Anteeksi, saisimmeko pidättää teidät?

Vuosi sitten Vantaalla pääsi käymään niin, että poliisi teki työnsä. 142-kiloinen berserkki aikoi tehdä poliiseista muusia, jolloin poliisit joutuivat rauhoittelemaan häntä etälamauttimella. Sähkösanoma meni perille vasta kahdeksannella yrittämällä, mutta silloin se menikin perille niin selkeästi, että soturin riehumiset loppuivat tästä maailmasta pysyvästi. Toinen virhe tapahtui, kun syyttäjäksi päästettiin mies, joka ymmärsi jotain poliisin työstä, ja jätti asesähköhullut murhaajat syyttämättä. Tutuissa piireissä ollaan taas hermostuttu, ja asiantuntijat latelevat neuvojaan poliisille.

"Maalaisjärjellä voisi ajatella, että poliisi kutsuisi apuvoimia", Johansson sanoo.

Hän pitää epäuskottavana, että kolme poliisia ei saisi taltutettua yhtä, vaikkakin rotevaa miestä.

En nyt ala pohtia sitä, paljonko Suomen Amnestyn toiminnanjohtajalla on kokemusta rotevien miesten taltuttamisesta. On nimittäin positiivista, että hän sentään suosittelee isolla porukalla tapahtuvaa taltuttamista, vaikka se pitäisikin luultavasti tehdä kohdetta satuttamatta ja mielellään kysymällä tältä lupa. Yleensähän noissa piireissä järkytytään syvästi, jos poliisi käyttää mitä tahansa muuta metodia kuin kaunista pyyntöä, kuten tämän artikkelin kommenttiosiosta voidaan lukea. Parhaita paloja:

Tarvitaanko meilläkin kidutusta?

Eikö poliisikoulussa opeteta verbaalisia taitoja ollenkaan?

On kehiteltävä lempeämpiä keinoja taltuttaa sekapäisiä tai muuten virkavaltaa vastustavia ihmisiä. Emmehän halua antaa voimakkaita sähköiskuja eläimillekään.

Jokin olisi kenties kuitenkin voitu tehdä paremmin tai jokin oli vialla. Suostuttelutaitoa tulisi kehittää. Löytyy varmasti suostuttelun lahjakkuuksiakin.Tilannetta olisi osattava katsoa myös suostuteltavan kannalta. Voimakeinoja voidaan keksiä lisääkin ja nimenomaan niiden humaanisuutta katsoen.

Poliiseja kyseenalaistamassa kansalaisten perusoikeuksia.

Nyt onkin taas Pekka-sedän aika paljastaa muutamia elämän tosiasioita.

Ensinnäkin: jos joku on tosiaan niin vajaa, ettei vielä seitsemästä etälamauttimen tällistä ymmärrä, että hänen halutaan lopettavan riehuminen, hänen kuolemansa ei ole mikään tragedia. Se on vain darwinismia käytännön elämään sovellettuna, ja muutenkin vain ajan kysymys.

Toiseksi: etälamautinta käytetään, ettei tarvitsisi ampua. Sitä käytetään vasta sitten, kun pehmeämmät keinot on havaittu riittämättömiksi, mutta halutaan silti saada vastapuoli ehjänä oikeuden eteen. Joskus toki sattuu vahinkoja, mutta keskimäärin etälamauttimet ovat pelastaneet lukemattomia perseilijöitä pysyviltä vaurioilta.

Kolmanneksi: Poliisi ei ammu varoittamatta. Riehujalla on täysi vapaus lopettaa riehuminen, kun poliisi huutaa komennon ja vetää sähköpaimenensa esiin, joten tällin saaminen on jokaisen oma valinta. En ole ikinä ymmärtänyt sitä logiikkaa, jonka mukaan tyyppiin, joka yrittää parhaansa mukaan aiheuttaa mahdollisimman paljon kipua ja tuhoa ympärillään oleville, ei saisi kohdistua minkäänlaista fyysistä epämukavuuden tunnetta, kun hänet pakotetaan rauhoittumaan.

Neljänneksi: riippumatta siitä, mitä äiti tarhaiässä opetti, kaikista ongelmista ei selviä puhumalla. Ei, vaikka kuinka olisi järkkärikurssilla opetettu puhejudoa tai naamasta paistaisi luontainen auktoriteetti. Tämä on tyypillistä varsinkin, jos ongelmanaiheuttaja on humalassa tai muissa aineissa. Lisäksi, kuten poliisit osaavat kertoa, on olemassa ihmisiä, jotka haluavat elää juuri niin kuin itseään huvittaa, ja jotka vastaavat kaikenlaisiin rajoitusyrityksiin ja muihin yhteiskunnan pelisääntöihin hyökkävän vihamielisesti.

En ole poliisi, mutta omassa työssäni on heidän kanssaan yhteistä se, että joudun melko säännöllisesti väittelemään päihteiden vaikutuksen alaisena olevien kanssa. Olen havainnut, että tietyn humalapisteen saavutettuaan aivot alkavat ns. jahdata omaa häntäänsä, eivätkä ne silloin vastaanota minkäänlaista informaatiota. He inttävät samaa asiaa loputtomiin täysin riippumatta siitä, montako kertaa ja millaisin sanakääntein heille on selittänyt heidän olevan väärässä. Heitä ei voi myöskään väsyttää, vaan saman lauseen huutotoisto voi jatkua tuntikaupalla, jos sen antaa jatkua. Yleensä he eivät ala riehumaan, mutta joskus mikä tahansa väärin tulkittu viaton sana voi laukaista äkillisen aggression, ja mitä kauemmin heidän kanssaan yrittää ratkoa ongelmia puhumalla, sitä todennäköisempää on, että tuollainen avainsana lipsahtaa.

