Keskusteluja maahanmuuttajan kanssa

Pyrin välttämään maahanmuuttoaiheista puhumista monesta syystä. Siihen aiheeseen on jo erikoistunut niin monta blogistia, etten minä voisi tuoda keskusteluun mitään uutta, enkä myöskään halua leimautua maahanmuuttokritiikkiblogistiksi, koska se on aika suljettu piiri, ja pyrin levittämään omaa ilosanomaani mahdollisimman suuresta aihepiiristä mahdollisimman suurelle yleisölle. Enkä minä Halla-aholle pärjäisi kuitenkaan.

Humanitäärinen maahanmuutto - siis se, jossa esim. Somalian kymmenestä miljoonasta sisällissodan ja nälkäkuoleman välissä tasapainoilevasta asukkaasta tuodaan muutama sata Suomeen kansaneläkelaitoksen asiakkaiksi ja ajatellaan, että nyt on maailman pelastaminen hyvässä nousussa - on kuitenkin sellainen riemuidiotismin rypälease, ettei sitä oikein voi jättää kokonaan käsittelemättäkään.

Maahanmuuton yhteydessä puhutaan kotouttamisesta, eli paikallisen kielen, kulttuurin ja tapojen opetuksesta, jolla pitäisi voida vähentää maahanmuuton mukanaan tuomia ongelmia. On ihmisiä, joiden mielestä maahanmuutossa ei ole ongelmia, tai jos onkin, ne johtuvat vain siitä, että suomalaiset ovat rasistisia paskoja; ja sitten on niitä, joiden mielestä kaikki eriväriset sopisi kotouttaa merenpohjaan. Väliin jää konservatiivien enemmistö, joka vaatii maahanmuuton rajoittamista sellaisiin määriin, että ne pystytään tehokkaasti kotouttamaan olemassaolevilla resursseilla; ja vihervasemmiston enemmistö, joka vaatii kotouttamiseen jatkuvasti enemmän resursseja, eli käytännössä vihervasemmistolle lisää rahaa, jolla he sitten järjestävät teemailtoja ja muuta pikkukivaa maahanmuuttajille. Kunhan omat palkat on otettu päältä pois, tietenkin.

Pekan porstuassa yhteiskunnalliset velvollisuudet otetaan kuitenkin vakavasti. Tällä ilmoituksella palkkaan siis Vanessan viehättäväksi assistentikseni, vaikka valkoisiakin olisi tarjolla.

Nyt en halua ottaa kantaa maahanmuuttoon sinänsä. Kestolukija voinee muiden mielipiteideni pohjalta tehdä valistuneita arvauksia mielipiteestäni sen suhteen. Tänään halusin puhua pelkästään kotouttamisesta. Kerronpa siis tapauksesta, joka sattui minulle aikana ennen blogini syntymää:


Olin töissä. Oli hiljainen ilta, eikä tekemistä ollut niin paljon, että juttuseura olisi keskeyttänyt mitään tärkeää. Paikalle saapui ulkomaalainen mies, ja pysähtyi juttelemaan. Hän kertoi tulleensa Hollannista; vähän epäilin, oliko hän kuitenkaan alkujaan sieltä lähtöisin, koska hän puhui puhdasta englantia ja oli niin musta kuin ihminen vaan voi olla, mutta en pitänyt kohteliaana ruveta tenttailemaan tarkemmin. Hän oli asunut Suomessa vuoden, mutta ei osannut kommunikoida kielellämme, joten juttelimme englanniksi.

Hän oli oikein ystävällinen, mukava ja puhelias, kuten afrikkalaiset usein ovatkin. Juttelimme elämästä Suomessa ja vähän kaikesta muustakin, ja koska hän näki minun olevan töissä, hän oli erityisen kiinnostunut työhöni liittyvistä asioista, kuten palkkani suuruudesta. Kerroin, ettei tällaisista hanttihommista makseta päätähuimaavia summia, ja koska asun kalliilla alueella, palkastani menee puolet vuokraan.

Tämä ihmetytti häntä. Hän kysyi, eikö valtio maksa vuokraani. Yhtä kummissani vastasin, että ei tietenkään.

Siihen hän kysyi suoraan ja vakavalla naamalla: miksi ei?

Jouduin sitten selittämään hänelle rautalankamallilla, ettei valtio Suomessa maksa vuokria kaikkien puolesta. Vain ne saavat sosiaalitukia, jotka eivät tienaa palkkaa töitä tekemällä. Uusi ystäväni sulatteli tätä tietoa hetken, ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat ja hän huokaisi "Aaah!" aivan kuin hän olisi vihdoin saanut vastauksen häntä kauan vaivanneeseen kysymykseen.


Nyt minua askarruttaakin, että mitä niille siellä kotoutuksessa opetetaan? Voisiko joku kertoa minulle, että kotouttaminen tarkoittaa Suomessa jotain muutakin kuin sitä, että ohjataan lähimmälle sossun luukulle ja näytetään, mitä rukseja mihinkin paperiin pitää laittaa, että saa rahaa? Minun mielestäni tuollaisen touhun voisi vaikka lopettaa kokonaan. Tai sitten kotoutuksen ja siihen liittyvän yhteiskuntaopetuksen voisi antaa hoidettavaksi sellaisille kavereille, joilla on kokemusta myös verojen maksusta, eikä vain niiden kuluttamisesta.

