Lukijapyyntöjä: Vastamediaa ja sosiaalista oikeutta

Viime aikoina nettiin on putkahdellut ns. vastamedian edustajia, eli uutissivustoja, jotka raportoivat asioista, jotka perinteisemmät mediat mielellään lakaisisivat kokonaan piiloon, ja siinä samalla näyttävät pitkää keskisormea poliittiselle korrektiudelle ja kaikenlaiselle muullekin hyvälle maulle. Suurin ja pahamaineisin on tietysti MV-lehti, mutta se ei ole ainoa.

Eräs lukijani sitten perusti sivuston, joka kokoaa vastamedian uutisartikkeleja yhteen paikkaan selailun helpottamiseksi, ja kysyi kohteliaasti, voisinko mainita asiasta täällä, että saadaan levitettyä tietoa uudesta sivustosta kansalaisille ja sitä kautta kävijämäärän kasvu kiihtymään. Vaikka omat aihepiirini sivuavat vastamedian aihepiirejä vain silloin tällöin, eikä minulla ole haluja yrittääkään profiloitua tiukasti mihinkään ryhmään, suostun pyyntöön silti mielelläni, koska täällä Voiman pimeällä puolella ei ole muuta voimaa kuin yhteistyö.

Sivusto on www.murkut.org. Selkeä ja helppolukuinen, eikä mainoksiakaan häiritsemässä.

Kun nyt tuli vastamediasta puhe, Ylen toimittajalla on asiasta jotain sanottavaa. Muistetaan, että Yle on yksi suurimmista syistä siihen, että Suomessa on ylipäänsä tilausta vastamedialle, mutta ei nyt välitetä siitä, vaan mietitään toimittaja Sanna Ukkolan kysymyksiä:

Oletko koskaan ihmetellyt, miten nettiin ilmestyi kuin tyhjästä ammattimaisesti pyöriviä vastamediasivustoja?

En ollenkaan. Se on täysin luonnollinen reaktio siihen, kun perinteiset mediat jättävät oleellisia asioita kertomatta ja värittävät kertomansa asiat omalla ideologiallaan, joka on silminnähden ristiriidassa yleisön mielipiteiden ja varsinkin edun kanssa.

Mitähän sammakoita tuo Ukkola on aikaisemmin päästellyt suustaan? En nyt muista, mutta kamalan tutunkuuloinen nimi.

Oletko koskaan hämmästellyt, miksi tyhjästä ponnistaneet sivustot eivät kirjoita mitään negatiivista Venäjästä?

Varmaan siksi, koska Venäjä ei kuulu niiden aihepiiriin. Vastamedia puhuu lähinnä maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden ongelmista, eli niistä aiheista, joista perinteinen media kaikkein raivokkaimmin kieltäytyy sanomasta mitään pahaa. Venäjästä perinteinen media raportoi suurin piirtein asiallisesti, joten vastamedialle ei ole tarvetta sillä kentällä.

Oletko koskaan kummastellut sitä, millä keinoilla Suomessa asuvia väestöryhmiä ajetaan tarkoituksella toisiaan vastaan?

Olen, kieltämättä. Omien havaintojeni mukaan vain tähän syyllistyy lähinnä perinteinen media yllä mainitsemillani keinoilla.

Oletko koskaan pohtinut, kuka hyötyy eniten siitä, että Suomea ajetaan kohti yhteiskunnallista kaaostilaa?

Jaa-a, ainakin vastaanottokeskuksia pyörittävät firmat näyttävät repivän ihan hyvät rahat siitä.

Viime sotien aikana venäläiset huutelivat propagandaansa suomalaisten asemiin. “Suomen pojat, tulkaa hakemaan leipää!”
Miksi lukuisat suomalaiset lukevat näiden huutojen digitaalisia vastineita ymmärtämättä, kenen pussiin he pelaavat?

Ukkola on kieltämättä keksinyt hyvän koukun. Tunnetusti suomalaiseen kansallismielisyyteen kuuluu aimo annos ryssävihaa, joten ehkä siihen vetoamalla saataisiin kansallismieliset hylkäämään vastamedia. Kannattaa ainakin kokeilla, koska eihän siinä mitään menetä. Seuraavaksi voidaan sitten vaikka ihmetellä, että onko vastamedia sittenkään suomalaisten asialla, kun ei se kirjoita uhmakkaasti jääkiekosta tai formuloista.

Enhän minä tiedä, vaikka Putinin kätyrit olisivatkin vastamediasivustojen takana. Sinänsä Ukkola on oikeassa, että jos Venäjä joskus lähtee sotaan Suomea tai koko länsimaailmaa vastaan, sille on eduksi, jos suomalaiset tappelevat jo valmiiksi keskenään. Vastamedian olemassaolosta ei kuitenkaan voi Putinia syyttää. Ihan itse Suomi on päästänyt maahanmuuttopolitiikan sellaiseen jamaan, että se saa porukan raivoihinsa; ihan itse suomalaiset mielipidevaikuttajat ovat ajaneet keskustelukulttuurin sellaiseen tilaan, että kaikki kritiikki tulkitaan kiihkoiluksi ja riidanhaastamiseksi; ja ihan itse suomalaiset mediat ovat luoneet valmiin ekologisen lokeron vastamedialle kieltäytymällä raportoimasta tietyistä asioista.

"Сука Блять, tässähän tulee kiire, jos meinaan tuhota suomalaisen yhteiskuntarauhan ennen kuin ne ehtivät tehdä sen itse."

Ei siitä sen enempää, mutta kun nyt on jo vastattu kahteen lukijapyyntöön peräkkäin, jatketaan samalla linjalla. Eräs toinen lukijani, humanististen tieteiden kandidaatti Itä-Suomesta, kiinnostui edellisessä tekstissä kuvailemastani sosiaalisesti oikeudenmukaisesta ajattelusta, ja pyysi lisää esimerkkejä nykyfeminismin kauneimmista kukkasista. Onhan se totta, että päihteiden vaikutuksen alaisena on kivaa, eikä mikään voita sitä pärinää, joka lähtee kunnon leikkaamattomasta feminismistä. Katsotaanpas, mitä löytyy.