Koska tällaiseen henkilöön ei saa sanojen tasolla kontaktia, eikä se lopeta itsekseen, ainoa vaihtoehto on siirtää se pois paikalta käsipuolesta ohjaamalla. Joskus tämä voi johtaa painimiseen, jos kohdehenkilö ei edelleenkään suostu myöntämään, ettei omista koko maailmaa. Amnestyn porukoiden mielestä tämä saattaa olla kamalaa väkivaltaa, mutta riehujat itse yleensä selvittyään ovat asiasta hyvin nöyränä, koska tajuavat saaneensa juuri sitä, mitä itse tilasivat.

Amnestyn porukat usein ylpeilevät sillä, etteivät ole koskaan joutuneet turvautumaan väkivaltaan. He uskovat sen johtuvan siitä, että osaavat ratkaista asiat puhumalla, mutta todellisuudessa kyse on ennemminkin siitä, että he pyörivät lähinnä muiden kaltaistensa joukossa, eivätkä siten ajaudu tilanteisiin ja paikkoihin, joissa väkivallan uhka olisi olemassa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten he aikoisivat ratkaista puhumalla tilanteen, jossa he ovat joutumassa vaikkapa väkivaltaisen katuryöstön kohteeksi. Uskon kyllä, etteivät he silloinkaan turvautuisi väkivaltaan, mutta tuskin se mitään auttaisi.

Konflikteja on vaikea ratkaista puhumalla, jos Rambo rusentaa kurkunpäätä.

Tietysti on helppo vastata, että kun valitsee seuransa oikein eikä mene ihan mihin sattuu, ongelmilta on helppo välttyä, ja se on ihan totta. Poliisilla (ja muilla järjestyksenvalvojilla) tätä mahdollisuutta ei vain ole, vaan he ovat olemassa nimenomaan sen takia, että muiden keinojen loputtua he menevät ja painivat riehujan pakettiin ennen kuin riehuja ehtii vahingoittaa itseään ja varsinkin ympäristöään. Poliisin intresseihin myös kuuluu tehdä se mahdollisimman pienellä vaivalla ja riskillä nimenomaan minimoidakseen ne Amnestyn pelkäämät kivut ja säryt, joten kaikki astalot ja päristimet on otettava käyttöön tilanteen niin vaatiessa.

Amnesty on hyvällä asialla monessa ikävässä paikassa maailmalla. Siksi minua ärsyttää, että se tekee itsestään pellen meuhkaamalla Suomessa asioista, joita tervejärkinen ihminen pitää arkipäiväisinä tai jopa positiivisina. Tässä vielä Amnestyn kavereille ja muille väkivallan vihollisille tiivistettynä ohjeet vastaisen varalle:

1. Olkaa tyytyväisiä, että poliisi edes yrittää olla tappamatta ihmisiä, jotka väkisin yrittävät tehdä poliisiavusteista itsemurhaa.
2. Olkaa kunnolla älkääkä hyökkäilkö poliisin (tai muidenkaan) kimppuun, niin ette joudu etälamauttimen väärään päähän.
3. Jos löydätte itsenne etälamauttimen väärästä päästä, siihen on todennäköisesti hyvä syy. Silloin voitte ajatella omalle kohdallenne aikaisemmin mainitun kommentaattorin viisaita sanoja:

Jokin olisi kenties kuitenkin voitu tehdä paremmin.

Sadonkorjuu

Chileilleni kävi juuri niin kuin pelkäsin. Sisko kasteli niitä kun olin reissussa, mutta kolmen päivän välein kasteleminen ei toiminut halutulla tavalla. Kotiin palattuani kaikki olivat vielä kunnossa, mutta seuraavan viikon aikana ne alkoivat yksitellen nahistua.

Näköjään habanero on sitkeämpi kasvi kuin vampire F1. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki vampyyrit ovat kuolleet, mutta habaneroista on kaksi jäljellä. Nyt kun kastelurytmi on palautunut normaaliksi, ne ovat alkaneet tuottaa uusia kukannuppuja, joten eivätköhän ne sentään selviä. Eräs kaveri vinkkasi kastelukiteistä, joilla kasteluväliä voi pidentää huomattavasti, joten ensi kerralla pitää koittaa niitä.

Ehtivät ne sentään vähän satoa tuottaa. Habanerot (nuo oranssit) ehtivät ihan kypsiksi asti, ja kun vähän mutustelin niitä, kyllä niissä potkua on. Vampyyreissä oli keskenkasvuisia vaikka kuinka paljon, mutta pelastin vain nuo isoimmat ja jätin ikkunan alle siinä toivossa, että ne vähän vielä saisivat kypsyttyä.

Sitten silppusin habanerot ja laitoin pellillä ikkunan alle kuivumaan. Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Varmaan ne olisi pitänyt kuoria tai jotain, koska nuo kuivat palat ovat sen verran joustavia, että niitä on turha yrittää jauhaa huhmaressa. Ehkä niiden pitää vain vielä antaa olla muutama päivä, tai sitten pitää etsiä joku tarkkuussilppuri.