Keskustelumme ei suinkaan päättynyt tähän, vaan pääsin opastamaan ystävääni lisääkin. Hän ajatteli minun olevan hyvin köyhä ja ihmetteli, miten tulen toimeen, kun palkastani puolet menee vuokraan ja minulla on vielä tyttöystäväkin elätettävänä. Kerroin, että Suomessa naiset tienaavat itse omat rahansa, eikä miesten tarvitse elättää heitä. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että se on hyvä.

Armeijanostalgiaa Hesarin malliin

(Ensi alkuun varoitus, että jos joku haluaa lukea asiallista argumentointia yleisen asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta, sitä olen tarjoillut jo aikaisemmin täällä. Tässä postauksessa keskitytään sarkastiseen huuteluun.)

Hesariin kirjoitti kolumnin kirjailija nimeltä Jarkko Tontti. En tunne lainkaan hänen tuotantoaan, mutta sehän on minun häpeäni. Nimi ja naama jäivät kuitenkin lähtemättömästi mieleen kaksi vuotta sitten, kun hänet nimitettiin PEN:in, kirjailijoiden sananvapausjärjestön, Suomen osaston puheenjohtajaksi. Nimityksensä aikoihin hän ilmoitti, että Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on "loukkaus kaikkia maailman sotarikosten uhreja kohtaan."

Tiesin silloin, että tuosta tyypistä kuullaan vielä, eikä mitenkään hyvässä mielessä. Tällä kertaa hän on vankan asiantuntemuksensa ja objektiivisuutensa voimin ottanut kantaa maanpuolustuksellisiin asioihin kirjoittamalla söpön novellin omista armeijakokemuksistaan.

Hän aloittaa huomauttamalla käyneensä reserviupseerikoulun, joten asiantuntemusta on enemmän kuin tyypillisillä armeijakriitikoilla, joiden käsivarret tuppaavat olemaan päistä roikkuvia rastanyörejä ohuemmat. Lopuksi tullaan johtopäätökseen, että hän ei aio osallistua maanpuolustukseen, että muidenkaan ei kannattaisi, ja että saman tien voisi allekirjoittaa adressin, jolla moinen touhu vaaditaan lakkautettavaksi kokonaan. Välissä johtopäätöstä perustellaan jotenkin niin, että on niin noloa, kun Suomella on yleinen asevelvollisuus, vaikka millään muulla länsimaalla ei ole. Paitsi Sveitsillä ja Tanskalla ja Itävallalla ja Norjalla ja mitä näitä nyt on, mutta niitä ei lasketa.

Make love, not war.

Mutta kuten sanoin, novellin muotoon kirjoitettu kolumni oli ihan söpö. Koska olen itsekin kirjallisesti suuntautunut ihminen, aion nyt tässä kirjoittaa itselleni sopivan mukaelman Tontin alkuperäistekstistä. Niinhän sitä sanotaan, että parodia imitaatio on kuittailun ihailun viihdyttävin vilpittömin muoto. No niin, tästä lähtee:

Olipa kerran nuori poika, ruskeatukkainen ja -silmäinen. Kuten hänen kotimaassaan oli tapana, poika lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan heti koulusta päästyään. Hän oli 18-vuotias. Naisiakin päästettiin jo armeijaan, ja se oli ihan kiva, kunhan satakiloiset olivat parin ensimmäisen viikon aikana karsiutuneet pois.

Pojan suvussa oli sotaveteraani. Toinen isoisä oli ollut liian nuori, mutta toinen oli heti iän riittäessä lähtenyt taistelemaan maailman oikeutetuimmassa sodassa. Iso öykkäri vastaan pieni ja puhtoinen. Urhea puolustustaistelu lumivalkeilla hangilla. Se velvoitti ja innosti.

Tästä tulee jännää, poika mietti maatessaan yöllä alokastuvan hiljaisuudessa. Evoluutio ei ollut antanut hänelle pituutta eikä ladonleveitä harteita, mutta motivaatio ja nopea oppimiskyky tuottivat tulosta.

Aliupseerikoulun kurssijuhlassa ei juhlapukuja tai daameja näkynyt. Hyvä kun hämärtyvässä joulukuisessa illassa pystyi erottamaan puhetta pitävän prikaatin komentajan, jota kuuntelemaan oltiin kokoonnuttu sotilaskodin parkkipaikalle puolisääreen ulottuvassa hangessa ja kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Me, niin poika ajatteli, olemme historian puhtaimmassa sodassa uhrautuneiden nuorten alikessujen seuraajia, sen Tuntemattoman Sotilaan ärsyttävän turkulaisen henkisiä perillisiä. Uusia alokkaita juoksutettiin hetken aikaa, kunnes ylemmältä taholta alkoi tulla tiukkasävyisiä viestejä, että enää ei saa teettää mitään, mistä saattaa tulla paha mieli, ja päällystön mielestä oli paljon tärkeämpää, ettei johtajien tuvassa ollut elektroniikkaa tai nojatuoleja, kuin se, että totteliko miehistö minkäänlaista kuria. Oli se silti mukavaa aikaa.

Sitten se oli ohi.

Vuodet kuluivat. Asevelvollisuuden muisto haalistui. Ulkomaille poika ei päässyt muuttamaan, mutta se ei tarkoittanut, ettei hänellä olisi ollut kontakteja ulkomaalaisiin. Internetin keskustelupalstoilla tuli väännettyä kättä kaikista mahdollisista asioista kaikkien mahdollisten kansalaisuuksien ja argumenteista päätellen kaikkien mahdollisten tautiluokitusten kanssa. Poika huomasi, että joissain maissa armeijaan suhtauduttiin toisin; kotimaan puolustus ei niissä ollut koko kansan yhteinen velvollisuus, vaan se oli ulkoistettu niille, jotka sellaisesta pitävät.