1. Ensimmäisenä tulee mieleen englannin kielen persoonapronominit. Perinteisestihän siellä ollaan käytetty sanaa he miehestä ja she naisesta, ja jos ei ole ollut varma, on voinut käyttää monikkoa they. Nykyään kun trans- ja interseksuaalisuus on tärkeää ottaa huomioon, ollaan havaittu, että tuollainen kahteen kategoriaan biologian mukaan sukupuolittava systeemi on riittämätön ja suorastaan loukkaava.

Noh, periaatteessa ymmärrän, jos transseksuaalit eivät pidä siitä, että heidän oletetaan olevan jotain sukupuolta pelkän ulkonäön perusteella, vaikka henkilökohtaisesti väittäisinkin, että pronominijaottelu perustuu nimen omaan biologiaan, ei viitattavan henkilön omaan kokemukseen. Ymmärrän, että pronomineissa on heidän mielestään ongelma, joka pitää ratkaista. Ruotsissahan haluttaisiin korvata sanat han ja hon neutraalimmalla sanalla hen. Englanninkielisessä maailmassa taas ollaan luovempia:

Ongelma on mielivaltaisena pidetty ja liiallisen monimutkainen pronominijärjestelmä, ja ratkaisuksi tarjotaan lisää pronomineja? Selvä.

Luonnollisesti jokainen valitsee itse, mitä pronomineja haluaa itsestään käytettävän, ja muiden velvollisuus on huolehtia siitä, että pysyvät kärryillä. Omansa voi valita esim. ylläolevasta listasta fiiliksen mukaan tai vaikka keksiä kokonaan uudet. Jos joku ei muista, osaa tai halua käyttää vaadittuja pronomineja, se on hyvin loukkaavaa.

Everydayfeminism.com on hyvä paikka itse kunkin päivittäisille feminismitarpeille. Sieltä näitä löytyy paljon lisääkin, kuten vaikka:

2. On valkoisten etuoikeus, etteivät he joudu vankilaan. Tilastollisesti Amerikan vangeista vain 11 % on valkoisia, eli hyvin vähän väkilukuun suhteutettuna. Tästä feministi vetää matemaattisen johtopäätöksen, että hänellä valkoisena on vain 4-11 %:n riski joutua elämänsä aikana vankilaan, kun taas jonkin muun värisellä riski on 44-50 %, mikä on selvä todiste rakenteellisesta rasismista.

Ilmeisesti siis Amerikassa vangit valitaan kansan keskuudesta arpomalla, ja etnisille vähemmistöille annetaan enemmän arpoja kuin valkoisille. Jossain muussa maassa voisi antaa vankisuhdelukuja murehtiville kansanryhmille sellaisen vinkin, että:

Jos feministi on vakavissaan sitä mieltä, että hänellä on 4-11 %:n riski joutua vankilaan, kannattaisi harkita tiettyjä muutoksia elämäntapoihin.

3. Miesten etuoikeuksista eli male privilegesta on tietysti puhuttu jo kauan. Yleensä tässä yhteydessä tykätään esitellä prosenttilukuja siitä, miten paljon enemmän jossain on miehiä tai miten paljon paremmin miehillä keskimäärin menee jossain asiassa. Esitettyjen pointtien järkevyystasosta riippumatta tässä yleensä unohdetaan 1) se, ettei kukaan menesty pelkästään olemalla mies, vaan miehistäkin vain hyvin harvat ovat oikeasti etuoikeutettuja, ja 2) kaikki ne asiat, joissa naisilla vuorostaan menee paremmin kuin miehillä.

Hardcoremmat feministit ottavat tässä yhteydessä esille mm. sen, että naisten pitää meikata monta tuntia joka aamu, kun taas miehet voivat lähteä töihin suoraan sängystä; tai sen, että miehet voivat käväistä pikaisesti urinaalilla, kun taas naisten vessoihin on aina pitkät jonot; tai sen, että miehet ovat kiinnostuneita naisista ja tekevät sen tiettäväksi silloinkin, kun naista ei kiinnostaisi, ja niin edelleen. Asioista, joita aiemmin pidettiin biologisina eroina, on siis tullut järjestelmällistä sortoa tai ainakin jotain, joka on jollain tavalla epistä ja jolle miesten pitäisi tehdä jotain tai ainakin ymmärtää hävetä.

Sitten, kun oikeasti siirrytään ammattilaissarjoihin, miesten etuoikeuksiksi ruvetaan laskemaan ihan kaikki, missä miehet jotenkin erottuvat naisista. Murhaajissa on enemmän miehiä? Murhaaminen on miesten etuoikeus. Naiset ovat keskimäärin pienempiä kuin miehet? Pienestä pitäen poikia kannustetaan syömään, että he kasvaisivat, kun taas tytöille annetaan vähemmän ruokaa, etteivät he lihoisi. Koska syöminen on miesten etuoikeus, naiset jäävät kitukasvuisiksi, eikä mitään geneettisiä kokoeroja oikeasti ole. Naiset kyyläävät ja arvostelevat toistensa olemusta ja tekemisiä suuremmalla mielenkiinnolla kuin miehet? On miesten etuoikeus, ettei heitä kiinnosta, onko kaverilla päällä sama paita kolmatta päivää putkeen tai saako banaanin syöminen heidät näyttämään julkihomoilta.

4. En keksi nyt enempää, mutta loppuun pitää vielä laittaa oma ehdoton lempparini:

Joo, elikkä valkoisia naisia ei voi raiskata, koska raiskauksen määritelmä edellyttää seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi yhteiskunnallista valta-asemaa, ja valkoisethan ovat valtahierarkian huipulla. Eihän seksuaalinen hyväksikäyttö koskaan ole kilttiä, mutta valkoisen naisen kohdalla kyse ei ole sentään raiskauksesta, vaan pelkästä valkoisten etuoikeuksien väliaikaisesta rajoittamisesta.

Ja muistetaan nyt vielä, että tällaisia teorioita eivät päästä suustaan esim. arabimiehet, vaan länsimaiset feministit.