Ei voi varoittaa liikaa siitä, että noita käsitellessä pitää olla varovainen. Silputtuani ne veitsellä pesin kädet mielestäni erittäin huolellisesti. Siitä huolimatta myöhemmin illalla naamaa pestessäni alkoi silmiä polttelemaan.

Toisessa henkiinjääneessä on vielä kolme raakaa hedelmää, joten kokeilu ei ole vielä ohi.

Millaisen tatuoinnin Jeesus ottaisi?

Vitoskanavalla pyörii mainoksia kilpailusta, jossa pitää kertoa, millaisen tatuoinnin haluaisi ja miksi. Voittaja pääsee sitten televisioon tatuoitavaksi. En varsinaisesti halua tatuointia, enkä varsinkaan TV:ssä, mutta rupesin kumminkin miettimään, että minkähänlainen olisi hieno.

Vielä parikymmentä vuotta sitten tatuointi olisi ollut tyylikäs. Silloin niissä oli vielä jotain epätavallista, kapinahenkeä. Nykyään, kun jokaisella teinitytöllä alkaa olla vähintään se leppäkerttu olkapäällä tai tribaalikäppyrä perseen päällä, niistä alkaa olla hohto mennyt. Ja ne englanninkieliset tekstit, älkää ainakaan niitä ottako. En ole koskaan nähnyt kokonaisen lauseen mittaista englanninkielistä tatuointia, joka ei olisi näyttänyt kännisen venäläisen tekemältä käännökseltä kielioppivirheiden takia.

Joku polttomerkki tai arpitatuointi olisi kyllä aika hardcore. Siitä muistuukin mieleeni yksi tapaus muutaman vuoden takaa. Olin aamuneljältä pikkuisessa pizzakioskissa töiden jälkeen iltapalalla. Paikalla oli vain minä, yksi keski-ikäinen nainen ja kolme työntekijää, jotka ulkonäöstä päätellen olivat Intiasta tai Lähi-idästä kotoisin.

Yhtäkkiä sisään marssi iso lauma skinheadeja. Maiharit, maastohousut, pilottitakit, ajellut päät ja natsitatuoinnit niskassa, kaikki löytyi. Ajattelin, että tästä taitaa tulla mielenkiintoista. Sen sijaan, että olisivat alkaneet riehumaan, he kysyivät minulta ja em. naiselta, olemmeko ajatelleet ottaa tatuointeja, koska he olivat juuri perustaneet oman liikkeen. Sanoin, ettei tavallinen tatuointi innosta, mutta joku polttomerkki olisi hieno. Seuraavat 20 minuuttia juttelimme sitten arpi- ja polttotatuoinneista, kunnes heidän piti jatkaa matkaa, ja oli mielenkiintoista. Mukavia poikia.

Mutta asiaan. Minkä tatuoinnin ottaisin, jos ottaisin mitään? Ottaisin koko selän kokoisena tämän kuvan:

Krusifiksit ovat hienoja ja perinteikkäitä tatuointiaiheita, ja niillä saa aina katu-uskottavuutta.

Tietysti sisältöä ja merkitystäkin pitää olla. Tällä kuvalla ilmaisisin närkästykseni siitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosina muuttunut nössökerhoksi, joka tukee ja kannattaa ihan mitä asiaa tahansa ja vaikka kaikkia yhtaikaa täysin riippumatta siitä, mitä Raamatussa asioista sanotaan, ilmeisenä tarkoituksenaan nuoleskella maallistunutta nuorisoa pysymään kirkollisveronmaksajina.

Voi olla niin, että kovan linjan kirkolle ei ole enää niin paljoa kysyntää, ja ennen pitkää sillä tiellä kirkko surkastuisi pieneksi ja merkityksettömäksi lahkoksi krishnojen ja jehovien rinnalle. Toisaalta, mitä virkaa on yhdistyksellä, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä turvaamaan oma olemassaolonsa vaikka sitten omien oppiensa hinnalla?

Eivätkä seurakuntalaiset ole yhtään sen parempia. Vähän väliä käy niin, että joku hihhuli, joka ei edes ole millään lailla kytköksissä ev.lut. kirkkoon, sanoo jotain, joka ei sovi yhteen sekulaarin humanistisen maailmankuvan kanssa, ja protestina tuhannet tapakristityt eroavat kirkosta, koska uskonto on kiva juttu niin kauan, kunhan se ei ole eri mieltä Hesarin kolumnistien kanssa. Tähän kirkko vastaa, ettei ole samaa mieltä em. hihhulin kanssa ja vihkii vaikka joitain homoja lähetyssaarnaajiksi päästäkseen sanomaan olevansa ajan hermolla, ja silloin vuorostaan tuhannet kiihkouskovaiset eroavat.

Kaikkia miellyttämään pyrkivällä politiikallaan kirkko on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa se ei miellytä enää ketään. Sen pitäisi muodostaa jonkinlainen selkeä ja yhtenäinen näkemys ja pitää siitä kiinni silläkin uhalla, että joku katsoo parhaaksi etsiä pelastustaan jonkin muun firman seremonioista. Se voi halutessaan perustaa näkemyksensä Vihreiden puolueohjelmaan, jos uskoo sieltä suunnalta löytyvän potentiaalisia uskovaisia, mutta kun nyt kerran on periaatteessa kyse kristinuskosta, itse suosittelisin kokeilemaan Raamattua.