Poika huomasi myös, että jokaisella kansalla on omat sokeat kipupisteensä, joihin ne eivät yksinkertaisesti pysty suhtautumaan objektiivisesti ja matalalla pulssilla. Esimerkiksi saksalaiselle oli tärkeää todistella jatkuvasti, ettei tykkää natseista eikä varsinkaan itse ole natsi. Amerikkalaisen sai räjähtämään viihdyttävästi, jos edes vihjaisi julkisten paikkojen videovalvonnasta tai muista konsteista, joilla valtio voisi saada tietoa kansalaisistaan. Pojan oman kansan kipupiste oli pelko siitä, että muut kansat, jos ylipäätään ovat kuulleet siitä, luulevat sitä itäeurooppalaiseksi jälkikommunistiseksi takapajulaksi eivätkä sivistyneeksi länsimaaksi.

Poika istui aamuyöllä koneella blogitekstiä kirjoittamassa. Armeija-ajoista oli kulunut toistakymmentä vuotta, mutta pojan kotimaa, kotiplaneetasta puhumattakaan, ei ollut muuttunut yhtään miksikään, tai ei ainakaan parempaan suuntaan. Maailma ei itse asiassa ollut muuttunut tuhansiin vuosiin muuten, kuin että pommit olivat tulleet isommiksi. Poika mietti, että mitä jos marssisi verovirastoon, ojentaisi verokorttinsa virkailijalle ja toteaisi, että "en ole enää käytettävissä verotukseen. Tämä poika tekee jatkossa hommansa pimeänä." Kun nyt näyttää olevan muotia valikoida velvollisuutensa sen mukaan, mikä sattuu huvittamaan.

Pojan nimi on Pekka. Nyt hän miettii, riittääkö aikuisen miehen määritelmän täyttämiseen tietyn iän saavuttaminen, vai pitäisikö myös tajuta elämästä ja maailmasta jotain. Hän kuitenkin toivoo sinun ymmärtävän, että valtiolla on käytettävissään tasan sen verran resursseja - myös inhimillisiä - kuin sen kansalaiset sille suvaitsevat antaa. Hän myös haastaa sinut esittämään malleja maan sotilaallisen koskemattomuuden takaamiseksi armeijalla, jolla riittäisi miesvoimaa juuri ja juuri paraateihin ja rauhallisempien kaukomaiden rauhanturvaoperaatioihin, mutta ei minkään Liechtensteinia suuremman maan puolustamiseen.

Lopuksi hän pyytää, että jos yleisesti ottaen uskot, että jos tarpeeksi lujasti toivoo jonkin asian olevan jotenkin, se oikeasti muuttuu sellaiseksi, niin jättäisit kaikki adressit allekirjoittamatta ihan kaikkien parhaaksi.

Kirjoittaja on blogisti ja kylähullu.

Laitetaan lopuksi vielä Jarkolle musiikkiterveiset.

Pekka kokkaa 4: Marsipaanikonvehdit

Joskus lapsena tein itse marsipaania. Tykkäsin kovasti, ja on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli kokeilla uudestaan. En vain ole saanut aikaiseksi, vaikka se ei edes ole mikään suuritöinen projekti. Minua on myös harmittanut aina se, että marsipaanisuklaata ei tahdo saada mistään. Levymuodossa niitä ei ole, ja yksittäisinäkään niitä ei ole kuin joissain konvehtirasioissa, ja niissäkin vain yksi per kerros.

Muutama päivä sitten uutisissa puhuttiin jotain suklaasta. En enää muista mitä siellä sanottiin, mutta taustalla näytettiin kuvaa suklaatehtaista ja -konditorioista. Mietin, että mitenköhän sellaiseen pääsisi töihin. Olisi meinaan hienoa. No mutta kumminkin, innostuin heti kokeilemaan omia kykyjäni suklaaleivonnassa, ja kuten sanoin, marsipaanin ja suklaan yhdistäminen oli ensimmäisenä mielessä.

Värkeiksi tarvitaan:

200 g jauhettua mantelia
200 g tomusokeria
1 munanvalkuainen
Karvasmanteliöljyä
Suklaata

Kyllähän marsipaania saa kaupasta valmiina, mutta mitäs hauskaa siinä sitten enää olisi? Muutenkin itse alusta asti tehty on aina parempaa. Suklaata en sentään ruvennut tekemään itse, mutta kyllä sekin kokeilulistalla on.

Aloitetaan. Ensin laitetaan mantelijauhe kulhoon, siivilöidään tomusokeri mukaan ja sekoitetaan kunnolla. En kyllä tiedä, mitä hyötyä tuosta siivilöimisestä on, mutta kovasti tomusokerin yhteydessä siitä aina muistutetaan, joten siivilöidään nyt sitten. Sen jälkeen lisätään munanvalkuainen. Tässä vaiheessa voi halutessaan lisätä aromeja kuten karvasmanteliöljyä, tai karamellivärejä. Sekoitellaan, ja lopuksi tungetaan käsi sekaan ja vaivataan seoksesta homogeeninen mötikkä.

Noilla ainemäärillä marsipaania tulee halkaisijaltaan n. 10-15-senttinen pallo.