Edistyksellistä ajattelua suomalaisesta kirjallisuudesta

Emännän täti sai, kuten aika moni muukin suomalainen nainen, joululahjaksi Laura Lindstedtin Finlandia-palkitun romaanin Oneiron. Kirjassa seitsemän naista, jokainen lähtöisin eri maista ja taustoista, kohtaavat toisensa kuolemanjälkeisessä tyhjyydessä ja jakavat kokemuksiaan toisilleen. Emännän serkku totesi, ettei jaksaisi lukea 800 sivua siitä, kun jotkut akat kälättävät kuukautisistaan, mutta itse olin sitä mieltä, että kerrankin on suomalainen kirja, jossa on jokin uusi ja mielenkiintoinen näkökulma. Luen sen heti, kunhan sen saa pokkarina.

Mutta joo, kirja, jossa on pelkkiä naisia ja vieläpä hyvin laajaa kulttuuri- ja etnisyysvalikoimaa edustavia sellaisia. Eikös olekin ihanan tiedostavan feministis-monikulttuurista? No ilmeisesti ei. Näin on todennut Suomen virallinen ruskea tyttö Koko Hubara. En muuten olisi tullut kirjoittaneeksi aiheesta, mutta eräs Facebook-kaverikseni uskaltautunut lukijani pyysi minulta jotain selkoa tuohon kirjoitukseen, koska olen perehtynyt niin kirjallisuuteen kuin feminismiinkin. Kyllähän tuo vähän sekava kirjoitus onkin; selväksi tulee, että närkästyneitä ollaan, mutta vähän epäselvemmäksi jää, että mistä ja kenelle.

(Jo 15 on ryhtynyt Facebook-kavereikseni. Lisätkää muutkin, nimi on Pekan Porstua.)

Ennen kuin aloitetaan, pitää kertoa pari asiaa nykyfeminismistä. Nykyään niissä piireissä on suurinta huutoa "intersektionaalisuus". Käytännössä se tarkoittaa ajatusta, että valkoihoinen, kristitty, lihaa syövä heteromies on kaiken pahan alku ja juuri sekä kaikkien tuosta normista poikkeavien yhteinen vihollinen, eikä enää kannata jokaisen vähemmistön ajaa erikseen omaa asiaansa, vaan voimat kannattaa yhdistää, koska VHM:n tappio missä tahansa on voitto kaikille vähemmistöille kaikkialla. Jos siis olette ihmetelleet, miksi esim. feministien ja seksuaalivähemmistöjen edustajat puolustavat äänekkäästi tyyppejä, jotka haluavat säkittää naiset ja hirttää homot, kyse on juuri tästä.

Toinen asia on vasta viime vuosina keksitty "cultural appropriation". Se on niin uusi juttu, ettei sille vielä edes ole suomenkielistä sanaa, mutta Kokon tekstissään ehdottama "kulttuurinen omiminen" on mielestäni hyvä. Se lähtee ymmärtääkseni ajatuksesta, että koska kantaväestöllä on kaikki valta yhteiskunnassa, mutta ei mitään omaleimaista kulttuuria, eksoottiset kulttuurit ovat ainoa asia, missä etniset vähemmistöt päihittävät kantaväestön. Niinpä jos joku kantasuomalainen osoittaa mielenkiintoa muita kulttuureja kohtaan esim. opettelemalla niiden kieltä, syömällä niiden ruokia tai pukeutumalla niiden vaatteisiin - tai kirjoittamalla niiden edustajia romaaneihinsa - hän tunkee vähemmistön tontille ja kaappaa itselleen nekin tuhkat munista. Kulttuurisen omimisen vastustamista voisi siis pitää suvaitsevaisena tapana vastustaa monikulttuurisuutta.

Asiaan. Koko aloittaa kulttuurisen omimisen käsitteellä ja jatkaa siihen, kuinka erivärisillä on ollut vaikeaa valkoisen ikeen alla jo vuosisatoja, mikä on sinänsä aika mielenkiintoista, kun ajattelee, ettei Suomessa ole juuri ollut muita kuin valkoisia kuin vasta parikymmentä vuotta.

Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.

Huomatkaa termi "rodullistettu"; ihmisissähän ei ole eri rotuja, ellei joku ilkimys niitä erikseen aktiivisesti rodullista. Vähän samaan tapaan siis kuin pomeranianit ja puudelitkin ovat vain susia, ellei niitä sanota pomeranianeiksi ja puudeleiksi.

Meillä Suomessa ei tällaista kirjallisuutta ole vuonna 2016. Meillä on ehkä kahden käden sormilla laskettavissa teokset, joissa rodullistetut itse luotsaavat protagonisteja haluamallaan tavalla (tosin niistäkin voisi argumentoida, että ne on useimmiten kirjoitettu valkoisen katseen kautta, valkoiselle lukijalle, hänen eksotiikanhimojaan tyydyttämään). Meillä on Sinuhe, meillä on pieni joukko valkoisia, ruskeiden lasten taiteilijaäitejä, jotka kirjoittavat lapsistaan ihan mitä sattuu, mutta meillä ei ole omaa kirjallista ääntä.

On vähän epäkorrektia, että valkoinen kirjoittaa muunvärisistä, mutta vielä enemmän on väärin, etteivät muunväriset kirjoita ollenkaan. Ymmärrän, että tämä on Kokon mielestä ongelma, mutta sitä minä ihmettelen, että miten se on Lindstedtin tai ylipäänsäkään kantasuomalaisten ongelma? Jos vähemmistön edustaja on sitä mieltä, että vähemmistöjen edustajat eivät kirjoita riittävästi kirjoja, antaa mennä naputellen vaan. Niin hän kyllä kuulemma tekeekin, joten ei häntä voi tekemisen puutteesta syyttää, mutta pitäisi muidenkin, ettei kulttuurivallankumous olisi kokonaan hänen harteillaan.

Sitten Koko kertoo, kuinka hän luki kirjaa ja mietti, keneen hahmoista hän voisi parhaiten samaistua. Jostain syystä on käynyt niin, että seitsemästä fiktiivisestä naisesta yksikään ei täysin vastaa Kokoa taustoiltaan, mutta vähän jotain sinne päin kuitenkin löytyi.

Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta? Ja miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?