Mistäs me puhuimmekaan? Ai niin, tatuoinneista. Otan tuon ylläolevan, jos voitan lotossa päävoiton, mutta tällainenkin olisi kiva:

Miesten ja naisten eroista: läski

Edellisen tekstini johdannossa puhuin ihmisten epäterveestä suhtautumisesta syömiseen. Näköjään asia on ollut tapetilla viime päivinä suositummissakin medioissa, joten kirjoitetaanpa asiasta vähän lisää.


Jos mies on mielestään liian lihava, hän menee salille ja treenaa itsensä kuntoon.

Jos nainen on mielestään liian lihava, hän masentuu ja syö suruunsa suklaata ja jäätelöä.

Jos mies on mielestään lihava, mutta ei niin lihava, että asialle tarvitsisi tehdä jotain, hän toteaa, että EVVK.

Jos nainen on mielestään lihava, mutta ei niin lihava, että asialle tarvitsisi tehdä jotain, hän aloittaa julkisen kampanjan, jossa syyllistetään miehiä epärealistisista kauneusihanteista ja komennetaan tykkäämään enemmän normaaleista naisista, normaalin ollessa synonyymi itsestään huolehtimattomalle. Sitten asiasta kertovan uutisen kommenteissa miehet ja naiset pääsevät taas haukkumaan toisiaan rumiksi ja läskeiksi.

(Tuo ei varmaankaan ollut tämänkertaisen alkuperäisen bloggaajan tavoite, mutta sellaiseen muotoon Iltasanomat sen oli vääntänyt, ja sellaiseen törmää netissä jatkuvasti.)

Ihan ensiksi perusasiat haltuun. Normaali vartalo ei ole määritelmänmukaisesti hoikka, lihava tai mitään siltä väliltä. Normaali vartalo on sellainen, että se lihoo jos syö liikaa, ja kiinteytyy, jos harrastaa tarpeeksi liikuntaa. Harvinaisempia poikkeuksia ovat sitten ne, jotka pysyvät laihoina tai lihavina riippumatta omista valinnoistaan.

Normaali naisvartalo tämäkin. Se on vain itsestä kiinni.

Ongelma edellämainituille naisille on se, että mediassa esitetään hoikkia, jopa Photoshopilla laihdutettuja mallityttöjä ja muita bulimikkoja. He itse eivät osaa/ehdi/jaksa/viitsi pitää itseään kuosissa, joten heidän mielestään on helpompaa vain muuttaa kauneusihannetta, koska heidän uskomuksensa mukaan miehet tykkäävät sellaisista naisista, joita media heille kulloinkin näyttää. Eihän se oikeasti niin mene, vaan päinvastoin media näyttää sellaisia naisia, joita miehet haluavat nähdä. Näiden naisten asenne muistuttaa kommunismia: siinäkin nähtiin ongelmana se, että varallisuudeltaan 'normaaleja' ihmisiä oli paljon vähemmän kuin köyhiä, ja asetelma täytyi kääntää ympäri. Siinä onnistuttiinkin: köyhyydestä tuli normaalia.

Minua ihmetyttää tämä joidenkin pirttihirmujen taipumus pyrkiä kertomaan koko miessuvulle, millainen oikeasti on kaunis nainen, ja että miehet ovat pahoja ihmisiä, elleivät kiinnostu juuri ohjeidenmukaisista naisista. Valitettavasti kuitenkin on niin, että oikeus määritellä naiskauneus on yksinomaan miehillä (ja lesboilla). Vastaavasti minulla ei ole hajuakaan, miltä näyttää komea mies, vaan jätän sen pähkäilyn suosiolla naisille sen sijaan, että määrittelisin itse itseni komeaksi ja painostaisin naisia hyväksymään sen.

Viehättävä assistenttini Katarina tekee sivubisneksenään mallintöitä, ja on siis virallisen direktiivin mukaan ruma.

Hesarin kolumniosastolla oltiin otettu asiaan lisää kantaa. Entinen ylilihava toimittaja on oppinut lopettamaan stressauksen ja tyytymään itseensä, minkä seurauksena laihtuminenkin on helpottunut. Vaikka hänen asenteissaan onkin tapahtunut muutosta parempaan suuntaan, ihan kaikkea hänkään ei vielä ole ymmärtänyt:

Ruoka on aina ollut palkinto, siitä kieltäytyminen itsekurin mitta. Mitä enemmän olen yrittänyt laihtua, sitä varmemmin olen lihonut. Oma keho on ollut vihollinen, kelvoton ja kömpelö.

Keho ei ole vihollinen. Toki se on suorituskyvyltään rajallinen, mutta se on silti pelkkää tahdotonta lihaa. Aivot ovat vihollinen, koska siellä piilee laiskuus ja tekosyyt, joilla perustellaan, miksi juuri nyt ei pysty. Keho tulee kyllä perässä, kunhan aivot antavat käskyn.

Jos olette tyytyväisiä vartaloonne, hieno juttu. Kunhan vain muistatte, että vaikka teillä on oikeus olla juuri sellaisia kuin olette, kellään ei ole velvollisuutta tykätä teistä sellaisina, eikä siinä vaatiminen auta. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja harva nainen jää kokonaan ilman (vaikka laadusta voikin joutua tinkimään), mutta kylmä totuus on, että ylipainoisia naisia on monin verroin enemmän kuin sellaisista pitäviä miehiä.

Jos taas ette ole vartaloonne tyytyväisiä, tehkää asialle jotain, älkääkä vain valittako. Älkääkä varsinkaan syyttäkö tilanteestanne muita, kuten miehiä tai mediaa. Miehet pitävät mistä pitävät, eivätkä voi itse asiaan vaikuttaa vaikka haluaisivatkin.