Tein kaksi erillistä taikinaa: yhden ihan tavallisen, ja toisen, johon kokeilin jostain alelaarista joskus ostamaani rommiaromia. Kävi kuitenkin niin, että olin jälleen kerran aivan liian varovainen aromeja annostellessani. Vaikka ne pullosta kaataessa haisevat voimakkaasti, se ei vielä tarkoita, että lopputuloksesta erottaisi niiden maun. Neuvon taas mausteiden käytössä, että mieluumin liikaa kuin liian vähän.

Sitten marsipaani annostellaan peukalonpään kokoisiksi mölteiksi. Ammattilainen varmaan pyörittelisi sen ensin tangoksi ja sitten pätkisi sen veitsellä sekunneissa sopiviksi paloiksi. Minulla ei ollut tällä kertaa tarpeeksi pöytäpinta-alaa, joten tyydyin nyhtämään pallosta paloja ja pyörittelemään ne käsieni välissä muotoon.

Sitten suklaa. Kunnon konvehtiannoksessa kuuluu olla vaihtelua, joten käytin kolmea eri suklaata: Pandan tummaa ja valkoista, sekä Maraboun minttukrokanttia. Tässä vaiheessa tuli vastaan uusi ongelma: miten saan kuorrutettua konvehtini kauttaaltaan siististi? Tarkoitukseen on kai olemassa muotteja, mutta mistäpä niitä tähän hätään. En halunnut ruveta paljain käsin räpeltämään pallojani suklaassa, koska jälki olisi voinut olla epäesteettistä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kastaa vain toinen pää ja pitää kiinni toisesta, ja tehdä näin puolikuorrutettuja konvehteja, mutta Pekan Porstuassa ei tueta mitään puolittaista. Se on all or nothing. Blood in, blood out. Olisi voinut kastaa ensin toisen pään, antaa sen kuivua ja kastaa sitten toisen, mutta oli jo kiire lähteä töihin, joten ei ehtinyt.

Päädyin sitten käyttämään ohutpiikkisintä löytämääni haarukkaa kuvan osoittamalla tavalla. Anopilla on sellainen kolmipiikkinen juttu, millä hän testaa perunoiden kypsyyttä; sellainen olisi ollut näppärä. Valkoinen suklaa muuttuu muuten sulaessaan sen verran juoksevaksi, että asiansa osaava konvehtori* voi piirtää sillä koristeita tummempien konvehtien pintaan.

Niistähän tuli suorastaan hienoja. No, nuo minttukrokanttiyksilöt saattavat näyttää vähän epäilyttäviltä, mutta muuten. Yllätyksekseni havaitsin, että tumman suklaan aromit sopivat parhaiten yhteen marsipaanin kanssa, joten sitä varmaan käytän jatkossa eniten, kun kuitenkin teen näitä toistekin.

Valmiina tarjoiltavaksi.

*En tiedä, onko "konvehtori" oikeasti mikään sana.

Kirja-arvostelu: Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari - Sotapoliisi Peters No: 005

Kyösti Pietiläinen eli Karl Peters vietti 28 vuotta Ranskan muukalaislegioonassa laskuvarjojääkärinä ja sotilaspoliisina. Jäätyään eläkkeelle hän julkaisi kokemuksensa kirjana, ja pian tarina laajeni kokonaiseksi sarjaksi. Aikaisemmin luin ja arvostelin sarjan aloitusteoksen, jossa hänen uransa käydään ylimalkaisesti läpi alusta loppuun, ja tarkoitukseni oli ensin kerätä koko sarja ja sitten käydä ne läpi ilmestymisjärjestyksessä.

Sarja on kuitenkin niin suosittu, että tällä hetkellä "kyösti pietiläinen" on blogini toiseksi eniten Google-osumia tuottava hakusana, termien "isot tissit" ja "tissit" välissä. Haluan vastata kysyntään nopeasti, ja siksi päätinkin olla odottamatta ja lukea kirjat sitä mukaa ja siinä järjestyksessä kun saan niitä käsiini. Eipä järjestyksellä näytä olevan väliäkään, koska ainakaan tämän osan perusteella ne eivät vaikuta muodostavan jatkokertomusta, vaan keskittyvät tiettyihin osa-alueisiin tai vaiheisiin Pietiläisen urassa. Ykkösosa kannattaa tietysti olla luettuna.

Kuten nimestä saattaa arvata, tämä kirja keskittyy Pietiläisen tehtävien ja arjen kuvaamiseen sotilaspoliisin toimissa.

Legioonan kotipaikka on Korsikan saari, jossa paikallisten asukkaiden suhtautuminen sotilaisiin vaihtelee epäluulosta avoimeen vihaan. Humalaiset legioonalaiset saavat usein aikaan tappeluita siviilien kanssa, ja joskus he vain muuten vain unohtavat tulla ajoissa iltavapaalta takaisin. Eniten päänvaivaa kuitenkin aiheuttavat karkurit; kaikki eivät kestä legioonan kovaa kuria ja koulutusta, ja hermojen pettäessä yrittävät pakoon joko hetken mielijohteesta tai huolellisten valmistelujen jälkeen. Silloin asialle laitetaan Pietiläinen, legioonan paras ihmisenmetsästäjä. Monet antautuvat suosiolla, vaikka tietävätkin kiinnijääneiden karkureiden saavan jokaiselta pidättäjältä ja kuulustelijalta erikseen kunnolla turpaan, mutta silloin tällöin epätoivoinen karkuri on valmis tappamaan kaikki tielleen astuvat, niin sotilaat kuin siviilitkin.

