venäjän syliin.

    Nykyään näyttää menevän vähän paremmin, mutta ei siellä vieläkään valmista ole, vaan rajoista tapellaan edelleen, ja varsinkin Armenian ja Azerbaidzanin suhteet ovat räjähdysherkät. Nauratti kovasti joitain vuosia sitten, kun toisesta maasta viisi ihmistä äänesti toisen edustajaa Euroviisuissa, ja heti tuli poliisi kuulustelemaan, että mitäs desantteja sitä ollaan.

    Tsetseniakin itsenäistyi tuolloin 90-luvulla Venäjän vastustuksesta huolimatta, mutta ilmeisesti ärhenteli myöhemmin vähän liikaa Venäjälle. Siellä olisi ääri-islamisteilla kova hinku nousta valtaan, joten länsimaissa monille on kiusallista ja hankalaa ottaa asiaan kantaa. Puolustaisiko pientä köyhää kansaa isoa kansanmurhaajaa vastaan, vai yrittäisikö estää uuden allahuakbastanin syntymisen Euroopan mantereelle?

    VastaaPoista