Pekka lukee lehteä 3: суки

Ihmisen erottaa eläimestä se, että ihmisellä on ylikehittynyt kyky tehdä pienistä ongelmista isoja ja yksinkertaisista asioista vaikeita. Esimerkki: jos eläimellä on nälkä, se syö jotain. Ensin sen täytyy ottaa ruokansa kiinni ja mahdollisesti riskeerata oma terveytensä tappaessaan sitä, mutta periaate on yksinkertainen.

Jos taas ihmisellä on nälkä, se käyttää loputtomasti työtunteja sen selvittämiseen, mitä alkuaineita pitää syödä missäkin suhteessa, ettei tule kataboliaa tai keripukkia. Se täyttää TV-kanavat kokkiohjelmilla, että osaisi tehdä parempaa ja houkuttelevampaa ruokaa, ja sitten se lihoo kun syö liikaa. Se päättää olla syömättä leivoksia, koska ne menevät suoraan reisiin, mutta syö niitä silti ja potee huonoa omaatuntoa. Se ei syö eläimiä, koska niilläkin on tunteet, eikä se syö salaattia, koska se on homojen hommaa. Se syö mieluumin merilevään käärittyä riisiä kuin perunaa, koska se on samalla kulttuurielämys. Lopuksi se kuolee syöpään juotuaan keinotekoisilla makeutusaineilla maustettuja juomia, koska sokerilimsat syövyttävät hampaat pilalle.

On toisaalta myös niin, että ihmisen psyyke tarvitsee ongelmia ratkottavakseen. Ihmisaivot nyt vaan ovat rakentuneet sillä tavoin. Jos isoja ongelmia ei ole, aivot ryhtyvät ratkomaan pieniä ongelmia. Perspektiivin puutteessa pienet ongelmat saattavat näyttää isoilta, ja koska koko aivokapasiteetti valjastetaan ratkaisemaan jotain, mihin riittäisi vähempikin, lopputulos muistuttaa väistämättä sitä, kuin kärpästä ammuttaisiin haupitsilla. Ohi mene kumminkin, mutta tuleepahan komea monttu.

Viimeisinä parina päivänä on lehdistä löytynyt tavallistakin enemmän otsikoita, jotka herättävät tällaisia ajatuksia. Onkohan elokuu jotenkin hiljaista aikaa uutisrintamalla?

1. Teloituksiin tarvittava lääkeaine loppumassa Texasissa

Koko Texasista on lyijy loppu? Vaikea uskoa. Ei kun se olikin pentobar... barbap... bra... no jotain tuollaista koirannukutuslääkettä. Siitä menee päiväys umpeen syyskuussa, ja sitten se varmaan ei ole enää myrkyllistä. En sitten tiedä, mikseivät ne voi mennä Wal-Martiin hakemaan uutta kanisterillista, vaan pitää kansainvälisissä medioissa asti ihmetellä, että mitenköhän ihmeessä saataisiin porukkaa hengiltä lokakuussa.

Samaan aikaan yksi 9-millinen hollow-point -luoti maksaa keskimäärin yhden dollarin, ja niiden ei ainakaan luulisi loppuvan kesken Texasista.

2. Pikaruoalla on yhteys lasten ylipainoon

Ei voi olla totta!

Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan päivinä, jolloin lapset ja nuoret syövät pikaruokaa tai käyvät ravintolassa, he saavat ruoastaan myös enemmän energiaa, mikä puolestaan voi lisätä liikakiloja.

Minkähänlainen koulutus pitää olla, että pääsee tekemään tuollaisia tutkimuksia? Ja ennen kaikkea, paljonkohan noihin voi saada apurahaa? Voisin pistää pystyyn tutkimuksen vaikkapa siitä, onko vedellä yhteyttä märkyyteen.

3. Venäjä haluaa kieltää kiroilun Internetissä

Venäläisiltä poliitikoilta nyt voi odottaa ihan mitä tahansa, joten tällaisen otsikon ei pitäisi yllättää ketään. Enpä siis puhukaan siitä, vaan Helsingin Sanomien nykytasosta.

Artikkelin lukemalla huomaamme, ettei varsinaisesti Venäjällä ole asiaan virallista kantaa, vaan asiaa on vasta ehdottanut yksi tantta paikallisessa eduskunnassa. Kun Hesari hiljattain siirtyi suuren mediarummutuksen saattelemana iltapäivälehtien sivukokoon, samalla se tuli näköjään muuttaneeksi otsikointityylinsäkin roskalehdistölle paremmin sopivaksi.

4. Ei anteeksipyyntöä - natsirikollinen viettää 100-vuotispäiväänsä mukavissa oloissa

Sitten onkin vuoro viikon natsikohtaukselle. Satavuotiasta papparaista ei olla raaskittu pistää linnaan, vaikka hänet määrättiin tappamaan paljon siviilejä sodassa, ja nyt se ruoja ei edes näytä häpeävän. Voisi edes pysytellä neljän seinän sisällä, ettei viattomien sivullisten tarvitsisi loukkaantua hänen näkemisestään.

Nyt onkin sitten jokaisen äidin pikku partisaanin aika muistella, että mistäs ne natsit olivatkaan tunnettuja. Muutama esimerkki:

1) He tappoivat porukkaa, jonka kanssa olivat eri mieltä.

2) Heitä eivät kiinnostaneet ihmisoikeudet, pehmeät arvot tai muu humanistihömppä.