Kirja koostuu lyhyistä, alle kymmensivuisista episodeista, ja alun koulutuskuvauksia lukuunottamatta kirja on paremminkin novellikokoelma kuin romaani. Jokaisessa luvussa käydään läpi yksittäinen tehtävä tai vastaava, eikä niitä pahemmin yritetäkään sitoa yhteen. Jonkun mielestä luvut saattavat olla liian lyhyitä eivätkä mene tarpeeksi syvälle yksityiskohtiin, mutta toisaalta voi ajatella, että niihin on hyvin tiivistetty kaikki oleellinen.

Toistoa on jonkin verran, mutta hankala siltä on välttyäkään näin tarkasti rajatussa aihepiirissä, ja erilaisia tilanteita on kuitenkin niin paljon, että ei tähän ehdi kyllästyä, jos aihepiiri kiinnostaa. Oikeastaan ainoa asia, mikä jäi pahasti kaivelemaan, on se, että koko kirja tapahtuu Korsikassa. Pietiläinen toimi sotilaspoliisina myös Djiboutissa, kuten kuvaliitteistäkin näkee, joten varmaan sieltäkin olisi jotain mojovaa ollut kerrottavana.

Neljä pistettä viidestä. Olisin toivonut enemmän romaanirakenteisuutta ja maisemanvaihdoksia, mutta itse asian, eli legioonan sotilaspoliisin toiminnan kuvaamisen, suhteen en joutunut pettymään.

Seuraavana sarjassa on sitten viikonloppuna hankkimani Aavikon kettu. Jos aikataulu antaa myöten, saanen sen luettua joskus ensi kuussa.

Pekka lukee lehteä 6: Enpä olisi arvannut

Tieteellinen tutkimus on hieno juttu. Ilman sitä emme esimerkiksi tietäisi, että Maapallon pyörimisnopeus hidastuu vuosi vuodelta, tai että valtamerten pohjalta löytyvien hydrotermisten purkautumisaukkojen läheisyydessä elää mikroskooppisia matoja, joiden pärstä näyttää tältä:

Pakastepizzojakaan ei olisi. Tutkittava ei myöskään lopu kesken, vaan tutkimusten tulokset voivat synnyttää uusia kysymyksiä tai jopa aukaista kokonaan uusia tieteenaloja, ja nykyään on arkipäivää monet sellaiset vehkeet, joista ei vielä parikymmentä vuotta sitten arvattu haaveillakaan.

Kaikesta huolimatta tiedettä arvostetaan nyky-yhteiskunnassa jopa liikaa. En nyt tarkoita arkielämää, jossa asiat pitäisikin perustaa mieluumin tieteellisille tosiasioille kuin ennakkoluuloille. Tarkoitan sitä, että korkeaa koulutusta arvostavassa yhteiskunnassa päästetään yliopistoihin suurten sisäänottomäärien ja helppojen pääsykokeiden (toki tiedekunnasta riippuen) johdosta paljon sellaistakin porukkaa, jotka eivät sinne oikeastaan kuuluisi. Kun yliopistossa sitten mainostetaan tutkijan uraa, sille saattaa suuntautua innokkaita tuoreita tiedemiehiä ja -naisia, joiden kyvyille uusien bosonityyppien metsästäminen on liian kova pala. Kun nyt kuitenkin jotain tutkittavaa pitää heidänkin keksiä henkensä pitimiksi, saamme lukea esim. seuraavanlaisia shokeeraavia uutisia:

1. HS: Syömishäiriötä sairastavat kuolevat muita aikaisemmin

Ahmimishäiriöstä kärsivillä potilailla kuolleisuus on kolminkertainen verrattuna normaaliväestöön. Laihuushäiriöpotilaille se on yli kuusinkertainen.

Jos joutuu kanniskelemaan mukanaan kymmeniä kiloja ylimääräistä rasvaa, kuolee nuorempana kuin virtaviivaisempi verrokki. Jos ei syö sen vertaa, että saisi tarvitsemansa ravinteet, kuolee vieläkin nuorempana.

Kukahan tätäkään olisi osannut arvata, ellei joku olisi sitä meille tieteellisesti tutkinut?

2.  HS: Tutkimus: Krapulat vähenevät iän karttuessa

Fysiologisten ominaisuuksien muuttuessa pitäisi loogisesti luulla, että asia on juuri päinvastoin. Enää ei siis olla itsestäänselvyyksien äärellä, vaan ratkottavana on oikea mysteeri.

Syy voi olla siinä, että kerralla juodaan aiempaa vähemmän, arvelee professori.

Toisin sanoen keski-ikäinen ihminen tuntee viinapäänsä rajat paremmin kuin parikymppinen. Voi myös olla niin, että vanhempana on ehtinyt kuulla enemmän niksejä krapulan välttämiseen, kuten että ei mene nukkumaan ennen kuin on vähän selvinnyt, ja mitä näitä nyt on.

Edellisen uutisen yhteydessä jäi harmittamaan, etteivät tutkijat antaneet syömishäiriöistä kärsiville kuoleman välttämiseksi ohjeita, kuten "ahmimishäiriöiset, syökää vähemmän; anorektikot, syökää enemmän". Tällä kertaa mennään kuitenkin loppuun asti, ja ohjeistetaan varsinkin nuoria, että...