En tietenkään etuoikeutettuna VHM:nä osaa ymmärtää, mutta kuvittelisin itse tuossa tilanteessa ensin kiinnittäväni huomiota siihen, onko kokemukseni ja olemassaoloni esitetty hyvin vai päin persettä, ja vasta jälkimmäisessä tapauksessa jatkanut pohtimista niin, että johtuisiko perseellisyys siitä, ettei kirjailija tiedä, mistä kirjoittaa, ja sitten vasta ehdottaa, että pysykööt jatkossa mukavuusalueellaan. Koko väittää, ettei halua rajoittaa Lindstedtin sanan- tai taiteellista vapautta, mutta ymmärrän kyllä ihmisten päätymisen tuohon johtopäätökseen, jos viesti on, että näistä jutuista ei sitten kirjoitella ilman suojaväriä.

Tuo jälkimmäinenkin kysymys on aika ajatuksiaherättävä. Tutustuin vähän aikaa sitten Arto Paasilinnan erään kirjan sloveeninkieliseen käännökseen. En ymmärtänyt ihmetellä, että miksi siinä suomalaiset puhuvat keskenään sujuvaa sloveenia, mutta olisi ilmeisesti pitänyt. Varmaan se on joku ryssien panslavistinen salajuoni jumalauta.

Koko vaan korottaa panoksia:

Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. Tiedän, että aika moni muu ei lue sitä ollenkaan, mutta se tuo kivan, eksoottisen tunteen. Hassuja laatikkokirjaimia, onko nyt sivistynyt ja elitistinen olo? Häh?

"Potentiaalinen lukija" taitaa olla vähän eri asia kuin "kohdeyleisö". Myönnän häpeäkseni, etten osaa hepreaa, mutta puolustuksekseni sanon, että Suomesta tuskin löytyy montaa tuhatta sellaista, joka osaa. Jos kirja räätälöitäisiin vain heille, myyntiluvut voisivat jäädä aika pieniksi, ja jos myyntilukujen voidaan olettaa jäävän pieniksi, kustantajaa ei niin vain löydy.

Varmaan mainitun kohdan olisi voinut kirjassa esittää niinkin, että kirjoittaa sen pelkästään suomeksi ja sitten sanoo, että oikeasti se oli hepreaksi, mutta olisiko se ollut sen sivistyneempää? Tai kai kohdan olisi voinut jättää kokonaan pois. Tai vaikka jättää joko hepreankielisen tyypin pois, ettei hepreankielisille lukijoille tule pahaa mieltä siitä, että kirjassa mainitaan heprea. Tai vaikka tosiaan kirjoittaa jotain ihan muuta, kuten Koko ehdottaa. Miksi te ylipäänsä vaivaudutte kirjoittamaan kirjoja, kun voisitte olla juomassa kaliaa? Siitä ei tule kenellekään paha mieli, paitsi Päivi Räsäselle, mutta se ei haittaa, koska kristityt ovat eräänlaisia negatiivi-ihmisiä, mikä tarkoittaa, että kristitylle aiheutettu paha mieli on globaalia hyvää mieltä.

Minkähän takia minä kirjoitan blogia puoli seitsemältä aamulla? Eihän tästä tule yhtään mitään. Jatketaan silti.

Mutta miksi valkoiset eivät hyväksy, ettemme me kirjoita, facebookiin tai muuallekaan, aina suhteessa heihin ja heidän tunteisiinsa? Mikseivät he ymmärrä, että he eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa?

Miksi he muka eivät voi tehdä niin? Ei se ole vähemmistöiltä pois, jos joku valkoinen puhuu heistä ja ehkä samalla vähän tienaakin. Ei se niin mene, että jos joku valkoinen ehtii ensin kirjoittaa vähemmistötarinan, vähemmistöläiset menettävät tilaisuuden kirjoittaa saman, heille oikeasti kuuluvan tarinan ja siten vähemmistöille oikeasti tarkoitetut myyntitulot menevät valkoiselle kulttuurivarkaalle. Jos vähemmistöläiset uskovat pystyvänsä kuvaamaan itseään paremmin kuin valkoiset, he voivat todistaa sen kirjoittamalla niitä tarinoitaan.

Kapitalismissa kun on sellainen hieno juttu, että siinä pääsääntöisesti ei voi myydä paskaa konvehteina. Lukeva yleisö äänestää lompakollaan täysin itsenäisesti ja vapaasti, kenen kirjoittama tarina on lukemisen arvoinen, ja kenen kirjoittama on epäaitoa paskaa.

Jos vähemmistöt eivät syystä tai toisesta kirjoita tarinoitaan, ja kantaväestö ei saa niitä kirjoittaa, siitä ei seuraa se, että vähemmistöistä tulee jotenkin tasa-arvoisempia, vaan vain se, että tarinat jäävät kirjoittamatta.

Kuinka moni Finlandia-voittaja kertoo kantasuomalaisesta? Kuinka moni rodullistettu suomalaiskirjailija on ollut ehdolla sinä aikana kun se on ollut olemassa? (Se on ollut olemassa yhtä kauan kuin minä.) Kuinka moni klassikkoteos kertoo jemeninjuutalaisesta, ruskeasta suomalaisesta? Edes jemeninjuutalaisesta? Edes israelilaisessa kirjallisuudessa? Niin.

Tämä mielestäni valottaa Kokon ajatusmaailmaa aika hyvin. Hän on opiskellut perusteellisesti amerikkalaista feminismiä ja tuntee amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteet ja ongelmat juurta jaksain, ja nyt hän on hämmentynyt, kun Suomen ruispelloilla satoja vuosia orjina raataneet miljoonat afrikkalaiset eivät ole onnistuneet kehittämään yhtä vahvaa ja omaleimaista alakulttuuria kuin amerikkalaiset kohtalotoverinsa, koska onhan se nyt aivan sama, onko populaation koko 5 miljoonaa vai 50 tuhatta ja onko aikaa kulunut 300 vai 25 vuotta.

Väännetään nyt vielä rautalangasta. Suomessa on ollut "rodullistettuja" vähemmistöjä merkittävissä määrin vasta reilut parikymmentä vuotta. Tämä tarkoittaa, että kyseiset ihmiset ovat joko A) itse maahanmuuttajia, tai B) 90-luvulla tai sen jälkeen syntyneitä, jolloin he A) eivät osaa suomea niin hyvin, että voisivat menestyä suomessa kirjailijoina, tai B) ovat vielä niin nuoria, etteivät ole ehtineet menestyä kirjailijoina. On ihan luonnollista, että heissä on vähemmän kirjailijoita kuin heidän väestöosuutensa tai nykyinen monikulttuurihypetys antaisi ymmärtää.