3) He eivät kuunnelleet paskanjauhantaa.

Listalle ei kuulu esim. moniarvoinen dialogi ja eriävien näkökulmien kunnioittaminen. Siispä tarinan päähenkilö oli tilanteessa, jossa hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa:

a) Tapa nuo tyypit.

b) Jos et tapa, niin me tapamme sinut, ja käskemme tuota viereistä kaveria tappamaan nuo tyypit. Hän kyllä varmasti suostuu, kunhan ensin näkee, mitä teemme sinulle.

Jokainen voi itsekseen miettiä, mitä tuossa tilanteessa tekisi. Tietysti pohjoismaisen hyvinvointivaltion leposohvalta on helppo tuumia, että "jumankekka, mä kyl olisin napannu ämgee-nelikakkosen kainaloon ja juossu Berliiniin ja iha ite tappanu Hitlerin ja koko sen porukan, jippikaijee matafaka." Tuo papparainen kuitenkin oli valinnan edessä ihan oikeasti. Voi tietysti olla niinkin, että hän nautti suuresti päästessään suolaamaan herrakansanvihollisia, mutta sitä emme voi tietää, eikä se vaikuta mitenkään siihen, ettei natsien käskyjä kannata jättää noudattamatta.

Jos siis nuo tyypit ovat ihan tosissaan sitä mieltä, että esivaltaa pitää uhmata oman moraalin niin vaatiessa silläkin uhalla, että siitä seuraa ikävyyksiä, niin sen kuin menevät ja pistävät natsin kylmäksi omin voimin. Tuskin se enää kauaa elää muutenkaan.

5. Syyrialainen katapultti

Nyt kun olen aikani valittanut typeristä ihmisistä ihmettelemässä typeriä asioita, annetaan vastapainoksi vähän kehujakin. Näilläkin tyypeillä oli ongelma: heihin kohdistettiin kranaatinheittimillä epäsuoraa tulta talojen takaa, mutta heillä itsellään ei ollut heittimiä, joilla vastata tuleen. Mikä avuksi?

a) "Ruinataan YK:ta tai vaikka jenkkejä apuun. Kyllä ne ennen pitkää tulevat, kunhan meitä vain kuolee tarpeeksi."

b) "Allahu akbar!"
c) "Kuten jo Francois de La Rochefoucauld sanoi, ihmisten pitäisi oppia tunnistamaan virheet itsessään ennen kuin alkavat osoittelemaan niitä muissa. Hallituksen joukoilla ei siis ole mitään oikeutta ampua meitä. Muistutanpa heitä asiasta sähköpostilla."

d) "Paskat tästä, lähdetään Ruotsiin naisiin ja ryyppäämään."

e) "No otetaan tuosta viemäriputkea, pannaan se kottikärryille ja sidotaan se auton perään, niin saadaan trailerillinen korohoro. Minäpä hitsaan pellistä meille rakettipatterin, jos sinä sorvaat ohjuksia. Ja jos ei muu auta, niin tehdään oikein isoja ritsoja. Joulukuusenkoristeista saa käsikranaatteja."

Kranaatitkin ovat itsetehtyjä, netistä löytyy ohjeita.

Oikea valinta on tietenkin e). Nämä kaverit ovat-- hetkinen, mitä muslimit tekevät joulupalloilla? Ehkä ne ovat ramadanpalloja. Mutta asiaan, nämä kaverit ovat kehittäneet tehokkaan ratkaisun oikeaan ongelmaan. He eivät esim. odota, että joku toisi heille tarvittavat vehkeet, meuhkaa keskustelupalstoilla ettei ihmisiä pitäisi saada ampua, tai tee tieteellistä tutkimusta siitä, miksi sattuu kun ammutaan.

Ottakaamme heistä opiksi.

Pullukoita

Otsikkoa ei pidä eikä saa tulkita niin, että pitäisin lihavista naisista.

Kyseessä on uusi lempimikroruokani: Pullukat aidolla muusilla ja ruskialla kastikkehella.

Typeryyttäni menin hotkaisemaan koko lastin, ennen kuin tuli mieleen ottaa kuva, joten pitää käyttää katalogikuvaa. Noh, lisään paremman kuvan sitten ensi kerralla.

400 grammaa lihapullia, muusia ja kastiketta, ja pari porkkanansiivua. Voisi ajatella, että tuon tylsemmäksi ja tavanomaisemmaksi ei perusruoka voi enää mennä. Voiko se olla hyvää, kun ei siinä ole edes mitään panangia, tikka masalaa, satayta tai muita laksatiiveja?

Salaisuus piilee kastikkeessa. Se on ylivoimaisesti täyteläisimmänmakuista ruskeaa kastiketta, mitä olen maistanut. Kermaista, suolaista ja pippurista. Tuosta viereisestä citymarketista saa tuota myös chilimaustettuna (tai saisi, jos eivät olisi aina loppu), jossa edellämainittuun listaan voi lisätä vielä kohtuullisen tulisuuden. Legendat kertovat, että vielä cheddarversiokin olisi olemassa.

Jos nyt jotain pahaa pitää sanoa, kastiketta on jopa vähän liikaa. Ei meinaa muut täytteet riittää sen imeyttämiseen. Kastikkeen massasta voisi osan korvata vielä pullukalla tai parilla, että 400 g:n annoksella saisi mahan paremmin täyteen.