...pitäisi välttää juomista sellaisia määriä, että seurauksena on krapula.

 3. HS: Väitös: Huono kielentaju tekee häirikkönuoresta helposti rikollisen

Lopuksi ollaan havaittu, että mielenterveyden ongelmat ja taipumus häiriökäytökseen lapsena ennustavat rikosten tekoa aikuisena varsinkin, jos ei pärjää koulussa eikä abstrakti ajattelu ole kovin korkealla tasolla.

"Jos ei ole sanoja, nyrkki heiluu", tutkija tiivistää.

Tuohon voisi toki lisätä, että vaikka nyrkinheiluttajalla sanoja riittäisikin, saattaa hän silti ruveta heiluttelemaan, jos vastapuoli ei vastaile tarpeeksi myöntävästi heiluttajan kohtuuttomiin vaatimuksiin. Mutta joo, on kai se noin.


Vaikka en pidä ylläolevia kovinkaan hedelmällisinä tutkimuskohteina, en silti vaadi, että kyseiset tutkijat jättävät tutkijanuransa kokonaan ja painuvat Hesen kassalle tuottavampaan työhön, koska kuten alussa sanoin, ei tutkittava maailmasta lopu. Jos haluaa kohdistaa tutkimuksensa tautiluokittelemattomien ihmisten mieliin ja käyttäytymiseen, silläkin saralla on vielä mysteerejä, jotka eivät ole ratkaistavissa pelkällä maalaisjärjellä. Esimerkki:

4. IS: Cronberg: Suomen tarjottava työpaikkoja Espanjan ja Kreikan työttömille

Europarlamentaarikko Tarja Cronberg (vihr) haluaa, että Suomi tarjoaisi varmat kiintiötyöpaikat jopa kymmenilletuhansille Etelä-Euroopan köyhille.

Epäselväksi jää, velvoittaisiko hän suomalaisia yrityksiä luomaan tappiollisia työpaikkoja, vai uskooko hän avoimia työpaikkoja olevan jo nyt niin paljon, että niihin saadaan helposti sijoitettua nyt työttömänä olevat 180 000 suomalaista ja vielä 50 000 espanjalaista tuosta noin vain. Ehkä hän haluaa valtion perustavan uusia firmoja, kunnes kortistot saadaan tyhjiksi ulkomaita myöten, tai ehkä hän vain tarkoittaa kymmenien tuhansien tarpeettomien suojatyöpaikkojen perustamista julkishallintoon. Emme tiedä, koska hän ei tarkenna vastaustaan sen paremmin ym. artikkelissa kuin alkuperäisessä blogikirjoituksessaan.

EU:n nuorisotakuun tulee tukea nuorten siirtymistä Saksaan, Tanskaan tai vaikkapa Suomeen - maihin, joissa nuorisotyöttömyys on suhteellisesti vielä alhainen, Cronberg kirjoitti tammikuussa.

Ei kun aha, olihan se siellä. Suomen nuorisotyöttömyys on suhteellisesti alhainen, eli työpaikkoja on vaikka muille jakaa.

Eteläeurooppalainen nuoriso jonottamassa takuutyöpaikkojaan Vaalimaalla.

Ehdotuksiani asioiksi, joita relevanttien tieteenalojen tutkijat voisivat tutkia, on kolme:

1) Miten ylläkuvatulla järjenjuoksulla siunattu ihminen voi nousta hierarkiassa europarlamentaarikoksi asti, tai ylipäänsä mihinkään asemaan, jossa on valtaa ja vastuuta, tai ainakin pääsee huutelemaan mielipiteitään julkisesti?

(Oma hypoteesini on, että hän itse ei ole määrätietoisesti pyrkinyt mihinkään, vaan puoluetoverit ovat olleet aina sanomassa, että "Laitetaan Tarja tuohon hommaan, se olisi hyvä siellä", Tarjan itsensä toistellessa vieressä, että "täh".)

2) Kuka näitä äänestää?
3) Miksi?

Nuo eivät ole retorisia kysymyksiä tai muuta kettuilua, vaan ihan oikeasti haluaisin tietää.

5. National Geographic: Muurahaisten orjat kapinoivat

Tämä ei varsinaisesti liity päivän aiheeseen, mutta vanhana hyönteiseksperttinä pidin sitä mielenkiintoisena. Jotenkin tästä tuli mieleeni Tarja ja muut vihreät poliitikot.

Yhdysvaltain itärannikon orjuuttajamuurahaisilla, esimerkiksi Protomognathus americanus -lajin yksilöillä, on elämässään selkeä tavoite: tuhota naapurimuurahaisten keko ja ryöstää sieltä kotelot omiksi orjikseen.

Vaisto saa muurahaiset tarttumaan työhön siellä, missä ne kuoriutuvat. Ne keräävät ravintoa ja huolehtivat kidnappaajiensa jälkeläisistä ja kuningattaresta. Ne myös ruokkivat orjuuttajiaan, jotka ovat niin erikoistuneet ryöväämiseen, etteivät edes kykene ruokkimaan itse itseään.

Perustulosta saatan kirjoittaa lisää sitten, kun se seuraavan kerran on tapetilla.

Meinasin sanoa jotain hetero pridestakin, mutta MBC ehti ensin, joten antaa olla.

Kirja-arvostelu: Hannu Salama - Juhannustanssit

Minulla on hämärä muistikuva, että tämä kirja kuuluisi lukemistooni jollain tulevalla kotimaisen kirjallisuuden kurssilla. Niinpä nappasin sen mukaani, kun tuli katukirjakaupassa halvalla vastaan.