Sellainen analyysi.

Vähän myöhemmin Koko kirjoitti uuden tekstin, jossa hän puolusteli edellistä. Ilmeisesti monet olivat tulkinneet sen hyökkäyksenä Lindstedtiä ja kantasuomalaisten kirjailijoiden taiteellista vapautta vastaan, vaikka oikeasti kyse oli vain keskustelunavauksesta siitä ongelmasta, ettei vähemmistöillä ole omaa kirjallisuutta, eikä viesti edes ollut kantaväestölle suunnattu, vaikka äänensävystä ehkä sellaisen kuvan saikin.

Minua kiinnosti aiempaa tekstiä kirjoittaessa, ja kiinnostaa yhä ainoastaan kysymys siitä, missä menee määritelmällisesti epätarkan ja vaikean kulttuurisen omimisen käsitteen rajat Suomen kontekstissa.

Uskon tuon, eikä minulla olekaan syytä tämän enempää puuttua Kokon Oneiron-analyysiin. Pari huomiota vain kakkostekstistä minulla olisi.

Ja kun nyt koulutuksesta oli puhetta, niin olen minäkin istunut näissa samoissa yliopistoissa lukemassa niin englantilaista filologiaa kuin Pohjois-Amerikan tutkimusta.

Joo, sen huomaa. Suomen tutkimusta sitten vähän vähemmän.

Juuri tässä poliittisessa ajassa ja ilmapiirissä, tämän kielenkäytön keskellä, kun te koulutettuina ja tilannetta tarkkaan seuraavina ihmisinä tiedätte, miten mahdollisuuksiamme yritetään rajata ja ääntämme hiljentää, historiaamme koko ajan typistää ("te olette olleet täällä niin vähän aikaa, ette voi koko ajan olla vaatimassa jotain" oli myös yksi eilisistä argumenteistanne) tuntuu kohtaloidemme haltuunotto erityisen syvällä.

Minähän en voi tietää, mitä tuon argumentin esittäjä on tarkoittanut, mutta luulisin, että Kokolta meni sen pointti ohi. Jos tosiaan olisi niin kuin Amerikassa, että ensin vähemmistö väkisin tuodaan maahan ja sitten sitä alistetaan satoja vuosia, hänen vaatimuksensa olisivat edes vähän järkevämpiä. Kun taas tilanne on se, että maahan muodostuu pyytämättä ja yllätyksenä vähemmistö, joka ensi töikseen alkaa vaatia kantaväestöä muuttamaan koko käsitejärjestelmäänsä, ollaankin jännän äärellä.

Pelkästään oletus siitä, että meille pitää antaa ääni, on toiseuttava ja lähtee valkoisuuden normista. Meillä on ääni, se on aina ollut. Te ette löytäneet sitä ristiretkillänne, te ette polttaneet sitä kaasukammioissanne ettekä te nytkään tule kertomaan, miten meidän pitää ajatella ja puhua, ettei teille tulisi paha mieli.

Aijai. Nyt täytyy sanoa asioita suoraan. Voi olla, että siitä tulee ruskeille ihmisille paha mieli, mutta Koko ei nyt jätä muita vaihtoehtoja.

Suomesta ei olla koskaan lähdetty ristiretkille. Suomeen on kyllä tehty ristiretkiä.
Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita. Suomi on kyllä itse ollut siirtomaa.
Suomessa ei ole koskaan ollut etnisyyteen perustuvaa orjuutta, ellei mukaan lasketa suomalaisten kohtelua Ruotsin vallan aikana.
Me suomalaiset emme ole vastuussa englantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten tai espanjalaisten menneistä vääryyksistä, vaikka ihomme sattuukin olemaan suurin piirtein samanvärinen. Valkoisuus ei ole mikään merkityksellinen yhdistävä tekijä. Jos nyt tykkäätte etsiä rasismia kaikkialta, sellaisen vinkin voin antaa, että tuollaiset syytökset ovat juuri sitä.
Me suomalaiset emme ole historiallisesti tehneet teille "ruskeille" mitään pahaa. Emme itse asiassa ole tehneet teille mitään muuta kuin päästäneet teidät maahamme.

Me emme ole teille mitään velkaa.

Enkä minä halua kertoa teille, miten teidän pitää ajatella tai puhua, mutta vastaavasti odotan samaa teiltä.

"Kulttuurista omimista" ei ole, on vain kulttuurista sekoittumista. Jos valkoisten yhteiskuntiin alkaa tulla muunkinlaisia jäseniä, se aivan varmasti näkyy myös valkoisten taiteessa. Jos siis haluatte välttämättä elää monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa on sekaisin useita eri etnisyyksiä ja kulttuureja, teidän on hyväksyttävä, että teidät huomataan ja huomioidaan muulloinkin kuin juuri silloin, kun se teille sopii. 

Terveisiä punaisesta Suomesta

Suomidemokraateilla näyttää olevan blogini lukijakunnassa suuri kannatus. 59 vastaajasta kyseistä puoluetta äänestäisi mielellään 12 ja paremman puutteessa 27 vastaajaa, eli yhteensä kaksi kolmasosaa. Tietämättä tässä vaiheessa sen tarkemmin puolueen näkemyksiä, itsekin kallistun varmaan tuon jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Yksi luottaa vanhoihin isoihin puolueisiin ja 7 vielä Persuihin, ja 8 ei viitsi äänestää lainkaan. Vihervasemmistoa kannattaa neljä vastaajaa, mikä on oikeastaan yllättävän paljon. Mukavaa, että sielläkin luetaan tätä blogia.

Mutta asiaan. Muutama teksti sitten kirjoitin vähän Mannerheimista ja totesin arvostavani häntä siksi, koska hän pelasti meidät kommunismilta, enkä niinkään siksi, että hän olisi joku suomalaisuuden määritelmä. Vähän sitä ennen blogistikollegani Yrjöperskeles kirjoitti loistavan vaihtoehtoishistoriallisen novellinsa Suomesta, jossa punaiset voittivat sisällissodan, ja heti perään blogistikollegani Ruukinmatruuna kirjoitti oman näkemyksensä kyseisen sodan veritöistä.