Harhaanjohtavasta markkinoinnista voisi myös moittia. Valmistaja on Härmän Snackpoint -niminen firma, mutta se on oikeasti Lahdesta, eikä ainakaan kotisivujen mukaan sillä ole mitään tekemistä Härmän kanssa. Toimitusjohtajalla on sentään pohjalainen sukunimi, joten ehkä se selittää.

Oli miten oli, tämä on nykyään osa perusostoslistaani.

No niin, siinä olisi chiliversio.

Talvisodan hengessä tekosyitä vastaan

Lehtien uutisotsikoissa on muutamia aihepiirejä, jotka kutsuvat päivittäin Internetin sontakuoriaiset joukoittain kommenttipalstoille parveilemaan. Aihepiirin jokaisen artikkelin kommenteissa toistetaan samat argumentit äärimmilleen kärjistettyinä ja järjettömillä vertauksilla. Jotkut aihepiireistä ovat sellaisia, joista on syytäkin marista joka käänteessä, kuten vaikka Suomen kieli- ja rikospolitiikka, mutta päihdepolitiikkaan ja puolustusvoimiin liittyvien uutisten kommentteihin ei kannata täysijärkisen ihmisen vilkaista, ettei ala aivoja särkemään. Tänään on tarkoitukseni puhua tuosta viimeksimainitusta.

Suomen armeijan organisaatiossa ja periaatteissa ei ole suurempia epäkohtia. Toki moni ei tykkää siitä, että komennellaan, ja luontoakin on helpompi arvostaa vaikka äänestyskäyttäytymisellä kuin käymällä paikan päällä. Ilmeisesti onkin niin, että Suomessa on suuri joukko valitettavan oikeustoimikelpoista kansaa, jolle on periaatteellinen ongelma, että Suomella on toimintakykyinen armeija.

Tämä joukko jakaantuu käsittääkseni kahteen alalajiin: vanhat kommunistit, joille kukaan ei ole huomannut kertoa, että on jo vuosi 2013, ja jotka pyrkivät vielä liittymään Neuvostoliittoon; sekä nuoret idiootit idealistit, jotka uskovat, että maailmanrauha saavutetaan, kunhan kaikki armeijat lakkautetaan, ja paras paikka aloittaa lakkauttelu on pieni reuna-alue, jonka armeija on puhtaasti defensiivinen ja jonka toimet eivät maailmalla kiinnosta ketään, saati että kukaan vaivautuisi ottamaan siitä esimerkkiä. Sitten on lisäksi muutamia, joita ei vaan nappaa.

Kutsunnat, mitkä kutsunnat? Eiks joku muu vois?

(Tuvan puolelta huudettiin, että blogissani on jo enemmän kuin tarpeeksi vähäpukeisia naisia. Nyt on sitten tasapuolisuuden nimissä kiintiömieskin.)

Mutta armeijaa pitää vastustaa, koska ideologia käskee. Koska oikeita kritiikinaiheita on hyvin vaikea keksiä, esitetyt argumentit ovat parhaimmillaankin vain puolivillaisia tekosyitä. Katsotaanpas:

1. Armeija on pakko-, jopa orjatyötä, ei ihmisillä pitäisi olla velvollisuuksia.

Tässä mennään metsään siinä, että kuvitellaan varusmiespalveluksen olevan työtä. Ei se ole, vaikka saattaa välillä työltä tuntuakin. Ei valtio saa siitä mitään rahanarvoista (ellei sota syty). Armeijan keskeinen tarkoitus on opettaa sotilaille, miten taistelusta selvitään hengissä.

Se on siis koulunkäyntiä. Asevelvollisuus rauhan aikana on siis täysin verrannollinen oppivelvollisuuteen, enkä muista kuulleeni kenenkään marisevan siitä, että valtio ryöstöhyödyntää lapsityövoimaa pakottamalla muksut yhdeksäksi vuodeksi koulutyöhön.

2. Ainakin siitä pitäisi maksaa kunnon palkkaa.

Päiväraha on nykyään 5, 8,35 tai 11,70 euroa takanaolevista aamuista riippuen. Eihän sillä kukaan elä. Ei tosin tarvitsekaan, kun firma kustantaa ruuan ja majoituksen, ja haettavia tukia tarpeen mukaan, mutta silti. Kohtuullinen palkka teini-ikäiselle hanttihommasta voisi olla vaikka 1500 euroa kuussa, 2000 johtajille. Tästä tulisi päiväpalkaksi 50-67 euroa, jos viikonloputkin lasketaan. Kustannukset siis kymmenkertaistuisivat. Jos palveluksen suorittaa 25 000 taistelijaa vuodessa, vuotuista budjettia pitäisi tämän seurauksena korottaa ainakin puolella miljardilla.

En kuitenkaan ole kuullut yhdenkään palkanhimoisen vaativan noin jyrkkiä korotuksia. Päin vastoin, yleisesti niissä piireissä ollaan sitä mieltä, että puolustusbudjettia pitää aina leikata, oli sen taso mikä tahansa. Tällähän hetkellä Suomi käyttää puolustukseensa rahaa vähän yli puolet sellaisten sotaimperiumien kuin Ruotsi ja Norja tasosta, ja asiantuntijoiden mukaan jo nyt homma pyörii lähinnä rukousten varassa.