Kaikki ovat vähintään kuulleet tästä kirjasta, vaikka useimmat eivät ehkä ole lukeneet sitä. Ilmestyessään 60-luvulla se aiheutti niin ennennäkemättömän moraalisaarnamyrskyn Jeesuksesta pilaa tekevällä kohtauksellaan, että tapaukseen viitataan nykyäänkin puhuttaessa moraalista taiteessa. Kirjailija ja kustantaja saivat tuomion jumalanpilkasta, ensimmäinen ehdollista ja jälkimmäinen kahden tonnin sakot, ja kirjasta määrättiin sensuroitavaksi kohun aiheuttaneet pätkät.

Nykyään, kun jumalanpilkkalait suojelevat loukkaantumiselta vain muslimeja, teosta saa jälleen alkuperäisessä sensuroimattomassa muodossaan.

Tampereen tienoilla järven rannalla on tanssilava. Paikalliset nuoret kokoontuvat sinne juhannuksen viettoon, eli ryyppäämään, tappelemaan ja naisia vokottelemaan. Mitään varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan keskitytään seuraamaan juhannusyön kulkua muutaman keskeisen hahmon näkökulmasta. Kaikki naivat tai ainakin yrittävät naida kaikkia, ja välillä kolmannet osapuolet hermostuvat siitä.

Kolme pistettä viidestä. Dialogi on oikein hilpeää luettavaa, mutta muuten kirja on sisällöllisesti köykäinen. Nykyään en usko, että kukaan olisi kuullutkaan tästä ilman jumalanpilkkatuomiota, ja epäilen jopa, että kirjan nimenomainen tavoite oli kerätä mainetta pelkällä shokkiarvolla. Ei siinä silti mitään pahaa ole; shokkiteoksetkin ovat usein oikein viihdyttäviä.

Nyt kun kuitenkin kaikki haluavat tietää, mitkä tekstinpätkät tarkkaan ottaen tuomion kirvoittivat, lainaanpa ne nyt tähän:

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta. 

 – Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika. 

 – Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna. 

 – Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi. 

Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen.

Eipä taitaisi syyttäjää kiinnostaa, jos tuollaista julkaistaisiin nykyään. Paitsi tietysti jos Jeesuksen tilalle vaihdettaisiin Muhammed.

Juhannustansseista tuli mieleen tämä laulu, johon kirjan keskeiset teemat on upeasti kiteytetty:

Kysy, Pekka vastaa

Porstuaan on jälleen tullut kyselyitä mitä monipuolisimmista aiheista. Voisin tässä tilastoida, kuinka monella tavalla sana "tissit" on mahdollista kirjoittaa väärin, tai pohtia, millainen tyyppi googlettaa alastonkohtauksia Big Brotherista. Ihan oikeasti, kyllä netissä olisi alastonkuvia sellaisistakin ihmisistä, jotka eivät näytä gay pride -paraatin ja miinanraivauspanssarivaunun kolaripaikalta.

En nyt viitsi, vaan koska joukossa on ollut ihan järkeviä ja aiheellisiakin kyselyitä, jotka ansaitsevat tulla käydyksi läpi huolellisesti, aion nyt antaa hyviin kysymyksiin asiallisia vastauksia. Asiallisia kohtuuden rajoissa, tietenkin.

tatuointi malleja miehille

Tatuointeja käsittelin viimeksi täällä. En nyt osaa sanoa, minkälainen tatuointi kannattaa ottaa, mutta voin kertoa, millaista ei ainakaan kannata ottaa. Ensimmäisenä tietenkin aasialaiset kirjoitusmerkit. Oletko koskaan nähnyt kiinalaista, jonka hauikseen on kirjoitettu suomeksi "viisaus", "rakkaus", "karjalanpaisti 14,90 €" tai mitä näitä nyt on? Jos näkisit, ottaisitko hänet vakavasti? Niinpä.

Kun nyt teksteistä puhutaan, englanninkielisetkin kannattaa jättää ottamatta. Et kuitenkaan osaa englantia niin hyvin kuin luulet, ja sitten lopputulos tarkoittaakin ihan mitä sattuu tai ei yhtään mitään. Vähintään määräiset artikkelit menevät väärin, ja sitten tatuoinnissasi onkin vahva venäläisaksentti.

Tyttöystävän nimeä ei kannata ottaa tatuointina, vaan paljon romanttisempaa on kaivertaa se itse omaan nahkaansa puukolla. Jos nyt kumminkin otat sellaisen tatuoinnin, pidä mielessä, että ei suhteenne todennäköisesti kauaa kestä kuitenkaan. Suhteen päättyessä pelimies ei poistata tatuointia, vaan vetää viivan vanhan nimen yli ja tatuoi uuden tyttöystävän nimen siihen viereen seuraavaksi.