Ajattelinpa sitten minäkin vielä vähän käsitellä aihetta. En nyt tässä ota kantaa siihen, mitä ajattelen nilkeistä, jotka yrittävät väkivalloin tuoda maahan totalitaristista murhaideologiaa, ja kommunismin toimimattomuudesta sinänsä olen puhunut aikaisemmin täällä. Nyt ajattelin vain pohtia objektiivisesti ja puolueettomasti, miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet.

Punamyrkkysammakko. Sen myrkky on riittävän vahvaa tappamaan sata miljoonaa ihmistä.

Eikös hieno kuva? Ihan itse shoppasin. Mutta joo, haluaisin uskoa, että on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka kannattavat avoimesti valkoisia; ja niitä, joiden mielestä punaiset olivat niinku sillee periaatteessa oikeammassa, mutta jotka samalla myöntävät, että valkoisten voitto toi käytännössä paremman lopputuloksen. Valitettavasti kuitenkin kohtaan säännöllisen epäsäännöllisesti sellaisiakin tapauksia, joiden mielestä väärä puoli voitti. Kun heille huomauttaa, että jos punaiset olisivat voittaneet, Suomi olisi tätä nykyä hyvällä tuurilla Viron ja huonolla Moldovan kaltainen persaukinen ex-neukkutasavalta, vastaus on vain, että "ei välttämättä" tai "ei sitä voi tietää".

No kyllä jumalauta voi. Antakaas, kun Pekka-setä selittää. Käytän ns. sokraattista menetelmää vastatakseni useimmin kuulemiini punafanien väitteisiin.

Ensinnäkin, Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden sillä oletuksella, että hyvin pian bolševikit pääsevät myös Suomessa valtaan ja Suomi enemmän tai vähemmän oma-aloitteisesti palaa saman tien Neuvostoliittoon. Tällä asenteella punaisia myös tuettiin.

Mutta Pekka, kyllähän punaisilla oli ihan päteviäkin syitä nousta kapinaan.

Voi olla, mutta ei niitä ongelmia herrajjumala millään kommunismilla korjata. Tuo tuo mieleen sen kuuluisan intiaanien päänsärkylääkkeen: jos päätä särkee, hakkaa kirveellä käsi poikki. Päänsärky unohtuu saman tien.

Mutta Pekka, valkoiset halusivat saksalaisen kuninkaan ja jos asiat olisivat menneet heidän toiveidensa mukaan, Suomesta olisi tullut Saksan satelliittivaltio. Et kai sinä sitä halua?

Totta, mutta valkoisten tukijavaltio Saksa romahti ja sen mukana menivät kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat. Punaisten tukijavaltio sen sijaan ei romahtanut, joten sodan jälkeen velat olisivat menneet maksuun täysimääräisinä.

Mutta Pekka, ei punaisten enemmistökään halunnut liittyä Neuvostoliittoon, vaan rakentaa kommunismia itsenäisessä Suomessa.

Njoo, en väitäkään, että he olisivat riemusta kiljuen rientäneet Leninin avoimeen syliin, ja voi ollakin, että itsenäisyyden kannattajat olisivat päässeet väittelyissä voitolle ja seuraavat parikymmentä vuotta olisivatkin menneet noin.

Sitten tuli 30-luku ja toinen maailmansota alkoi lähestyä. Historiasta muistamme, että Neuvostoliitto esitti Baltian maille uhkavaatimuksia, ensin tukikohtaluovutuksista ja lopuksi Neuvostoliittoon liittymisestä. Myös Suomea painostettiin samalla tavalla, mutta toisin kuin Baltian maat, valkoinen Suomi valitsi sodan.

Mutta Pekka, kuten jo sanoin, punaisetkin halusivat pysyä itsenäisinä, eivätkä olisi suostuneet vaatimuksiin.

Eivät varmaan mielellään olisikaan suostuneet, mutta uskon, että heidän laskujensa mukaan antautuminen olisi ollut pienempi paha kuin pakkoliitos ylivoimaista vihollista vastaan käydyn sodan jälkeen ja siitä mahdollisesti seuranneet kostotoimenpiteet.

Sota valittiin, koska sosialismiin vihamielisesti suhtautuneet poliitikot olivat sitä mieltä, että mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin alistuminen. Sosialismiin myönteisesti suhtautuneet poliitikot eivät olisi valinneet samoin.

Mutta Pekka, jos punaiset lähtivät sotaan valkoisia vastaan, kai niillä nyt olisi ollut pokkaa vastustaa ulkomaalaista miehittäjääkin.

No okei, oletetaan, että punainen Suomi olisi torjunut NL:n vaatimukset ja lähtenyt sotaan. Matemaattisestihan Suomi olisi ollut aivan yhtä alakynnessä kuin toteutuneessakin historiassa, eli oltaisiin voitu luottaa vain parempaan koulutukseen ja parempiin taktiikoihin.

Punaisen Suomen armeijan upseeristoa ei kuitenkaan oltaisi koulutettu jääkärien mukanaan tuomilla saksalaisilla opeilla - jääkärithän oltaisiin viety saunan taa joka ukko - vaan kaikin puolin huonommilla venäläisillä opeilla. Ekstrahuonolla tuurilla mukana olisi vielä ollut sellaisia idealistisia elementtejä kuin että upseerit eivät komenna yksinvaltaisesti, vaan taisteluiden toteuttamisesta äänestettäisiin miehistön kesken, jne.

Ota tuosta panoskampa, kaverisi saa kiväärin. Seuraa sitä. Kun kaveri kuolee, ota siltä kivääri ja jatka taistelua.

Sota oltaisiin siis hävitty. Suomi oltaisiin miehitetty ja liitetty Neuvostoliittoon, koska Pietari oli liian lähellä rajaa, että alueen turvallisuutta oltaisiin voitu uskoa näennäisesti itsenäisen satelliittivaltion vastuulle.

Huomaamme siis, että ennemmin tai myöhemmin Suomi olisi ajautunut osaksi Neuvostoliittoa täysin riippumatta siitä, mitä mieltä punaiset kapinan aikaan asiasta olivat.

Mutta Pekka, vaikka Suomi olisikin ollut osa Neuvostoliittoa, eihän se tarkoita, etteikö yhteiskunnalliseen, teolliseen ja taloudelliseen kehitykseen oltaisi voitu panostaa.

Tässä on se ongelma, että Suomi olisi Neuvostoliitossakin ollut merkityksetön reuna-alue. Tänne ei olisi ollut mitään järkeä keskittää teollisuutta, eikä täällä edes ole sellaisia mittavia raaka-ainevaroja, että teollisuuden rakentaminen tänne kuljetusmatkojen minimoimiseksi olisi ollut järkevää. No puuta ehkä on, mutta sitä nyt on Venäjälläkin ihan riittävästi.

Lisäksi koska Suomi olisi ollut harvaan asuttu rajamaa, jonka väestöllä ei edes ole mitään sukulaisyhteyttä venäläisiin tai muihin slaaveihin, ei Neuvostoliitolla ei olisi ollut mielenkiintoa kehittää suomalaista yhteiskuntaa muuten kuin korkeintaan venäläistämistarkoituksessa, ja koska Suomi olisi mahdollisessa lännen ja NL:n sodassa jäänyt puskurivyöhykkeeksi ja sodankäyntialueeksi Pietarin rintamalle, ei tänne olisi kannattanut rakentaa infrastruktuuria tuhottavaksi, ja investoinnit olisivat olleet lähinnä sotilastukikohtia.

Ja vaikka olisinkin tässä väärässä, miksi ihmeessä Suomeen oltaisiin haluttu panostaa selvästi enemmän kuin Neuvostoliiton ydinalueisiin?

No mutta Pekka, ei kai se nyt ihan pelkkää paskaa olisi voinut olla. Kai siitä jotain hyvääkin olisi seurannut nykytilanteeseen verrattuna.

Kuten mitä?

No Suomen rajat menisivät ainakin Tarton rauhan rajojen mukaan. Hyvällä tuurilla itäraja olisi Syvärillä tai jopa Vienanmerellä asti.

Ei jollain maapläntillä ole itseisarvoa. Oleellista on, mitä sillä pläntillä on. Pieni alue pitkälle kehitettyä ja etnisesti yhtenäistä maata on parempi kuin suuri alue hunningolle jätettyä ja vieraan kansan (tai vieraaksi pakkokäännytetyn kansan) asuttamaa maata.

Etnisyyksistä puheen ollen, ainakaan meillä ei olisi ongelmia kymmenistä tuhansista ilmaisen elatuksen perässä maahan virtaavista lähi-itäläisistä.

Ei olisi ei, mutta meillä olisi miljoona venäläistä, jotka eivät katsoisi tarpeelliseksi opetella suomen kieltä ja joiden jäljiltä esim. Helsingin keskusta jääkiekon MM-finaalimatsin jäkeen olisi hyvin erilaisen remontin tarpeessa kuin nykyisin.

Lähi-idän elintasopakolaisista myös pääsee ainakin periaatteessa suhteellisen helposti eroon, jos vain poliittista tahtoa löytyy, mutta milläs karkoitetaan miljoona sopeutumishalutonta venäläistä, kun Venäjä kyttää divisioonineen vieressä, ettei venäläisten ihmisoikeuksia vahingossakaan loukata Venäjän rajojen ulkopuolella?

No mutta täytyy sinun myöntää, että ainakin naiset sentään olisivat tyylikkäämpiä.

...No joo, hyvä on, myönnetään. Ei neuvostomiehitys aivan kaikilta osin olisi ollut pahaksi.

Nössöt

Suomessa on vallalla hyvin vahva kunniakulttuuri. En tarkoita sellaista "kunnia"kulttuuria, jossa suvun kunnian tahranneet nulikat heitellään parvekkeilta alas, vaan sellaista, jossa henkilölle itselleen on hyvin tärkeää tietää pystyvänsä tekemään ikäviäkin asioita, jos pitää niitä tärkeinä ja tarpeellisina. Tämä sisältää mm. sen, ettei jousta periaatteistaan eikä pyörrä puheitaan, kun kohtaa vastarintaa.

Suomalainen mies saattaa tehdä elämässään vääriä valintoja, joiden vaikutukset saattavat olla hyvinkin tuhoisia ja kauaskantoisia, ja silti suhtautua niihin asenteella "elämä on". Jos hän kuitenkin valitsee väärin siksi, että tietää kyllä, mikä olisi oikea valinta, mutta ei uskalla tehdä sitä, se saattaa kaduttaa ja hävettää vielä vuosienkin päästä, vaikka asia olisi aivan olematon.

Tällaiseen sortuneita sanotaan "nössöiksi". Se ei vielä sinänsä välttämättä tarkoita sosiaalisen arvon menetystä, koska useimmat ymmärtävät, etteivät kaikki voi olla hyviä kaikessa, ja suomalaiseen kunniakulttuuriin kuuluu myös ainakin periaatteessa se, että heikommista pidetään huolta. Omien heikkouksiensa tunnustaminenkin on omanlaistaan rohkeutta. Sen sijaan erityisen tuomittava nössöyden muoto on sellainen, jossa henkilö kovaan ääneen julistaa omaa kovajätkyyttään, mutta romahtaa uikuttamaan heti, kun se pitäisi näyttää käytännössä.

Tästä itsensä tunnistavat lukijani voivat sentään lohduttautua sillä, että ainakaan he eivät ole saaneet nössöydellään kansainvälistä kuuluisuutta.

Toisin on kaverilla nimeltä Daryush Valizadeh, tuttavallisemmin Roosh V. Tietyissä piireissä hän on aikaisemmin niittänyt mainetta kouluttamalla miehiä saamaan naisilta seksiä manipulaation ja psykologian avulla. Hän on myös vaatinut, että raiskauksen tulisi olla laillista yksityisissä tiloissa, että ämmät oppisivat olemaan.

Tuota vaatimusta ajaakseen hän päätti järjestää kansainvälisen mielenosoitustapahtuman perustamansa Return of Kings -runkkupiirin kesken. Kymmenissä maissa ja yli sadassa kaupungissa oli tarkoitus huomenna, lauantaina 6.2., pitää julkinen kokoontuminen raiskausten puolesta. Ja kyllä, yksi kokoontumispaikoista oli Helsingissä kolmen sepän patsaalla. Tarkoitus oli myös ottaa valokuvia paikalle väistämättä saapuvista naisprotestoijista ja sitten naureskella niille netissä jälkeenpäin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Torontoonkin oltiin suunniteltu tapaaminen. Kun paikallinen naisten nyrkkeilykerho kuuli asiasta, ilmoittivat he menevänsä paikalle katsomaan, kuinkas karskeja uroita siellä onkaan. No, ottiko Roosh haasteen vastaan ja ilmoittiko hän menevänsä henkilökohtaisesti Torontoon argumentoimaan vastaväittäjänsä nurin? No ei. Hän peruutti koko tapahtuman, koska:

"I can no longer guarantee the safety or privacy of the men who want to attend on February 6, especially since most of the meet-ups can not be made private in time. While I can’t stop men who want to continue meeting in private groups, there will be no official Return Of Kings meet-ups. The listing page has been scrubbed of all locations. I apologize to all the supporters who are let down by my decision."

Koska järjestelyjä ei saada tehtyä salassa, ei voida taata osallistujien turvallisuutta eikä yksityisyyttä, ja siksi koko homma on peruttu ei vain Torontossa, vaan kaikkialla.

Elikkä tyyppi ajaa kovaan ääneen naisiin kohdistuvan väkivallan sallimista, mutta ääni muuttuu kellossa heti, kun vain edes vihjataan, että saattaisi tulla tytöltä turpaan. Kova on huoli siitä, että raiskauksia pitäisi voida puolustaa turvallisissa ja suojatuissa olosuhteissa, ehkä mielellään myös lämmitetyistä ja hierovista nojatuoleista käsin.

Ei jumalauta mikä rääpäle.

Helsingin Soldiers of Odin ymmärtääkseni myös vihjasi siihen suuntaan, että he menevät paikalle vahtimaan, etteivät nuo kultamussukat saa päähänsä ruveta oikeasti raiskailemaan vastaantulijoita. Siinä mielessä harmittaa, että tapahtuma peruutettiin, koska siinä olisi ollut Pulitzer-palkinnon paikka kenelle tahansa toimittajalle, joka onnistuu kirjoittamaan kolumnin siitä, kuinka raiskausten salliminen on itse asiassa ihan hyvä idea, koska pahat Soldierit vastustavat sitä.

Senkin olisin halunnut nähdä, kun Loldiers of Odin menee vastavuoroisesti häiriköimään Soldiereja. Olisi siinä ollut ulkomaaneläville ihmettelemistä, kun suomalaisen yhteiskunta-aktivismin terävin kärki heiluttelee keppihevosiaan raiskaajien puolella.


Ali-ihminen Roosh ei ansaitse tämän enempää palstatilaa, joten jatketaan eteenpäin. Suomessakin on oikein pääministeri ilmoittautunut nössöksi. Muistammehan, kuinka Juha Sipilä syksyllä löi rasisteille jauhot kurkkuun suuren kansainvälisen mediahuomion saattelemana lupaamalla oman asuntonsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Nyt olisi tullut aika lunastaa lupaus, mutta:

Pääministeri Juha Sipilä (kesk) kertoi pääministerin haastattelutunnilla sunnuntaina, ettei hänen Kempeleen-kotiaan voida ainakaan toistaiseksi antaa turvapaikanhakijoiden käyttöön.

Sipilän mukaan syynä on turvallisuusasiantuntijoiden arvio.

”Tarjous on voimassa ja olen pyytänyt turvallisuusasiantuntijoita arvioimaan, onko sinne turvallista lapsiperheen muutta. Tällä hetkellä arvio on se, että suuren julkisuuden takia se ei ole nyt järkevää”, Sipilä sanoi.

Sipilä aikoo tukea jonkun turvapaikkaa hakevan lapsiperheen asumista muulla tavoin, kunnes pääministerin kotiin muuttaminen katsotaan turvalliseksi.

Lupaus hyvästä asiasta tehtiin ja mieli tekisi pitää se, mutta ei uskalla. Onkohan Kempeleellä kovastikin rasistista liikehdintää, joka ei epäröi hyökätä lapsiperheiden kimppuun? No, ajettiinhan sieltä vastaanottokeskus pois sen jälkeen, kun sen asukkaat olivat harrastaneet omanlaistaan miesaktivismia. Sen jälkeen ei ole tainnut kuulua mitään. Soldiers of Odin lupasi tässäkin asiassa tulla apuun suojelemaan taloa, mutta ilmeisesti tarjousta ei ole otettu vakavasti.

Sinänsä on vähän epäreilua syyttää Sipilää nössöydestä tässä asiassa, koska eihän hänellä oikeasti ollut missään vaiheessa aikomusta päästää pakolaisia kotiinsa.

Sipilä on itse asiassa siinä mielessä vilpitön demokraattinen johtaja, että hän oikeasti yrittää toimia kansan tahdon mukaan. Ainoa ongelma vain on siinä, että hänen käsityksensä kansan tahdosta perustuu sille, mitä hän Hesarin kolumneista lukee. Jos siellä vihervasemmistolainen toimittaja sanoo, että olisi hienoa, jos kaikki auttaisivat pakolaisia henkilökohtaisesti, Sipilä saa käsityksen, että koko kansa haluaa hänen auttavan pakolaisia henkilökohtaisesti.

Niinpä hän oli ikävän paikan edessä: noudattaako kansan tahtoa ja auttaa, vai ollako rasisti ja todeta vain että JTO, jonkun toisen ongelma. Hän päätti miellyttää sitä tahoa, jonka hän mielsi äänestäväksi kansaksi, ja teki epämiellyttävän lupauksen. Lupauksen pitämisestä ei tarvinnut murehtia, koska todennäköisiä kehityskulkuja oli kaksi:

A) Pakolaisvirta tyrehtyy itsestään, jolloin asuntoa ei tarvita,

tai

B) Pakolaisvirta ei tyrehdy, jolloin kansa alkaa protestoida, jolloin asuntoa ei voi turvallisuussyistä luovuttaa.

Hyvin pelattu, kieltämättä. Tai olisi ollut, ellei se olisi ollut niin hyvä Suomi-mainos Lähi-idän muuttovirralle, mutta se nyt ainakin on Sipilälle JTO.