3. Velvollisuus koskee vain miehiä, se on epätasa-arvoa.

Naisilla on oikeus mennä armeijaan, ja miehillä on oikeus mennä armeijaan, joten minä en näe tässä ongelmaa. Ongelman näkevätkin lähinnä ne miehet, jotka eivät halua armeijaan. Siksi yhdeksän kymmenestä tämän argumentin käyttäjästä ei vaadi asevelvollisuutta naisille, vaan velvollisuuden poistoa miehiltä. Kohdassa 4 selitän, miksi jälkimmäinen ei onnistu.

Naisilla ei ole asevelvollisuutta, koska yleisesti ottaen naisilla ei tee taistelussa mitään. Toisaalta siksi, koska he ovat fyysisesti heikompia, mutta myös siksi, koska he suhtautuvat konfliktitilanteisiin huomattavasti vähemmällä aktiivisuudella ja aggressiivisuudella. Blogistikollegani Yrjöperskeles myös huomautti fiksusti, että jos ryhmässä on seitsemän miestä ja yksi nainen, ne 7 miestä tapattavat itsensä suojellakseen sitä naista.

Muutamia taistelukelpoisia naisia tietenkin on, ja on hyvä, että heidät päästetään armeijaan jos he haluavat, mutta suurimmalle osalle tulisi kysymykseen korkeintaan jonkinlainen lottakoulutus. Mikäs siinä; jos feministit välttämättä haluavat naisille maanpuolustusvelvollisuuksia, niin en vastusta. Taas päästään kuitenkin budjettikysymykseen. Saapumiserien koon tuplaaminen vaatii valtavasti investointeja majoitukseen ja varustukseen.

4. Kaikilla muilla on palkka-armeija, asevelvollisuusarmeija on muinaisjäänne.

Vapaaehtoisarmeija toimii Amerikassa, koska siellä on niin valtavasti väkeä ja tuotantovolyymiä, että vapaaehtoispohjaltakin voi varustaa ihan oikean armeijan. Ruotsissa luovuttiin asevelvollisuudesta, ja nyt tilanne on ylimmän johdonkin mielestä se, että vaikka palkka-armeijalla voi vielä etsiä metsään eksyneitä sienestäjämummoja, sodassa sillä ei tee yhtään mitään. Perinteisesti Ruotsi on ulkoistanut sodankäynnin Suomelle, ja siellä seurataankin sydän kurkussa, erehtyykö Suomi ottamaan Ruotsista mallia tässäkin asiassa.

Suomi on EU:n harvimmin asuttu maa. Ammattiarmeijaan saataisiin todennäköisesti koottua vain viisinumeroinen määrä sotilaita, kun Suomen uskottava puolustus vaatisi kymmenkertaisen määrän. Helsinkiläisillä usein on se käsitys, että riittää, että puolustuslinja vedetään Kehä-III:n kohdalle, mutta Helsingin strateginen merkitys ei ole läheskään niin suuri kuin he kuvittelevat. Vaikka Helsinki olisi kuinka hyvin suojeltu tahansa, siellä tulee äkkiä nälkä, jos pellot ja tuotantolaitokset jäävät vihollisen puolelle.

5. Ei tänne kukaan kuitenkaan hyökkää.

Jos olet tuota mieltä, tahdon esitellä sinulle A.K. Cajanderin, kolminkertaisen Suomen pääministerin 20- ja 30-luvuilta. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että ei tänne kukaan hyökkää. Ensimmäisen maailmansodan kaltaisen ennennäkemättömän turpasaunan jälkeen ihmiskunta ei enää koskaan uskaltautuisi sotaan. Tämän politiikan myötä puolustusbudjetti ajettiin alas ja hankintoja viivästettiin, ja talvisodan syttyessä monille sotilaille jaettiin sotilasvarustus mallia Cajander, johon kuului vain vyö, kokardi ja kivääri, koska enempään ei ollut varaa.

6. Intissä vietetty aika on poissa työurasta, ja siten kallista koko yhteiskunnalle.

T'ämä taitaakin olla ainoa asia, jossa vihervasemmisto on huolissaan talouskasvusta. Vakavasti puhuen, kyllähän armeijoiden ylläpito on kallista monessa suhteessa, ja kaikille olisi helpompaa ja halvempaa, jos niitä ei tarvittaisi. Se kuitenkin maksaa itsensä takaisin; ilman uskottavaa armeijaa Suomi olisi tällä hetkellä todennäköisesti entinen neuvostotasavalta. Ennen sotia Suomen ja Viron talouksissa ei ollut merkittäviä eroja. Tällä hetkellä Viron BKT henkeä kohden on reilut 22 000 dollaria, mikä tekee siitä entisen Neuvostoliiton rikkaimman maan väkilukuun suhteutettuna. Suomen vastaava luku on 37 000 dollaria. Jokainen voi siitä itsekseen laskea, kuinka paljon armeija on auttanut Suomen talouskasvua.

Kommunismin uhka on poistunut, mutta historia on osoittanut, että armeija on parempi olla olemassa vaikka sitä ei tarvita, kuin että sitä ei ole silloin kun tarvittaisiin.

7. Ei perinteinen armeija kenellekään pärjää kuitenkaan, hankitaan mieluumin ydinpommeja.

Sinänsä ihan hyvä idea. Ongelmana vain on, että jos Suomen nykyisen hallinnon mielestä jopa jalkaväkimiinat ovat niin epäinhimillisiä murhakoneita, että ne pitää kieltää, millä todennäköisyydellä se hyväksyisi ydinaseet? Ja suostuisi vielä käyttämään niitä tarpeen vaatiessa?


Siinä ne keskeisimmät taisivat tulla.