Muista myös, että et kuulu mihinkään Tyynenmeren alkuasukasheimoon, joten jätetään ne tribaalit maorisotureille, jooko?

miksi paino ei putoa

Painonpudotusta olen aiemmin käsitellyt täällä. Periaatteessa se on yksinkertaista, eikä epäonnistuminen voi johtua kovin monesta asiasta, mutta jos on väärät pohjatiedot, ongelmaa voi olla vaikea paikallistaa. Termodynamiikkakin on helppoa, mutta ei siitäkään tule mitään, jos ei tiedä, millä taulukkokirjan sivulla laskukaavat ovat. Mutta katsotaanpas.

a) Söitkö aikaisemmin bigmac-aterioita, ja nyt laihduttaessasi syöt bigmac-aterioita salaatin kera? Ei riitä, kaloreiden kokonaissaantia pitää vähentää.

b) Menetkö salille kahdeksikymmeneksi minuutiksi tekemään hauiskääntöjä kilon punteilla ja pari sarjaa reisien lähentäjiä, ja hyvän treenin jälkeen palkitset itsesi sacherkakulla? Ei riitä. Treeniä ei saa lopettaa sitten, kun lihaksissa alkaa tuntua poltetta, vaan silloin se vasta alkaa. Vasta silloin siitä on hyötyä; se helposti menevä alkuvaihe on vain lämmittelyä.

c) Syötkö terveellisesti ja liikut kunnolla, mutta et halua luopua tavastasi juoda päivässä litraa kaljaa tai siideriä? Alkoholi, varsinkin miedot alkoholijuomat, pitää jättää pois, jos tosissaan haluaa laihtua. Ei kaljamaha ole tyhjästä nimitystään saanut.

d) Oletko ollut dieetillä jo kolme päivää, eikä muutosta vieläkään näy? Kilo viikossa on ihan hyvä tahti, ja sellaista voi jopa jaksaa pitää yllä myöhemminkin, etteivät pudotetut kilot tule heti takaisin.

Noilla pitäisi päästä vauhtiin.

natsien rotuoppi

Pääpiirteiltään samanlainen kuin vihreiden rotuoppi, mutta kolmella eroavaisuudella.

I) Natsit julistavat avoimesti valkoisten ylivertaisuutta, kun taas vihreiden virallisessa propagandassa rotujen paremmuusjärjestys ja ylipäänsä rotujen olemassaolo kiistetään jyrkästi.

II) Natsien mielestä valkoihoiset ovat yksiselitteisesti paras rotu. Vihreille sen sijaan valkoiset ovat kuin korttipakan ässä, joka voi olla ykkönen tai neljätoista, kumpi vain tilanteeseen paremmin sopii. Valkoiset ovat vihreiden rotuhierarkiassa pohjalla, kun keskustellaan kansojen geneettisistä, historiallisista tai kulttuurillisista kontribuutioista maailmalle, mutta kärjessä silloin, kun mietitään, kenen tehtävä on laittaa maailma järjestykseen ja kenen rahoilla se tulisi tehdä.

III) Natsien johtopäätös on, että valkoisella herrakansalla on oikeus valloittaa maailma ja tappaa/alistaa muut rodut. Vihreiden mielestä valkoisella herrakansalla on velvollisuus pitää huolta muiden rotujen edustajista ja holhota niitä, koska niiden ei voida olettaa voivan ottaa vastuuta tekemisistään, saati ajatella ja toimia objektiivisesti ilman uskontonsa ja kulttuurinsa kahleita.

suomen kansalaisen perusoikeudet

Suorana seistä ja kaatua.

seksin osto hinnasto

Isot pojat kertoivat joskus, että 50 € / 30 min on melko normaali taksa. Toki kysynnän määrä ja tarjonnan laatu vaikuttavat huomattavasti, eikä alle kympin tarjouksiin kannata tarttua, koska hyvää ei saa halvalla. Toisaalta nelinumeroisia summia kannattaa käyttää lähinnä maailmanluokan pornotähtiin Charlie Sheenin tyyliin, ja silloin kyse on lähinnä samasta asiasta kuin samoissa hintaluokissa pyörivän satavuotiaan konjakin maistamisesta. Tuskin se laadultaan on niin paljon erinomaisempaa, mutta voipahan sanoa kokeilleensa.

huora missä on

Naapurin pojat lähestyivät vielä toisellakin kysymyksellä, mutta tällä kertaa en valitettavasti voi auttaa. Sen verran voin kuitenkin neuvoa, että kauppoja ei sitten kannata sopia prostituoidun edunvalvojana toimivan tummemmanvärisen ja/tai suomea vieraalla aksentilla puhuvan miehen kanssa. Siitä tulee sanomista.

millainen on kaunis nainen

Myös joku naispuolinen on näköjään esittänyt kysymyksen. Naisten todellakin voi olla vaikea tietää, ovatko oikeasti kauniita vai eivät. Tämä johtuu siitä, että baaritiskillä epätoivoiset miehet kehuvat kauniiksi ihan ketä tahansa. Yksi keino saada jotain osviittaa totuudesta on kysyä miehen mielipidettä seuraavana aamuna uudestaan. Jos et kuule miehestä enää, et ollut hänen mieleensä.

Mitään tiettyjä kriteerejä ei voi antaa, koska hyvinkin erinäköiset naiset voivat olla yhtäläisen kauniita. Viehättävä assistenttini Katarina toimikoon kuitenkin esimerkkinä yhdenlaisesta vaihtoehdosta.

Feministipiireissä on levitetty propagandaa, jonka mukaan jokainen nainen on määritelmänmukaisesti kaunis. Kuten muillakaan marxistisilla hypoteeseilla, tälläkään ei ole relevanssia tai yhtymäkohtia reaalimaailmaan.

tarkkuusleikkuri

Lopuksi niksi-Pekan palsta. Tarkkuusleikkurista en tiedä, mutta nopeusleikkurin saa aikaan näppärästi kiinnittämällä vihannesveitsen poikittain akkuporakoneeseen: